Kirkko turvapaikkana: tutkimus kirkon yhteiskunnallista toimijuutta koskevasta keskustelusta

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee keskustelua, joka on syntynyt Suomen ev.lut. kir-kon edustajien osallistuttua karkotuspäätösten saaneiden turvapaikanhakijoiden auttami-seen. Keskustelua kantavana teemana on kirkon yhteiskunnallinen toimijuus. Tutkiel¬man teoreettisena viitekehyksenä toimii uskontososiologinen näkökulma, joka tutkii uskonnon ja yhteiskunnan suhteita. Keskustelun merkityksenantoja jäljittävinä työka-luina olen käyttänyt diskurssianalyysiä sekä teoriaa pyhästä. Kieli ilmaisee sen takana olevia sosiaalisia toimintoja sekä ilmentää vallitsevan kulttuu¬rin ja yhteiskunnan arvoja ja normeja. Tässä työssä keskustelua ja erilaisia merkityksenan¬toja on analysoitu haastattelemalla turvapaikkatyöhön osallistunutta Tu¬run Mikaelinseurakunnan kirkkoherraa sekä Lounais-Suomen ulkomaalaisyksikön komisa-riota. Olen myös analysoinut Mikaelinseurakunnan ja kirkkoherran saamia palaut¬teita, joita on yhteensä 24 kappaletta. Lisäksi aineistoon kuuluu suomi24.fi sekä uskojaelama.net -sivustoilta keräämääni neljä viestiketjua, joissa käydään keskustelua kirkon roolista turvapaikan tarjoajana. Aineistossa toistuvat teemat ovat antaneet mahdolli¬suuden paikantaa erilaisia näkemyksiä. Olen jäljittänyt aineistosta neljä näkemyk¬sellistä kategoriaa, jotka hahmottuvat osaksi kahta laajempaa diskurssia turvapai¬kanhakijoista ja kirkosta. Lisäksi näiden diskurssien pohjalta olen paikantanut erilaisia maailmankuvallisia elementtejä sekä pyhäkäsityksiä, joihin erilaiset näkemyk¬set nojaavat. Paikantamani näkemykset kytkeytyvät teemoihin auttamisesta, autettavista, tottelemattomuu¬desta sekä kirkon tehtävästä. Näkökulmista on nähtävissä kahtiajakoi-suutta, joiden kautta näkemykset muodostavat turvapaikanhakijoista ja kirkosta haas¬teen sekä mahdollisuuden diskurssin. Myös pyhäkäsitykset, jotka vaikuttavat erilaisten näkemysten takana, jakautuvat kahteen leiriin. Toisaalta on pyhä, joka koostuu kristilli-sen sanoman mukaisista asioista, toisaalta maallinen pyhä, jossa esim. olemassa olevat lait ja oikeusjärjestelmä nähdään yhteiskuntaa erehtymättömästi suojaavina. Kirkon edustajien toimista syntyneessä keskustelussa eriäviä näkökulmia on syntynyt niin kirkkoon kuuluvien sekä kuulumattomien välille kuin kirkon sisälläkin. Erilaiset kannat, tulkinnat ja merkityksenannot kumpuavat erilaisista maailmankuvallisista elemen¬teistä ja pyhäkäsityksistä. Ihmiset ja yhteisöt omaavat erilaisia identiteettejä ja pienoismaailmankuvia, joiden läpi kutkin tahot hahmottavat ympäröivän todellisuuden ilmiöitä.

Tilastollinen ja elämäkerrallinen Suomen evankelis-lutherilaisten seurakuntain kiertokoulunopettajain matrikkeli

Tekijän kustannuksella.

