969 resultados para 1800-tal.
Resumo:
Sociologisk Forsknings digitala arkiv
Resumo:
Syftet med uppsatsen är att belysa en aspekt av Faluns omvandling till modern stad. Den del i denna modernisering som vidrörs i uppsatsen är införandet av elektrisk gatubelysning. Frågeställningarna i uppsatsen rör diskussionen som föregicks i stadsförvaltningen då man införde elektrisk gatubelysning i Falun och anledningarna till införandet av elektrisk belysning. Materialet som har använts för undersökningen är protokoll från stadsfullmäktige och drätselkammare i Falun under perioden 1863-1888. Gatubelysningen i Falun har sedan 1849 varit i stadsförvaltningens regi. Flera olika metoder av gatubelysning har sedan dess tillämpats och ännu fler metoder har diskuterats men aldrig kommit till stånd. Denna uppsats rör också anledningarna till gatubelysning i Falun vilka var flera utöver att få gatorna belysta för nattvandrarna. Stävjandet av brottsligheten var en av dem, estetiken en annan men även ett självändamål tycks också skönjbart. Byggandet av den moderna staden krävde moderna metoder och material. Elektriciteten som metod för belysning av gator var i högsta grad modernt och Falun var bland de första städerna som antog elektrisk gatubelysning i Sverige.
Resumo:
Syftet med uppsatsen är att undersöka vilka åtgärder som Falu stad, genom sundhetsnämnden, vidtog när farsoten kolera spreds i Sverige år 1834 respektive år 1853 samt om dessa åtgärder skiljer sig över tid. Frågeställningarna som används är: Vilka förebyggande åtgärder mot kolera vidtog staden genom sundhetsnämnden år 1834 och år 1853? Hur agerade läkarna i Falun mot kolerahotet? Skiljer sig Falu sundhetsnämnds åtgärder i jämförelse med andra städers sundhetsnämnder? Skiljer sig sundhetsnämndens åtgärder mellan åren 1834 och 1853? Materialet som används består av sundhetsnämndens mötesprotokoll från åren 1834 och år 1853, kolerakungörelser från de båda tidpunkterna, stadsläkare- och gruvläkarapporter samt utdrag från Tidning för Falu län och stad. Resultatet visar, att Falun vid båda tillfällena spärrades av genom att vaktstationer upprättades vid vägarna och vid stadens gräns. En karantänsstation upprättades vid stadens hälsobrunn för att ta om hand personer som inte vistats på kolerafri ort de 10 senaste dagarna. Staden delades in i tio distrikt som bemannades med en distriktschef samt några uppsyningsmän, som kontrollerade att staden hölls ren och att invånarna var rena. Stadens läkare var väldigt aktiva under sundhetsnämndens möten år 1834 och gav flera förslag på vad som behövdes göras medan de år 1853 intog en mer passiv roll. Åtgärderna i Stockholm år 1834 är snarlika de åtgärder som genomfördes i Falun samma år, huvudstaden delades också in i distrikt och det tillsattes även distriktschefer och uppsyningsmän. En annan likhet är att både Falun och Stockholm beställde färdiga likkistor för att ha i beredskap. Såväl sundhetsnämnderna i Karlskrona, Ystad och Arboga liksom Falun år 1853 vidtog i stort sett samma åtgärder som gjordes redan år 1834 t ex spärrningsåtgärder, karantänsskydd, införandet av kolerasjukhus och extra insatser för de mest utsatta i samhället.
Resumo:
Denna studie har som syfte att undersöka förmyndarskap i Trosa stadsförsamling på slutet av 1800-talet. Det material som använts för att uppnå detta syfte består av förmyndarskapsprotokoll från Trosa rådstugerätt och magistrat mellan 1875-1891, samt förmyndarskapsförteckningar för samma period. Resultatet visar att antalet omyndiga vilka förordnats förmyndare sjönk stadigt från undersökningsperiodens början mot dess slut. Resultatet visar också på att änkor tydligt betroddes att vara förmyndare åt sina egna barn under perioden. När det gäller förmyndarna så visar undersökningsresultatet på att det var en klar social skiktning i valet av förmyndare. Detta ter sig på två sätt. När rådstugerätten utsåg förmyndare utan rekommendation så valdes till mycket stor del förmyndare från övre samhällsklasser och när det inkom rekommendation angående förmyndare till rätten så rekommenderades och utsågs till förmyndare oftast män ur samma samhällsklass eller liknande yrkesgrupp. Ett tredje noterbart resultat angående förmyndarna var att det endast i ett fåtal fall utsågs förmyndare som var släkt med myndlingen. Detta visar att det var yrkesrelationer och andra informella samband människor emellan som var viktiga i valet av förmyndare snarare än släktskap.
