Muuttuva ja pysyvä suurvalta. Yhdysvallat suomalaisten sanomalehtien kommentoivissa teksteissä erilaisina maailmanpoliittisina kausina

Tutkielman tarkoituksena on tarkastella sitä muutosta, jonka Yhdysvallat käy läpi suomalaisten sanomalehtien kommentoivissa teksteissä lähihistorian aikana. Tarkemmin ilmaistuna, tarkoituksena on ollut selvittää, näyttäytyykö Yhdysvallat suomalaisissa sanomalehtikommenteissa pelkästään maailmanpoliittisten muutosten ja presidenttien vaihdosten valossa vai onko mukana jonkin pidempi, historiallinen tematiikka, jolla Yhdysvalloista normaalisti kirjoitetaan ja jolla presidentin linjapuhetta kommentoidaan. Tutkimuksen näkökulmana ja samalla metodologisena viitekehyksenä on diskurssianalyysin ja sosiaalisen konstruktionismin näkökulma. Tarkoituksena on tarkastella kommentoivia tekstejä, ei pelkästään sosiaalisen todellisuuden tapahtumia raportoivina tai heijastavina, vaan myös sosiaalista todellisuutta rakentavina. Koska diskurssianalyysi ei itsessään ole selkeä tai yhtenäinen analyysimenetelmä, työssä on käytetty menetelmällisenä työkaluna kriittisen lingvistiikan analyysitapaa. Tutkimusaineistoa on analysoitu erityisesti Vesa Heikkisen (1999) ja Sari Pietikäisen (2000) analyysitapoja hyödyntäen. Tärkeimpinä teoreettisina taustaoletuksina edellisten tavoin myös tässä tutkielmassa ovat diskurssianalyysin eri suuntauksia edustavat lähteet kuten Faircloughn (1992, 1997, 2003) sekä van Dijkin (1985, 1999) ja Gunther Kressin (1985) näkemykset tästä lähestymistavasta. Koska tutkittava ilmiö kiinnittyy niin sanomalehtien pääkirjoitusten kuin poliittisen historiankin konteksteihin, on ilmiön taustoittamiseksi ja johtopäätösten tueksi nojattu myös esimerkiksi Salovaara-Moringin (2004, 2009), Rusin (2003), Jakobsonin (1998, 2005) ja Hemánuksen (1972, 1983) ajatuksiin. Tutkielman aineisto on rajattu viimeisten 25 vuoden ajalle siten, että on poimittu neljä maailmanpoliittisten muutosten tai Yhdysvaltain presidentin vaihdosten kannalta olennaista aikakautta. Samalla on noudatettu suurimmalta osalta myös sen kansainvälisen tutkimusprojektin rajauksia, jonka osana tämä tutkielma syntyi. Tutkimusaineistoa on siten kerätty vuosilta 1984, 1994, 2004 sekä 2010. Mukaan on kyseisiltä vuosilta otettu Yhdysvaltain presidentin pitämän linjapuheen pitopäivästä kaksi viikkoa eteenpäin kestävä periodi, jonka ajalta on kerätty neljän suomalaisen sanomalehden kommentoivat tekstit, pääkirjoitukset, kolumnit ja tausta-artikkelit, joissa otetaan kantaa Yhdysvaltain presidentin pitämään vuosittaiseen linjapuheeseen. Tutkimusaineiston valossa Yhdysvallat näyttäytyy suomalaisten sanomalehtikommentaattoreiden teksteissä toisaalta muuttuvana, mutta samalla myös muuttumattomana suurvaltana. Maailmanpoliittinen muutos – siirtymä kylmästä sodasta yhden suurvallan aikaan näkyy suomalaisessa kommentoinnissa. Samoin näyttäytyy selkeänä kahden erilaisen presidentin, George W. Bushin ja Barack Obaman vastaanotto. Toisaalta aineistossa ei näy pelkästään muutos, vaan Yhdysvallat on suomalaisille kommentoijille myös muuttumaton suurvalta jolta odotetaan paljon ja jota kritisoidaan sen mukaan – aikakaudesta riippuen joko suomalaisesta tai eurooppalaisesta positiosta käsin.

Community, Power, and Colonialism: The U.S. Army in Southern Arizona and New Mexico, 1866-1886

Empire is central to U.S. history. When we see the U.S. projecting its influence on a global scale in today s world it is important to understand that U.S. empire has a long history. This dissertation offers a case study of colonialism and U.S. empire by discussing the social worlds, labor regimes, and culture of the U.S. Army during the conquest of southern Arizona and New Mexico (1866-1886). It highlights some of the defining principles, mentalities, and characteristics of U.S. imperialism and shows how U.S. forces have in years past constructed their power and represented themselves, their missions, and the places and peoples that faced U.S. imperialism/colonialism. Using insights from postcolonial studies and whiteness studies, this work balances its attention between discursive representations (army stories) and social experience (army actions), pays attention to silences in the process of historical production, and focuses on collective group mentalities and identities. In the end the army experience reveals an empire in denial constructed on the rule of difference and marked by frustration. White officers, their wives, and the white enlisted men not only wanted the monopoly of violence for the U.S. regime but also colonial (mental/cultural) authority and power, and constructed their identity, authority, and power in discourse and in the social contexts of the everyday through difference. Engaged in warfare against the Apaches, they did not recognize their actions as harmful or acknowledge the U.S. invasion as the bloody colonial conquest it was. White army personnel painted themselves and the army as liberators, represented colonial peoples as racial inferiors, approached colonial terrain in terms of struggle, and claimed that the region was a terrible periphery with little value before the arrival of white civilization. Officers and wives also wanted to place themselves at the top of colonial hierarchies as the refined and respectable class who led the regeneration of the colony by example: they tried to turn army villages into islands of civilization and made journeys, leisure, and domestic life to showcase their class sensibilities and level of sophistication. Often, however, their efforts failed, resulting in frustration and bitterness. Many blamed the colony and its peoples for their failures. The army itself was divided by race and class. All soldiers were treated as laborers unfit for self-government. White enlisted men, frustrated by their failures in colonial warfare and by constant manual labor, constructed worlds of resistance, whereas indigenous soldiers sought to negotiate the effects of colonialism by working in the army. As colonized labor their position was defined by tension between integration and exclusion and between freedom and colonial control.

