Maan mahtavimmat hybridisankarit. Supersankarit ja sankaruus The Avengers –sarjakuvissa 1970-luvun Yhdysvalloissa.

Tutkielma tarkastelee The Avengers –sarjakuvien supersankareita ja sankaruutta osana amerikkalaisten sankaritarinoiden sekä –myyttien jatkumoa, kiinnittäen erityistä huomiota myös siihen, miten yhteiskunnassa tapahtuvat sosiaaliset ja kulttuuriset murrokset näkyvät aikansa sarjakuvissa. Supersankarit ovat vain yksi, varsin nuori sankaruuden muoto amerikkalaisen populaarikulttuurin historiassa, ja tutkimuksen tarkoitus onkin selvittää, mistä moderni supersankari on saanut inspiraationsa. Supersankari ei kuitenkaan ole yksiselitteinen, staattinen sankaruuden ilmentymä, vaan se elää ja muuttuu aikansa mukana siinä missä muukin kulttuuri. Tutkimuksen lähdeaineistona ovat kaikki Marvel Comicsin 1970-luvulla julkaisemat The Avengers –sarjakuvat, joita vuosikymmenen aikana ehdittiin julkaista 118 kappaletta. Huomion keskiössä ovat nimenomaan Marvelin supersankarit, joiden uniikki inhimillisyys ja samaistuttava epätäydellisyys aikanaan mullistivat käsityksiä supersankareista ja sankaruudesta ylipäänsä. Tutkielma sijoittuu Yhdysvaltoihin, jossa sarjakuvat alun perin julkaistiin, ja kiinnostuksen kohteena ovat nimenomaan amerikkalaista yhteiskuntaa ravistelleet mullistukset kyseisenä vuosikymmenenä. Pääpainotus tutkielmassa on sarjakuvien kytkeminen amerikkalaisen sankaruuden ja kylmän sodan konteksteihin. Mikään populaarikulttuurin ilmiö ei synny tyhjiössä, eivätkä näin ollen syntyneet Marvelin supersankaritkaan, vaan heidän juurensa voidaan nähdä klassisissa amerikkalaisissa sankaritarinoissa, uuden ajan menestystarinoissa sekä sosiaalisiin ja kulttuurisiin muutoksiin perustuvissa mahdollisuuksien tarinoissa. Myös kylmä sota sekä sen luoma epävarmuuden ja pelon ilmapiiri vaikuttivat siihen, millainen supersankari 1970-luvun sarjakuvissa seikkaili, ja millaiseksi hän vuosikymmenen kuluessa muuttui. The Avengers –sarjakuvien supersankarit voidaan nähdä niin kulttuurisen historiansa kuin aikansakin muovaamina hybrideinä. Ei ole vain yhtä sankarimyyttiä, josta Marvelin supersankarit ovat saaneet inspiraationsa, vaan heissä yhdistyy niin klassisten kuin modernienkin sankaritarinoiden piirteitä. Supersankarit heijastelevat myös vahvasti yhteiskunnan poliittisia, sosiaalisia ja kulttuurisia muutoksia, ottaen niistä oppia ja kasvaen niiden mukana.

Ihana, kamala kielenhuolto. Seitsemäs- ja kahdeksasluokkalaisten oikeinkirjoitustaito.

