An Irish apostle: articulating and actualising apostolicity in the early Irish church

This thesis examines the earliest extant Latin Lives of Brigit and Patrick; Cogitosus’s Vita Brigidae and Muirchú’s Vita Patricii as evidence for a seventh-century debate on Irish apostolicity. While often dismissed as mere propaganda, this thesis shows they are highly sophisticated demonstrations of the continuing connection that Kildare and Armagh had to their patron saints and their authority. It examines the importance of this connection for concepts of ecclesiastical organisation, teaching authority and episcopal succession against the backdrop of the seventh-century Easter question in the Insular Church. This will show that apostolicity was considered to be intrinsically linked with orthodoxy and universality. A textual focus brings forth general patristic themes and ideas that Irish hagiographers evoked through specific words and phrases. The thesis contextualises hagiographical material using evidence from Hiberno-Latin and early Insular exegetical commentaries, referring to major patristic exegetes such as Origen, Jerome, Augustine, and Gregory the Great as support. The introduction discusses the importance of apostolic ideology for the seventh-century Irish Church, and outlines a methodology for examining such abstract themes. The first chapter looks at how developments in apostolic ideology led to ideas of apostolic primacy seen in the Insular material. Chapters two, three, and four examine metaphors of food and feeding, the fountain and the stream, and the head and the body, as significant articulations of apostolicity. Chapter five examines how corporeal relics were understood as the visible proof of this continuity and preserved a saint’s authority for their episcopal heirs. Chapter six looks at how Muirchú engaged with Patrick’s connection to the universal Church and his self-professed lack of disciplina to reconcile his apostolicity with seventh-century norms. Chapter seven places the issues considered thus far in a thoroughly Insular context by examining how the earliest English sources present the Irish legacy in Northumbria after the synod of Whitby. Chapter eight looks at how the text of Patrick’s Confessio in the Book of Armagh relates to a wider seventh-century campaign by Armagh to rehabilitate Patrick’s apostolicity. The conclusion briefly summarizes the thesis, and suggests further avenues for researching this topic in the Insular material

The true catholic no Romanist: a vindication of the apostolicity and independence of the holy catholic church in England and the United States.

Mode of access: Internet.

