E. G. Gulinin ekumeeninen työ ja ajattelu

This study explores ecumenical activity of professor and bishop E. G. Gulin (1893 1975). Gulin was one of the key figures in the Finland s Evangelical Lutheran Church during the twentieth century. He was also one of the leading persons who imported ecumenical influences from abroad. However, unlike other churches, the Church of Finland did not recognise his importance. For example, in the 1950s Gulin was seen by the Anglicans as a future archbishop for the Evangelical Lutheran Church of Finland. Gulin s career as an ecumenist can be divided to three parts. Between 1917 and 1929, Gulin learned ecumenical working methods in Finland s World Student Christian Federation. He had a background in the revivalist movement, and his parents supported him in his studies. The Evangelical Lutheran Church did not originally play a major role for Gulin, although he was a member. Between 1930 and 1944, Gulin had more and more responsibility as a leading ecumenist in Finland. He became a member of Finland s ecumenical board, Yleiskirkollinen toimikunta. During the Second World War Gulin tried to solicit assistance for Finland s war effort at theological conferences, where Finnish theologians often discussed cooperation among Christians. A third period started in 1945, when Gulin became the bishop of Tampere. His new status in the Evangelical Lutheran Church placed him in a challenging position in ecumenical questions. He had responsibility for inter-church aid in Finland. He also participated in the World Council of Churches (WCC) assemblies in Evanston in 1954 and in New Delhi in 1961. Gulin s role was quite insignificant in those meetings. Closely related to Gulin s texts about ecumenism is kokemus, experience. Gulin wrote about his ecumenical experience or ekumeeninen kokemus. He believed that it was vital for the churches to appreciate their own experiences, since experience was the basis for further development. Yet Gulin mentioned very little about Christian dogma. The main reason seems to have been that he did not believe that a union between churches could be built on dogma.

A comicidade nas crônicas de Mário de Andrade

Pós-graduação em Estudos Literários - FCLAR

Die botanische Höhenregion Natals : Ein Beitrag zur Pflanzengeographischen Kenntnis des außertropischen Südostafrika

Von Justus Thode

Green Bush /

Mode of access: Internet.

Accent on America

Mode of access: Internet.

Scientists against time,

Mode of access: Internet.

Isadore Breslau papers undated, 1938-1975

This collection consists primarily of correspondence, notes and memoranda relating to his work with the American Zionist Bureau (1939-40) and the Zionist Organization of America (1941). Also includes correspondence as U.S. Army Chaplain (1943) stationed in Daytona Beach, Florida. Among the more important correspondents are Louis D. Brandeis, Stephen S. Wise, Solomon Goldman and Robert Szold.

Justus Liebigs Annalen der Chemie.

Beginning 1973- drops vol. numbering.

Monseigneur Antoine Racine et les communautés de religieuses enseignantes dans le diocèse de Sherbrooke de 1874 à 1893

Le diocèse de Sherbrooke fut érigé par le Pape Pie IX. La bulle d'érection, datée de Rome le 28 août 1874, confirmait ainsi le voeu de l'épiscopat de la province ecclésiastique de Québec, émis au cinquième concile provincial du 23 mai 1873. Le nouveau diocèse comprenait un démembrement des diocèses de Québec, de St-Hyacinthe et des Trois-Rivières; Québec cédait trois cantons plus une paroisse; St-Hyacinthe, dix-huit cantons; et Trois-Rivières, vingt-quatre. Moins de la moitié de la population de ce territoire était catholique, soit seulement 30,255 sur une population totale de 68,283 habitants, d'après le recensement de 1870. Par une bulle romaine du premier septembre 1874, Antoine Racine, prêtre desservant de l'église Saint-Jean-Baptiste de Québec, était nommé premier évêque du nouveau diocèse. L'évêque élu avait été prévenu quelques jours auparavant par une lettre de Rome. Consacré à Québec, le 18 octobre 1874, des mains de Mgr Elzéar Alexandre Taschereau, archevêque de Québec, Mgr Antoine Racine prit possession du siège de Sherbrooke le 20 du même mois. Pendant dix-neuf ans, soit jusqu'à sa mort survenue le 17 juillet 1893, l'évêque de Sherbrooke conduisit son diocèse avec prudence, le dotant d'institutions stables. Ses nécrologistes et ses biographes le considèrent comme un des principaux artisans de la pénétration catholique et française dans les Cantons de l'Est. […]

Debate on statutory control of the surveying profession in Queensland : 1907 to 1975