Viimeaikaisten tutkimusten perusteella peruskoululaisten kirjoitustaidot ovat heikentyneet. Yhdeksäsluokkalaisten tyttöjen ja poikien kielentuntemuksen ja kirjoittamisen erot ovat huomattavan suuret Koulutuksen arviointikeskuksen vuonna 2014 teettämän arvioinnin perusteella. Parhaiten oppilaat hallitsevat yleiskielen normit. Tämän tutkimuksen lähtökohtana ovat olleet viimeisimmät peruskoululaisten arviointiraportit. Tässä tutkimuksessa selvitetään seitsemäs- ja kahdeksasluokkalaisten oikeinkirjoitusnormien ja kielen rakenteen normien hallintaa. Tarkastelussa ovat alkukirjaimet, puheen ja kirjoituksen erot, välimerkit, yhdyssanat, numeroilmaukset, omistusliite ja kongruenssi. Yleisen normin hallinnan lisäksi tutkimuksessa luodaan katsaus sukupuolten ja luokka-asteiden välisiin eroihin. Tuloksia verrataan aiempiin yhdeksäsluokkalaisten arviointiraportteihin. Aineisto koostuu 32 kirjoitelmasta, joita on analysoitu sisällönanalyysin periaatteiden mukaisesti. Oikeinkirjoitusnormeja on tarkasteltu eri kielenoppaiden ja oppilaiden oppikirjojen jaottelua mukaillen. Tutkimuksessa on kiinnitetty virheiden lisäksi erityistä huomiota normeihin, jotka hallitaan. Normien hallinnan tarkastelussa on otettu huomioon Ivaničin (2004) kirjoittamisen diskursseista muoto-, prosessi- ja genrediskurssit sekä Makkonen-Craigin (2011) kirjoittajan kompetensseista kieliopillinen kompetenssi. Kirjoittamisen diskurssit ja kieliopillinen kompetenssi liittyvät vahvasti kirjoittamisen opettamiseen ja arviointiin. Tulosten perusteella seitsemäs- ja kahdeksasluokkalaisten oikeinkirjoitustaidot ovat hyvät.. Välimerkeistä pilkut ovat aineiston oikeinkirjoitusnormeista selkeästi heikoiten hallittu ryhmä. Ison ja pienen alkukirjaimen käytössä sukupuolilla on suuri ero. Puhekielen muotoja molemmat sukupuolet käyttävät lähes yhtä paljon. Vaikka yleiskielten normien hallinta on pääosin hyvää, tämän tutkimuksen tulokset osoittavat, että erityisesti alistuskonjunktioiden ja relatiivipronomien pilkutus tulisi asettaa laajemman tarkastelun kohteeksi.

LAPSI NIMELTÄ TUISKU. Molemmille sukupuolille annetut ensimmäiset etunimet

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan molemmille sukupuolille annettuja ensimmäisiä etunimiä. Tutkimuksessa selvitetään, kuinka paljon Suomessa on molemmille sukupuolille annettuja nimiä ja kuinka moni näistä esiintyy ensimmäisenä etunimenä. Tutkimuksessa tarkastellaan myös, minkälaisia kummallekin sukupuolelle annetut nimet ovat äänne- ja tavurakenteeltaan sekä semantiikaltaan. Lisäksi selvitetään, onko Suomessa sukupuolineutraaleiksi hahmottuvia nimiä ja minkälaisia ne ovat. Aineisto on kerätty Väestörekisterikeskuksen ylläpitämän väestötietojärjestelmän suomalaisten nimiaineistosta syyskuussa 2015, ja se koostuu niistä ensimmäisistä etunimistä, joita esiintyy vähintään kymmenen kertaa kummallakin sukupuolella. Aineistoon kuuluu yhteensä 101 etunimeä. Aineistoa analysoidaan sekä kvantitatiivisin että kvalitatiivisin menetelmin, ja näkökulma on pääosin synkroninen. Nimiä luokitellaan sekä rakenteen että semantiikan perusteella ja nimet jaotellaan sen mukaan, minkälaisia merkityksiä niistä hahmottuu kielenpuhujille. Semanttisesti läpinäkyviä nimiä ryhmitellään erilaisiin merkityskenttiin. Semanttisesti läpinäkymättömiä nimiä tarkastellaan niiden alkuperän ja yleistymisen ajankohdan mukaan. Kummallekin sukupuolelle annettujen etunimien äänne- ja tavurakennetta tutkitaan erikseen nimipäiväkalentereihin kuuluvista ja kuulumattomista nimistä sekä koko aineistosta. Molemmille sukupuolille likimain yhtä usein annetut etunimet ovat tyypillisesti lyhyempiä ja sisältävät useammin vieraslähtöisiä grafeemeja kuin aineiston nimet keskimäärin. Lähes yksinomaan toiselle sukupuolelle annetut nimet taas muistuttavat äänne- ja tavurakenteeltaan naisten ja miesten kalenterinimiä, joista on tehty aiempaa tutkimusta. Kummallekin sukupuolelle annetut ensimmäiset etunimet ovat tyypillisesti semanttisesti läpinäkymättömiä, vaikka semanttisesti läpinäkyviä nimiä on aineistossa suhteellisen paljon. Eri aikoina eri merkityskenttiin kuuluvien nimien suosio on vaihdellut. 1900-luvun alkupuolella suosituimpia olivat lapselle toivottuihin ominaisuuksiin viittaavat nimet kuten Kaino ja Vieno; nykyään suosiotaan ovat kasvattaneet luontoon viittaavat nimet kuten Tuisku. Nimipäiväkalenteriin kuuluvat nimet ovat muuta aineistoa yleisemmässä käytössä ja todennäköisemmin lähes yksinomaan toisen sukupuolen käytössä. Aineiston analyysi osoittaa myös nimien vakiintuneen jommankumman sukupuolen käyttöön sitä todennäköisemmin, mitä vanhempia nämä nimet ovat. Nimet eivät kuitenkaan välttämättä vakiinnu ainoastaan toisen sukupuolen käyttöön, jos nimen muoto ja semantiikka, muoto ja konventio tai semantiikka ja konventio ovat keskenään ristiriidassa.

