Granulation tissue formation -The effect of hydroxyapatite coating of cellulose on cellular differentiation

Haavan jyväiskudoksen muodostuminen – Hydroksiapatiittipinnoi-tetun selluloosasienen vaikutus solujen erilaistumiseen paranemisprosessin aikana Etsittäessä uusia luun bioyhteensopivia täytemateriaaleja selluloosasieni päällystettiin luun koostumusta muistuttavalla runsaasti piitä sisältävällä hydroksiapatiittikerroksella. Vastoin odotuksia hydroksiapatiittipinnoitettu selluloosa ei parantanut luun kasvua, vaan päinvastoin ylläpiti tulehdusta ja sidekudossolujen hakeutumista vamma-alueelle. Ihon alle implantoituna sama sienimateriaali edisti merkittävästi haavan verekkään jyväiskudoksen kasvua. Tämän löydöksen perusteella hydroksiapatiittipinnoitetun selluloosasienen vaikutusta haavan soluihin paranemisprosessin aikana tutkittiin tarkemmin ja havaittiin, että tulehdussolujen lisäksi sieniin kertyi tavallista enemmän sekä hematopoieettisia että mesenkymaalisia kantasoluja. Hematopoieettiset kantasolut sijaitsevat luuytimessä lähellä luun sisäpintaa. Luun hydroksiapatiitista vapautuu kalsiumioneja luun jatkuvan fysiologisen uudismuodostuksen ja hajottamisen yhteydessä. Kantasolut etsiytyvät luuytimeen kalsiumia aistivien reseptorien välityksellä. Koska luun pintakerrosta muistuttavasta hydroksiapatiittipinnoitteesta vapautuu kalsiumia, tämän ajateltiin toimivan selityksenä sille, että hematopoieettiset kantasolut hakeutuvat runsaslukuisesti juuri hydroksiapatiittipinnoitettuihin selluloosasieniin. Tämän hypoteesin mukaisesti hydroksiapatiittipinnoitettujen selluloosapalkkien läheisyydestä löydettiin suuria määriä kalsiumreseptoreja sisältäviä soluja. Jatkotutkimuksissa todettiin lisäksi, että hematopoieettiset kantasolut pystyivät sienissä erilaistumaan hemoglobiinia tuottaviksi soluiksi. Havaittujen punasolulinjan merkkiaineiden perusteella näyttäisikin siltä, että haavan paranemiskudoksessa tapahtuu paranemisen aikana ekstramedullaarista erytropoieesia. Nämä soluja ohjaavat vaikutukset saattavat olla hyödyllisiä vaikeasti paranevien haavojen hoidossa.

“Aluksi opettaja ei meinannu ottaa mua tunneille mukaan lainkaan”. Opetusjärjestelyt liikuntarajoitteiselle oppilaalle

