Altruism, Trade Policy, and the Optimality of Foreign Aid

There are many studies in the literature that deal with the welfare effects of income transfers between nations in a general equilibrium setting. An important impetus for this extensive literature was the demonstration of the transfer paradox; that the donor country could actually gain from a transfer of income to another, and that the recipient could lose as a result of the gift. The reason for this paradoxical result is that the transfer gives rise to a terms-of-trade effect that may be especially beneficial to the donor and detrimental to the recipient. Subsequently, many papers have established conditions under which this paradox will or will not occur. Early work by Samuelson (1954) was followed by demonstrations of paradoxes by Gale (1974), Ohyama (1974), Brecher and Bhagwati (1982) and Bhagwati, Brecher and Hatta 1983, 1985, and Dixit (1983)) among others.1 More recently, many studies have examined whether or not foreign aid — tied and untied — can be welfare improving for both the donor and the recipient (see, for example, Turunen-Red and Woodland (1988), Kemp and Wong (1993), Schweinberger (1990), Hatzipanayotou and Michael (1995), Lahiri and Raimondos-Moller 1995, 1997, Djajić, Lahiri and Raimondos-Møller 1996a, 1996b, and Lahiri, Raimondos-Møller, Wong and Woodland 1997.2

Donor strategy under the fungibility of foreign aid

We develop a political–economic model of aid fungibility: a part of aid is diverted away from its intended target by lobby groups. The size of this diversion – the degree of aid fungibility – is determined endogenously by the recipient government. The donor can affect the equilibrium degree of fungibility by choosing both the size of aid and the timing of its decision. We derive a condition under which the donor's reaction to fungibility is to reduce the amount of aid. Under this condition, if the donor acts as a follower, both the donor and the target group are better off.

Foreign aid, domestic investment and welfare

This paper examines the welfare implications of temporary foreign aid in a simple two-period, two-country model of trade. Domestic investment is endogenous, providing an important link between aid in period one and the terms of trade in periods one and two. Transfer-induced changes in the terms of trade redistribute present and future income between the donor and the recipient. In the presence of barriers to international borrowing and lending, such redistribution gives rise to the possibility of temporary aid being both potentially and strictly Pareto improving.

Optimal foreign aid and tariffs

This paper investigates the optimal choice of foreign aid when trade policies are decided in a non-cooperative fashion. Three alternative scenarios, depending on the timing of the actions and on whether aid is tied, are analyzed. It is shown that, in the case where aid is decided before tariffs, untied aid can lead to the reduction of the recipient's optimal trade tax. When the donor can tie the aid to a reduction in the recipient's tariff, the optimal aid level is always positive and the world can always achieve a Pareto-efficient equilibrium.

The politics of foreign aid: A median voter perspective

The paper presents a model where the median voter in the donor country determines the support of foreign aid. It is first established that an individual in the donor country is affected by the direct benefits (due to altruism) and costs (due to taxes) of giving aid, and by the indirect benefits or costs of a change in the terms of trade. Then it is shown that the latter effect works through changing both the donor country's average income and its distribution of income. Given the stylized facts of a capital-abundant donor country and relatively capital-poor median voter, it is shown how redistribution-of-income effects soften the impact of terms-of-trade changes on the political support for foreign aid.

The link between foreign aid, public investment and economic growth

Länsimaat ovat rahoittaneet kehitysyhteistyöhankkeita jo lähes kuuden vuosikymmenen ajan, mutta kehitysavun tehokkuudesta ei olla edelleenkään päästy yksimielisyyteen. Yksi avunantajamaiden tapa vaikuttaa kehitysavun tehokkuuteen, eli avun vaikutukseen vastaanottajamaan taloudellisen kasvun kiihdyttäjänä, on sitoa ne julkisen sektorin infrastruktuurihankkeisiin. Joissain tapauksissa tämä vaikuttaa avun vastaanottajan käytökseen ja asenteisiin kehitysapua kohtaan. Tutkielmassa käsitellään kehitysavun tehokkuutta tilanteessa, jossa se on sidottu julkisen sektorin investointeihin kehitysmaassa. Tutkimus pohjaa Kalaitzidakisin ja Kalyvitisin (2008) malliin, jossa osa kehitysmaan julkisen talouden investoinneista rahoitetaan kehitysavulla. Seuraavaksi tarkastellaan ylijäämää tavoittelevan käyttäytymisen (rent- seeking) vaikutusta kehitysavun tehokkuuteen pohjaten Economidesin, Kalyvitisin ja Philippopoulosin (2008) malliin. Tutkielmassa referoidaan lisäksi tutkimuskysymystä sivuavia empiirisiä tutkimuksia, esitellään aluksi tavallisimmat kehitysyhteistyön muodot, sekä esitellään talousteoreettisia näkökulmia kehitysyhteistyön tehokkuuden määrittelylle. Tutkielma perustuu puhtaasti teoreettisiin malleihin ja niissä sovelletut menetelmät ovat matemaattisia. Tutkielmassa käsitellään ensin tapaus, jossa kehitysyhteistyöllä rahoitetaan julkisen sektorin investointihankkeita. Jossain tapauksissa kehitysavun kasvu lasku siirtää vastaanottajamaan kulutusta julkisista investoinneista kulutukseen, jolloin kehitysyhteistyövaroin osittain rahoitettujen hankkeiden koko pienenee, ja suhteellinen tehokkuus laskee. Seuraavaksi tarkastellaan tilannetta, jossa kehitysyhteistyövaroista vain osa päätyy hankkeen rahoittamiseen, ja todetaan, että kehitysavun tehokkuus ja vaikutus maan kansantulon kasvuun vähenee talouden toimijoiden ylijäämää tavoittelevan käyttäytymisen (mukaan lukien korruptio) myötä entisestään. Tämän tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että kehitysapu vaikuttaa kehittyvän maan talouden kasvuun tapauksessa, jossa julkisia infrastruktuurihankkeita rahoitetaan osittain maan omin verovaroin ja osittain kehitysyhteistyövaroin. Ylijäämää tavoitteleva käyttäytyminen vaikuttaa kehitysavun tehokkuuteen negatiivistesti vähentäen kehitysavun positiivisia kasvuvaikutuksia.

