Itkuvirsien ja itkijöiden elämästä ennen ja nyt

Kirja-arvio

Karjala : : monikasvoinen ja monitulkintainen, suomalainen?

Kirja-arvio

Vertaileva tutkimus kuolinitkuista

Kirja-arvio

Suomalaiset riimilliset laulut vienalaisten elämässä

Kirjallisuusarvostelu

Itkukielen voima

Kirjallisuusarvostelu

Kun sanat eivät riitä. Rytmi, modernismi ja Eila Kivikk’ahon runous

Tutkimusta ohjaa kysymys siitä, miten runojen rytmi toiminnallaan vaikuttaa. Rytmiä luonnehtivat toisto, vaihtelu ja liike, ja tällaista rytminäkemystä kehystetään toisiinsa kytköksissä olevilla lähestymistavoilla. Tällä tavoin liikkeessä oleva tutkimuskäytäntö toimii lisäksi vuorovaikutuksessa aineiston, Eila Kivikk’ahon (1921-2004) runouden (1942-1995) kanssa. Rytmi osoittautuu tutkimuksessa yhteydenpidon muodoksi: ilmaisutavaksi, joka vaikuttaa vastaanottajiinsa ja sitoutuu tapaan, jolla rytmi kulloinkin ymmärretään. Kun sanat eivät riitä. Rytmi, modernismi ja Eila Kivikk'ahon runous osoittaa, että runous on kiinni ajassa. Eila Kivikk’ahon runoja voidaan lukea kannanottoina niiden ilmestymisaikaan, joskaan kannanotot eivät esiinny välttämättä suoraan sanottuina, ilmaistuina kylläkin. Ruumiillisuus ja sen sukupuolittuneisuus, modernismin katvealue ja sanomisen ehdot ovat asioita, jotka luetaan tutkimuksessa kannanottojen piiriin ja jotka kiertyvät rytmin kysymykseen. Kannanotot eivät silti redusoidu runojen ilmestymisaikaan vaan ulottuvat luennan hetkeen, tähän ja nyt, vaihtuvan nykyajan aikalaisuuteen. Joidenkin kannanottojen havaitseminen mahdollistuneekin aikojen kuluttua. Runot tarttuvat ja liikuttavat lukemista rytmin voimin. Vuorovaikutus toteutuu tietyin ehdoin ja antaa samalla tilaa uusille tulkintamahdollisuuksille. Keskeiseksi tutkimuksessa tulee rytmin ruumiillisuus, aistimellisuus ja materiaalisuus. Rytmi ei toimi irrallaan sanoista, vaikkakin rytmin toiminnan ja sanallisen merkityksen välinen eronteko on tutkimuksellisesti myös paikallaan. Näin voidaan pohtia sitä, miten rytmi kielen materiaalisuutena ja materiaalisen ilmaisuna viittaa lisäksi sanallisen ilmaisun problematiikkaan, sen rajoihin ja ehtoihin. Sanomaton käsitetään tällöin olennaiseksi osaksi ilmaisua, joka ilmenee eri tavoin. Sanomaton on jotakin, josta ei voi – kenties vielä – puhua suoraan. Suhtautumistapa rytmiin kertoo osaltaan siitä, missä ilmaisun rajojen ja normien nähdään sijaitsevan. Tutkimuksen mukaan nuo rajat ja normit kertovat osaltaan suhtautumisesta ”toiseen sukupuoleen”, naisiin, ja siihen, mikä mielletään naiselliseksi ja naispuoliseksi. Modernismin "kutsumattomana haltiattarena" rytmi sisältää myös uhan ja vaaran mahdollisuuden: ylikäyvä rytminen toisto viettelee mukaansa samanistisessa hengessä, joskin runoudessa tällaisesta harvoin lienee kyse. Sukupuolittunutta normittamista luonnehtii negatiivinen suhtautuminen toistoon, joka liitetään arkiseen, ruumiilliseen ja ”vanhaan”, ja tällöin modernistisen runouden uudistumisen tarve tulee uhatuksi. Vanhan toisto on kuitenkin aina jossakin määrin välttämätöntä, mikä koskee kaikkea ilmaisua. Tästä aiheutuu ratkeamattomuutta, joka on myös läpikäyvä piirre Kivikk’ahon runoissa ja kietoutuu sanomattomaan. Ratkeamattoman ilmaisu ja käsittely voidaan ymmärtää osaksi rytmipolitiikkaa, jossa selittymättömälle annetaan tilaa. Se tekee sanomattoman ilmeiseksi ja ilmaisullisesti vaikuttavaksi tekijäksi. Sotienjälkeinen suomenkielinen modernismi, oikeammin modernistinen lukutapa, on muokannut vahvasti nykykäsityksiä runouden rytmistä. 1940-luvulla vapaa rytmi tarjosi mahdollisuuksia irtaantua mitallisen rytmin kontrollista. Toisaalta ruumiillisuutta kontrolloitiin edelleen. Tutkimus tuo esiin, että tulkintakontekstilla on olennainen sijansa, kun sanallistetaan sanomatonta, ruumiillista rytmiä. 1950-luvun alussa, jolloin modernistinen lukutapa valtasi alaa, rytmi alkoi siirtyä marginaaliin. Kun sanasto ja kuvallisuus nostettiin keskiöön, rytmi asettui samalla ei-sanallisen kommunikaation mahdollistajaksi, joka ei kiellä tradition vaikutusta. Edelleen 1960-luvulla informaation painotus toiseutti rytmiä, joka kuitenkin osoitti kykynsä ilmaista sitä, mihin sanat eivät riitä. 1990-luvun muuttuneissa tilanteissa rytmi, ja laajemmin kielen materiaalinen tuntu, nousi uudella tavalla esiin vaikuttaen yhä 2000-luvulla. Myös taukojen liike on nähtävissä rytmisenä toimintatapana, jota voisi luonnehtia runon kädenojennukseksi, jälleen erääksi tavaksi tarttua lukijaan ja kuulijaan Kun sanat eivät riitä on voinut irtaantua joistakin modernistisen lukutavan sokeista tai kuuroista pisteistä, koska käsitteellistä kehikkoa jäsentävät modernismin jälkeiset näkökulmat. Rytmin toiseuttamisen ja samalla sen potentiaalin kartoittaminen osoittautuu näkökulmaksi, joka mahdollistaa sotienjälkeisen suomenkielisen modernismin uudelleen järjestelyä ja ajattelemista. ”Kova ja kuiva” modernismi on ollut esteettinen ihanne ja kategoria, joka ei kerro riittävästi lähimenneisyytemme runoudesta. Modernismin ideologiaan on kuulunut, osin aivan aiheellisesti, vapauden juhlinta: vihdoinkin irrottaudutaan runoutta kahlitsevasta mitan ikeestä. On totta, että mitallisuus voi kahlita. Rajoja ja sääntöjä muodostettiin kuitenkin yhtä lailla muodon vallankumousta tehtäessä, ja vapaallakin rytmillä on toiston kuvionsa. Lisäksi on huomattava, että modernistisen runouden käyttövoimana ovat ristiriitaisuus ja paradoksit. Niihin kuuluvat sekä epäusko sanoihin että usko ilmaisun mahdollisuuksien etsimiseen epätodennäköisiltä alueilta: sieltä, mikä ei antaudu suoraan sanoiksi.