Tutkimus käsitteli liikuntarajoitteisten oppilaiden kokemuksia liikuntatunneista perusopetuksessa. Selvitin liikuntarajoitteisten oppilaiden osallisuutta ryhmätoimintaan sekä tuntien suunnitteluun. Tutkimukseen osallistui oppilaita, joille oli tehty liikunnan osalta henkilökohtainen oppimissuunnitelma (HOPS) sekä oppilaita, joille suunnitelmaa ei ollut tehty. Tutkin lisäksi oppilaiden käsityksiä omasta kehonkuvastaan. Liikuntarajoitteella tarkoitan tässä tutkimuksessa sairautta, vammaa tai jotakin muuta syytä, joka ei ole kehitysvammaisuutta, mutta joka on otettava huomioon liikuntatunneilla. Liikuntarajoite voi olla joko synnynnäinen, tapaturman aiheuttama tai tilapäisempi vamma. Tutkimusaineistona käytin oppilashaastatteluja, henkilökohtaisen oppimissuunnitelman (HOPS) teon seuraamista sekä kahden vammaishuippu-urheilijan näkemyksiä eriyttävästä liikunnanopetuksesta. Tutkimuksen lähestymistapa oli laadullinen ja haastattelujen käsittelyssä käytin laadullista sisällönanalyysia. Tutkimukseeni osallistui 11 oppilasta, kaksi vammaishuippu-urheilijaa sekä henkilökohtaisen oppimissuunnitelman (HOPS) tekoon osallistuneet liikunnanopettaja, oppilas ja tämän huoltaja. Keräsin tutkimukseni aineiston syksyllä 2012. Tutkimuksen tuloksista selvisi, että oppilaat, joille oli tehty henkilökohtainen oppimissuunnitelma (HOPS), viihtyivät yleisesti liikuntatunneilla. He kokivat kuuluvansa ryhmään, vaikka liikkuivat muusta ryhmästä poikkeavalla tavalla. Henkilökohtaisen oppimissuunnitelman (HOPS) teossa selvisi sen positiivinen vaikutus koko oppilaan perheeseen. Suunnitelman teon jälkeen oppilaan huoltajankaan ei tarvitse huolehtia lapsensa liikuntatuntien järjestelyistä. Haastattelujen perusteella oppilaiden osallisuus liikuntatuntien suunnitteluun lisää huomattavasti heidän intoaan osallistua liikuntatunneille. Suunnitelman puuttuminen aiheutti osalle haastatelluista jopa tahallisia poissaoloja liikuntatunneilta sekä muun ryhmän ulkopuolelle jäämistä. Negatiivisia kokemuksia syntyi myös siitä, ettei liikuntarajoitteiselle keksitty tekemistä ollenkaan, jolloin liikuntatunnit kuluivat seisomalla tai tuomaroimalla muiden pelejä. Koulun liikuntatuntien kehittämiseksi on suunniteltu erilaisia eriyttämisen keinoja, joihin opettajat voivat tutustua oppaiden sekä täydennyskoulutuksen avulla. Liikuntarajoitteisen oppilaan eriyttäminen vaatii opettajalta oppilaan vammaan tutustumista sekä keskustelua tämän kanssa.

Liikuntarajoitteisten oppilaiden tunteet ja motivaatio koululiikuntaa kohtaan

Tutkimme liikuntarajoitteisten oppilaiden kokemia tunteita ja motivaatiota koululiikunnassa. Keskityimme analysoimaan myönteisiä ja luokkayhteisöön liittyviä tunteita kuten iloa, minäpystyvyyttä ja yhteenkuuluvuutta. Pelko, epäonnistuminen sekä pettymyksen tunteet kuvasivat oppilaiden kielteisiä tunteita. Tapaustutkimukseen osallistui neljä liikuntarajoitteista oppilasta. Oppilaat olivat integroituneina yleisopetuksen liikuntaan. Liikuntarajoitteella tarkoitamme tässä tutkimuksessa sairautta, vammaa tai jotakin muuta syytä, joka on otettava huomioon liikuntatunneilla. Liikuntarajoite voi olla joko synnynnäinen, tapaturman aiheuttama tai tilapäisempi vamma. Aineiston keräsimme keväällä 2015 neljästä eri varsinaissuomalaisesta alakoulusta. Tutkimusaineistona oli neljän oppilaan analysointi ja kysely koululiikunnan herättämistä tunteista. Haastattelimme myös oppilaiden liikunnanopettajia ja kysyimme heidän kokemuksiaan ja havaintojaan oppilaiden tunteista ja motivaatiosta koululiikuntaa kohtaan. Vaikka liikuntarajoitteiset oppilaat liikkuivat muusta ryhmästä poikkeavalla tavalla, he pitivät koulun liikuntatunneilla mukana olosta ja kokivat kuuluvansa ryhmään. Tutkimukseen osallistuneet oppilaat kokivat koululiikunnan suurimmaksi osaksi myönteisenä asiana. Tämä näkyi korkeana motivaationa ja myönteisenä suhtautumisena koululiikuntaa kohtaan. Oppilaat kokivat pääsääntöisesti iloa ja minäpystyvyyttä osallistuessaan koululiikuntatunteihin. Osalla oppilaista ilmeni myös kielteisiä tunteita kuten pelkoa ja epäonnistumista koululiikuntaa kohtaan. Pohdinnassa tarkastelemme liikuntarajoitteisten oppilaiden tunteita ja motivaatiota koulun liikuntatunneilla.