Pappien vaitiolovelvollisuus ja sen tulkinnat

Kirjallisuusarvostelu

Kirkko ja hengellisen yhtenäiskulttuurin murros Merikarvialla 1880–1940

Tämä tutkimus käsittelee Merikarvian kirkkoa ja hengellisen yhtenäiskulttuurin murenemista 1880-luvulta 1930-luvun loppuun. Tarkastelen ilmiötä mikrohistorian ja muistitietotutkimuksen metodeilla. Paikallishistoriaa edustava tutkimukseni on osa tilaushistoriaa – Merikarvian historia -hanketta, jonka lopputuloksena julkaistaan paikkakunnan historiaa 1800-luvun lopulta 2000-luvulle käsittelevä teos. Merikarvian seurakunta rakensi vuonna 1899 suuren puukirkon, koska 1800-luvun lopun kiihtyvä väestönkasvu oli tehnyt entisestä kirkosta liian pienen. Uuden kirkon rakentaminen alkoi vuonna 1897. Rakentamisen ollessa käynnissä kirkonkokous kiisteli, miten se pitäisi rahoittaa. Osa seurakuntalaisista halusi hakea valtiolta kuoletuslainaa, enemmistö taas vastusti ajatusta. Karkeasti jaotellen valtiolainan kannattajat koostuivat virka- ja liikemiehistä, kun vastustajat olivat enimmäkseen työväkeä ja talonpoikia. Lainanottajien kanta voitti kirkonkokouksen äänestyksissä, mutta vastustajat eivät tyytyneet tähän, vaan lukuisilla valituksilla maaherralle, tuomiokapituliin ja senaattiin saivat estettyä valtiolainan hakemisen. Kirkko rakennettiin lopulta vuosittaisilla ylöskannoilla ja yksityisellä lainalla. Rahoituksesta syntynyt riita voidaan nähdä yhtenä yhtenäiskulttuurin murtumisen merkkinä. Merikarvian hengellinen elämä oli 1800-luvun lopulla tyypillistä länsisuomalaista maalaispitäjän elämää. Kirkollisen kansanperinteen yleiskyselyn Merikarvialla tehdyt haastattelut kertovat, miten seurakuntalaiset kävivät kirkossa ja ehtoollisella, kotona luettiin hartauskirjallisuutta, lapset ja vanhemmat osallistuivat kinkereille, ja rippikoulu oli tärkeä käännekohta nuoren elämässä. Samaan aikaan 1880-luvulta lähtien alkoivat uudet sivistykselliset ja aatteelliset tuulet muuttaa ihmisten ajatuksia ja asenteita kirkkoa kohtaan. Kirkko vastasi ajan kehitykseen lisäämällä kirkkokuria. Yksi kirkkoneuvoston tärkeimmistä tehtävistä oli valvoa seurakunnan siveellisyyttä. Merikarvialla 1800-luvun loppupuolella kirkkoneuvoston eteen tuotiin nuhdeltaviksi nuoria pareja, joiden tiedettiin elävän yhdessä, vaikka heitä ei ollut vihitty. Samoin avioparit, joiden välillä tiedettiin olevan riitaa ja jotka mahdollisesti asuivat erillään, saivat kirkkoneuvoston nuhteet ja varoituksen sopia riidat tai hakea laillisen eron. Toisaalta samaan aikaan seurakunnassa tapahtui myös herätyksiä. Varsinkin kirkon ulkopuolisten uskonnollisten liikkeiden vaikutus oli vahvaa. 1910-luvulta lähtien paikkakunnalla vaikutti Vapaaevankelinen liike eli skutnabbilaisuus, jonka opetus erosi evankelisluterilaisen kirkon opista varsinkin aikuiskastekäytännössä. Kirkko otti liikkeeseen vastustavan kannan, vaikka se myönsi liikkeen vaikuttavan myönteisesti paikkakuntalaisten siveellisyyden. Vuonna 1923 voimaan tulleen uskonnonvapauslain myötä skutnabbilaiset erosivat kirkosta. Eroaminen oli silti maltillista, suhteellinen määrä oli suomalaisten maaseutupitäjien keskitasoa ja väheni seuraavina vuosina, kunnes vuonna 1931 koko maata koetteli pula-aika, ja samalla helluntaiherätys saapui Merikarvialle, joka osaltaan vaikutti kirkosta eroamiseen ja hengellisen kentän moninaistumiseen.