Foreign Aid Linked to Infrastructure and/or Pollution Abatement

This paper studies the macroeconomic effects of a permanent increase in foreign aid in a model that takes into account environmental quality. We develop a dynamic equilibrium model in which both public investment in infrastructure and environmental protection can be financed using domestic resources and international aid programs. The framework considers four scenarios for international aid: untied aid,aid fully tied to infrastructure, aid fully tied to abatement, and aid equally tied to both types of expenditures. We find that the effects of the transfers may depend on (i) the structural characteristics of the recipient country (the elasticity of substitution in production and its dependence on environment and natural resources) and on (ii) how recipient countries distribute their public expenditure. These results underscore the importance of these factors when deciding how and to what extent to tie aid to infrastructure and/or pollution abatement.

Political Parties and Foreign Aid

The influence of partisan politics on public policy is a much debated issue of political science. With respect to foreign policy, often considered as above parties, the question appears even more problematic. This comparison of foreign aid policies in 16 OECD countries develops a structural equation model and uses LISREL analysis to demonstrate that parties do matter, even in international affairs. Social-democratic parties have an effect on a country's level of development assistance. This effect, however, is neither immediate nor direct. First, it appears only in the long run. Second, the relationship between leftist partisan strength and foreign aid works through welfare state institutions and social spending. Our findings indicate how domestic politics shapes foreign conduct. We confirm the empirical relevance of cumulative partisan scores and show how the influence of parties is mediated by other political determinants.

Beyond socialism: Tanzanian theatre, neoliberalism and foreign aid complexity

Theatralität ist ein gängiges Konzept, um Theater in Afrika zu definieren. Wird dieses Konzept angewendet, so treten die historischen Unterschiede zwischen den verschiedenen Theaterformen in den Hintergrund. Deshalb ist es wichtig, Theater in einen kulturellen Kontext zu stellen, aus dem das Theater entsteht. Dadurch können nationale und internationale Suprastrukturen, die die sozialpolitische und wirtschaftliche Atmosphäre bestimmen, analysiert werden,. Da sich die aktuelle „globale“ Entwicklung auf neoliberale Grundsätze stützt, ist es offensichtlich, dass man Theater nicht diskutieren kann, ohne näher auf Neoliberalismus, Imperialismus, Kapitalismus, Entwicklungshilfe und Geberpolitik einzugehen.rnDerzeit werden die meisten Theaterprojekte in Tansania durch die Entwicklungshilfe oder ausländische Geberorganisationen unterstützt. Diese Organisationen stellen finanzielle Mittel zur Verfügung, um Theaterproduktionen auf unterschiedlichem Niveau zu ermöglichen. Diese Spendenpraxis hat zu der Fehlannahme geführt, dass Theater nur dann ein Theater ist, wenn es durch ausländische Organisationen finanziert wird. Jedoch ist es offensichtlich, dass diese finanziellen Mittel eine große Rolle in der Machtpolitik spielen. Diese Studie untersucht deshalb die Frage: Welchen Einfluss hat die neoliberale Politik, insbesondere durch die Entwicklungshilfe, auf das Theater in Tansania? Die Arbeit deckt einmal die Verbindung zwischen dem produzieren Theater und den verschiedenen dominierenden politischen Richtungen – von Nationalismus bis Neoliberalismus – auf. Darüber hinaus wird gezeigt, dass diese Verbindungen es dem Theater erschweren, diese Suprastrukturen zu vermeiden, durch die es finanziert wird. Das bedeutet, dass die neoliberale Politik mit seinen Merkmalen von Einengung, Unterdrückung und Ausbeutung auch ein eingeengtes, unterdrücktes und ausbeuterisches Theater hervorbringt. Dieser Studie bezeichnet ein solches Theater als Theater (Neo-)Liberalismus. Es ist ein Theater, das apolitisch auftritt, aber tatsächlich unter der neoliberal Politik des freien Markts und der Subventionsstreichungen ums Überleben kämpft.rnIndem diese Verbindungen zwischen Theater, Entwicklungshilfe und Geberorganisationen erläutert werden, kommt diese Forschung zu folgendem Ergebnis: Die Geberorganisationen haben kein Recht, unabhängig von der Höhe ihrer Spende, in die Souveränität eines Staates einzugreifen oder ein neues System einzuführen. Deshalb sollte die Loslösung von ausländischen Geberländern an erster Stelle stehen, damit sich das Theater ganz entwickeln und unabhängig überleben kann. Es ist deshalb notwendig, das Konzept des Volkstheaters neu zu definieren. Das Theater soll wieder mit den Initiativen von Menschen zu tun haben und ihre eigenen Themen in einem gewissen zeitlich und räumlichen Rahmen ansprechen.rnrn