Pohjoisen myyttiset diskurssit

Kirjallisuusarvostelu

Le corps à l'ouvrage : les représentations du corps dans les récits de voyage d'Ella Maillart, d'Annemarie Schwarzenbach, de Nicolas Bouvier et de Lorenzo Pestelli

Dans les années trente, Ella Maillart et Annemarie Schwarzenbach quittent la Suisse pour l'Afghanistan. Deux décennies plus tard, L. Pestelli et N. Bouvier s'embarquent à leur tour sur les routes d'Orient. Filles et fils de grands industriels, d'universitaires ou de diplomates, ces quatre écrivains-voyageurs mettent un point d'honneur à s'éloigner d'une conception bourgeoise du voyage en présentant leur départ comme un moyen de se définir dans l'ailleurs, c'est-à-dire en dehors de leur héritage social, familial, national et occidental. L'Orient leur semble le lieu des possibles. Or, malgré leur désir de table rase, ils s'aperçoivent vite que, quoi qu'ils fassent, leur corps porte les stigmates de l'Occident. Ils vont donc tenter de le modifier. Si le but du voyage n'est pas de faire totalement disparaître le corps, ce n'est qu'en le risquant, en l'offrant au monde, pour le meilleur et souvent pour le pire, que les voyageurs croient pouvoir goûter aux délices du dehors. Mais ce bonheur charnel, physique, sensuel voire érotique, comment le dire ? Et quelle langue adopter pour rendre compte de sa présence physique au monde ? La réunion de ces quatre auteurs d'époques, de genres et de plumes différents, nous permet d'observer l'évolution des représentations du corps dans le récit de voyage au vingtième siècle tout en questionnant nos habitudes de lecture. Quelle représentation attendons-nous du corps dans un récit de voyage ? Celui-ci est-il vraiment le lieu privilégié pour remettre le corps à l'ouvrage ? The Boby at work. Body representations ìn the narratives of Eila Maillart, Annemarie Schwarzenbach, Nicolas Bouvier and Lorenzo Pestelli. In the 1930s, Ella Maillart and Annemarie Schwarzenbach left Switzerland for Afghanistan. Two decades later, Lorenzo Pestelli and Nicolas Bouvier set out on the routes to the East. Daughters and sons of prominent industrialists, academics or diplomats, these four writer-travellers made a point of straying away from the bourgeois conception of travel by presenting their departure as a way of defining the self away from social, family, national and Western inheritance. The East appears to them as the location of many possibilities. Yet, in spite of their desire for a clean slate, they soon realise that, no matter what they do, their body carries the stigma of the West. They will thus try to modify it. If the aim of their travelling is not to make the body disappear completely, it is only by putting it at risk and by offering it to the world, for better and often for worse, that the travellers believe they can taste the delights from the outside. But how to put in words this carnal, physical, sensual and even erotic pleasure? And what language can be chosen to account for one's presence in the world? Working jointly on four writers, from different eras, genres and styles, helps us to observe the evolution of the representations of the body in travel literature in the 20`h century and at the same time it questions our reading habits. What representations of the body do we expect in travel literature? Is travel literature really the privileged location to put the body back to work?

Kauniit ja älykkäät eurooppalaiset? : rotu ja etnosentrismi valistusajan kauneus- ja kulttuurikäsityksissä

Eila Rantonen