Kirkko ja hengellisen yhtenäiskulttuurin murros Merikarvialla 1880–1940

Tämä tutkimus käsittelee Merikarvian kirkkoa ja hengellisen yhtenäiskulttuurin murenemista 1880-luvulta 1930-luvun loppuun. Tarkastelen ilmiötä mikrohistorian ja muistitietotutkimuksen metodeilla. Paikallishistoriaa edustava tutkimukseni on osa tilaushistoriaa – Merikarvian historia -hanketta, jonka lopputuloksena julkaistaan paikkakunnan historiaa 1800-luvun lopulta 2000-luvulle käsittelevä teos. Merikarvian seurakunta rakensi vuonna 1899 suuren puukirkon, koska 1800-luvun lopun kiihtyvä väestönkasvu oli tehnyt entisestä kirkosta liian pienen. Uuden kirkon rakentaminen alkoi vuonna 1897. Rakentamisen ollessa käynnissä kirkonkokous kiisteli, miten se pitäisi rahoittaa. Osa seurakuntalaisista halusi hakea valtiolta kuoletuslainaa, enemmistö taas vastusti ajatusta. Karkeasti jaotellen valtiolainan kannattajat koostuivat virka- ja liikemiehistä, kun vastustajat olivat enimmäkseen työväkeä ja talonpoikia. Lainanottajien kanta voitti kirkonkokouksen äänestyksissä, mutta vastustajat eivät tyytyneet tähän, vaan lukuisilla valituksilla maaherralle, tuomiokapituliin ja senaattiin saivat estettyä valtiolainan hakemisen. Kirkko rakennettiin lopulta vuosittaisilla ylöskannoilla ja yksityisellä lainalla. Rahoituksesta syntynyt riita voidaan nähdä yhtenä yhtenäiskulttuurin murtumisen merkkinä. Merikarvian hengellinen elämä oli 1800-luvun lopulla tyypillistä länsisuomalaista maalaispitäjän elämää. Kirkollisen kansanperinteen yleiskyselyn Merikarvialla tehdyt haastattelut kertovat, miten seurakuntalaiset kävivät kirkossa ja ehtoollisella, kotona luettiin hartauskirjallisuutta, lapset ja vanhemmat osallistuivat kinkereille, ja rippikoulu oli tärkeä käännekohta nuoren elämässä. Samaan aikaan 1880-luvulta lähtien alkoivat uudet sivistykselliset ja aatteelliset tuulet muuttaa ihmisten ajatuksia ja asenteita kirkkoa kohtaan. Kirkko vastasi ajan kehitykseen lisäämällä kirkkokuria. Yksi kirkkoneuvoston tärkeimmistä tehtävistä oli valvoa seurakunnan siveellisyyttä. Merikarvialla 1800-luvun loppupuolella kirkkoneuvoston eteen tuotiin nuhdeltaviksi nuoria pareja, joiden tiedettiin elävän yhdessä, vaikka heitä ei ollut vihitty. Samoin avioparit, joiden välillä tiedettiin olevan riitaa ja jotka mahdollisesti asuivat erillään, saivat kirkkoneuvoston nuhteet ja varoituksen sopia riidat tai hakea laillisen eron. Toisaalta samaan aikaan seurakunnassa tapahtui myös herätyksiä. Varsinkin kirkon ulkopuolisten uskonnollisten liikkeiden vaikutus oli vahvaa. 1910-luvulta lähtien paikkakunnalla vaikutti Vapaaevankelinen liike eli skutnabbilaisuus, jonka opetus erosi evankelisluterilaisen kirkon opista varsinkin aikuiskastekäytännössä. Kirkko otti liikkeeseen vastustavan kannan, vaikka se myönsi liikkeen vaikuttavan myönteisesti paikkakuntalaisten siveellisyyden. Vuonna 1923 voimaan tulleen uskonnonvapauslain myötä skutnabbilaiset erosivat kirkosta. Eroaminen oli silti maltillista, suhteellinen määrä oli suomalaisten maaseutupitäjien keskitasoa ja väheni seuraavina vuosina, kunnes vuonna 1931 koko maata koetteli pula-aika, ja samalla helluntaiherätys saapui Merikarvialle, joka osaltaan vaikutti kirkosta eroamiseen ja hengellisen kentän moninaistumiseen.