This article was written in 1997. After a 2009 review the content was left mostly unchanged - apart from this re-written abstract, restructured headings and a table of contents. The article deals directly with professional registration of surveyors; but it also relates to government procurement of professional services. The issues include public service and professional ethics; setting of professional fees; quality assurance; official corruption; and professional recruitment, education and training. Debate on the Land Surveyors Act 1908 (Qld) and its amendments to 1916 occurred at a time when industrial unrest of the 1890s and common market principles of the new Commonwealth were fresh in peoples’ minds. Industrial issues led to a constitutional crisis in the Queensland’s then bicameral legislature and frustrated a first attempt to pass a Surveyors Bill in 1907. The Bill was re-introduced in 1908 after fresh elections and Kidston’s return as state premier. Co-ordinated immigration and land settlement polices of the colonies were discontinued when the Commonwealth gained power over immigration in 1901. Concerns shifted to protecting jobs from foreign competition. Debate on 1974 amendments to the Act reflected concerns about skill shortages and professional accreditation. However, in times of economic downturn, a so-called ‘chronic shortage of surveyors’ could rapidly degenerate into oversupply and unemployment. Theorists championed a naïve ‘capture theory’ where the professions captured governments to create legislative barriers to entry to the professions. Supposedly, this allowed rent-seeking and monopoly profits through lack of competition. However, historical evidence suggests that governments have been capable of capturing and exploiting surveyors. More enlightened institutional arrangements are needed if the community is to receive benefits commensurate with sizable co-investments of public and private resources in developing human capital.

Didiman: Australian agricultural extension officers in the territory of Papua and New Guinea, 1945-1975

Historically, the development philosophy for the two Territories of Papua and New Guinea (known as TPNG, formerly two territories, Papua and New Guinea) was equated with economic development, with a focus on agricultural development. To achieve the modification or complete change in indigenous farming systems the Australian Government’s Department of External Territories adopted and utilised a programme based on agricultural extension. Prior to World War II, under Australian administration, the economic development of these two territories, as in many colonies of the time, was based on the institution of the plantation. Little was initiated in agriculture development for indigenous people. This changed after World War II to a rationale based on the promotion and advancement of primary industry, but also came to include indigenous farmers. To develop agriculture within a colony it was thought that a modification to, or in some cases the complete transformation of, existing farming systems was necessary to improve the material welfare of the population. It was also seen to be a guarantee for the future national interest of the sovereign state after independence was granted. The Didiman and Didimisis became the frontline, field operatives of this theoretical model of development. This thesis examines the Didiman’s field operations, the structural organisation of agricultural administration and the application of policy in the two territories.

Engaging the metaphorical city : Brisbane male fiction 1975-2007

Brisbane writers and writing are increasingly represented as important to the city’s identity as a site of urban cool, at least in marketing and public relations paradigms. It is therefore remarkable that recent Brisbane fiction clings strongly to a particular relationship to the climatic and built environment that is often located in the past and which seemingly turns away, or at least elides, the ‘new’ technologically-driven Brisbane. Literary Brisbane is often depicted in the context of nostalgia for the Brisbane that once was—a tropical, timbered, luxuriant city in which sex is associated with heat, and, in particular, sweat. In this writing sweat can produced by adrenaline or heat, but in particular, in Brisbane novels, it is the sweat of sex that characterises the literary city. Given that Brisbane is in fact a subtropical city, it is interesting that metaphors of a tropical climate and vegetation occur so frequently in Brisbane stories (and narratives set in other parts of the state) that writer Thea Astley was prompted at one point to remark that Queensland writing was in danger of developing into a tropical cliché.

Kaksi perspektiiviä Etykiin: Viro suomalaisten ja ruotsinvirolaisten lehtien silmin 1973-1975