Three Sides of a Wall : Obstacles and Border States in Paul Auster's Novels

Tutkielmani käsittelee yhdysvaltalaisen kirjailijan Paul Austerin (s. 1947) romaanituotannossa esiintyviä esteitä ja rajatiloja. Erityisesti olen kiinnostunut siitä, miten Auster liittää nämä "marginaalitilat" amerikkalaiseen vapauden ja laajentumisen ideologiaan sekä kieleen ja kirjoittamiseen. Austerin romaaneissa esteiden ja rajatilojen käsittely voidaan jakaa kolmeen vaiheeseen. Ensimmäisessä vaiheessa henkilöt ovat vahvojen esteiden rajoittamia tai rakentavat niitä itse. Rajoittuneisuus ei kuitenkaan aina tunnu häiritsevän heitä - itse asiassa monet päähenkilöistä tuntevat itsensä onnellisiksi tai vähintäänkin tyytyväisiksi joutuessaan esteen takia pysähdyttämään vapaan liikkeensä. Toisessa vaiheessa henkilöt pyrkivät ylittämään tai rikkomaan esteen päästäkseen toiselle puolelle. Kuten amerikkalaiset esi-isänsä aikoinaan, he etsivät rajatonta, laajaa ja tyhjää tilaa - "suurta tuntematonta" valloitettavakseen. Tällaisen tilan kohdatessaan he joutuvat kuitenkin usein epävarmuuden valtaan. Kolmas vaihe on tutkielmani kannalta tärkein: välitila, josta käytän työssäni nimitystä "in-betweenity". Tähän vaiheeseen päästään kulkemalla ensin kahden muun vaiheen kautta. Juuri tietoisuus näistä kahdesta muusta vaiheesta synnyttää tämän kolmannen tilan, eräänlaisen rajatilan, jossa tajutaan sekä esteiden että esteettömyyden tärkeys. Tämä välitila on Austerille tyypillinen tila, joka kertoo paitsi amerikkalaisen unelman paradoksaalisuudesta myös (kaunokirjallisen) kielenkäytön prosessista. Monet Austerin kirjojen muurin rakentajista tai purkajista voidaan nähdä kirjailijahahmoina, joiden omituinen suhde esteisiin ja rajoihin kumpuaa juuri siitä rajatilasta, jonka asukkaita he kielentaiteilijoina väistämättä ovat. Tällaisen tilan/tilattomuuden kuvaaminen tekee Austerista oman postmodernin aikamme tärkeän kirjailijan - kirjailijan, joka sen sijaan, että pyrkisi eroon paradokseista, sijoittaa hahmonsa niiden sisään. Rajoihin ja esteisiin liittyvä problematiikka ei kuitenkaan ole pelkästään nykyajan ongelma vaan kysymys, joka ihmisen toisaalta rajoja kaipaavan toisaalta rajattomuutta kaipaavan luonteen vuoksi säilyy aina ajankohtaisena. Avainsanat: Paul Auster, este, muuri, raja, Yhdysvallat

"America Would Lose Its Soul" : The Immigration Restriction Debate, 1920-1924

Vuosien 1830 ja 1924 välillä Yhdysvaltoihin muutti noin 35 miljoonaa eurooppalaista. Tämä niinkutsuttu "maahanmuuton vuosisata" päättyi varsin äkillisesti kun Yhdysvallat päätti rajoittaa maahanmuuttoa 1920-luvulla. Vuosina 1921 ja 1924 säädetyt lait asettivat kansallisuuteen perustuvat kiintiöt kaikille eurooppalaisille maahanmuuttajille; vuoden 1924 laki myös lopetti kokonaan japanilaisten maahanmuuton. Tämä työ tutkii näihin kiintiölakeihin johtanutta maahanmuuttajavastaisuuden kasvua sekä etenkin lakien ympärillä käytyä keskustelua. Pääpaino on kongressissa esitetyissä maahanmuuton vastaisissa argumenteissa. Nämä jakautuivat karkeasti ottaen kolmeen kategoriaan: maahanmuuton vastustajat sanoivat, että siirtolaisten vaikutus taloudelliseen tilanteeseen oli epäsuotuisa, siirtolaisten rodullinen ja kulttuurinen "laatu" oli huonontunut, ja siirtolaiset olivat radikaaleja ja bolshevismiin taipuvaisia. Erityistä huolta herätti maahanmuuttajien vaikutus Amerikan kulttuuriseen, rodulliseen ja poliittiseen yhtenäisyyteen. Huoli kansakunnan yhtenäisyydestä oli tulosta paitsi siirtolaisten määrästä myös amerikkalaisessa yhteiskunnassa tapahtuneista muutoksista. Erityisen tärkeitä olivat työväenliikkeen vaikutusvallan kasvu ja teollisuusjohtajien pyrkimys pysäyttää se. Maahanmuuttajien "bolshevismi" olikin käyttökelpoinen argumentti paitsi maahanmuuttajia myös amerikkalaisia työläisiä vastaan: teollisuusjohtajat painottivat että lakot ja työväenliike olivat tulosta siirtolaisten mukanaan tuomista "epäamerikkalaisista" ajatusmalleista, eivät yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuudesta. Kongressin keskustelun lisäksi työssä käsitellään myös eri yhteiskunnallisten ryhmien ja vaikuttajien kantaa siirtolaisuuteen. Keskusteluun maahanmuutosta vaikuttivat etenkin eugenistit ja muut sosiaalitieteilijät, jotka väittivät itä- ja eteläeurooppalaisten olevan rodullisesti anglosakseja huonompia. Tämän väitteen vaikutusvaltaa lisäsivät yhteiskunnassa vallalla olleet ennakkoluulot, ja monet yhdistykset ja liikkeet (mm. Ku Klux Klan ja erilaiset isänmaalliset järjestöt) olivatkin tärkeitä rajoittamisen kannattajia. Keskustelu maahanmuutosta painottui ideologisiin ja tunteellisiin kysymyksiin, mutta rajoitusten taustalla oli myös konkreettisempia tekijöitä. Yhteiskunnan teollistuminen ja kaupungistuminen olivat pienentäneet siirtolaisista koituvaa taloudellista hyötyä: siirtolaisia ei enää tarvittu raivaamaan uusia viljelysmaita, kun taas tuotannon koneistuminen vähensi työvoiman tarvetta huomattavasti. Pitkän aikavälin taloudellisten tekijöiden roolin merkitys käy ilmeiseksi kun otetaan huomioon, että muut maahanmuuttomaat (esim. Kanada ja Australia) eivät juuri rajoittaneet siirtolaisuutta tänä aikana vaikka niissäkin esiintyi runsaasti rodullista ja kulttuurista maahanmuuttajavastaisuutta. Pääsyy rajoitusten vähäisyyteen näissä maissa oli juuri maahanmuuttajien tuoma taloudellinen hyöty, sekä teollisena työvoimana että maanviljelijöinä. Vaikka kiintiölakiehdotusten ympärillä käytiin kiivasta väittelyä, kongressi kuitenkin hyväksyi lait varsin suurella enemmistöllä. Siirtolaisia itseään lukuunottamatta varsin harvat näkivät lait haitallisina, kun taas useat erilaiset ryhmät katsoivat hyötyvänsä maahanmuuton rajoittamisesta. Avainsanat: siirtolaisuus, maahanmuutto, Yhdysvallat, 1920-luku, kiintiölait, maahanmuuton rajoittaminen