Hiukkasten leijutusominaisuuksien määrittäminen

Leijuttaminen on tärkeä tekniikan sovellus energiantuotannossa. Leijutusreaktorin suunnittelussa ongelmana on kuitenkin oikeiden leijutusnopeuksien käyttäminen halutun tuloksen saamiseksi. Eri korrelaatiot leijutusnopeuksille antavat hyvinkin erilaisia vastauksia, jolloin niitä on vertailtava ja niistä on valittava paras tilanteen mukaan. Leijuttamista tapahtuu, kun hienojakoisesta aineesta koostuvan kerroksen alapuolelta puhalletaan kaasua sen läpi. Leijutusnopeuden ja leijutettavan aineen perusteella leijutilat jaetaan eri tyyppeihin ja niitä kuvaavat erilaiset referenssinopeudet. Nopeuksista tärkeimmät ovat minimileijutusnopeus, terminaalinopeus sekä siirtymäaluenopeus. Eri leijutustilat ja -nopeudet sekä aineen koosta ja tiheydestä kertovat tekijät, Geldart-luokat, voidaan koota yhdeksi diagrammiksi. Diagrammi on dimensiottomien muuttujien ansiosta universaali ja täten hyvin käyttökelpoinen työkalu leijutusnopeuksia ja -tiloja määritettäessä. Työssä esitetyn teorian pohjalta tehty laskentatyökalu hyödyntää Matlabia ja Exceliä. Se vertailee eri leijutuskorrelaatioita ja valitsee niistä tilanteen mukaan parhaan. Lisäksi se havainnollistaa vallitsevaa leijutilaa piirtämällä pisteen Excelissä tehtyyn leijutila-diagrammiin. Laskentatyökalu näyttää, että korrelaatioiden välillä on suuriakin eroja. Terminaalinopeuteen vaikuttaa suuresti partikkelin muoto, joten sen olettaminen palloksi voi antaa moninkertaisen nopeuden todellisuuteen nähden. Siirtymäaluenopeudelle on eri tuloksia antavia mittausmenetelmiä, jolloin korrelaatiotkin antavat toisistaan suuresti poikkeavia tuloksia.

Tosikommunismi ja kaaderien muistot Nestori ja Elli Parkkarin sotien jälkeisissä omaelämäkerrallisissa kirjoituksissa