Resumo:
Uppsatsens syfte är att utifrån lösdrivarprotokoll från stadsfiskalen i Östersund att kartlägga och utforska lösdriveriet i Östersund under åren 1885-1899. Dessa protokoll har sammanställts för att kunna besvara frågor om lösdriveriets omfattning i staden, lösdrivarnas demografi, omständigheterna kring deras fasttagande och mantalsskrivningsort. Uppsatsens resultat har också, i en komparativ del, satts i relation till studier över lösdrivarsituationen i andra städer under den aktuella tiden, för att på så sätt jämföra Östersunds lösdriveri i förhållande till andra delar av Sverige.Resultatet visar att totalt 304 fall av lösdriveri finns dokumenterat i Östersund under den aktuella tiden, och den största andelen anhölls mellan åren 1889-1893. En stor majoritet av lösdrivarna var män, kvinnorna utgör endast 9 procent av Östersunds lösdrivare. Medelåldern var strax under 36 år och det vanligaste yrket var arbetare. Studien visar att den geografiska spridningen av lösdrivarna mantalsskrivningsort var stor och nästintill alla Sveriges län finns representerade.
Resumo:
Förfalskning är ett brott som inte är undersökt i någon vidare utsträckning i den historiska brottsforskningen. Det som finns skrivet om förfalskningsbrott behandlar i mångt och mycket stora och spektakulära förfalskningar, ofta hämtade från konstens och litteraturens områden. Den här uppsatsen undersöker istället de mer vardagliga förfalskningarna. Genom att granska domböcker från Visby rådhusrätt under perioden 1865 – 1885 har uppsatsen undersökt dels hur vanligt förekommande brottet var, dels vad det var som förfalskades. Resultaten pekar på att förfalskning var ett brott som möjliggjordes mer genom 1800-talets samhällsförändringar, exempelvis befolkningsökning och begynnande urbanisering och industrialisering, samt att Visbybrottslingarna inte ägnade sig åt några storslagna förfalskningar. Det visar sig att de flesta förfalskningarna gjordes i syfte att tillägna sig ekonomisk vinning.
Resumo:
Dozens of Finnish artists, practically all the professional sculptors and painters, travelled to and stayed in Rome during the 19th century. The study at hand concentrates for the first time on the Finnish artists in Rome in corpore, and analyses their way of life based on a broad variety of previously unknown and unexplored sources from a number of archives in both Scandinavia and Rome. The extensive corpus of source material is scrutinized with microhistorical precision from the point of view of cultural history. The new information thus achieved adds to the previous knowledge of Rome s often overlooked importance as a source of inspiration in Scandinavian culture in general and significantly clarifies our understanding of the development of Finnish artistic life and cultural identity in the 19th century. The study proves that in Finland, like in all of Europe, the stay in Rome was considered to be a necessary part of becoming a true artist. Already the journey was an integral part of the encounter with Rome, corresponding with the civilized ideal of the period. The stay in Rome provided a northern artist with overwhelming opportunities that were incomparable to the unestablished and modest forms of artistic life Finland could offer. Without domestic artistic institutions or traditions, the professional status of Finnish painters and sculptors took shape abroad, firstly through the encounter with Rome and the different networks the Finnish artists belonged to during and after their stay in the eternal city. The Finnish artists were an integral part of the international artistic community in the cultural capital of Europe, which gave a totally new impetus to their work and contributed to their cosmopolitan identification. For these early masters of Finnish art, the Scandinavian communality and universal artistic identity seemed to be more significant than their nationality. In all, the scrutiny of Finnish artists in their wide social, ideological and international framework gives an interesting aspect to the cultural ambiance of the 19th century, in both Rome and Finland. The study highlights many long-forgotten artists who were influential in shaping Finnish art, culture and identity in their time.