Suomen ja Viron välillä on ollut kontakteja tuhansien vuosien ajan. Vilkkaammiksi yhteydet muuttuivat kansallisen heräämisen ajalla ja sotien välisenä aikana. Toinen maailmansota katkaisi suomalais-virolaiset suhteet lähes 20 vuodeksi Neuvostoliiton miehitettyä Viron. Yhteydet Viroon palasivat jossakin muodossa 1960-luvulla, mutta olivat silloin ja tutkimusajankohtana 1970-luvulla tiukasti säädeltyjä. Kaikki virallisen tason yhteydenpito tapahtui Moskovan kautta ja valvonnassa, ja kansalaisyhteiskunnan tasolla tapahtuvaa toimintaa maiden välillä ei ollut. Myös lehtikirjoittelu oli Moskovan seurannassa ja Neuvostoliitto puuttui usein, mikäli Suomessa kirjoitettiin Virosta jotakin mikä ei ollut sille mieleen. Tutkielman tavoitteena on selvittää, millainen maa Viro oli 1970-luvun alkupuolella ja millainen kuva siitä oli Suomessa sekä Ruotsissa eläneen pakolaisvirolaisen yhteisön keskuudessa. Aineistona on sanomalehtiartikkeleita vuosilta 1973–1975 neljästä suomalaisesta ja kahdesta ruotsinvirolaisesta sanomalehdestä. Erityinen painopistealue on Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokous eli Etyk, jonka järjestelyihin Suomi otti aktiivisesti osaa. Länsivaltiot ajoivat Ety-asiakirjaan periaatteita mm. vapaammasta tiedonvälityksestä ja ihmisten liikkumisesta, Neuvostoliitto taas tavoitteli rauhansopimuksen korviketta, jolla Euroopan toisen maailmansodan jälkeiset rajat vahvistettaisiin. Etyk oli siis virolaisille monella tavalla merkittävä: he saattoivat toivoa kokouksen tuovan mahdollisuuksia ottaa Baltian asia esille ja saada Baltian maille itsenäisyys, tai ainakin suurempi itsemääräämisoikeus. Toisaalta he pelkäsivät Neuvostoliiton vain vahvistavan otettaan Virosta Etykin avulla. Etykiin liittyvässä kirjoittelussa suomalaislehtien haluttomuus ottaa Viron asiaa esille näkyy erityisen selvästi.Virosta ei muutenkaan 1970-luvulla uutisoitu usein ja Etykin yhteydessä virolaisten toiveita ja tavoitteita ei juuri julkistettu. Baltian maista paenneet pyrkivät kyllä tuomaan asiaansa julkisuuteen Helsingin 1973 ja 1975 kokousten aikaan, mutta suomalaislehdissä se ei näkynyt. Virosta myös annettiin siloiteltu kuva sanomalehdissä ja epäkohtia kuten venäläistämistoimenpiteitä, pidätyksiä tai elintarvikepulaa ei julkistettu. Samaan aikaan Ruotsissa pakolaisvirolaisten toimesta ilmestyneiden lehtien maailma oli aivan toisenlainen. Niiden Etyk-aiheiset kirjoitukset käsittelivät lähes pelkästään Viron asiaa ja Etykin kolmannen korin asioita eli ihmisoikeuskysymyksiä. Ne myös toivat esille aivan toisenlaisen kuvan Neuvosto-Viron oloista kuin suomalaislehdet. Muissa kuin Etykiin liittyvissä artikkeleissa suomalaislehtien välillä on kuitenkin eroja. Yhdenkään tutkituista suomalaislehdistä (Helsingin Sanomat, Hufvudstadsbladet, Kansan Uutiset ja Uusi Suomi) ei voi sanoa noudattaneen täysin horjumatta mitään tiettyä linjaa Viro-kirjoittelussa. Yhdenmukaisimmin suhtautui Kansan Uutiset, joka harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta ei tuonut esiin kritiikkiä Neuvostoliittoa kohtaan. Vaihtelevin suhtautuminen oli Helsingin Sanomilla, jonka tapauksessa ei oikeastaan voi puhua minkäänlaisesta linjasta. Hufvudstadsbladet oli melko neutraali joskin etäinen ja maltillinen. Eniten neuvostokritiikkiä viljeli Uusi Suomi. Kuitenkin myös siinä ilmestyi esimerkiksi kaunistelevia kuvauksia elämästä Neuvosto-Virossa, eikä sekään Ety-kokousten aikaan asettunut balttipakolaisten puolelle. Yhdessäkään lehdessä ei ilmestynyt Viro-aiheisia kirjoituksia usein; kaikkiaan artikkeleita aineistossani oli 4 lehdestä 3 vuodelta 247. Monissa niistäkään Viro ei ollut pääasia vaan sitä vain sivuttiin. Ruotsinvirolaisia lehtikirjoituksia aineistossani oli 318. Lehtien (Eesti Päevaleht ja Teataja) välillä ei ollut merkittäviä sisällöllisiä eroja. Suomalaislehdistä ne taas erosivat täysin. Viron kuulumisten ja maailmanpolitiikan lisäksi ne seurasivat myös Suomen asioita ja etenkin niitä tapauksia, joissa Viro ylitti uutiskynnyksen suomalaislehdissä. Suomen lehdissä taas ei paria lähinnä Uuden Suomen poikkeusta lukuun ottamatta kirjoitettu pakolaisvirolaisista mitään, eikä etenkään heidän toiminnastaan Viron asian eteen. Pakolaisvirolaisten lisäksi myös Neuvosto-Viro oli 1970-luvulla suurimmalle osalle suomalaisista varsin tuntematon, sillä julkisessa keskustelussa se esiintyi erittäin harvoin ja oli poistettu jopa oppikirjoista. Suomalaisten yleisen käsityksen mukaan Virossa kaikki oli hyvin ja siellä asui tyytyväisiä ihmisiä. Myös Etyk nähtiin Suomessa täysin toisenlaisessa valossa kuin Pohjanlahden toisella puolella, jossa kirjoittelua leimasi pettymys Etykiin toisen maailmansodan jälkeisten rajojen vahvistajana.

Hans Friedrich Kayser Collection 1877-1893

Photocopies of birth certificate (1877) and release from citizenship certificate (1893), Berlin.