Kuka minä olen? Narratiivinen näkökulma identiteetin rakentumiseen CP-vammaisten aikuisten kertomuksissa

Pro gradu -tutkielmani lähtökohtana on, että kertomukset välittävät ja rakentavat tietoa. Tarkastelen narratiivisesta näkökulmasta sitä, miten CP-vammaisten aikuisten identiteetti rakentuu kertomuksissa. Tutkimukseni taustalla on ajatus siitä, että yksilö voi tietoisesti muodostaa omaa identiteettiään kertomusten avulla. Aineisto on Invalidiliitto ry:n ja Suomen CP-liitto ry:n yhteisen CP-vammaisten aikuisten hyvinvointi ja kuntoutus elämänkaarella –projektin (2007–2010) myötä kerätty elämäkerta-aineisto. Aineistoni koostuu kahdenkymmenen (20) CP-vammaisen aikuisen kertomuksesta, joissa he kertovat elämästään CP-vamman kanssa, elämänvaiheistaan ja mahdollisuuksistaan yhteiskunnassa. Etsin kertomuksista yhteneväisiä teemoja ja käytän kategorioiden muodostamisessa apuna Catherine Kohler Riessmanin (2004, 2008) huomioita narratiivisesta temaattisesta analysoinnista. Vilma Hännisen (1999) esittelemien identiteettitasojen sekä Kirsi Juhilan (2004) esiintuoman leimatun identiteetin käsitteen avulla muodostan aineistosta identiteettikategorioita. Tarkastelen kertomusten avulla, millaisia tulkintoja ja merkityksiä kirjoittajat antavat CP-vammalle ja vammaisuudelle sekä tuon esiin, millaisiin identiteettikategorioihin kirjoittajien identiteetti tulkintani mukaan sijoittuu. Vammaisten ja vammattomien välinen vastakkainasettelu nousee esiin muiden kategorisointina ja kirjoittajien omana kokemuksena, mutta aina rajanveto ei ole tarpeellista. CP-vamma rajoittaa kirjoittajia tietyissä asioissa, mutta tietyissä asioissa vamma on heille rikkaus, syntymälahja. CP-vamma ilmenee vain yhtenä ominaisuutena, ja vammaisuus on hyväksytty osaksi omaa identiteettiä. Identiteetti rakentuu kertomuksissa prosessina, sillä kirjoittajat hallitsevat erilaisia ja muuttuvia identiteettejä. Kirjoittajat rakentavat sosiaalisia identiteettejä erilaisissa vuorovaikutustilanteissa. Henkilökohtainen elämä ja perhe rakentavat kirjoittajille identiteettiä, mutta he hallitsevat myös yhteiskunnallisella tasolla erilaisia rooleja. Identiteetit vaihtelevat myös elämäntilanteiden mukaan. Kirjoittajat vastustavat ”CP-vammaisen roolia”, sillä vamma yksinään ei määrittele heitä. Varsinkin elämässä koetut käännekohdat saivat kirjoittajat rakentamaan omaa identiteettiään uudelleen; CP-vamma saa merkityksensä identiteetin yhtenä osana. Tutkimuksestani käy ilmi, miten kirjoittajat kyseenalaistavat heille annetun leimatun identiteetin ja neuvottelevat itselleen vaihtelevia identiteettejä. Työni perusteella vamma määrittää heitä yhtä lailla kuin jokin muukin ominaisuus, sillä vammaisuuden ei koeta automaattisesti merkitsevän samaa asiaa kuin identiteetti.