Laitoskiinnityksen haltijan asema panttioikeudellisessa odotusvaiheessa, tarkastelussa lainsäädännön tarjoama suoja riskien varalta

Tutkielman tarkoituksena on selvittää millainen on laitos- eli käyttöoikeuskiinnityksen haltijan suoja panttioikeudellisessa odotusvaiheessa eli panttioikeuden perustamisen jälkeen, mutta ennen vakuudella turvatun saamisen normaalia erääntymistä. Tutkielma on oikeusdogmaattinen ja sen tavoitteena on luoda selkeä kokonaiskuva laitoskiinnityksestä ja sen käytettävyydestä erityisesti panttioikeuden turvaavuuden näkökulmasta. Oikeusdogmaattiselle tutkimukselle ominaiseen tapaan tutkielmassa hyödynnetään olemassa olevaa tietomateriaalia. Tärkeimmät tutkielmassa käytetyt kirjallisuuslähteet ovat Erkki Havansin teokset Kiinteistöpanttioikeus uuden maakaaren mukaan sekä Esinevakuusoikeudet, Marjut Jokelan, Leena Kartion ja Ilmari Ojasen lainsäädäntökommentaari Maakaari, Matti Ilmari Niemen Maakaaren järjestelmä -sarjan kolmas osa sekä Sakari Wuolijoen ja Mika Hemmon teos Pankkioikeus. Virallislähteiden osalta merkittävin on vuonna 1997 voimaantullut maakaari ja sen esityöt. Laitoskiinnityksen haltija tarvitsee tietyissä tilanteissa erityistä suojaa johtuen muun muassa maapohjan ja sillä olevien rakennusten omistuksen hajautumisesta. Suojan tarve tulee ajankohtaiseksi etenkin silloin, jos käyttöoikeutta ja siihen kohdistuvaa kiinnitystä koskevat olosuhteet muuttuvat panttivelkojalle epäedullisella tavalla panttioikeudellisen odotusvaiheen aikana. Laitoskiinnityksen arvo voi odotusvaiheen aikana heikentyä sekä vakuuskohtaisten että vakuusulkoisten riskien johdosta. Vakuuskohtaiset riskit on tutkielmassa jaoteltu julkivarmistustilanteen ylläpitämistä ja pantin ulkoista kuntoa uhkaaviin riskeihin sekä oikeudellisiin järjestelyihin, jotka uhkaavat panttivelkojan asemaa. Vakuusulkoiset riskit on eroteltu lainsäätäjän toimista johtuviin oikeudellisiin ja esimerkiksi yleisistä suhdan-nevaihteluista johtuviin taloudellisiin riskeihin. Laitoskiinnityksen haltija on hyvin suojattu vakuuskohtaisilta riskeiltä, mutta vakuusul-koisten riskien varalta velkoja suojautuu parhaiten sopimusoikeudellisin keinoin. Tutkielman havaintojen perusteella voidaan perustellusti sanoa, että laki suojaa laitoskiinnityksen haltijaa niin hyvin, että vuokrasopimuksen ehdoista ja kiinnityksen etusijasta riippuen laitoskiinnityksen arvo voi parhaimmillaan olla verrattavissa kiinteistökiinnityksen arvoon.

Erityisen tuen oppijan asema ja paikka yläkoulussa – oma vai määrätty?

Tutkimuksen tarkoitus oli selvittää yläkoulun erityisen tuen oppijoiden käsityksiä positiostaan yläkoulukulttuurissa ja mahdollisista toiseuden kokemuksistaan. Tutkimuksen kohderyhmänä olivat ne erityisen tuen oppijat, jotka opiskelivat 21 – 50 % yleisopetuksen ryhmissä. Tutkimus toteutettiin haastattelemalla kahden Eteläsuomalaisen kunnan 13 erityisen tuen oppijaa keväällä 2015. Oppijat opiskelivat vuosiluokilla 7 – 9 ja osallistuivat yleisopetuksen ryhmiin 8 – 14 tuntia viikossa. Metodologisesti tutkimus sijoittui laadullinen tutkimuksen kentälle ja toteutettiin fenomenografisen tutkimusotteen ja analyysin keinoin. Fenomenografian keinoin tutkittiin erityisen tuen oppijoiden käsityksiä positiostaan ja toiseudestaan. Käsityksistä muodostettiin ensimmäisen ja toisen asteen kuvauskategoriat Uljensin tapaa mukaillen. Keskeiset tutkimustulokset osoittivat, että yläkoululaisen erityisen tuen oppijan positio oli ”määrätty”. ”Määrääjinä” olivat muodollinen koulu ja fyysinen koulu sääntöineen ja hiljaisine tietoineen. Epämuodollinen koulu joko vakautti tai ”määräsi” heikentämällä erityisen tuen oppijan positiota. Toiseus lisääntyi erotekona epämuodollisen koulun dialogeissa, mutta erityisen tuen oppijan myönteiset subjektiiviset kokemukset vähensivät erotekoa. Tulosten perusteella peruskoulussa näyttää olevan kaksi kivijalkaa; toinen yleisopetukselle, toinen erityisopetukselle. Kaikille yhteistä peruskoulua ei voida rakentaa kahdelle aatteel-liselle kivijalalle. Kivijalkojen yhdistämiseksi esimerkiksi terminologiaa pitää uudistaa. Termit erityisopetus ja yleisopetus sekä erityinen ja tavallinen ovat muodollisen koulun dikotomisia valtasanoja, joita käyttämällä oppijat kategorioidaan. Epämuodollisessa kou-lussa valta oli ”kuplivaa”. Asemat ja paikat saavutettiin, mutta myös menetettiin. Erityisen tuen oppijat, jotka osallistuivat yleisopetuksen ryhmiin, kokivat itsensä normaaleiksi. Normaalius osoittautui koulutusidentiteetiksi, erääksi vallanmuodoksi. Valta on se todel-linen elementti, joka ohjaa kouluinstituution toimintaa ja säätelee sen suhteita.

