Protagonistas impensáveis; muralha do quase; prestígio subalterno: uma trilogia inspirada por mulheres negras, visibilidades midiáticas, territórios do Rio

No presente estudo, proponho-me a mostrar narrativas de/sobre mulheres negras nascidas e/ou radicadas na cidade do Rio de Janeiro que, por se manifestarem publicamente por intermédio do exercício de práticas artístico-culturais, são contempladas pela visibilidade midiática. Trata-se de uma pesquisa qualitativa situada nos campos dos estudos pós-coloniais e dos estudos do cotidiano. Nega Gizza e Tati Quebra Barraco protagonizam a investigação. As narrativas foram coletadas em artefatos culturais midiatizados disponibilizados ao público em geral cotidianamente, ao longo do século XXI. Achados apontam que a cidade do Rio de Janeiro, o lugar do estudo, é um centro propulsor de narrativas, discursos e dispositivos atuantes nacionalmente sobre mulheres negras, os quais mantêm aspectos essencializantes e subalternizantes que sobrepujam supostos fatores positivos que seriam decorrentes de visibilidades, bem como limitam processos de ressignificações identitárias e processos empoderadores. Destacam-se: 1) o discurso sobre a feiura, que se contrapõe ao discurso estético corporal hegemônico; 2) o discurso do corpo negro suspeito. Sendo assim, o dispositivo de transformar negra/o em branca/o embranquecimento continua operando com muita potência na cidade do Rio de Janeiro, em especial tendo em vista aquilo que se espera das mulheres. Tais achados inspiraram a construção da seguinte trilogia: protagonistas impensáveis; muralha do quase; prestígio subalterno. O prestígio subalterno se manifesta por intermédio da mobilidade social restrita a lugares marcados racializados. A muralha do quase é a responsável pela ausência de redes de poder com as quais a população negra possa contar para galgar a mobilidade social. As protagonistas impensáveis são as sujeitas que, por não disporem de atributos ditados pelo discurso da legitimidade estética que merece ser representada, estão interditadas para ocupar o papel principal do espetáculo. Paradoxalmente, no entanto, em algum momento inusitado, elas levantam e falam.

The Deleuze Spray, New York 1977 : an Interview with Sanford Kwinter, Professor of Architectural Theory and Criticism at the Harvard Graduate School of Design, on the Architectural Reception of Gilles Deleuze in America

So what do you want to know? I was in Paris between ‘75 and ‘78. But about half way through, Sylvère published the Anti-Oedipus issue of Semiotext(e) and, actually, that was for me one of the deciding events that made me decide to come to the United States, to come study at Columbia University. There appeared to be this little group working at Columbia working around these issues. In 1970, in Paris even, Deleuze was a cult – there was an incredibly small number of people following Deleuze... A transcript of my Interview with Kwinter about the Architectural Reception of Deleuze in America, which took place at Jerry’s,' Soho, New York, 15 January 2003. The transcript appeared as an Appendix at the back of my Masters Thesis undertaken at Yale School of Architecture, printed May 2003.

Siegbert Springer Collection 1977-1984

Article about Siegbert Springer in Juristische Schulung, vol. 17, No. 7 and a report about a memorial plaque for Siegbert Springer in Berlin.

Seasonal Greeting token-1977

Obverse: Within a circle (a symbol of the sun) an inscription. Reverse: The emblem of the Israel Government Coins and Medals Corporation, inscription.

Harold Silver papers, undated, 1922-1977.

The collection contains personal correspondence, manuscript and printed copies of articles and speeches, photographs and newspaper clippings pertaining to the education and social welfare activities of Silver.

Shloyme Rosenberg collection, undated, 1940-1977.

Collection consists of manuscripts and newspaper columns written by Shloyme Rosenberg (under his own name as well as under various pseudonyms). Collection also includes correspondence, journal publications, reviews, and speeches.