Aikakauslehtipapereiden pitkän aikavälin kulutus Yhdysvalloissa

The United States is the world s single biggest market area, where the demand for graphic papers has increased by 80 % during the last three decades. However, during the last two decades there have been very big unpredictable changes in the graphic paper markets. For example, the consumption of newsprint started to decline from the late 1980 s, which was surprising compared to the historical consumption and projections. The consumption has declined since. The aim of this study was to see how magazine paper consumption will develop in the United States until 2030. The long-term consumption projection was made using mainly two methods. The first method was to use trend analysis to see how and if the consumption has changed since 1980. The second method was to use qualitative estimate. These estimates are then compared to the so-called classical model projections, which are usually mentioned and used in forestry literature. The purpose of the qualitative analysis is to study magazine paper end-use purposes and to analyze how and with what intensity the changes in society will effect to magazine paper consumption in the long-term. The framework of this study covers theories such as technology adaptation, electronic substitution, electronic publishing and Porter s threat of substitution. Because this study deals with markets, which have showed signs of structural change, a very substantial part of this study covers recent development and newest possible studies and statistics. The following were among the key findings of this study. Different end-uses have very different kinds of future. Electronic substitution is very likely in some end-use purposes, but not in all. Young people i.e. future consumers have very different manners, habits and technological opportunities than our parents did. These will have substantial effects in magazine paper consumption in the long-term. This study concludes to the fact that the change in magazine paper consumption is more likely to be gradual (evolutionary) than sudden collapse (revolutionary). It is also probable that the years of fast growing consumption of magazine papers are behind. Besides the decelerated growth, the consumption of magazine papers will decline slowly in the long-term. The decline will be faster depending on how far in the future we ll extend the study to.

Valkoisen talon kappalaiset : Yhdysvaltain presidentti-instituution viralliset puheet retorisena kansalaisuskontona

Tutkimuksen aihepiirinä on viimeaikaisen (1997-2004) Yhdysvaltain presidentti-instituution uskonnollinen retoriikka William J. Clintonin ja George W. Bushin virkakausina. Tutkimuksen tehtävä on selvittää, miten presidentti-instituutio hyödyntää uskonnollista retoriikkaa legimitaationa virallisissa poliittisissa linjanvetopuheissaan, kuten virkaanastujais- ja liittovaltion tila -puheissaan. Tutkimustehtävä jakautuu seuraaviin alakysymyksiin: 1) Millaisilla kansalaisuskonnollisilla käsityksillä ja keinoilla legimitaatiota yritetään tuottaa? 2) Ovatko kansalaisuskonnon keinot viimeaikaisten presidenttien keskeisintä työvälineistöä identifioinnissa ja erottautumisissa? 3) Ovatko kansalaisuskonnolliset teemat naturalisoituneet, luonnollistuneet? Tiivistetysti on tarkoitus tutkia viimeaikaisten presidenttien virallisista puheiden kautta, kuinka uskonto ja valtio liittyvät toisiinsa. Perusolettamukseni on, että presidentit hyödyntävät keskeisesti kansalaisuskonnollista retoriikkaa vakuuttaakseen yleisönsä ja politiikkansa. Tutkimusaineisto koostuu koostuu kahden Yhdysvaltain presidentin William J. Clintonin (1993-2001) ja George W. Bushin (2001-) presidenttien virallisista puheista, jotka on pidetty vuosina 1997-2004. Viralliset puheet ovat virkaanastujais- (Inaugural Address) ja vuosittaiset liittovaltion tila -puheet (Address Before a Joint Session of the Congress on the State of the Union). Puheita on kymmenen ja niiden pituus on keskimäärin viisi sivua. Tutkielman teoreettinen viitekehys tukeutuu kanadalaisen uskontososiologin Marcela Cristin uudenlaiselle käsitykselle (2001) kansalaisuskonnosta poliittisena uskontona. Tämä hyödyntää kansalaisuskonnon durkheimilaista taustaa yhdistäen Jean-Jacques Rousseuaun religion civile-teesiä. Cristin mukaan kansalaisuskonto manifestoituu kahdella tavalla: sekä durkheimilaisena kulttuurisena kansalaismuotona (civil) ja rousseualaisena ideologiana (political). Nämä eivät hänen mukaansa ole toisilleen vastakohtia, vaan yhden jatkumon osia. Tutkielman metodologinen lähestymistapa on uusretorinen analyysi ja teoreettis-medologisena viitekehyksenä on sosiaalinen konstruktivismi. Analyysin perusolettamus on, että presidentti-instituution luomassa merkityksen rakennetaan sosiaalisesta todellisuutta. Instituution retoriikka suuntautuu tiettyyn sosiaaliseen yhteisöön yrittäen legimitoida mahdollisimman laajaa joukkoa politiikkansa taakse. Analyysin tuloksena huomattiin, että presidentti-instituutio hyödyntää aktiivisesti kansalaisuskonnollisia teemoja. Molempien presidentti-instituutioiden uskonnollisessa nationalismissa hyödynnetään kansalaisuskonnollisuuden sekä protestanttis-puritaanista että valistuksellista taustaa. Kyse on oikeastaan siitä,kuinka nämä puolet saavat painotuksensa. Selvää on, että molemmat presidentit hyödyntävät kaikkia kansalaisuskonnollisuuden kolmea ulottuvuutta. Molemmilta löytyy retorinen tukeutuminen transsendenssiin, moraalistinen yhteisöllisyyden vaatimus. Clintonin uskonnollinen retoriikkaa jakaantuu kahteen ulkoisesti ristiriitaiseen käsitteelliseen linssiin: lupauksellisuus ja perustajallisuus. Ne yhdistyvät hänen nimittämisissään millenniaaliseksi yhteisöksi. Bushin uskonnollinen retoriikka tukeutuu transsendenttiseen ulottuvuuteen. Hänen käsitteelisiä linssejä ovat aktiivisen Jumalan monet roolit ja ajan siunauksellisuus. (Ks. luku 8. johtopäätökset ja jatkotutkimus.) Avainsanat: Yhdysvallat, presidentti-instituutio, kansalaisuskonto, uskonnollinen retoriikka, William J. Clinton, George W.Bush