Imperiaalinen Liiga: Ammattilaispelaajien asema League of Legends-pelissä

Pro-gradu tutkielmani koskee ammatikseen videopeleissä kilpailevien pelaajien työskentelyolosuhteita. Elektroninen urheilu on viimevuosina kasvanut pienen joukon harrastuksesta varsin tunnetuksi kilpailuiksi ja viihteeksi. Kuten tavanomaisessakin urheilussa, myös e-urheilussa kilpailijat ovat alansa tähtiä ja juuri he vetävät katsojia ruutujen ääreen ja paikanpäälle seuraamaan kilpailua. Kuitenkin e-urheilussa he ovat usein heikoimmassa asemassa, joukkueiden ja kilpailuiden järjestäjien pitäessä lähes kaiken vallan itsellään. Keskityin tutkielmassani avaamaan yhden e-urheilupelin, League of Legendsin, ammattilaissarjojen sääntöjä ja erilaisia sopimuksia joita ammattilaispelaajien on allekirjoitettava ja hyväksyttävä, kaikkia pelaajia koskevista pelin sisäisistä käytössäännöistä, pelin loppukäyttäjän lisenssisopimuksesta ja käyttöehdoista, aina ammattilaiskilpailuiden virallisiin sääntöihin ja pelaajasopimukseen jonka ammattilaispelaajat solmivat Riot Gamesin kanssa. Metodina käytin Michael Hardtin ja Antonio Negrin kehittämää imperiumin käsitettä, jonka avulla avasin sääntöjen ja sopimusten vaikutuksia pelaajiin ja heidän asemaansa. League of Legendsin kehittäjä ja tärkein ammattilaiskilpailuiden järjestäjä, Riot Games, toimii hyvin samalla tavalla kuin Hardtin ja Negrin imperiumi. Sillä on mahdollisuus pelinsä yhteydessä käyttää samanlaisia voimakeinoja (ammattilais)pelaajien hallintaan kuin imperiuminkin; se hallitsee kaikkia peliinsä liittyviä markkinoita; toimii samanaikaisesti sekä ’lakeja’ säätävänä, tutkivana, että tuomitsevana tahona; kykenee vaikuttamaan voimakkaasti siihen, miten ja mitä ammattilaispelaajat voivat peliin liittyen julkisesti kommunikoida; ja voi päättää kuka ylipäätänsä osallistuu ammattilaisjoukkueiden toimintaan millään tavalla. Toisin kuin Hardtin ja Negrin imperiumin väellä, ammattilaispelaajilla ei ole samanlaisia mahdollisuuksia vapautumiseen imperiumin vallan alta, ilman vaikeaa ja kallista taistelua oikeudessa Riot Gamesia vastaan. Jotta ammattilaispelaajien asema paranisi, olisi Riot Gamesin muutettava toimintatapojaan ja luovuttava varsin suuresta osaa vallastaan. Esimerkiksi ottamalla ammattilaispelaajat mukaan sääntöjen kehitykseen ja mahdollistamalla Riot Gamesin päätösten haastamisen, vaikka tavanomaiselle urheilulle tyypillisen vetoomustuomioistuimen kautta.