Tutkielmassani tarkastelen SKP:n kaaderien Nestori ja Elli Parkkarin toisen maailmansodan jälkeen kirjoittamia omaelämäkertoja ja analysoin sitä, miten he omaelämäkerroissaan välittävät kommunistiyhteisön muistia. Tutkimuksessani etsin vastauksia seuraaviin kysymyksiin: Mitä muistoja Parkkarien omaelämäkerrat säilyttävät ja välittävät? Miksi Parkkarit kirjoittivat omaelämäkertoja toisen maailmansodan jälkeen ja mikä oli niiden merkitys kommunistiyhteisölle? Tutkielman alkuperäislähteinä käytän Parkkarien omaelämäkertoja, heidän vuonna 1947 kirjoittamia lyhyitä pienoiselämäkertoja sekä Kansan Arkiston Parkkareita koskevaa arkisto-aineistoa. Lähteiden analysoinnissa sovellan Jan Assmannin kulttuurisen muistin teoriaa, jota hän esittelee kirjassaan Cultural Memory and Early Civilization: Writing, Remembrance, and Political Imagination (2011). Assmann luo kulttuurisen muistin teoriansa ranskalaisen sosiologin Maurice Halbwachsin kollektiivisen muistin teorian pohjalta, jossa korostetaan muistin sosiaalista luonnetta. Assmann jatkaa Halbwachsin kollektiivisen muistin teoriaa jakamalla kollektiivisen muistamisen kolmeen muotoon: kommunikatiivisen ja kulttuurisen muistin käsitteisiin, joiden välissä on biografisen muistamisen muoto. Näiden käsitteiden avulla Assmann osoittaa, kuinka kollektiivista muistia rakennetaan yhteisöissä. Analysoin aluksi Parkkarien puolueelle vuonna 1947 kirjoittamia pienoiselämäkertoja ja käyn läpi sitä, millä tavalla ne olivat tärkeitä sekä Parkkareille itselleen että puolueelle. Tämän jälkeen siirryn Parkkarien omaelämäkertoihin. Tarkastelen omaelämäkertoja erittelemällä kolme eri teemaa, jotka ovat kommunistien maanalainen puoluetyö, ruumiilliset kokemukset vankilassa ja keskitysleirillä sekä opiskelu ja aate. Viimeisessä luvussa käsittelen Parkkarien asemaa puolueessa toisen maailmansodan jälkeen. Samalla pohdin uskollisuuden merkitystä, sukupuolen roolia ja pohdin vallan ja pienois- sekä omaelämäkertojen suhdetta. Assmannin teoriaa soveltaen luen Parkkarien omaelämäkerrat osaksi kommunikatiivista muistia, eli osana kommunistiyhteisön suullista ja elämäkerrallista muistamista. Näiden omaelämäkertojen avulla kommunistiyhteisö pyrki siirtymään sodan jälkeen kommunikatiivisesta muistamisesta institutionaaliseen kulttuuriseen muistamiseen. Parkkarit toimivat siten SKP:n kollektiivisen muistin välittäjinä ja Parkkarien omaelämäkerrat olivat näin osa kommunistiyhteisön historiankirjoitusta. Omaelämäkerroissa kuvataan sitä, miten esimerkillinen tosikommunisti toimii. Samalla niissä puetaan sanoiksi kommunistista aatetta.

Vieraannuttavat vieraskirjailijat- käsiteanalyyttinen tutkimus maahanmuuttajakirjallisuuden (lajista)

Tässä pro gradu-tutkielmassa tarkastelen kriittisesti maahanmuuttajakirjallisuuden (lajin) käsitettä ja tässä käsitteessä kielellistyvää ilmiötä. Tutkimuksen teoreettista pohjaa leimaa jälkikolonialistinen tutkimusote ja keskeisimpänä tutkimusmenetelmänä on käsiteanalyysi. Tutkielman aineisto koostuu tutkimushavaintoja tukevista teoreettisista ja journalistisista teksteistä sekä kaunokirjallisesta aineistosta, jonka tarjoamiin esimerkkeihin käsitteen dekonstruktiota peilataan. Tutkielman kaunokirjallinen valikoima sisältää kaunokirjallisia teoksia kuudelta Suomessa 2000- ja 2010-luvulla suomen kielellä julkaisseelta maahanmuuttajataustaiselta kirjailijalta. Käsiteanalyyttisesta tutkimusotteesta huolimatta tutkielma ei tähtää maahanmuuttajakirjallisuuden (lajin) käsitteen käsitteellistämiseen vaan ilmiön ja käsitteen merkityksellistymisen sekä käsitteellistämisen tarpeen problematisointiin. Käsiteanalyysin perustana on sanatason dekonstruktio (yhdyssanajohteen käsiteosasten tarkastelu merkitystasolla), joka tukeutuu kotimaisessa kirjallisuustieteessä jo esitettyihin käsitteellistämisen työhypoteeseihin (esim. Eila Rantonen 2006 ja 2010). Tutkimuksen agendana on maahanmuuttajakirjallisuuden (lajin) käsitteen avulla tapahtuvasta tarpeettomasta ja perusteettomasta erillistämisestä luopuminen, mutta tutkimuksessa arvioidaan myös käsitteen loogiseen perusmuotoon palauttamisen ja uudelleen haltuun ottamisen mahdollisuuksia. Aineiston maahanmuuttajakirjallisuuden (lajiin) nyt luettuja teoksia tarkastellaan toiseuttavasta lajista pois luettuina siten, että niiden kirjallisuudellisuus (joka tässä tutkimuskontekstissa näyttäytyy vieraannuttavana monikielisyytenä) asetetaan luentojen keskiöön. Tutkielma osoittaa maahanmuuttajakirjallisuuden (lajin) käsitteen moniongelmaisuuden ja perusteet tästä toiseuttavasta käsitteestä luopumiselle. Maahanmuuttajakirjallisuuden (lajiksi) nyt kutsutun ilmiön käsitteellistämisestä ei ole johdettu riittävän kattavaa kielellistä sopimusta ja siksi käsitteen käyttö on epämääräistynyt. Maahanmuuttajakirjallisuuden (laji) ei täytä kirjallisuustieteellisen lajijaottelun määreitä, sillä (lajiin) lukemista määrittää ainoastaan tekijän maahanmuuttotaustaisuus eikä lajia luonnehtiva, toisinnettava piirrejoukko (esim. kieli, muoto, rakenne ja tematiikka). Vaikka (laji) ehdottaa suppeaa maahanmuutto- ja tekijäkeskeistä luentaa, aineiston kaunokirjalliset teokset eivät muodoltaan, rakenteeltaan tai tematiikaltaan olennaisesti eroa muusta kansallisesta aikalaiskirjallisuudesta. Erillistämisen tarpeelliseksi kokeminen ja kolonialistinen toiseuttamisen halu estävät maahanmuuttajakirjallisuuden (lajin) käsitteestä luopumisen.