Yhdysvaltain terrorisminvastaisen sodan oikeutus

Yhdysvallat on ottanut johtavan roolin terrorisminvastaisessa sodassa ja julkaissut terrorisminvastaisen sodan asiakirjoja, joista kansallinen turvallisuusstrategia vuosilta 2002 ja 2006 sekä kansallinen terrorisminvastainen asiakirja vuodelta 2006 ovat tämän tutkimuksen lähdeaineisto. Tutkielmassa analysoin, miten Yhdysvallat perustelee ja pyrkii oikeuttamaan terrorisminvastaisen sotansa. Tarkastelun teen vertaamalla terrorisminvastaisen sodan asiakirjoja perinteiseen länsimaiseen oikeudenmukaisen sodan teoriaan. Tutkimuksessani vastaan myös siihen, täyttääkö terrorisminvastainen sota oikeudenmukaisen sodan ehdot. Tarkastelussa käytän metodina systemaattista käsiteanalyysiä. Terrorisminvastaisen sodan tärkein väline on demokratia, johon Yhdysvallat sisällyttää ihmisoikeuksia ja yksilönvapauksia. Terrorisminvastaisen sodan tavoitteena on luoda sellaiset maailmanlaajuiset ja rauhalliset olosuhteet, että ihmiset pääsisivät nauttimaan jokaiselle luonnostaan kuuluvista yksilönvapauksista ja ihmisoikeuksista. Jotta sota olisi oikeudenmukainen, on tiettyjen ehtojen täytyttävä. Ennen sotaa on pyrittävä ratkaisemaan rauhanomaisesti sotaan johtava syy. Sodassa tulee olla oikeutettu peruste ja realistiset tavoitteet, jotka on esitettävä ennen sotaa. Vain itsepuolustuksellinen sota on oikeutettua. Sotaan voi ryhtyä vain laillinen auktoriteetti. Sodankäynnissä tulee käyttää vain kansainvälisesti hyväksyttyjen sodan sääntöjen sallimia menetelmiä. Tärkeintä sodankäynnissä on ihmisoikeuksien mahdollisimman pitkälle menevä kunnioitus. Sodan tavoitteena on tuottaa enemmän hyvää kuin pahaa. Sodalla saavutetun tilanteen tulee olla parempi kuin sotaa edeltävä tilanne. Sodan tavoitteena on oltava rauha, jonka ehtojen on oltava ennakoitavissa jo sotaa edeltävissä ja sodan aikaisissa toimissa ja sopimuksissa. Terrorisminvastaisten asiakirjojen perusteella Yhdysvallat täyttää terrorisminvastaisessa sodassa oikeudenmukaisen sodan ehdot, lukuunottamatta kaikkien rauhanomaisten keinojen koettelua ja ihmisoikeuksien kunnioitusta. Yhdysvallat vetoaa terrorismin poikkeavaan luonteeseen ja siihen, että terrorismi muodostaa äärimmäisen hätätilanteen. Äärimmäisessä hätätilanteessa on mahdollista toimia niin, että jos toimimalla vastoin oikeudenmukaisen sodan teorian ehtoja saavutetaan parempi lopputulos kuin ehtojen noudattamisella saavutettava lopputulos, on tietyin ehdoin mahdollista jättää osa oikeudenmukaisen sodan ehdoista täyttämättä. Yhdysvaltain mukaan terrorisminvastaisen sodan ihmisuhrit ovat välttämättömiä, jotta saavutetaan enemmän ihmishenkiä säästävä maailmanlaajuinen rauha. Terrorisminvastaisen sodan vankien ihmisoikeusloukkausten taustalla on pyrkimys yleisen turvallisuuden lisäämiseen. Lisäksi Yhdysvallat on vedonnut siihen, että rauhanomaisten neuvottelujen aikana terroristit ehtivät valmistautua tuleviin iskuihin. Yhdysvallat suosii nopeaa ja yllättävää toimintaa, vaikka se pyrkiikiin mahdollisuuksien mukaan rauhanomaisiin ratkaisuihin.

Mothers, your's is a sacred work! Naiskysymys adventistijulistaja Ellen Whiten profeetallisessa terveysopetuksessa vuosina 1866 1878

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani naiskysymystä Seitsemännen päivän adventtikirkon oppiäiti Ellen Whiten (1827 1915) terveysopetuksessa. White tunnetaan ennen kaikkea näyistään, joiden välityksellä hän koki saavansa Jumalalta hyvinvointiin liittyviä ohjeita. White kirjoitti näkyjensä innoittama terveysoppaita ja julisti pääasiassa Yhdysvalloissa yli 70 vuotta. Päälähteenäni ovat kaksi Whiten omaelämäkertaa vuosilta 1880 ja 1915 sekä 83 artikkelia, jotka hän julkaisi adventistien johtavassa terveyslehdessä, Health Reformerissa, vuosina 1866 1878. Tutkimuskysymykseni ovat, miksi White osoitti lähes kaiken terveyteen liittyvän opetuksensa naisille ja miten hän ymmärsi terveyden osana naisen roolia ja tehtäviä. Tulkintani mukaan White julisti naisille, sillä hän uskoi, että naisen asema oli selkeytettävä. Yhdysvallat teollistui ja kaupungistui nopeasti 1800-luvulla, mikä aiheutti naisille taloudellisia, sosiaalisia ja terveyteen liittyviä ongelmia. Lisäksi toinen suuri herätys (1800 1830) synnytti keskustelua naisen roolista. Monet kirkot antoivat naisille luvan esimerkiksi saarnaamiseen, mutta Yhdysvalloissa vahvistui samaan aikaan myös käsitys naisesta kodin uskonnollisena johtajana. Ymmärrän, että Whiten mukaan ratkaisu naisen sekavaan asemaan oli terveys. Uskon, että Whiten mukaan nainen pystyi ottamaan oman paikkansa yhteiskunnassa, mikäli hän pysyi terveenä ja oppi tuntemaan terveyden periaatteet. Toisaalta White sai vaikutteita naisten yhteiskunnallisten oikeuksien puolustajilta. He ajattelivat, että vain koulutettu ja terve nainen kykeni vapautumaan avioliitosta. Toisaalta White oli naisasianaisia maltillisempi. Hän ymmärsi, että vain terve ja terveyskoulutuksen saanut nainen saattoi olla hyvä äiti. Ellen White osallistui terveysopetuksellaan keskusteluun myös naisen uskonnollisesta roolista. White oli itse kiertelevä terveyssaarnaaja. Silti hän ymmärsi, että muiden naisten kutsumus oli olla terve ja koulutettu äiti. White korosti äitien pyhyyttä luultavasti siksi, että hän pyrki turvaamaan oman auktoriteettiasemansa Adventtikirkossa. White myös luultavasti ymmärsi roolinsa ja tehtävänsä poikkeuksellisiksi ja arvosti vilpittömästi äitiyttä. Whiten mukaan äidin tehtävä oli kasvattaa terveitä ja moraalisia kansalaisia. Tehtävän arvon hän perusteli aikansa tieteellisillä teorioilla. White korosti luonnontieteilijä Charles Darwinin (1809 1882) evoluutioteorian mukaisesti, että äidin velvollisuus oli siirtää lapsilleen hyvä terveys. Käsityksensä terveyden ja moraalin suhteesta hän selitti frenologialla, jonka mukaan ihmisen elämäntavat vaikuttivat hänen luonteenpiirteisiinsä. White oli myös todennäköisesti kiinnostunut sosiaalitieteilijä Herbert Spencerin (1820 1903) ajatuksista, joiden mukaan kansalaisten kehittyessä myös yhteiskunta jalostui yhä paremmaksi. Vaikka White perusteli opetustaan modernilla tieteellä, hän oli ennen kaikkea uskonnollinen julistaja. Hän kuului 1840-luvulla herätyssaarnaaja William Millerin (1782 1849) liikkeeseen, jonka jäsenet uskoivat, että Jumala tuhoaa Yhdysvallat viimeisellä tuomiolla, mikäli kansan moraalin tila ei nopeasti kohene. Millerin liikkeen painotukset säilyivät Adventtikirkossa, joka perustettiin vuonna 1863. Siten White ymmärsi, ettei äiti ollut vastuussa vain perheensä ja kansansa maallisesta hyvinvoinnista vaan myös heidän pelastuksestaan. Whiten käsitys äidistä on mielestäni ristiriitainen. White antoi äideille paljon valtaa, mutta myös suuren vastuun. Hän korosti äitien arvokkuutta, mutta toisaalta he eivät olleet hänen mukaansa korvaamattomia. White ei myöskään huomioinut naisia, jotka eivät olleet äitejä.