Luterilaisen maailmanliiton käsitys pappeudesta 1983-2007

Tämän tutkimuksen tehtävänä oli selvittää, miten Luterilaisen maailmanliiton (LML) käsitys pappeudesta voidaan ymmärtää LML:n vuosien 1983, 1992, 2002 ja 2007 julkilausumien perusteella. Tutkimuksessa kiinnitettiin erityisesti huomiota siihen muutokseen, jota LML:n papinvirkaa koskevissa käsityksissä on vuosien 1983 ja 2007 välillä tapahtunut. Tutkimuksen lähtökohtana oli oletus, että julkilausumissa painopiste on siirtynyt vuosien 1983 ja 2007 välillä yleisen pappeuden korostamisesta kohti vihityn pappeuden ja erityisesti kaitsentaviran korostamista. Tutkimuksen metodina oli systemaattinen analyysi. Myös historiallisiin seikkoihin kiinnitettiin huomiota. Tämän tutkimuksen lähteinä käytettiin LML:n kirkollista virkaa käsitteleviä julkilausumia: The Lutheran Understanding of Ministry (1983), The Lutheran Understanding of Episcopal Office (1983), Women in the Ministries of the Church (1983), MINISTRY -Women -Bishops (1992), The Episcopal Ministry within the Apostolicity of the Church (2002) ja Episcopal Ministry within the Apostolicity of the Church (2007). Tutkimuksen taustaluvussa (2.) esitellään kirkollisen virkakäsityksen kehittymistä Saksan, Pohjoismaiden sekä Pohjois-Amerikan luterilaisissa kirkoissa reformaation ajalta vuoteen 1983 saakka. Taustaluvun jälkeen alkaa tutkimuksen pääluvut (3, 4, 5), joissa tutkitaan julkilausumia aikajärjestyksessä (luku 3: 1983, luku 4: 1992, luku 5: 2002 ja 2007). Viimeiseksi esitellään tutkimustulokset sekä tutkimuksessa käytetyt lähteet ja kirjallisuus (luvut 6 ja 7). Tämä tutkimus paljasti, että LML:n käsitys pappeudesta muuttui vuosien 1983–2007 välillä näkemyksestä, jonka mukaan yleinen pappeus on vihityn pappeuden ensisijainen muoto, näkemykseksi, jonka mukaan yleinen ja vihitty pappeus ovat erillisiä pappeuden muotoja. Tutkimus paljasti myös, että kaitsentaviran arvostus kasvoi vuosien 1983 ja 2007 välillä. Tämä kasvu ei kuitenkaan ollut tasaisen lineaarista nousua, vaan huippuarvostuksen vuosista (1992 ja 2002) oli vuonna 2007 laskeuduttu hieman maltillisemmalle tasolle. Samalla kuitenkin vihityn pappeuden arvostus kasvoi. Tutkimus paljasti myös, että LML on suhtautunut jo vuodesta 1983 lähtien sekä naisten vihittyyn pappeuteen että kaitsentavirassa toimiviin naisiin hyvin positiivisesti. Naisten vihityn pappeuden perustelut olivat kuitenkin muuttuneet 25 vuoden aikana. Käytännön hyötyjä tai muita kirkon käytäntöihin liittyviä perusteluja ei tuotu enää vuoden 1983 jälkeen ilmestyneissä lähteissä esille. Vuoden 1983 julkilausumassa ja vuoden 1992 raportissa naisten vihkimistä perusteltiin yleisen pappeuden kautta. Tätäkään ei esiintynyt enää 2000-luvun julkilausumissa, joissa keskityttiin ainoastaan raamatullisiin perusteluihin. Tutkimus paljasti myös, että kaikissa lähteenä käytetyissä LML:n julkilausumissa apostolinen seuraanto nähtiin BEM-asiakirjan mukaisesti laajassa mielessä. Konsekraation seuraantoa ei nähty missään vaiheessa kirkon apostolisen seuraannon kannalta ehdottoman välttämättömänä. Konsekraation seuraannon arvostus oli matalimmalla vuonna 1983, korkeimmalla vuosina 1992 ja 2002 sekä maltillisemmalla tasolla vuonna 2007. Vihityn pappeuden seuraannon merkitystä korostettiin erityisesti vuoden 2007 julkilausumassa. Tutkimus paljasti myös, että luterilaisten kirkkojen hallinnolliset rakenteet olivat tässä tutkimuksessa käytettyjen lähteiden ajalla (1983–2007) LML:n näkemyksen mukaan asteittain yhdenmukaistuneet luterilaisissa kirkoissa. Vuonna 1983 luterilaisissa kirkoissa vallitsi lähes lukematon määrä erilaisia hallinnollisia malleja. Vuoden 1992 julkilausuman mukaan piispa-nimike oli yleistynyt, samoin synodaalisten rakenteiden ja henkilöityneen kaitsentaviran yhdistelmästä koostuva kirkkohallinnon malli. Vuoden 2002 julkilausuman mukaan tällainen hallinnollinen järjestelmä oli jo lähes kaikissa LML:n jäsenkirkoissa ja vuoden 2007 Julkilausuman mukaan kaitsentaviran ja synodaalisten rakenteiden yhdistelmä oli ainoa luterilaisissa kirkoissa käytetty kirkkohallinnon malli. Tämä kehitys koettiin LML:ssa positiivisena.

La primauté d'honneur du patriarcat de Constantinople au Ve siècle : l'apport de Jean Chrysostome tel que présenté par ses contemporains

S’il est généralement reconnu que le processus d’institutionnalisation de l’Église s’est accéléré au IVe siècle, certaines de ses étapes nous sont moins connues. Ce mémoire cherche à évaluer l’importance de Jean Chrysostome dans l’émergence de la primauté d’honneur de Constantinople. Après une étude attentive du troisième canon du concile de Constantinople I mise en relation avec l’opinion de trois auteurs contemporains, c’est-à-dire Palladius d’Hélénopolis, Socrate de Constantinople et Sozomène, il ressort de ce travail que l’épiscopat de Jean Chrysostome a favorisé l’implantation de cette prééminence dans l’Église. L’analyse des modalités de la primauté d’honneur de Constantinople montre bien qu’historiquement, les évêques de l’ancienne et de la nouvelle Rome n’ont pas construit leur primat à l’aide des mêmes arguments. L’explicitation de ces éléments ne se veut pas une prise de position dans les débats oecuméniques actuels, mais plutôt un préliminaire permettant une meilleure compréhension des données du problème.

Die historische und ekklesiologische Tiefe voll ausschöpfen. Respons zum Beitrag von Dorothea Sattler

This contribution responds to Dorothea Sattler’s thoughts about ecclesiology in an ecumenical context. First it describes in short the influence of Kurt Stalder’s theology for his generation of Old Catholic theologians, parish priests and lay people, as well as his contribution to the ecumenical theology in the 20th century. After that the author reacts on the three parts of Sattler’s contribution: on the Petrine function, on the apostolicity of ministry and on contemporary plurality and the unity of the church.