Tosikommunismi ja kaaderien muistot Nestori ja Elli Parkkarin sotien jälkeisissä omaelämäkerrallisissa kirjoituksissa

Tutkielmassani tarkastelen SKP:n kaaderien Nestori ja Elli Parkkarin toisen maailmansodan jälkeen kirjoittamia omaelämäkertoja ja analysoin sitä, miten he omaelämäkerroissaan välittävät kommunistiyhteisön muistia. Tutkimuksessani etsin vastauksia seuraaviin kysymyksiin: Mitä muistoja Parkkarien omaelämäkerrat säilyttävät ja välittävät? Miksi Parkkarit kirjoittivat omaelämäkertoja toisen maailmansodan jälkeen ja mikä oli niiden merkitys kommunistiyhteisölle? Tutkielman alkuperäislähteinä käytän Parkkarien omaelämäkertoja, heidän vuonna 1947 kirjoittamia lyhyitä pienoiselämäkertoja sekä Kansan Arkiston Parkkareita koskevaa arkisto-aineistoa. Lähteiden analysoinnissa sovellan Jan Assmannin kulttuurisen muistin teoriaa, jota hän esittelee kirjassaan Cultural Memory and Early Civilization: Writing, Remembrance, and Political Imagination (2011). Assmann luo kulttuurisen muistin teoriansa ranskalaisen sosiologin Maurice Halbwachsin kollektiivisen muistin teorian pohjalta, jossa korostetaan muistin sosiaalista luonnetta. Assmann jatkaa Halbwachsin kollektiivisen muistin teoriaa jakamalla kollektiivisen muistamisen kolmeen muotoon: kommunikatiivisen ja kulttuurisen muistin käsitteisiin, joiden välissä on biografisen muistamisen muoto. Näiden käsitteiden avulla Assmann osoittaa, kuinka kollektiivista muistia rakennetaan yhteisöissä. Analysoin aluksi Parkkarien puolueelle vuonna 1947 kirjoittamia pienoiselämäkertoja ja käyn läpi sitä, millä tavalla ne olivat tärkeitä sekä Parkkareille itselleen että puolueelle. Tämän jälkeen siirryn Parkkarien omaelämäkertoihin. Tarkastelen omaelämäkertoja erittelemällä kolme eri teemaa, jotka ovat kommunistien maanalainen puoluetyö, ruumiilliset kokemukset vankilassa ja keskitysleirillä sekä opiskelu ja aate. Viimeisessä luvussa käsittelen Parkkarien asemaa puolueessa toisen maailmansodan jälkeen. Samalla pohdin uskollisuuden merkitystä, sukupuolen roolia ja pohdin vallan ja pienois- sekä omaelämäkertojen suhdetta. Assmannin teoriaa soveltaen luen Parkkarien omaelämäkerrat osaksi kommunikatiivista muistia, eli osana kommunistiyhteisön suullista ja elämäkerrallista muistamista. Näiden omaelämäkertojen avulla kommunistiyhteisö pyrki siirtymään sodan jälkeen kommunikatiivisesta muistamisesta institutionaaliseen kulttuuriseen muistamiseen. Parkkarit toimivat siten SKP:n kollektiivisen muistin välittäjinä ja Parkkarien omaelämäkerrat olivat näin osa kommunistiyhteisön historiankirjoitusta. Omaelämäkerroissa kuvataan sitä, miten esimerkillinen tosikommunisti toimii. Samalla niissä puetaan sanoiksi kommunistista aatetta.