Towards a United States of Africa? Combining Zambian and AU level debate.

Globalisaatio on luonut uuden maailmanjärjestelmän jonka myötä yksittäisten valtioiden vaikutusvalta on vähentynyt entisestään. Tämä pitää paikkansa erityisesti kehittyvien maiden kohdalla, esimerkiksi Afrikassa. Afrikka on pyrkinyt taistelemaan globalisaation tuomia negatiivisia vaikutuksia vastaan alueellistumisen ja maanosan yhtenäisyyttä ajavien hankkeiden kautta jo vuosikymmenien ajan, mutta toistaiseksi tulokset eivät ole olleet vakuttavia. Tällä hetkellä Afrikan Unionissa keskustellaan hankkeesta muodostaa Afrikan Yhdysvallat. Aiemmista hankkeista poiketen tämän uuden aloitteen ajatus perustuu ylikansallisuudelle, jossa yksittäiset valtiot luovuttavat valtaansa ylikansallisille elimille, kuten Afrikan Unionin hallitukselle. Näin ollen on tärkeää tarkastella aloitetta Afrikan Yhdysvaltojen perustamiseksi ja arvioida, voisiko tällainen ylikansallinen organisaatio auttaa Afrikkaa kääntämään globalisaation haittavaikutukset myönteisiksi. Tämä Pro Gradu-tutkielma väittää sen olevan mahdollista, mutta vain siinä tapauksessa että Afrikka on valmis hyväksymään yhtenäisyyden rajoitukset. Aiemman tutkimuksen vähyyden vuoksi on myös tarpeen tutkia Afrikan Yhdysvalloista kansallisilla tasoilla käytävää keskustelua. Tämän vuoksi tässä tutkielmassa painotetaan esimerkkimaa Sambian kautta yhden Afrikan Unionin jäsenmaan keskinäistä keskustelua aiheesta ja verrataan sitä Afrikan Unionin tason keskusteluun. Tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen sekä tapaustutkimuksen. Tutkimusaineisto koostuu sambialaisista sanomalehtiotteista sekä Sambian valtion ja Afrikan Unionin virallisista asiakirjoista. Pääasiallisena tutkimusmenetelmänä on laadullinen sisällönanalyysi. Teoreettinen viitekehys perustuu afrikkalaisen valtion ja kansalaisyhteiskunnan, alueellistumisen, globalisaation hallinnan, pan-afrikkalaisuuden ja poliittisen integraation teorioihin sekä historialliseen katsaukseen Afrikan yhtenäisyydestä. Perimmäisenä tarkoituksena on lisätä ymmärrystä afrikkalaisesta valtiosta ja politiikasta. Tutkimuksen tulosten mukaan on havaittavissa aukko valtioiden virallisten toimijoiden näkemysten ja kansalaisyhteiskunnan huolenaiheiden välillä. Viralliset toimijat näyttävät olevan kansalaisyhteiskuntaa vahvemmin Afrikan Yhdysvaltojen kannalla. Virallisten toimijoiden korostaessa Afrikan aatteellista yhtenäisyyttä kansalaisyhteiskunta on huolissaan sen toteutumisesta käytännössä. Esiin nousee myös kysymys 'afrikkalaisesta' identiteetistä ja kansalaisuudesta sekä kommunikaatiosta valtion ja kansalaisten välillä.

Pahaa hyvän puolesta? Venäjän Georgian- ja Naton Kosovon-interventioiden oikeutusperusteet presidenttien puheissa

Naton Kosovon-interventiolla vuonna 1999 ja Venäjän Georgian-interventiolla vuonna 2008 ei äkkiseltään katsottuna ole juurikaan yhteistä. Molemmissa tapauksissa kuitenkin suurempi valtio tai organisaatio toteutti sotilaallisen intervention suvereenin valtion fyysiselle alueelle ilman legitiimin kansainvälisen auktoriteetin, Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston, siunausta. Molemmissa tapauksissa intervention kohteena oli monikulttuurinen, monien sosiaalisten, taloudellisten ja poliittisten jakolinjojen maa ja alue, jossa vähemmistöjen asema oli voimakkaan debatin aiheena. Tämän ”Pahaa hyvän puolesta?” -tutkielman tavoitteena on Yhdysvaltain ja Venäjän presidenttien puheissaan esittämien interventioiden oikeusperusteiden sekä niiden samankaltaisuuksien ja erojen määritteleminen. Tutkimuksen aineiston muodostavat presidentti Clintonin maalis-huhtikuussa 1999 ja presidentti Medvedevin elokuussa 2008 pitämät puheet, joissa he pyrkivät oikeuttamaan johtamaansa interventiota. Keskustelu Kosovon ja Georgian tapausten yhteneväisyyksistä heräsi syksyllä 2008: esimerkiksi pääministeri Vladimir Putin käytti Kosovon itsenäistymistä Georgian separatistialueiden itsenäistymisen esikuvana ja suomalaisten Venäjän-tutkijoiden piirissä interventioiden yhtäläisyyksiä pohdittiin jo pian Georgian tapahtumien alettua elokuussa 2008. Tähän keskusteluun haluan tällä tutkimuksella osallistua. Tutkimuksen teoreettinen tausta muodostuu valtiota, suvereniteettia, interventiota, sotaa, uhkaa ja identiteettiä käsittelevistä teorioista, Chaïm Perelmanin retoriikan teoriasta sekä aiemmasta Venäjän ja Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa ja Georgiaa ja Kosovoa käsittelevästä tutkimuksesta. Aineiston analyysi osoittaa, että presidenttien esittämissä oikeusperusteissa oli sekä samankaltaisuuksia että eroavaisuuksia. Medvedevin esittelemät oikeutusperusteet voidaan jakaa neljään eri ryhmään, joita ovat kansainvälisen lainsäädännön rikkominen, humanitaariset syyt ja omien kansalaisten suojelu, rauhanturvaamisen ja historiallisen tehtävän täyttäminen sekä interventio rangaistuksena. Clintonin esittämät oikeutusperusteet jaan tässä tutkimuksessa viiteen ryhmään: interventio suuremman katastrofin estämiskeinona, humanitaarisen katastrofin, etnisen väkivallan ja julmuuden lopettamiskeinona, Yhdysvallat rauhantekijänä, vapaan, rauhallisen ja vakaan Euroopan puolesta sekä interventio moraalisena valintana ja vastauksena kansainvälisten sopimusten rikkomiselle. Puheissa esiintyy voimakkaita tunteisiin vetoavia ilmaisuja ja niissä on havaittavissa ajallinen evoluutio, ilmaisujen vähittäinen muuttuminen ajan kuluessa. Aineisto keskittyy erityisesti intervention alkuvaiheeseen, jolloin legitimiteetin vahvistaminen oli erityisen tärkeää. Molemmissa presidenttien puheissa uhka ja toiseus määritellään selkeästi. Oma toiminta esitetään korostetun positiivisessa valossa, viattomien pelastajana ja lain, oikeudenmukaisuuden ja turvallisuuden puolustajana. Puheet on suunnattu tarjoamaan jotain jokaiselle yleisölle. Poliittisina, virallisina dokumentteina niiden tehtävänä on vallankäyttö ja yleisöjen asenteisiin ja mielipiteisiin vaikuttaminen myös arvoihin vetoamalla. Puheet ovat viimeisteltyjä poliittisen teatterin näytöksiä. Näiden näytösten rooleja näyttelevät niin suuri valtio, pieni valtio, kansainvälinen yhteisö ja viattomien ihmisten kohtalokin.