Resumo:
Opinnäytetyöni tarkastelee eurooppalaisen kulttuurin kannalta keskeistä kommunikaatiovälinettä, painettua kirjaa, ja sen kansainvälistä luonnetta ja liikkumista. Teemaan perehdytään helsinkiläisen Gustaf Otto Waseniuksen (1789-1852) kirjakaupan toiminnan avulla keskittyen tarkastelemaan ulkomaisen kirjallisuuden tuomista Suomeen 1800-luvun alkupuolella. Tutkielma käsittelee ensisijaisesti itse kauppiastoimintaa: mitä kirjakauppayhteyksiä Waseniuksella oli sekä miten ja keiden ehdoilla ne toimivat. Näiden kysymysten ohessa pohdin myös itse kirjojen välityksellä tapahtunutta tiedonvälitystä. Työn tavoitteena on paljastaa, minkälaisia suomalaisten kirjakauppiaiden ja lukijoiden kirjallisuudenhankinnan sekä lukemisen kontekstit ja resurssit olivat 1800-luvun alkupuolella. Tutkielman lähteinä on käytetty Waseniuksen kirjakaupan kirjeitä ja kuitteja sekä sensuuriviranomaisten arkistoja. Tutkielmani jakautuu kolmeen osaan. Ensiksi paneudun Waseniuksen kauppaverkoston syntyyn ja sen esittelyyn: Waseniuksen kansainväliset yhteydet keskittyivät kolmelle kulttuurialueelle. Ruotsista hän sai kirjoja kaikilta merkittäviltä kustantajilta, kauppiailta sekä itsenäisesti toimivilta kirjailijoilta. Saksankielisen kulttuurin tarjontaa Wasenius pystyi hankkimaan Leipzigin kansainvälisten kirjakauppiaiden avulla. Ranskalaisen kirjallisuuden osalta Wasenius omasi toimivat yhteydet Pariisin kirjakauppiaisiin. Sen sijaan Brittein saaret jäivät vielä Waseniuksen kontaktiverkoston ulkopuolelle, samoin myös Pietarin huomattava kulttuurikeskus. Tämän jälkeen keskityn yhteyksien toimintaan. Wasenius solmi kauppakumppaniensa kanssa yleiseurooppalaisen komissionääri-sopimuksen, jonka valtuuttamana hän sai myydä kunkin ulkomaisen kauppiaan tuotteita liikkeessään. Ensiksi tarkastelen kauppiaiden välisten etäisyyksien ylittämistä. Aikakauden kuljetustavat huomioonottaen suuret etäisyydet eivät Waseniuksen kirjojen hankintaa juuri haitanneet, vaan suurkauppiaana hän pystyi käyttämään aikansa parhaat resurssit lähetystensä kuljettamiseen. Toiseksi pohdin aikakauden kauppiastoimintojen ja kulttuuripiirteiden vaikutusta kirjakauppaan. Waseniuksen toiminta kirjakauppiaana perustui taloudellisen voiton tavoittelulle, mikä tarkoitti mm. sitä, että lähetysten sisältö määrättiin etukäteen hyvin tarkasti. Ennen Suomeen saapumistaan kirjoilla piti olla varma ostaja, minkä Wasenius useimmiten varmisti ennakkotilausluetteloin ja etumaksuin. Kolmanneksi esiin nousevat 1800-luvun alun poliittiset tapahtumat, jotka osaltaan, kauppiaan silmiin kaikkein näkyvimmin, vaikuttivat kirjojen tuontiin. Sensuurin piti periaatteessa estää useiden satojen vaarallisena pidetyn kirjan levittäminen ja lukeminen Suomessa, mutta Wasenius ei suinkaan lopettanut kiellettyjen kirjojen tuontia, vaan salakuljetti sensuroitavia teoksia jatkuvasti liikkeeseensä myytäväksi. Suomalaiset viranomaiset hyväksyivät usein tämänkaltaisen toiminnan, joten venäläistä sensuuriasetusta tai hallintoa ei juuri kunnioitettu. Vertailu eurooppalaiseen kirjakauppatoimintaan osoittaa Waseniuksen omanneen erittäin hyvät kansainväliset suhteet. Tämä kuitenkin johtui niin kirjakauppatoiminnan keskittymisestä harvojen kauppiaiden käsiin kuin myös oman kustannustoiminnan vähyydestä. Tiedonvälityksen kehityksen ja kulttuurihistorian kannalta Waseniuksen kansainvälinen toiminta osoittautuu noudattelevan vielä vanhan eliittikulttuurin muotoja, mutta kirjakauppainstituution kehittyminen aivan uudenlaiseen kukoistukseen valmisteli jo kansallisen kulttuurin nousemista lähivuosikymmeninä.
