Presidentti vai naispresidentti? : sukupuoli presidentinvaaleja käsittelevissä mielipidekirjoituksissa 1994-2006

Abstract: President or female president? Gender and presidency in 'Letters to the Editor' in Helsingin Sanomat 1994-2006

”Suomi on kuollut.” Kristian Smedsin Tuntematon sotilas -näytelmän ja sitä käsittelevän lehtikirjoittelun kansakuntapuheen ja kansalaisuskonnon analyysi

28.11.2007 sai ensi-iltansa Kristian Smedsin Kansallisteatterille tekemä teatterisovitus Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta. Erityisesti näytelmän loppukohtaus, jossa taustakankaalle heijastettujen tunnettujen suomalaisten vaikuttajien kasvoille ilmestyi luodinreikiä ja laulettiin Suomen olevan kuollut, herätti keskustelua mediassa. Tässä työssä tarkastelun kohteena ovat itse näytelmän lisäksi kuuden suurimman sanomalehden (Helsingin Sanomat, Ilta-Sanomat, Aamulehti, Iltalehti, Turun Sanomat, ja Maaseudun Tulevaisuus) näytelmää käsittelevä kirjoittelu. Tarkastelu painottuu ajanjaksolle marraskuu 2007–toukokuu 2008, jolloin näytelmästä kirjoitettiin eniten. Aineiston kautta tarkastellaan kansakunnan ylläpitoa diskurssiteoreettisesta viitekehyksestä käsin. Tutkimuksen toinen tavoite on tarkastella, millaisia kansalaisuskonnon muotoja näytelmästä ja lehtikirjoittelusta on löydettävissä. Tutkimuksen jäsennys perustuu reseptionäkökulmaan. Näytelmän luennassa kiinnitetään huomiota esteettisen koodin purkuun metaforan ja metonymian käsitteiden avulla, näytelmän merkityspotentiaaleihin sekä sanomalehtien tarkastelussa reseptiossa aktuaalistuviin diskursseihin. Näytelmässä sota toimii suomalaisen nyky-yhteiskunnan affektiivisena metaforana. Sotimiseen osallistuminen näyttäytyy yhteiskunnan jäsenyyden eli kansalaisuuden edellytyksenä, toisaalta juuri osallistuminen aiheuttaa näytelmän lopussa Suomen kuolemisen. Lehtikirjoittelun perusteella on konstruoitu kaksi diskurssia, yhtenäisen Suomen diskurssi (YSD), jossa yhteiskunnallisten epäkohtien kuvaaminen näyttäytyy epäkohtien lietsontana ja monen Suomen diskurssi (MSD), josta käsin epäkohdista puhuminen näyttäytyy yhteiselon edellytyksenä. YSD:n logiikka onkin assimiloiva ja ulossulkeva, kun MSD:n on integroiva ja neuvotteleva. Väinö Linnan Tuntematon sotilas voidaan nähdä pyhänä kansalaisuskonnollisena symbolina, jonka merkityksistä käytävä kamppailu on myyttistä kamppailua. Kansalaisuskonnolla on kaksi ulottuvuutta, papillinen ja profeetallinen, mutta se näyttäytyy myös erilaisena riippuen kiinnittyykö se YSD:iin vai MSD:iin.

