Taistelualusta vastaan kohdistuva EI-valtiollinen uhka itäisellä välimerellä

Tämän laadullisen tutkimuksen tarkoituksena on selvittää ja kuvata, minkälainen uhka taistelualusta kohtaan suuntautuu itäisen Välimeren alueella. Päätutkimusmenetelmä on lähdekirjallisuuteen ja – artikkeleihin kohdistettu sisällönanalyysi, jonka avulla luokitellaan keskeisimpiä taistelualusta vastaan kohdistuvan uhkan ilmiöitä. Tukeva tutkimusmenetelmä on artikkelikatsaus, jossa tutkittava tapahtuma on Israelin merioperaatio Libanonin sodassa 2006 ja syyt jotka johtivat meritorjuntaohjusiskun onnistumiseen INS Hanitia vastaan. Tutkimuksen kannalta tärkeintä lähdeaineistoa ovat eri medialähteiden arkistot, sotilasammattilehdistö sekä asiantuntijakunnan luoma kirjallisuusaineisto. Lähteinä on lisäksi käytetty kansainvälisten järjestöjen sekä sotilasopetuslaitosten julkaisuja. Tutkimus perustuu siis täysin julkisiin lähteisiin. Aiempaa tutkimusta Suomessa otsikon aihealueesta ei juuri ole tehty ja siksi tutkimustulosten vertailu aiempaan materiaaliin perustuu pitkälti ulkomaalaisiin teoksiin. Tutkimuksessa selvisi, että taistelualusta vastaan kohdistuvaa uhkaa alueella leimaavat vahvasti ei-valtiolliset toimijat. Tässä tutkimuksessa uhka voidaan yleistää kolmeen ilmiöön, jotka ovat iskut satamiin, asymmetriset iskut merelle sekä kehittynein asejärjestelmin tehtävät iskut. Keskeisin havainto on, että itäisen Välimeren alueella terroristijärjestöt ovat 2000-luvun aikana onnistuneet luomaan itselleen kyvyn laukaista pitkän kantaman meritorjuntaohjuksia sekä rajallisen kyvyn horisontin takaiseen maalinosoitukseen. Lisäksi samat organisaatiot ovat saaneet koulutus- ja materiaaliapua valtiollisilta tahoilta. Tutkielman merkittävimpiä johtopäätöksiä on, että osa toteutuneista terrori-iskuista sota-aluksia vastaan olisivat mahdollisesti olleet vältettävissä selkeämmällä ohjeistuksella, paremmin kohdistetulla koulutuksella sekä tiedustelutiedon tulkinnalla ja jakamisella alemmille johtoportaille. Laadullisena kandidaatintutkielmana tämän raportin tulokset ovat luonteeltaan kuvailevia. Aiheeseen liittyviä laajempia ja tarkentavampia jatkotutkimusmahdollisuuksia onkin runsaasti. Sellaisia ovat esimerkiksi laivastojoukkojen vastataktiikat hybridi- ja perinteistä terrorismiuhkaa vastaan tai suomalaisten taistelualusten kyky ja koulutus toimintaan uhanalaisella operaatioalueella.

Itäisen Suomenlahden ulkosaariston mikrohistoriaa

Kirja-arvio

Pas-kaart van Europa met een gedeelte van de kust van Africa tot aen Cabo verde - [Yleisnäkymä - Overview]

1 Amsterdam 1665

Syvää vai pelkästään tiheää : neuvostoliittolaisen ja venäläisen sotataidollisen ajattelun lähtökohdat, kehittyminen, soveltaminen käytäntöön ja nykytilanne. Näkökulmana 1920- ja 1930-luvun syvän taistelun ja operaation opit