Yksityinen turvallisuus vai julkinen turvattomuus? Turvallisuuden yksityistämisen vaikutus turvallisuussektorin uudistukseen konfliktin jälkeisessä tilanteessa

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani turvallisuuden yksityistämisen vaikutuksia turvallisuussektorin uudistukseen konfliktin jälkeisessä tilanteessa. Turvallisuuden yksityistäminen on ilmiö, joka on saanut yhä enemmän huomiota kansainvälisen politiikan tutkimuksessa, ja se liitetään usein myös turvallisuussektorin uudistusta käsitteleviin tutkimuksiin. Yleensä turvallisuuden yksityistäminen nähdään uudistuksen kohteena tilanteessa, jossa yksityiset sotilas- ja turvallisuuspalvelut pyritään saamaan uudistuksen kautta valvonnan ja sääntelyn piiriin. Liberiassa yksityiset sotilas- ja turvallisuuspalvelut ovat kuitenkin olleet turvallisuussektorin uudistuksen toteuttajia, kun Yhdysvallat ulkoisti oman osuutensa Liberian turvallisuussektorin uudistuksesta yksityiselle sektorille. Tutkielman ensimmäinen tutkimustehtävä jakautuu kahteen tutkimuskysymykseen: 1. Miten turvallisuuden yksityistäminen vaikuttaa turvallisuussektorin uudistuksen pääperiaatteisiin eli kokonaisvaltaisuuteen, paikalliseen omistajuuteen ja paikallisen kontekstin huomioimiseen? 2. Mitkä aikaisemmissa tutkimuksissa esitetyistä hypoteeseista turvallisuuden yksityistämisen eduista ja ongelmista saavat tukea Liberian tapauksessa? Lähestyn ensimmäistä tutkimustehtävää Liberian ja Sierra Leonen turvallisuussektorin uudistusten tapaustutkimuksilla, joiden aineistoina ovat uudistuksia käsittelevät aikaisemmat tutkimukset ja raportit. Vertaan Liberian tapausta Sierra Leonen tapaukseen, koska jälkimmäistä pidetään esimerkkinä onnistuneesta turvallisuussektorin uudistuksesta konfliktin jälkeisessä tilanteessa ja monet tapausten taustamuuttujista ovat samoja. Tällöin erojen voidaan olettaa johtuvan turvallisuuden yksityistämisestä. Tutkielman toinen tutkimustehtävä on Liberian ja Sierra Leonen turvallisuussektorin uudistusten tehokkuus- ja valvontaosa-alueiden kehityksen vertailu. Tähän tarkoitukseen kokosin oleellisista indikaattoreista ja indekseistä valtiokeskeisen turvallisuuden, inhimillisen turvallisuuden ja turvallisuuden hallinnan mittarit, jotka kuvaavat Liberian ja Sierra Leonen tilannetta vuosien 2003 ja 2008 välillä. Tapaustutkimuksista käy ilmi, että turvallisuussektorin uudistuksen pääperiaatteista erityisesti paikallisen kontekstin huomioimisessa oli Liberian tapauksessa puutteita. Uudistuksen ohjenuorana käytetty suunnitelma perustui enemmän taloudellisille laskemille kuin paikallisten tai alueellisten uhkien arvioinnille, ja lisäksi voidaan kyseenalaistaa yksityisten sotilas- ja turvallisuuspalveluiden käyttö uudistuksen toteuttajina alueella, joka on aikaisemmin kärsinyt palkkasotilaiden toiminnasta. Paikallisen omistajuuden suhteen ongelmat olivat Liberiassa ja Sierra Leonessa samoja. Liberian uudistuksen kokonaisvaltaisuuden ongelmat eivät liittyneet varsinaisesti yritysten käyttöön, vaan uudistuksen pilkkomiseen useiden eri toimijoiden välillä. Yksityistämisen perusteluna käytetty joustavuusargumentti saa tukea, mutta edullisuusargumentti horjuu, ja yksityisen sektorin käytön uutena etuna esiin nousi poliittisesti arkojen kysymysten, kuten vanhan armeijan demobilisoinnin, helpottuminen. Turvallisuuden yksityistämisen mahdollisista ongelmista turvallisuussektorin uudistuksessa nousee aineistosta selvimmin esiin päämies–agentti-ongelma, koska yrityksillä oli koko uudistusprosessin ajan enemmän tietoa kuin rahoittajavaltiolla ja kohdevaltiolla ja sitä kautta parempi neuvotteluasema. Turvallisuussektorin uudistuksen mittareilla Liberian ja Sierra Leonen kehitys näyttäytyy hyvin samanlaisena. Turvallisuuden yksityistämistä ei voida suoraan tulkita huonommaksi vaihtoehdoksi, jos Sierra Leonea pidetään esimerkkinä onnistuneesta uudistuksesta. Jatkotutkimuksen kannalta mielenkiintoinen havainto on Sierra Leonen kehityksen pysähtyminen tai jopa taantuminen vuoden 2004 jälkeen kaikilla tässä tutkielmassa käytetyillä mittareilla.

