Pippi Longstocking, juvenile delinquent? Hachette, self-censorship and the moral reconstruction of postwar France

This paper looks at the blockages to the publication of children’s literature caused by the intellectual climate of the postwar era, through a case study of the editorial policy of Hachette, the largest publisher for children at this time. This period witnessed heightened tensions surrounding the social and humanitarian responsibilities of literature. Writers were blamed for having created a culture of defeatism, and collaborationist authors were punished harshly in the purges. In the case of children’s literature, the discourse on responsibility was made more urgent by the assumption that children were easily influenced by their reading material, and by the centrality of the young to the discourse on the moral reconstruction of France. As the politician and education reformer Gustave Monod put it: “penser l’avenir, c’est penser le sort des enfants et de la jeunesse.” These concerns led to the expansion of associations and publications dedicated to protecting children and promoting “good” reading matter for them, and, famously, to the 1949 law regulating publications for children, which banned the depiction of crime, debauchery and violence that might demoralise young readers. Using the testimonials of former employees, along with readers’ reports and editorial correspondence preserved in the Hachette archives, this paper will examine how individual editorial decisions and self-censorship strategies were shaped by the 1949 law with its attendant discourse of moral panic on children’s reading, and how national concerns for future citizens were balanced with commercial imperatives.

Stardom in postwar France

The 1950s and 1960s were a key moment in the development of postwar France. The period was one of rapid change, derived from post-World War II economic and social modernization; yet many traditional characteristics were retained. By analyzing the eruption of the new postwar world in the context of a France that was both modern and traditional, we can see how these worlds met and interacted, and how they set the scene for the turbulent 1960s and 70s. The examination of the development of mass culture in post-war France, undertaken in this volume, offers a valuable insight into the shifts that took place. By exploring stardom from the domain of cinema and other fields, represented here by famous figures such as Brigitte Bardot, Johnny Hallyday or Jean-Luc Godard, and less conventionally treated areas of enquiry (politics [de Gaulle], literary [Françoise Sagan], and intellectual culture [Lévi-Strauss]) the reader is provided with a broad understanding of the mechanisms of popularity and success, and their cultural, social, and political roles. The picture that emerges shows that many cultural articulations remained or became identifiably French; in spite of the American mass-culture origins of these social, economic, and cultural transformations.

Adapting Jules Verne for the baby-boom generation: Hachette and the Bibliothèque Verte, c.1956-1966

How do changing notions of children’s reading practices alter or even create classic texts? This article looks at how the nineteenth-century author Jules Verne (1828-1905) was modernised by Hachette for their Bibliothèque Verte children’s collection in the 1950s and 60s. Using the methodology of adaptation studies, the article reads the abridged texts in the context of the concerns that emerged in postwar France about what children were reading. It examines how these concerns shaped editorial policy, and the transformations that Verne’s texts underwent before they were considered suitable for the children of the baby-boom generation. It asks whether these adapted versions damaged Verne’s reputation, as many literary scholars have suggested, or if the process of dividing his readership into children and adults actually helped to reinforce the new idea of his texts as complex and multilayered. In so doing, this article provides new insights into the impact of postwar reforms on children’s publishing and explores the complex interplay between abridgment, censorship, children’s literature and the adult canon.

Remaking asylum in post-war France, 1944−52

This article examines the steps by which asylum and the rights of refugees were remade in France after the Liberation. The legacy of the pre-1940 period, in which exclusive practices such as legislative prohibitions on refugees, expulsion and internment were the norm, resulted in the need, after the war, to restate and reaffirm republican prin- ciples. The article will examine the ideological assumptions that lay behind the postwar asylum debate, and address why it was necessary to place asylum so firmly within republican political culture

Esprit Futur : Le Corbusier and José Oubrerie at Saint-Pierre De Firminy, Firminy-Vert, France, 1968–2006

What is the secret mesmerism that death possesses and under the operation of which a modern architect – strident, confident, resolute – becomes rueful, pessimistic, or melancholic?1 Five years before Le Corbusier’s death at sea in 1965, the architect reluctantly agreed to adopt the project for L’Église Saint-Pierre de Firminy in Firminy-Vert (1960–2006), following the death of its original architect, André Sive, from leukemia in 1958.2 Le Corbusier had already developed, in 1956, the plan for an enclave in the new “green” Firminy town, which included his youth and culture center and a stadium and swimming pool; the church and a “boîte à miracles” near the youth center were inserted into the plan in the ’60s. (Le Corbusier was also invited, in 1962, to produce another plan for three Unités d’Habitation outside Firminy-Vert.) The Saint-Pierre church should have been the zenith of the quartet (the largest urban concentration of works by Le Corbusier in Europe, and what the architect Henri Ciriani termed Le Corbusier’s “acropolis”3) but in the early course of the project, Le Corbusier would suffer the diocese’s serial objections to his vision for the church – not unlike the difficulties he experienced with Notre Dame du Haut at Ronchamp (1950–1954) and the resistance to his proposed monastery of Sainte-Marie de la Tourette (1957–1960). In 1964, the bishop of Saint-Étienne requested that Le Corbusier relocate the church to a new site, but Le Corbusier refused and the diocese subsequently withdrew from the project. (With neither the approval, funds, nor the participation of the bishop, by then the cardinal archbishop of Lyon, the first stone of the church was finally laid on the site in 1970.) Le Corbusier’s ambivalence toward the project, even prior to his quarrels with the bishop, reveals...