Sosialistisen vallankumouksen jälkeen Neuvosto-Venäjän oli monien muiden kysymysten ohella ratkaistava sosialismin saavutusten puolustaminen. Aluksi ratkaisuksi suunniteltiin vapaaehtoisuuteen perustuvaa punakaartia, mutta riittävän miesvahvuuden turvaamiseksi päädyttiin yleiseen asevelvollisuuteen. Pian Venäjän sisällissodan jälkeen sotataidon suunta painottui enemmän vanhan armeijan asiantuntijoiden näkemysten kuin vallankumoussankarien kokemusten mukaiseksi, vaikka Frunzen puna-armeijalle kirjoittama doktriini perustui luokkataisteluun ja korosti sisällissodassa hyväksi koettua operatiivista liikkuvuutta. Neuvostoliiton ja Venäjän sotataidon perustana on Pietari I:n aloittama länsimainen suuntaus, jota kuitenkin täydentävät vahvat kansalliset piirteet. Venäläisen sotataidon henkisenä isänä voidaan hyvällä syyllä pitää Aleksandr Suvorovia, jonka opetukset näkyvät tekstilainausten lisäksi myös periaatteissa ja sotilaskasvatuksessa. Napoleonin sotien jälkeen perustettu Keisarillinen yleisesikunta-akatemia loi Venäjälle sotatieteellisen tutkimuksen ja opetuksen. Sotatieteen mahdollisuuksia ei 1800-luvun Venäjällä osattu täysin hyödyntää. Aseistuksen kasvavan tehon merkitystä vähättelevä asenne johti sotataidon taantumisen ja katastrofiin Venäjän–Japanin sodassa. Sen kokemuksia analysoidessaan Aleksandr Neznamov kehitti edelleen saksalaista operaation käsitettä ja loi perustan Neuvostoliitossa 1920-luvulla kehitetylle operaatiotaidolle. Neuvostoliittolaisen sotataidon päämääränä oli kehittää taktinen ja operatiivinen ratkaisu aseistuksen tehon kasvun aikaansaamaan puolustuksen ylivoimaisuuteen. Ratkaisussa hyödynnettiin brittien kokemuksia ja tutkimusta. Neuvostoliittolainen taktiikka ja operaatiotaito eivät kuitenkaan olleet brittiläisen mekanisoidun sodankäynnin tai saksalaisen salamasodan itäinen kopioita vaan itsenäisiin ratkaisuihin pohjautuvia. Syvän taistelun ja operaation teoriaa kokeiltiin harjoituksissa, ja sitä kehitettiin Stalinin vuoden 1937 puhdistuksiin saakka. Toisen maailmansodan taisteluissa puna-armeija sovelsi alkuvaiheen katastrofin jälkeen syvän taistelun ja syvän operaation oppeja. Komentajien ja joukkojen taito ei riittänyt teorian vaatimusten mukaiseen toimintaan, siksi syväksi aiotusta taistelusta tuli ajoittain ainoastaan tiheää. Suuren isänmaallisen sodan kokemusten perusteella neuvostoliittolainen sotatiede kehitti yleisjoukkojen taistelun periaatteet, jotka ovat säilyneet muuttumattomina nykypäivään saakka. Kylmän sodan aikakaudella ydin- ja tavanomaisen aseistuksen merkitys sodan ja taistelun kuvassa vaihteli. Lännen sotataidon ja aseteknologian kehitys pakotti Neuvostoliiton siirtymään 1980-luvulla sotilaallisessa ajattelussaan hyökkäyksestä puolustukseen. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjän sotilaallisen turvallisuuden takaajana on ydinaseistus. Yhdysvaltain tavanomainen ilma-avaruushyökkäyskyky vaatii Venäjää kehittämään torjuntajärjestelmiä. Tavanomaisten joukkojen rakentamisessa Venäjä seuraa tarkasti läntisen sotataidon kehittymistä, mutta pitäytyy omaperäisiin ratkaisuihin, joiden kehittämisessä sen vahvalla sotatieteellisellä järjestelmällä ja dialektisen materialismin metodilla on edelleen olennaisen tärkeä merkitys.