Maissin tuotantoon ja markkinoihin vaikuttavat tekijät Yhdysvalloissa 2000-luvulla

Tutkimus käsittelee maissin tuotantoon ja markkinoihin vaikuttavia tekijöitä Yhdysvalloissa 2000-luvulla. Yhdysvallat on maailman merkittävin maissin tuottaja. Aikaisemmin maissia on tuotettu suoraan tai välillisesti eläinten rehuna ihmisten ruuantuotannon tarpeisiin. 2000-luvulla maissin käyttö liikenteen polttoaineena käytettävän etanolin raaka-aineena on merkittävästi lisääntynyt. Samaan aikaan maissin hinta on noussut ennätyskorkeaksi. Tässä tutkimuksessa maissimarkkinoihin vaikuttavia tekijöitä tutkittiin ajankohtaisen viranomaistiedon, aiheeseen liittyvän aikaisemman tutkimuksen ja empiirisen ekonometrisen estimoinnin perusteella. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys perustuu kysyntä- ja tarjontateoriaan. Lisäksi tässä tutkimuksessa on kerrottu Yhdysvaltojen maatalouspolitiikan lähihistoriasta ja tarkemmin tällä hetkellä rehuviljan tuotantoon vaikuttavasta maatalouspolitiikasta. Tutkimuksessa estimoitiin maissin tuottajien viljelypäätöksiin vaikuttavia tekijöitä käyttäen pienimmän neliösumman menetelmää. Viljelypäätöstä kuvaavaksi selitettäväksi muuttujaksi valittiin maissin viljelypinta-ala. Aineiston saatavuus rajasi tutkimuksen vuosiin 1987 – 2010. Viljelypinta-alaa selittäviä muuttujia valittiin 12. Muuttujien valinta perustui maissin tuotantoon liittyviin tekijöihin, joita on käytetty muissa alan tutkimuksissa ja joiden käyttöä voidaan perustella talousteorialla. Vähitellen kokeilemalla mallista karsittiin turhat muuttujat pois ja viljelypinta-alaa selittämään jäi maissin ja soijan viivästetty hintasuhde, viivästetty typpilannoitteen hinta, maissifutuurien ostomäärät sekä viivästetty etanolin tuotanto ja maissin muu teollinen käyttö. Paras ja luotettavin lineaarisella mallilla saatu tulos sai selitysasteeksi 0,85. Tässä mallissa molemmat kysyntää kuvaavat muuttujat olivat alle 1 % virhetasolla tilastollisesti merkitseviä. Alle 10 % virhetasolla tilastollisesti merkitseviä olivat myös maissin ja soijan hintasuhde samoin kuin futuuriostot. Samoilla muuttujilla testattu log-lineaarinen malli antoi tutkimuksen korkeimman selitysasteen 0,87. Selittävistä muuttujista etanolin tuotanto oli edelleen alle 1 % virhetasolla tilastollisesti merkitsevä. Sen sijaan maissin muun teollisen käytön merkitsevyys heikkeni, ollen kuitenkin alle 10 % virhetasolla tilastollisesti merkitsevä. Lannoitteen hinnan p-arvo laski, joten lannoitteen hinta oli nyt alle 5 % virhetasolla tilastollisesti merkitsevä samoin kuin futuuriostot. Log-lineaarinen malli paransi myös maissin ja soijan hintasuhteen merkitsevyyttä. Tutkimustulokset ovat loogisia ja vastaavat teoriaa ja muita tutkimuksia siltä osin, että maissin korkeampi hinta, maissin lisääntynyt kysyntä ja futuuriostot lisäävät maissin viljelypinta-alaa. Tulosten perusteella voi todeta maissin tuotantokustannusten nousun ja soijan hinnan nousun laskevan maissin viljelypinta-alaa. Tutkimuksen tuloksena saadut joustokertoimet ovat pieniä, mikä kertoo maissin viljelypinta-alan vaihtelujen olevan melko joustamattomia markkinoilla tapahtuviin muutoksiin nähden. Tästä voisi päätellä viljelijöiden tuotantopäätösten olevan melko riippumattomia markkinoiden muutoksista. Tämä voi selittyä maatalouspolitiikan luomalla vahvalla turvaverkolla, rajoitteilla ja kannustimilla.

We Are All Georgians: The Neoconservative Narrative on the Russia-Georgia War

In this thesis I examine the U.S. foreign policy discussion that followed the war between Russia and Georgia in August 2008. In the politically charged setting that preceded the presidential elections, the subject of the debate was not only Washington's response to the crisis in the Caucasus but, more generally, the direction of U.S. foreign policy after the presidency of George W. Bush. As of November 2010, the reasons for and consequences of the Russia-Georgia war continue to be contested. My thesis demonstrates that there were already a number of different stories about the conflict immediately after the outbreak of hostilities. I want to argue that among these stories one can discern a “neoconservative narrative” that described the war as a confrontation between the East and the West and considered it as a test for Washington’s global leadership. I draw on the theory of securitization, particularly on a framework introduced by Holger Stritzel. Accordingly, I consider statements about the conflict as “threat texts” and analyze these based on the existing discursive context, the performative force of the threat texts and the positional power of the actors presenting them. My thesis suggests that a notion of narrativity can complement Stritzel’s securitization framework and take it further. Threat texts are established as narratives by attaching causal connections, meaning and actorship to the discourse. By focusing on this process I want to shed light on the relationship between the text and the context, capture the time dimension of a speech act articulation and help to explain how some interpretations of the conflict are privileged and others marginalized. I develop the theoretical discussion through an empirical analysis of the neoconservative narrative. Drawing on Stritzel’s framework, I argue that the internal logic of the narrative which was presented as self-evident can be analyzed in its historicity. Asking what was perceived to be at stake in the conflict, how the narrative was formed and what purposes it served also reveals the possibility for alternative explanations. My main source material consists of transcripts of think tank seminars organized in Washington, D.C. in August 2008. In addition, I resort to the foreign policy discussion in the mainstream media.

