Selkämeren rannikkovesien tila, vesikasvillisuus ja kuormitus : Rehevöitymistarkastelu

Selkämeren rantavesien rehevöityminen ja hoitotarve -hankkeessa tarkasteltiin Satakunnan rannikkovesien nykyistä tilaa, vesikasvillisuuden esiintymistä ja valuma-alueilta tulevaa kuormitusta. Vedenlaadun tulosten perusteella rannikon läheisten merialueiden ravinnepitoisuudet ilmentävät rehevyystason kasvua. Kohonneet ravinnepitoisuudet olivat havaittavissa merenlahdissa ja -salmissa. Selkämeren rehevimmillä merialueilla keskeisin tekijä voimistuneelle ravinnetasolle oli jokien ja uomien tuoma sedimentti- ja ravinnekuormitus. Lisaksi erityisesti Selkämeren eteläosissa merivirtojen mukana kulkeutuva ravinteikas pintavesi kohotti ravinnetasoa. Ilmakuvatarkastellussa Selkämeren vesikasvillisuudessa on havaittavissa mataloitumisesta johtuvaa umpeenkasvua ja rehevöitymistä suojaisissa merenlahdissa ja -salmissa. Selkämeren kasvillisuuden runsastuminen on johtunut mataloitumisesta ja rehevyystason voimistumisesta, mutta ensisijainen syy vaihtelee alueittain. Valuma-alueilta Selkämereen tuleva kuormitus oli peräisin pääosin Kokemäenjoen vesistöalueelta ja siihen kuuluvalla Loimijoen valuma-alueella oli tärkeä rooli kuormituksessa. Selvitysalueella maatalouden vaikutus oli selvästi merkittävin kaikilla vesistöalueilla, kun noin puolet kokonaiskuormituksesta oli lähtöisin maataloudesta. Myös luonnonhuuhtouma oli paikoin merkittävää. Kokonaiskuormitus oli keskittynyt suurimmille valuma-alueille. Kun kuormitusarvioita tarkasteltiin pinta alayksikköä kohti, niin Loimijoen valuma-alue ja Kokemäenjoen, Eurajoen ja Karvianjoen alajuoksujen valuma-alueet nousivat esille merkittävinä kuormitusalueina. Loimijoen maatalousvaltaiset alueet olivat suurimmat kuormittajat peltoviljelyssä ja eläin tuotannossa. Rehevöitymisen selvimpiä riskialueita ovat rannikon läheiset suojaisat lahdet ja salmet: Merikarvian Pieskerinlahti, Merikarvian Peipunlahden, Pooskerinlahden ja Killeskerinlahden välinen merialue, Porin Preiviikinlahti, Ahlaisten Mustalahti, Ahlaisten saaristo, Porin Pihlavanlahti, Luvian sisäsaaristo, Eurajoen Kuivalahdensalmi, Eurajoen Eurajoensalmi, Eurajoen Olkiluodonvesi, Rauman Sorkanlahti ja Rauman Unajanlahti. Osa merialueista on luontaisesti reheviä, mutta niiden rehevyystaso tulee nousemaan entisestään. Kuormituksen suurimmat riskivaluma-alueet ovat keskittyneet Loimijoen valuma-alueelle, Kokemaenjoen ja Eurajoen alajuoksulle sekä yksittäisille valuma-alueille Karvianjoen ja Kokemaenjoen vesistöalueilla.

Soista turvemaiksi – suoluonnon 60 vuoden kujanjuoksu Virtain, Kihniön ja Ylöjärven Kurun rajaseudulla

Suomen suoluonto on muuttunut voimakkaasti etenkin viimeksi kuluneiden noin 60 vuoden aikana. Muutoksen suurin syy on maankäyttö, etenkin osana metsätalouden tehostamista ja koneellistamista toteutetut massiiviset soiden metsäojitukset. Myös maatalous ja energiantuotanto ovat muuttaneet suoluontoa merkittävästi. Metsäojitus on keskeisin tekijä siinä, että lähes kaikki suotyypit Etelä-Suomessa on luokiteltu uhanalaisiksi tai silmälläpidettäviksi. Etelä-Suomessa keskimäärin 80 prosenttia soista on ojitettu metsätalouden tarpeisiin. Tutkimusalueella on ojitettu tätäkin enemmän: Kihniössä ojitettujen soiden osuus on 87 %. Huomattava osa ojituksista on tehty turhaan, kun ojituskohde on ollut esimerkiksi liian karu puuston kasvattamiseen. Esimerkiksi tutkimusalueella ojitusten lisäksi suuri osa laajemmista suomuodostumista on otettu turpeenkaivualueiksi 1970-luvulta lähtien, mikä on pahentanut suoluonnon ahdinkoa. Vanhat ja nykytilannetta kuvaavat kartat ja ilmakuvat tarjoavat aikasarjan tutkimusalueen suoluonnon muuttumisesta. Nykytilaa konkretisoi olennaisesti maastosta kerätty tieto. Molempia täydentävät maankäytön suunnitteluun liittyvät asiakirjat eli seutu- ja maakuntakaavat sekä turpeenoton ympäristölupapäätökset ja lupaprosesseihin liittyvät muut dokumentit. Näistä kolmesta erillisestä ja erityyppisestä tietolähteestä syntyy kokonaisnäkemys tutkimusalueen suoluonnossa tapahtuneista muutoksista, nykytilasta ja syistä niiden taustalla. Voimakkaista muutoksista huolimatta myös tutkimusalueella on luonnonsuojelullisesti arvokkaita soita, joilla on runsaasti uhanalaisia suotyyppejä ja joilla elää uhanalaisia lajeja. Soiden maankäytön suunnittelun tai suunnittelemattomuuden ja turpeenkaivun ympäristölupaprosessien historia on moninainen, ja sattumallakin on osuutensa siinä, mikä suo on säilynyt ja mikä ei. Poliittinen päätöksenteko näyttäytyy muun muassa soidensuojelun täydennysohjelman valmistelussa ja ennen kaikkea ohjelman vesittämisessä. Jatkossa soiden ennallistaminen saattaa nousta suurempaan rooliin niin tutkimusalueella kuin yleisemminkin.