USKONNONOPETUS UUDEN EDESSÄ? Evankelis-luterilaisen uskonnonopetuksen toteutuminen turkulaisissa alakouluissa

Monikulttuurisuuden kasvu ja maallistuminen ovat tuoneet haasteita uskonnonopetuksen järjestämiseen viime vuosikymmenten aikana. Uskonnonopetus järjestetään Suomessa erillisissä ryhmissä oppilaan uskonnollisen taustan mukaan. Oppilaiden jaottelu, opetuksen järjestämisen ylimääräiset kulut ja uskonnonopetuksen yksinäkökulmaisuus ovat aiheuttaneet kiivasta keskustelua mediassa. Katsomusaineiden opetussuunnitelmat, moninäkökulmainen opetus ja uskonnonvapauslaki eivät välttämättä toteudu sellaisenaan koulujen katsomusaineiden oppitunneilla. Hull (2002) on määritellyt uskonnonopetuksen pedagogiset lähestymistavat oppia uskonto, oppia uskontoa ja oppia uskonnosta. Perusopetuksen muiden uskontojen opetussuunnitelmien perusteissa (2006) määritellään kaikille uskontosidonnaisille ryhmille yhteiset tavoitteet. Kaikille uskontosidonnaisille ryhmille sopivan uskonnonopetuksen määritellään tässä tutkimuksessa olevan lähestymistavaltaan oppia uskontoa tai oppia uskonnosta sekä yhteisiä tavoitteita noudattavaa. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää havainnoimalla opettajien (N = 29) uskonnonopetuksen toteutumista turkulaisissa alakouluissa vuosiluokilla 4 ja 5. Oppitunneilla tehdyt havainnot luokiteltiin edellä mainittujen uskontopedagogisten lähestymistapojen ja opetussuunnitelman tavoitteiden mukaisesti, ja luokitteluja vertailtiin taustatekijöiden mukaan muodostettujen opettajaryhmien välillä. Noin 89,6 prosenttia kaikista havainnoiduista minuuteista kuului pedagogiselta lähestymistavaltaan kaikille uskontosidonnaisille ryhmille sopivaan kategoriaan. Kaikki oppitunneilla havainnoitu uskontoon liittyvä toiminta voitiin sisällyttää opetussuunnitelmassa määriteltyihin eri uskontojen yhteisiin tavoitteisiin. Noin 67,5 prosenttia uskontoon liittyvästä opetuksesta keskittyi yksinomaan suomalaiseen evankelis-luterilaiseen uskontoon. Uskontosidonnaiseen ryhmään kuulumattomien opettajien opetuksessa havaittiin poikkeuksellisen paljon, noin 30,4 prosenttia, lähestymistapaa oppia uskonnosta. Uskonnonopetuksen järjestämisen haasteisiin on esitetty vastaukseksi muun muassa eri uskontosidonnaisten ryhmien uskonnonopetuksen yhdistämistä kokonaan tai osittain yhdeksi yhteiseksi katsomusaineeksi. Tämä tutkimus antaa tietoa evankelis-luterilaisen uskonnonopetuksen oppituntien sopivuudesta myös evankelis-luterilaiseen uskontosidonnaiseen ryhmään kuulumattomille. Tulokset tukivat uskonnonopetuksen yhdistämisen mahdollisuutta turkulaisissa alakouluissa.

Suomen ja Skandinavian kirkkohistoria

Osasto sisältää lähdekokoelman, jonka keskeisen osan muodostavat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokousten, hiippakuntakokousten, piispainkokousten ja pappeinkokousten pöytäkirjat, sekä suppean kokoelman lähinnä Ruotsin kirkkohistoriaan liittyviä lähteitä. Varsinaisen kirkkohistoriallisen tutkimuksen lisäksi osastossa on Suomen sekä sen instituutioiden ja julkisen elämän alueiden tutkimusta, sekä Pohjoismaiden ja niiden kirkkojen historioita ja aihepiirin monografioita. Osasto sisältää myös kokoelman Suomen paikallishistorioita.

Helsingin äitikirkko

Pentti Lempiäinen