"Me emme ole kirkkoa politisoimassa" : Keskustapuolue ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous vuosina 1970-1977

Tutkielma käsittelee historiantutkimuksen keinoin Keskustapuolueen ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen suhdetta ja suhteen kehittymistä vuosina 1970 1977. Aihepiiriä lähestytään sekä henkilö- että organisaatiotasolla. Päälähteinä ovat kirkolliskokouksen pöytäkirjat sekä Keskustapuolueen eri puolue-elinten, ennen kaikkea kirkkopoliittisen toimikunnan, arkistokokoelmat. Keskustapuolue aktivoitui muiden puolueiden tavoin kirkkopolitiikassaan 1960- ja 1970-luvun vaihteessa. Vanhojen herätysliikkeiden edustajista muodostetulla puolueen kirkkopoliittisella toimikunnalla oli tässä aktivoitumisessa keskeinen sija. Vuosikymmenen alussa kirkon politisoituminen nähtiin toimikunnassa pääasiassa myönteisenä kehityksenä. Pyrkiessään säilyttämään herätysliikkeiden luottamuksen toimikunta joutui kuitenkin vuodesta 1974 lähtien muuttamaan kantaansa ja korostamaan, ettei Keskustapuolue ollut politisoimassa kirkkoa. Puolueen kirkkopoliitikkojen mukaan keskusta pyrki itse asiassa kirkkopolitiikallaan vapauttamaan kirkon muiden puolueiden politikoinnilta. Totta olikin, että kirkkopoliittinen toimikunta pysyi melko pitkälle vaiti opillisista kysymyksistä. Sen sijaan kirkon hallinnon demokratisointia ja köyhien seurakuntien aseman parantamista ajettiin voimakkaasti. Vaikka keskustasuuntautuneet kirkolliskokousedustajat eivät muodostaneetkaan toiminnassaan mitään yhtenäistä ryhmää, he kunnostautuivat hyvin näiden kysymysten esillä pitämisessä, aivan samoin kuin raittiuden ajamisessa. Kirkossa kuunneltiin 1970-luvun alussa puolueiden vaatimuksia ja uudistettiin hallintoa. Vuosikymmenen edetessä Keskustapuolueen vaikuttamispyrkimykset kirkolliskokouksen asiakysymyksiin kuitenkin vähenivät. Samaan aikaan kirkolliskokous puolestaan aktivoitui yhteiskunnallisille päättäjille, ja siten myös Keskustapuolueelle, suuntaamissaan kannanotoissa. Keskustapuolueessa kuunneltiinkin tarkasti kirkon ääntä. Haluttiin asettua samalle kannalle kirkon kanssa ja puolustaa kirkkoa. Siten pyrittiin vastaamaan SKL:n nousuun ja toisaalta tarjoamaan vaihtoehto SDP:n kirkkopolitiikalle, joka tähtäsi kirkon ja valtion erottamiseen. Vaikka keskustan vaikuttamispyrkimykset kirkolliskokouksen asiakysymyksiin vaimenivat tutkimuskauden kuluessa, puolue panosti jatkuvasti enemmän kirkolliskokousedustajien vaaleihin ja kirkolliskokouksessa suoritettaviin henkilövalintoihin. Vuonna 1977 keskustassa viritettiin puolueorganisaatiota jo hyvin tehokkaasti seuraavan vuoden kirkolliskokousvaaleihin. SDP:n haastaminen kirkollisissa henkilövalinnoissa alkoi toden teolla vuonna 1973 eli samaan aikaan, kun keskustan ja SDP:n nimityskilpa käynnistyi muuallakin yhteiskunnassa. SDP:n uhalla perusteltiin keskustassa myös omaa kirkkopoliittista aktiivisuutta. Keskusta pyrki haastamaan SDP:n kirkossa paljolti samoin keinoin ja samalla retoriikalla kuin ammattiyhdistysliikkeessä. Keskustapuolue säilytti edustuksensa kirkolliskokouksessa muita puolueita paremmin tutkimuskauden kuluessa. Keskustasuuntautuneet kirkolliskokousedustajat olivat lähes poikkeuksetta maallikoita ja tulivat lähinnä puolueen vahvoilta kannatusalueilta, kuten Lapuan ja Oulun hiippakunnasta. Edustajien joukossa vanhojen herätysliikkeiden osuus oli huomattava, ja keskustassa pyrittiinkin saamaan omiksi ehdokkaiksi nimenomaan herätysliike-, ei niinkään puoluevaikuttajia. Avainsanat: Kirkolliskokoukset, puolueet, Keskustapuolue, kirkkopolitiikka, politisoituminen, kirkolliset vaalit, herätysliikkeet

Silva Fennica Vol. 11, 1977.

Julkaistu Silva Fennica Vol. 11(4) -numeron liitteenä.