Kuvataiteilijan asema työoikeudessa, vero-oikeudessa ja työttömyysturvassa

Tutkielman aiheena on ammattimaisesti taidetta harjoittavan kuvataiteilijan asema työoikeudessa, vero-oikeudessa ja työttömyysturvassa. Nämä kolme oikeudenalaa ovat kuvataiteilijoiden käytännön työskentelyn kannalta merkittävimpiä oikeudenaloja. Tutkielman tarkoituksena on kuvataiteilijan oikeudellisen aseman lisäksi selvittää, mihin kuvataiteilijat sijoittuvat oikeusjärjestelmässämme esiintyvässä yrittäjien ja työntekijöiden välisessä jaottelussa, sekä mitä muodollisia reunaehtoja taikka vaatimuksia oikeusjärjestelmämme asettaa kuvataiteilija työskentelylle. Tutkielma edustaa oikeusdogmaattista tutkimusmenetelmää. Lähteinä on käytetty useita työoikeudellisia, vero-oikeudellisia sekä työttömyysturvaa käsitteleviä perusteoksia ja artikkeleita, ministeriöiden työryhmien laatimia raportteja sekä oikeuskäytäntöä. Tutkielmassa on käytetty myös oikeussosiologian menetelmiä tukemaan ja täydentämään aiheen oikeusdogmaattista tarkastelua. Käytetty oikeussosiologinen aineisto on ollut lähinnä kvantitatiivista tilastotietoa. Tutkielmassa tullaan siihen tulokseen, että vapaiden kuvataiteilijoiden oikeudellinen asema sijoittuu yrittäjien ja työntekijöiden välisessä jaottelussa itsenäisyytensä puolesta useimmiten yrittäjätyöhön. Kuvataiteen harjoittamisesta kuitenkin puuttuu sellainen laajuus ja voiton tavoittelu, jotka yleensä liittyvät elinkeinonharjoittamiseen. Työoikeudessa ongelmallisia tilanteita ovat etenkin tilaustöissä muodostuvat oikeussuhteet, jotka saattavat tietyissä olosuhteissa täyttää työsopimuksen tunnusmerkit. Tuloverotuksessa on muodostunut kuvataiteilijoiden osalta varsin selkeä ja taiteenharjoittamista edistävä oikeuskäytäntö, joskin taiteellisen toiminnan verotuksessa sovellettavan verolain valinnassa saattaa edelleen syntyä harmaalle alueelle sijoittuvia rajanvetotilanteita. Työttömyysturvassa kuvataiteilijoiden tilanne on kaikkein ongelmallisin. Kuvataiteilijoiden oikeus työttömyysturvaan ratkaistaan erittäin laajan harkintavallan sisältävällä kokonaisarvioinnilla, jonka tulosta on vaikea ennakoida. Tutkielmassa tullaan siihen lopputulokseen, että etenkin pienituloisten yrittäjien heikko työttömyysturva on rakenteellinen syy siihen, miksi kuvataiteilijoiden ei kannata ryhtyä yrittäjiksi. Tämän vuoksi tutkielmassa esitetäänkin erilaisia parannusehdotuksia etenkin työttömyysturvajärjestelmän kehittämiseksi.

Kuvataiteilijan asema työoikeudessa, vero-oikeudessa ja työttömyysturvassa

Tutkielman aiheena on ammattimaisesti taidetta harjoittavan kuvataiteilijan asema työoikeudessa, vero-oikeudessa ja työttömyysturvassa. Nämä kolme oikeudenalaa ovat kuvataiteilijoiden käytännön työskentelyn kannalta merkittävimpiä oikeudenaloja. Tutkielman tarkoituksena on kuvataiteilijan oikeudellisen aseman lisäksi selvittää, mihin kuvataiteilijat sijoittuvat oikeusjärjestelmässämme esiintyvässä yrittäjien ja työntekijöiden välisessä jaottelussa, sekä mitä muodollisia reunaehtoja taikka vaatimuksia oikeusjärjestelmämme asettaa kuvataiteilija työskentelylle. Tutkielma edustaa oikeusdogmaattista tutkimusmenetelmää. Lähteinä on käytetty useita työoikeudellisia, vero-oikeudellisia sekä työttömyysturvaa käsitteleviä perusteoksia ja artikkeleita, ministeriöiden työryhmien laatimia raportteja sekä oikeuskäytäntöä. Tutkielmassa on käytetty myös oikeussosiologian menetelmiä tukemaan ja täydentämään aiheen oikeusdogmaattista tarkastelua. Käytetty oikeussosiologinen aineisto on ollut lähinnä kvantitatiivista tilastotietoa. Tutkielmassa tullaan siihen tulokseen, että vapaiden kuvataiteilijoiden oikeudellinen asema sijoittuu yrittäjien ja työntekijöiden välisessä jaottelussa itsenäisyytensä puolesta useimmiten yrittäjätyöhön. Kuvataiteen harjoittamisesta kuitenkin puuttuu sellainen laajuus ja voiton tavoittelu, jotka yleensä liittyvät elinkeinonharjoittamiseen. Työoikeudessa ongelmallisia tilanteita ovat etenkin tilaustöissä muodostuvat oikeussuhteet, jotka saattavat tietyissä olosuhteissa täyttää työsopimuksen tunnusmerkit. Tuloverotuksessa on muodostunut kuvataiteilijoiden osalta varsin selkeä ja taiteenharjoittamista edistävä oikeuskäytäntö, joskin taiteellisen toiminnan verotuksessa sovellettavan verolain valinnassa saattaa edelleen syntyä harmaalle alueelle sijoittuvia rajanvetotilanteita. Työttömyysturvassa kuvataiteilijoiden tilanne on kaikkein ongelmallisin. Kuvataiteilijoiden oikeus työttömyysturvaan ratkaistaan erittäin laajan harkintavallan sisältävällä kokonaisarvioinnilla, jonka tulosta on vaikea ennakoida. Tutkielmassa tullaan siihen lopputulokseen, että etenkin pienituloisten yrittäjien heikko työttömyysturva on rakenteellinen syy siihen, miksi kuvataiteilijoiden ei kannata ryhtyä yrittäjiksi. Tämän vuoksi tutkielmassa esitetäänkin erilaisia parannusehdotuksia etenkin työttömyysturvajärjestelmän kehittämiseksi.