Keskusteluja vuokratyöstä. Vuokratyön diskursiivinen rakentuminen Suomessa

1990-luvun alussa lainsäädäntö ja työmarkkinajärjestöt määrittelivät Suomessa, että vuokratyötä tuli käyttää vain tilapäiseen työvoimatarpeeseen, esimerkiksi sijaisuuksiin ja ruuhkahuippuihin. Joillakin aloilla vuokratyö oli työnantajien ja työntekijöiden yhteissopimuksella kielletty. Vaikka vuokratyösuhteet saivat jo 1980-luvulla niin Suomessa kuin kansainvälisestikin maineen työsuhdekeinotteluna, alkoi vuokratyön määrä Suomessa kasvaa 1990-luvun puolivälissä ja erityisesti tultaessa 2000-luvulle. Suomalaiset akateemiset tutkijat eivät ole juuri vuokratyöstä kiinnostuneet. Aiemmat, harvalukuiset tutkimukset ovat keskittyneet lähinnä työyhteisöjen ja työntekijöiden kokemuksiin sekä vuokratyön työehtoihin. Vuokratyö ymmärretäänkin edelleen lähinnä työntekijän subjektiivisena kokemuksena. Vuokratyössä on kuitenkin kysymys paitsi kokemuksista, myös yhteiskunnallisesta valtakamppailusta, jossa diskursiivisin keinoin pyritään vaikuttamaan ilmiöön nimeltä vuokratyö, laajemmin ilmiöön nimeltä työmarkkinat, sekä toisaalta kansalaisten käsityksiin työelämän ”normaalista”. Käsillä oleva tutkimus laajentaa ymmärrystä vuokratyöstä tarkastelemalla ilmiötä lainsäädännön, uutisoinnin ja markkinoinnin rakentamien julkisten käsitysten ja merkityksenantojen kautta. Teoreettisena viitekehyksenä käytän hallinnan ja työprosessin säätelyn teoriaperinteitä. Se, miten työmarkkinoiden muutosta ja uusia työsuhdemuotoja politiikassa, mediassa, lainsäädännössä, tai työpaikan kahvipöytäkeskusteluissa perustellaan ja tehdään ymmärrettäväksi, on samalla työelämään kiinnitettävien arvojen, merkitysten ja toimijuuksien luomista, rajaamista ja kuvailua. Työelämäpuheessa ei siis ole kyse vain talouden lainalaisuuksista, kansantalouden toimivuudesta, tai yritysten kilpailukyvystä, vaan myös ja erityisesti niiden toimijoiden luomisesta, määrittelemisestä ja legitimoimisesta, jotka työelämän kentällä saavat toimia ja tulevat palkituiksi. Säätelyn ja hallinnan näkökulmasta on relevanttia tarkastella millaisilla käsitteillä ja merkityksillä vuokratyötä ilmiönä rakennetaan . Tutkimuskysymyksinä esitän: 1) Miten ja millä perusteilla vuokratyöstä rakennettiin Suomessa legitiimi tapa työllistää ja työllistyä? 2) Millaisia työntekijäideaaleja vuokratyöhön liittyvissä keskusteluissa rakennetaan? Tutkimusaineistona tarkastelen lainsäädäntöön liittyviä dokumentteja, Helsingin Sanomien uutisointia, vuokratyöyritysten markkinointimateriaaleja, sekä vuokratyöyritysten edustajien haastatteluita. Analyysimenetelmänä käytän kriittistä diskurssianalyysia. Tämä menetelmä mahdollistaa puheen ja dokumenttien tarkastelun sosiaalisena toimintana, jolla eri toimijat pyrkivät osallistumaan yhteiskunnassa hyväksyttyjen ja tunnustettujen käsitysten ja toimintavaihtoehtojen rakentamis-, tulkinta- ja määrittelyprosesseihin. Tutkimukseni päätuloksena esitän, että vuokratyöstä muodostui legitiimi tapa työllistää Suomessa 1990-luvulla, koska vuokratyö käsitteellistettiin sekä lainsäädännön että median diskursseissa ennen kaikkea ratkaisuksi työttömyyteen. Toisaalta vuokratyö käsitteellistettiin vain marginaalisten työntekijäryhmien (naiset ja opiskelijat) rooliksi, jolloin se ei liittynyt miesvaltaisten työpaikkojen arkeen. Ratkaisuna työttömyyteen vuokratyö myös samalla luonnollistettiin osaksi yleisempää työmarkkinakehitystä, jolle ”kukaan ei voi mitään”. 2000-luvulla vuokratyö jatkoi voittokulkuaan ja rakentui pysyväksi ilmiöksi, koska työlainsäädännön uudistus institutionalisoi vuokratyön työehtosopimusmenettelyyn, jolloin sen ”salonkikelpoisuus” ja normaalius vahvistettiin. Vaikka työehtosopimusasia oli ratkaisuna merkittävä, nousi vuokratyön osalta itse työehtosopimus tärkeämmäksi kuin sen sisältö. Työehtosopimuksilla ei kuitenkaan pystytty vaikuttamaan esimerkiksi vuokratyöntekijän olemattomaan työsuhdeturvaan. Lisäksi työnantajapuhe käsitteellistää vuokratyön 2000-luvulla ennen kaikkea työmarkkinavaihtoehdoksi, vapautta ja monipuolisia työkokemuksia tarjoavaksi työmarkkinoiden katalysaattoriksi. Vuokratyö on tässä merkitysavaruudessa työntekijöille ”vain” yksi tapa työllistyä ja löytää oma tiensä työmarkkinoille, ei suinkaan työnantajien sanelema pakko. Työntekijöihin kohdistuva hallintapuhe niin mediassa kuin työnantajien haastatteluissakin pyrkii puolestaan rakentamaan ideaalityöntekijäkuvaksi yrittäjämäisen oman elämänsä toimitusjohtajan. Työnantajien diskursseissa kaikuvatkin työntekijään kohdistuva vaatimus itse itsensä ohjaamisesta sekä työntekijäidentiteetin muotoilemisesta joustavuutta, sopeutuvuutta, vaihtelua ja jatkuvaa muutosta vähintäänkin sietäväksi, mutta mieluiten näitä ominaisuuksia jopa aktiivisesti hakevaksi ja arvostavaksi. Työmarkkinoiden toimijana on nimenomaisesti yksilö, jonka mahdollisuudet menestyä ovat vain ja ainoastaan hänen omissa käsissään. Työntekijän roolin korostaminen aktiivisena toimijana ja vuokratyöstä ”oikeita”, norminmukaisia sisältöjä löytävänä pärjääjänä on diskursiivisesti hallittua yritystä ohjata työntekijöitä näkemään sekä itsensä tietynlaisina toimijoina että työmarkkinat tietyllä tavalla toimivina. Vuokratyössä ei ole kyse vain työntekijöiden yksilöllisistä tai yksittäisistä kokemuksista. Vuokratyö on yhteiskunnallisen merkityskamppailun tulos, jossa käyttövoimana ovat toimineet hallinnalliset ja säätelyyn pyrkivät käsitteellistykset työllisyydestä, yksilön valinnasta ja koko yhteiskunnan edusta. Hallinnan ja säätelyn näkökulmasta katsottuna vuokratyö on myös merkinnyt säätelyn liukumista tasa-arvoa, yhdenmukaista kohtelua ja työntekijän suojelua korostavasta viranomaisten ja poliittisten toimijoiden suorittamasta työmarkkinoiden kollektiivisesta säätelystä työnantajien ylläpitämään työntekijän persoonan ja käyttäytymisen hegemoniseen, yksilölliseen säätelyyn.