Curtains and the Soft Architecture of the American Postwar Domestic Environment

This article investigates the role of “soft architecture” and interior effects—including window treatments, textiles, and electric lighting—in the physcial and social construction of the postwar domestic environment in the USA. In this period the American home became an increasingly visual and visible space, defined more by the view out and the view in than by traditional conditions of domestic enclosure. Popular how-to columns and home decoration articles offered homemakers a variety of mechanisms for sustaining the appearance and psychological comfort of the modern domestic setting. Examining a range of popular decorative strategies used to mediate residential picture windows and window walls, this study challenges the deep-seated cultural and disciplinary biases associated with both the design and study of domestic architecture and interiors. Drawing upon historical documents and contemporary theorizations of the interior, this paper argues for the agency of “soft architecture” in the domestication of modern residential architecture.

« Le roman est agréablement traduit » : Étude comparative sur la visibilité des traductions et des traducteurs en Finlande et en France à travers des critiques des livres

Pro gradu -työssä tutkitaan ja vertaillaan käännöskirjallisuuden arvosteluja Ranskassa ja Suomessa. Empiirinen aineisto koostuu kaikista Helsingin Sanomien ja Le Monden vuonna 2003 julkaisemista arvosteluista. Lehdissä oli yhteensä 2691 arvosteltua kirjaa, joista 845 oli käännöksiä. Päätavoite on ollut selvittää näiden valtasanomalehtien kritiikkejä tutkimalla, kummassa maassa kääntäjän ja käännöksen asema on näkyvämpi ja minkälaisia julkaistut käännöskritiikit ovat. Lisäksi tavoitteena on ollut tutkia, kumpi lehdistä on avoimempi vieraskielisiä kirjoja ja käännöksiä kohtaan. Kirja-arvostelujen lähemmälle tutkimiselle luodaan pohjaa perehtymällä kääntäjän ja käännöksen näkyvyyteen liittyviin seikkoihin. Tässä käytetään hyväksi Koskisen (2000) tutkimusta. Tutkimuksessa tarkastellaan myös, millainen on hyvä käännös eri kääntäjien ja tutkijoiden mielestä, sekä muita saman aihepiirin tutkimuksia ja aiheesta vallalla ollutta keskustelua. Lisäksi selvitetään, miksi laadukkaat käännösarvostelut ovat harvinaisia ja mistä tämä johtuu. Analyysivaiheen kvantitatiivisessa osassa perehdytään käännösten määrälliseen osuuteen sekä aineistossa että Ranskan ja Suomen kokonaisjulkaisumäärissä. Aineiston käännösarvostelut luokitellaan niiden sisällön mukaan. Tässä on käytetty soveltuvin osin Gullinin (1998) kehittelemää mallia. Käännösarvostelujen sisältöanalyysissa kiinnitetään huomiota niiden käännöstä ja kääntäjää koskeviin kommentteihin. Arvostelujen laadun ja kriitikkojen käyttämien arvosteluperusteiden pohdinta nojautuu aiheesta aikaisemmin tehtyihin teoreettisiin sekä empiirisiin tutkimuksiin. Pro gradu -työ sisältää myös erillisen katsauksen käännettyjen lastenkirjojen arvosteluihin sekä arvostelujen ulkopuolisiin kääntäjiin ja kääntämiseen liittyviin artikkeleihin. Koko tutkimuksen ajan lähestymistapa on vertaileva Le Monden ja Helsingin Sanomien välillä. Tutkimuksesta selviää, että Le Monde julkaisee huomattavasti enemmän kirja-arvosteluja. Molemmat lehdet sisältävät kuitenkin suhteellisesti yhtä paljon arvosteluja käännöskirjoista. Helsingin Sanomissa on enemmän vieraskielisten teosten arvosteluja, ja käännösten ja kääntäjän asema on huomattavasti näkyvämpi lehden kritiikeissä. Suurin osa Le Monden käännösarvosteluista sisältää vain kääntäjän nimen bibliografisissa tiedoissa. Helsingin Sanomissa vain alle puolet käännöskirjoista on arvosteltu tällä tavoin. Myös kritiikit, joissa kääntäjän nimeä ei mainita ollenkaan, ovat yleisempiä ranskalaislehdessä. Suhteellisen pieni osa käännösarvosteluista arvioi käännöksen laatua. Näille arvioille on ominaista perustelujen ja analyysin puuttuminen ja ne ovat usein lyhyitä. Arviot ovat sävyltään enimmäkseen positiivisia tai neutraaleja. Hyvin yleistä on myös se, että kriitikko sekoittaa kaksi eri asiaa: kääntäjän ja kirjailijan tyylin. Yleisin kriitikkojen käyttämä arviointikriteeri on tutkia käännöksen ja kohdekielen tai käännöksen ja lähtötekstin suhdetta. Monesti arviointikriteeri jää täysin epäselväksi. Helsingin Sanomien kritiikeissä kääntäjiin viitataan huomattavasti useammin myös itse arvostelutekstissä. Lehti tuo näkyvästi esille kääntäjiä muissakin kuin kirja-arvosteluartikkeleissaan. Sen sijaan Le Mondessa ei ole pelkästään kääntäjiä käsitteleviä tekstejä.

Outdoor portrait of Ellen Bernkopf nee Catzenstein with her husband Hans Bernkopf; Paris, France. Portraits Couples

Digital Image