Taistelu yksityiskouluista: Yksityisoppikoulujen Liitto yksityisoppikouluväen puolustajana koulujärjestelmän uudistuksessa 1970-1977

Suomessa säädettiin vuonna 1968 laki koulujärjestelmän perusteista. Sen nojalla maassa siirryttiin rinnakkaiskoulujärjestelmästä kunnalliseen yhtenäiskouluun eli peruskouluun vuosina 1972-1977. Laissa varattiin yksityisille oppikouluille mahdollisuus toimia uudessa järjestelmässä, koulun omistajayhteisön niin halutessa, kunnan peruskoulua korvaavana kouluna. Vuonna 1974 lakia muutettiin siten, että kunta sai päättää, ottiko se yksityisen koulun koulusuunnitelmaansa vai ei. Suomeen jäi nelisenkymmentä yksityistä koulua, joista pääosa sijaitsi Helsingissä. Korvaavia kouluja näistä oli 24. Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Yksityisoppikoulujen Liiton (YOL) toimintaa peruskouluuudistuksen täytäntöönpanovuosina 1970-1977. Liiton päätavoitteena oli yksityiskoululaitoksen säilyttäminen. Pyrkimyksenä on selvittää YOL:n aiemmin lähes käyttämättömän arkistoaineiston avulla, millainen liitto oli rakenteeltaan, millaisilla intresseillä ja resursseilla se toimi ja millaisia suhdeverkostoja se koulutaistelun yhteydessä rakensi. Samalla pyritään luomaan laajempi kuva siitä, mitkä yhteiskunnalliset tahot puolustivat yksityiskoululaitoksen säilyttämistä Suomessa ja millaisin motiivein. Tästä syystä tutkimuksen lähdeaineistona hyödynnetään mm. Vapaan koulutuksen tukisäätiön arkistoaineistoa, opettajien ammattijärjestöjen lehtiä sekä peruskoulu-uudistusta koskevaa kirjallisuutta. Laadullisen verkostotutkimuksen keinoin yksityiskoululaitosta kannattaneet piirit hahmotetaan sosiaalisena verkostona, joka rakentui yhteisten intressien pohjalle. Tästä verkostosta käytetään termiä yksityisoppikouluväki. Tutkimustuloksena on, että yksityisoppikouluväki sosiaalisena verkostona rakentui ennen kaikkea ideologisten intressien pohjalle. Kyse oli pyrkimyksistä puolustaa porvarillista suomalaista yhteiskuntamuotoa ja vastustaa vasemmiston vaikutusvallan kasvua. YOL oli 1970-luvun Suomessa yksi monista porvariston taisteluelimistä. Yhdessä vuonna 1973 perustetun Vapaan koulutuksen tukisäätiön kanssa se kävi puolustustaistelua suojellakseen epäpoliittisena instituutiona pitämäänsä koululaitosta, jonka nähtiin joutuneen ideologisen hyökkäyksen kohteeksi. Yksityisoppikouluväki oli pieni, mutta sangen vaikutusvaltainen ryhmittymä. Ydinjoukko koostui muutamasta kymmenestä suomalaisen yhteiskunnan vaikuttajasta, joita yhdisti korkea koulutus, porvarillis-isänmaallinen arvomaailma ja jossain määrin myös yhteiset kokemukset sotavuosilta. Joukkoa leimasi halu rakentaa suomalaista yhteiskuntaa oman arvomaailmansa pohjalta; niin ikään se korosti kansalaisten oikeutta vapaaseen ja omaehtoiseen kasvatukseen sekä yksilölliseen omistusoikeuteen. Tavoitteessaan yksityisoppikouluväki onnistui kohtalaisesti. Ilman sen aktiviteettia ja tehokasta verkostoitumista sekä ennen muuta vahvoja poliittisia ja taloudellisia tukijoita tämä tuskin olisi onnistunut. Oman lisänsä onnistumiseen antoi julkisuuteen vuonna 1975 noussut Pirkkalan koulukokeilu, joka osaltaan lietsoi porvarillista arvomaailmaa edustavien tahojen epäluuloja vasemmiston koulutuspolitiikkaa kohtaan ja altisti heitä tukemaan yksityiskouluja. Vaikka taistelu osin onnistuikin, suurta kannatusta se ei saavuttanut. Moni näki yksityisoppikouluväen toiminnan taantumuksellisena reaktiona ja yrityksenä säilyttää vanhoja, epätasa-arvoisuutta ylläpitäviä valtarakenteita. Esiin maalailtu pelko siitä, että kunnallinen peruskoulu veisi Suomen sosialismiin, ei saanut joukkoja liikkeelle yksityiskoulujen puolesta. Esimerkiksi opettajien myönteinen suhtautuminen kunnalliseen koululaitokseen osoittaa, etteivät he pääsääntöisesti nähneet koulu-uudistuksessa tämänkaltaista ideologista vaaraa.