Hauraita työmarkkina-asemia ja marginaalisia mahdollisuuksia

Kirjallisuusarvostelu

Yrityskiinnityksen haltijan asema saneerausmenettelyssä – erityisesti yrityskiinnityksen vakuusarvon määrittämisestä

Yrityskiinnitys tuottaa panttioikeuden elinkeinonharjoittajan liiketoiminnassaan käyttämään irtaimeen yksilöimättömään vaihto-omaisuuteen. Yrityskiinnityksessä ei kiinnitettyä omaisuutta luovuteta velkojan haltuun. Yrityskiinnityksen alaisen omaisuuden arvonmääritys on oikeuskäytännössä ja oikeuskirjallisuudessa koettu erityisen ongelmalliseksi yrityssaneerauksessa. Vakuuksien arvonmäärittämiseen on saneerauskäytännössä sovellettu kahta eri arvostamismenetelmää eli konkurssissa tapahtuvalle realisoinnille perustuvaa likvidaatioarvoa ja liiketoiminnan jatkuvuudelle perustuvaa going concern -arvolle perustuvaa menetelmää. Yrityssaneeraus on insolvenssimenettely, jonka perimmäisenä tarkoituksena on taloudellisesti jatkamiskelpoisten yritysten liiketoiminnan jatkaminen ja tarpeettomien konkurssien välttäminen. Saneerausmenettelyssä velallisen maksuvara suhteutetaan velkoihin muun muassa siten, että velkoihin kohdistetaan velkajärjestelyjä. Yrityskiinnitystä käsitellään yrityssaneerauksessa vakuusvelkana, johon voidaan kohdistaa ainoastaan rajattuja velkajärjestelyn keinoja. Yrityssaneerauksessa sovelletaan yrityskiinnityksen osalta etuoikeusjärjestystä, jonka mukaan yrityskiinnityksen haltijan vakuusvelkaosuus voi olla ainoastaan 50 prosenttia kiinnitetyn omaisuuden arvosta. Ylijäävää osaa käsitellään tavallisena velkana. Yrityskiinnityksen haltijan aseman kannalta on siten keskeistä, kuinka suureksi yrityskiinnityksen vakuusvelkaosuus saneerausmenettelyssä arvioidaan. Näistä lähtökohdista tutkielmassa tarkastellaan sitä, mitkä tekijät vaikuttavat yrityskiinnityksen haltijan asemaan saneerausmenettelyssä ja miten yrityskiinnityksen vakuusvelkaosuus saneerauksessa määritellään. Tutkielman metodi on oikeusdogmaattinen, joten tarkastelun kohteena on voimassa oleva lainsäädäntö laajasti ymmärrettynä. Tärkeimpinä lähteinä tutkielmassa ovat muun muassa Pauliine Koskelon teos ”Yrityssaneeraus” sekä Jarmo Tuomiston tutkimus ”Yrityskiinnitys”. Velallisen laajaa määräämisvaltaa tasapainotetaan sekä yrityskiinnityslainsäädännössä että yrityssaneerauslainsäädännössä siten, että yrityskiinnityksen haltijan asema ei muodostu kohtuuttoman heikoksi. Korkeimman oikeuden vuonna 2015 antamien ennakkoratkaisujen perusteella pidän todennäköisenä, että saneerauskäytännössä tullaan jatkossa soveltamaan ensisijaisesti likvidaatioarvoa yrityskiinnityksen vakuusvelkaosuutta määrättäessä.