Esteettinen kokemus kulttuurisiltana : Soile Yli-Mäyryn taide kiinalaisen, japanilaisen ja suomalaisen yleisön kokemana

AESTHETIC EXPERIENCE AS A BRIDGE ACROSS CULTURES Soile Yli-Mäyry s art as experienced by Chinese, Japanese and Finnish audiences This study focuses on surveying and analysing experiences of Soile Yli-Mäyry s art in eleven different countries. Questionnaires were translated into nine different languages. In addition, interviews were conducted on the experiences of Chinese, Japanese and Finnish art audiences concerning a painting called Sun Wind . The study was mainly inspired by John Dewey s ideas of art as an interactive communication where the artist, the piece and those who experience it make up an interactive process. In this process experience is a meeting point with both individual and communal characteristics. The data was collected in conjunction with exhibitions in 1997−2005. The survey was carried out in eleven countries (Finland, United States, Brazil, China, Taiwan, Japan, India, Israel, Argentina, Germany and Switzerland). The survey data was made up of 2,563 returned questionnaires. The interviews in China, Japan and Finland were about the same painting Sun Wind , which was transported from Finland to Japan (Tokyo) and China. A total of 89 people were interviewed in Shanghai Art Museum, 30 people in Port-Ginza Gallery, Tokyo and 45 people in Soile Yli-Mäyry s Gallery in Finland. Three hypotheses that were turned into research questions directed the study: 1. Are there differences/ similarities between culturally different communities in the meanings attributed to experiences, e.g. according to emotional dimensions, or do experiences focus more on reflecting on one s own life or meanings attributed to the world around us? What kinds of experiential dimensions are there in different countries? Do similar, analogous experiences that transcend cultural barriers emerge in culturally different countries such as China, Japan and Finland? 2. Does the data display different types of experiencing subjects which are typical to a subject s own country or are they experiences that can be compared to those generated by an ideal landscape , where the art touches the subconscious and collective selfhood, being thus transnational and timeless? Closer analysis focuses on audience experiences in China, Japan and Finland (interviews, textual survey data). 3. Are the experiences and interpretations of experts similar/different to those of larger audiences? The survey data has been analysed with the help of cross-tabulation. After content analysis of the interviews and textual survey data, different ways of experiencing subjects were sketched by country (China, Japan, Finland). The types were both similar and dissimilar. The most important types were social/ecological (China), therapeutic/reserved (Japan) and narrative/projecting (Finland). There were differences in how experiences were emphasised: the Chinese public approached their experiences from the viewpoint of pragmatism and utility, where they could obtain new ideas for their own work or experiencing the exhibition gave courage to approach their own lives from a new perspective. In turn, the Japanese public experienced the art from a therapeutic angle and from a very reserved perspective, which Dylan Evans (2001, 13−17) has described as typical to Japanese culture. The experiences of the Finnish audience were strongly therapeutic and narrative. The people projected their emotions onto the piece and in a concrete manner forged them into a story. The partly similar results of this study in China, Japan and Finland demonstrate that the art displayed in the exhibitions contain images of the beginning or elements connected to the beginning of life, which touch the subconscious in the way an ideal landscape would. Experiencing the meaningfulness of one s own life through art is a common thread and a bridge across cultures that unites the experiences of the audiences of this study, be they Taoists, Confucians, Buddhists or Maoists in China, Shinto followers, Zen Buddhists in Japan or Evangelist-Lutherans in Finland. Keywords: experience, reception, bridge across cultures, types of experiencing subjects, experiential process, ideal landscape, elementality

Ihmisoikeusperusteista ulkopolitiikkaa : kansalaisjärjestöjen vaikutus Suomen suhtautumiseen Etelä-Afrikan järjestelmälliseen rotuerotteluun vuosina 1985-1987.

Apartheid eli rotuerottelupolitiikka sai virallisen statuksen Etelä-Afrikassa vuonna 1948. Merkittävimpänä Etelä-Afrikan sisäisenä apartheidpolitiikkaa vastustavana järjestönä profiloitui African National Congress. ANC:n ja kommunistien yhteydet pitivät johtavat länsivallat ja Etelä-Afrikan tärkeimmät kauppakumppanit Yhdysvallat ja Iso-Britannian puuttumatta maan sisäisiin asioihin. 1960-luvulla ANC:n toiminta meni maan alle ja kansainvälinen antiapartheidliikehdintä sai paljon nostetta.Suomessa Etelä-Afrikan apartheidpolitiikan vastustus tuli osaksi 60-luvun vasemmistopainotteisten opiskelijaliikkeiden retoriikkaa, mutta 1980-luvulle tultaessa antiapartheid-liikkeen suomalainen haara koostui sekä vasemmistolaisista että oikeistolaisista jäsenistä. Myös kirkon merkittävä rooli tässä ulkopoliittisessa kysymyksessä on merkittävä. Tutkin kansalaisjärjestöjen vaikutusmahdollisuuksia ulkopolitiikkaan ja yleensäkin Suomen ulkopolitiikassa tapahtunutta murrosta realismista ihmisoikeudelliseen lähestymistapaan. Olen tullut johtopäätökseen, että tarkastelemani ajanjakson maailmanpoliittinen tilanne ei vaikuttanut totutun lailla Suomen ulkopoliittiseen päätöksentekoon: käsitteenä suomettumattomuus kuvaa tilannetta hyvin. Apartheidkysymys ei ollut taloudellisesti merkittävä, sillä kauppa Suomen ja Etelä-Afrikan välillä oli todella pientä. Aikanaan sitä kuitenkin käytettiin perusteluna suhteiden jatkamiselle ja tutkijalle tulikin käsitys, että pelaajina tässä olivat lähinnä antiapartheid-liike, kirkko sekä ay-liike yhtenä rintamana elinkeinoelämää vastaan. Elinkeinoelämän edustajana tässä nähtiin reaalipolitiikkaan tukeutunut ulkoministeriö. Suomen ihmisoikeuspolitiikka oli näkymätöntä verrattuna muihin Pohjoismaihin ja se kulki lähes aina YK:n kautta universaalisuusperiaatteeseen ja puolueettomuuspolitiikkaan vedoten. Monenkeskisessä maailmassa poliittinen mahdollisuusrakenne muuttui ja kolmannen sektorin toimijat saivat ulkopoliittista painoarvoa. Suomi kielsi Etelä-Afrikan kaupan vuonna 1987 kansalaisyhteiskunnasta kaikuneiden vaatimusten takia. Suurimpina toimijoina olivat Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT, Eristetään Etelä-Afrikka kampanja EELAK ja Suomen luterilainen kirkko. AKT:n tavarankuljetusboikotti 1985 oli merkittävin konkreettinen toimenpide, jolla hallitusta painostettiin lopettamaan Etelä-Afrikan kauppa. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun kansalaisjärjestöillä oli merkittävää vaikutusta Suomen ulkopolitiikkaan ja ainoa kerta, kun Suomi on asettanut jonkun maan talousboikottiin ilman YK:n turvallisuusneuvoston yksimielistä päätöstä. Tutkimus koostuu kansalaisjärjestöaktiivien haastatteluista ja aikaisemman tutkimuskirjallisuuden sekä viranomaislähteiden analyysistä. Ihmisoikeuksien ja yleisen mielipiteen vaikutus ulkopolitiikan hoitoon kylmän sodan liennytysvaiheessa tulee ilmi myös kansainvälisten suhteiden turbulenssi-teoriaa soveltamalla. Suomalainen kehitys antiapartheidliikehdinnässä kulki Pohjoismaiden perässä.