Das persönliche Glück auf dem unpersönlichen Markt. Deutsche und finnische Kontaktanzeigen im 20. Jahrhundert - eine kontrastive und diachrone Textsortenuntersuchung

Min avhandling är en diakronisk och kontrastiv undersökning av texttyper. Forskningsmaterialet består av kontaktannonser i tidningarna Süddeutsche Zeitung och Helsingin Sanomat under tiden 1900 – 1999. Materialet består av 652 tyska och 538 finska annonser. De undersökta annonserna har publicerats i maj och har samlats från ovannämnda tidningar vart tionde år. Materialet har analyserats med ett statistiskt SPSS-program. I avhandlingen analyseras utvecklingen av ovannämnda texttyp under hundra år i två olika kulturer, den tyska och den finska. Syftet med avhandlingen är att med hjälp av detta material finna språkliga och kulturella likheter och skillnader i kontaktannonser. Utgångspunkten är att språkliga uttryck avspeglar sin tids samhälleliga värderingar, vilka således också påverkar sökandet efter en livskamrat. Analysresultaten granskas sålunda i ett större samhälleligt sammanhang under olika decennier. Annonstexterna undersöks dock inte utgående från enskilda samhälleliga skeenden. Avhandlingen analyserar 13 olika informationsenheter i kontaktannonserna, huruvida dessa enheter förekommer under hela den aktuella perioden och om samma informationsenheter förekommer i annonser i de båda kulturerna. Avhandlingen är sålunda intra- och interlingual samt interkulturell. Genom denna metod får man fram de kännetecken som är betecknande för denna texttyp under en viss tid i de bägge kulturerna. Avhandlingen är indelad i tre delar. Den första delen ger bakgrundsinformation om äktenskapets och familjebegreppets historia samt om uppkomsten av den tyska och finska pressen. Den andra teoretiska delen behandlar text- och texttyplingvistik samt nuvarande forskning inom dessa områden. Den tredje och mest omfattade delen består av en kvalitativ och kvantitativ analys, som omfattar 11 olika forskningsdelar. Undersökningen visar att man i texttypen kontaktannonser kan upptäcka skillnader t ex redan däri att en tysk annons skiljer sig från en finsk vad längd och informationsmängd beträffar. En finsk annons förlitar sig i sin språkliga knapphet på att läsaren förstår kontexten i texttypen. Av avhandlingen framgår också att vid analys av texttyper bör deras historiska och kulturella kontext beaktas, eftersom analysen påvisar att texttyperna är historie- och kulturbundna.