Resumo:
Tutkimuksen tavoitteena on hahmottaa 1800-luvulla tapahtunutta keskiluokan sosiaalista nousua pohjalaissyntyisen papin, opettajan, liikemiehen ja valtiopäiväedustajan Alfred Kihlmanin (1825-1904) elämänvaiheiden kautta. Kyseessä ei ole perinteinen elämäkerta, vaan työn pyrkimyksenä on mikrotason tarkan analyysin kautta päästä käsiksi laajempiin yhteiskunnallisiin muutosprosesseihin. Erityisen kiinnostuksen kohteena ovat erilaiset sosiaaliset verkostot sekä niiden merkitys Kihlmanin kaltaisen keskiluokkaisen yksilön sosiaaliselle nousulle. Tutkimus jakautuu kahteen pääosaan, joista ensimmäinen käsittelee heränneiden pappien verkostoja 1840-luvulla ja 1850-luvun alussa ja jälkimmäinen liikemiesverkostoja 1850-luvun jälkipuolelta 1870-luvun alkuun. Pääasiallisena lähdeaineistona on Alfred Kihlmanin laaja kirjeenvaihto. Alfred Kihlman liittyi kouluvuosinaan 1840-luvun alussa nuorison piirissä nopeasti levinneeseen herännäisyyteen. Nuoret heränneet papit muodostivat tiiviin sosiaalisen verkoston, joka perustui jaetulle uskonnolliselle ideologialle sekä pappisperheiden välisille avioliittositeille. Lisäksi verkostoa pidettiin yllä yhteisillä kokoontumisilla, vierailuilla, kirjeenvaihdolla sekä palvelusten vaihtamisella. Verkoston välityksellä saatiin tehokkaasti mm. informaatiota sekä rahalainoja. Herännäisyys nousi nuoren keskiluokkaisen papiston omaa yhteiskunnallista voimattomuuttaan kohtaan tuntemasta tyytymättömyydestä. Kun sivistyneistön mahdollisuudet menestyä perinteisillä foorumeilla olivat autonomian alkupuolella heikot, nuoret heränneet kielsivät uskonnollisessa ideologiassaan arvon maalliselta menestykseltä ja rakensivat oman verkostonsa, jonka sisällä he saattoivat toteuttaa pätemisentarvettaan. Yhteiskunnallisen tilanteen muututtua verkosto muuttui 1850-luvun alussa hyödystä rasitteeksi, minkä seurauksena heränneiden pappien rivit hajaantuivat. Irtauduttuaan herännäisyydestä Alfred Kihlman siirtyi opettajan uralle. Heränneeltä vaimoltaan perimänsä varallisuuden sekä nuoruus- ja herännäisvuosinaan solmimiensa ystävyyssuhteiden ansiosta hän ajatui 1850-luvun kuluessa yhä enemmän myös liike-elämään. Hänen merkittävimmäksi toimintakentäkseen muodostuivat Suomen Yhdyspankki sekä Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus, jonka johtajana hän toimi vuodesta 1866 lähtien. 1860-luvulla liikemiesverkostot perustuivat suurelta osin sukulaisuuteen, mutta yhä enenevässä määrin myös ystävyys-, kollega- ja liikekumppanuussuhteisiin. Kun pankkilaitos oli vielä hyvin kehittymätön, verkostot olivat etenkin pääomien hankinnassa avainasemassa. Tiiviit lainaverkostot olivat huonojen suhdanteiden aikana toisaalta myös vaaraksi, sillä yksi suuri konkurssi saattoi vetää mukanaan joukoittain liikemiehiä. Verkostojen kautta voitiin välittää ja saada myös suosituksia sekä sisäpiiritietoa, jota ei ollut saatavissa muista lähteistä. Yhteiskunnan muuttuminen ja henkilösuhteet mahdollistivat Alfred Kihlmanin sosiaalisen nousun. Teollistuminen ja liike-elämän vapautuminen tarjosivat uusia mahdollisuuksia keskiluokan yritteliäille yksilöille. Ylempien yhteiskuntaluokkien välisten säätyjen välisten raja-aitojen tasaantuminen tekivät 1850-luvun puolivälissä mahdolliseksi myös papin osallistumisen liike-elämään. Avainsanat: sosiaaliset verkostot - Suomi - 1800-luku - herännäisyys - kirkkohistoria - taloushistoria
Resumo:
The Collected Works of J. L. Runeberg from the Viewpoint of Textual Scholarship The theoretical framework of this dissertation builds on textual scholarship. The dissertation explores the history of Runeberg’s publications and his relations with his publishers, from his debut and the first editions, through the editions of collected works published during the course of his life, to the later commercial editions, including the critical edition, published in 1933–2005 by the Svenska Vitterhetssamfundet (The Swedish Society for Belles Lettres) and The Svenska litteratursällskapet i Finland (The Society of Swedish Literature in Finland). The various editions of Runeberg’s collected works are situated in their respective critical traditions, from the 19th century German Ausgabe letzter Hand, to the influence of Anglo-American bibliography on Swedish textual criticism in the late 20th century. By making use of primary material previously not used for research purposes, the author is able to present a new view on Runebergian publishing history, including Runeberg’s fees and his relations with the censor authorities. There are indications that his Finnish publishers could not bear the cost of his sizable fees, that were in proportion neither with the book market in Finland nor with the numbers of copies sold. Apart from a certain body of editions the primary material is comprised of correspondences, publishing contracts, printing house invoices, as well as censor authority records. One of the conclusions drawn is that the early and detailed biography, Biografiska anteckningar om Johan Ludvig Runeberg (Biographical Notes on …) by J. E. Strömborg is not reliable in matters concerning publishing history, and that this work has been used far too uncritically. The history of the critical edition gets a chapter of its own, based on primary material in Swedish and Finnish archives. Finally, the author analyses the critical choices, made primarily in the critical edition, and uses examples from the commercial editions to study the editors’ interventions over time, from the 1850s to the 1920s. The changes to the text are usually small and subtle, but cumulative – and in some cases, crucial for the interpretation of the work. One objective of textual scholarship should be to examine the publishing history of a single work or of an author’s œuvre, and another to pay attention both to changes in a work as such and to the shifts of meaning they might entail.
Resumo:
Tutkielma selvittää homonyymiparisten suomalaisten etunimien suosionvaihtelua eri aikoina eri alueilla. Tarkastelu rajoittuu ajanjaksoon 1800-luvun lopulta noin vuoteen 1980. Tarkoituksenani on kuvata myös sitä ympäristöä, jossa nimenantajat ovat valintansa tehneet. Nimen on hyväksytyksi tullakseen noudatettava yhteisön senhetkisiä nimimalleja. Kulttuurissa tapahtuvat muutokset heijastuvat henkilönnimistöön, esimerkiksi varsinaisista etunimistä voi puhua vasta sitten, kun nimijärjestelmään kuuluu lisäksi sukunimi tai säännöllisesti käytetty lisänimi. Homonyymiparisella etunimellä tarkoitan sellaista etunimenä käytettyä tai sellaiseksi tarkoitettua propria, jolla on Nykysuomen sanakirjan mukaan yleiskielessä sitä äänteellisesti vastaava ei-proprinen, merkityksellinen sana. Tätä kutsun proprin homonyymipariksi. Nimen rinnalla olevan homonyymin merkitys ei useinkaan sinänsä ole vakiinnuttanut nimeä, mutta on nimiryhmiä, joiden homonyymiparit muodostavat merkityskenttiä: Ilta (< Mathilda) on saanut tukea nimistä Aamu ja Päivä. (Huom. *Yö ei ole etunimi.) Ajanjaksojen homonyymipariset suosikkinimet muistuttavat toisiaan ja ovat rakenteeltaan toistensa ja samaan aikaan suosiossa olleiden muiden nimien kanssa samankaltaisia.