Puolueiden keskustelutilaisuuksista mediatapahtumiksi. Television vaaliohjelmat ja niihin liittynyt sanomalehtijulkisuus 1960-luvulta 1980-luvulle

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan television vaaliohjelmia ja niihin liittynyttä sanomalehtijulkisuutta 1960-luvun alusta 1980-luvun lopulle. Tarkastelun kohteena ovat sekä eduskunta- että presidentinvaalien vaaliohjelmat. Tutkimusaineisto koostuu Yleisradion hallinto- ja ohjelmaneuvostojen pöytäkirjoista, vaaliohjelmien televisiotallenteista sekä vaaliohjelmia käsittelevistä sanomalehtikirjoituksista. Lehtiaineisto on kerätty Helsingin Sanomista, Ilta-Sanomista, Iltalehdestä, Aamulehdestä, Kansan Uutisista, Suomenmaasta sekä Suomen Sosialidemokraatista. Sanomalehtiaineistoa on täydennetty Yleisradion leikearkistoon kerätyillä lehtileikkeillä. Tutkimuksessa on analysoitu toisaalta television vaaliohjelmien kehitystä ja toisaalta vaaliohjelmiin liittynyttä sanomalehtikirjoittelua. Television vaaliohjelmien kehityksen osalta tutkimuksessa on kuvattu, millä tavoin vaaliohjelmia on eri aikoina tehty ja millaisia poliittisia kiistoja niiden tekemiseen on liittynyt. Sanomalehtiaineiston analyysissa on tarkasteltu sitä, mihin seikkoihin vaaliohjelmia käsittelevissä kirjoituksissa on kiinnitetty huomiota, millä tavoin lehdet ovat suhtautuneet ohjelmien toteutukseen ja millainen rooli ohjelmilla on nähty olleen vaalikampanjoinnissa. Väitöskirjan näkökulma on historiallinen, mikä merkitsee ajallisten kontekstien keskeisyyttä analyysissa. Tutkimuksessa on kiinnitetty huomiota sekä poliittisessa kulttuurissa että mediamaisemassa tapahtuneisiin muutoksiin. Vaaliohjelmat olivat 1960-luvulla tarkkaan säänneltyjä puolueiden välisiä keskustelutilaisuuksia, joissa toimittajilla ei ollut näkyvää roolia. Ohjelmien toteutuksesta vastasivat puoluemandaateilla toimineet Yleisradion ohjelma- ja hallintoneuvoston jäsenet, joten ohjelmien toteutuksen yksityiskohdista vastasivat puolueet. Puolueet riitelivät usein vaaliohjelmien toteutuksesta, mikä osoittaa, että puolueille television vaaliohjelmat olivat tärkeitä poliittisia foorumeita jo 1960-luvulta lähtien. Vaaliohjelmat jakautuivat kahteen erilaiseen ohjelmaformaattiin; vaalitentteihin ja suureen vaalikeskusteluun. Vaalitenteissä kunkin puolueen edustajat olivat vuorollaan ”altavastaajina”, joille muiden puolueiden edustajat esittivät kysymyksiä. Suuri vaalikeskustelu oli perinteisempi paneelikeskustelu, jossa poliitikot selvittivät vuorotellen kantojaan ajankohtaisiin poliittisin kysymyksiin. 1970-luvun puolivälissä vaalitenttien toteutuksessa tapahtui suuria muutoksia, kun toimittajat syrjäyttivät poliitikot vaalitenttien kyselijöinä. Suuri vaalikeskustelu säilyi ennallaan. Sanomalehtien suhtautuminen vaaliohjelmiin oli 1960- ja 1970-luvuilla huomattavasti pidättyvämpää kuin poliitikkojen. Sanomalehdistön näkökulmasta television vaaliohjelmien tärkeimpänä tehtävänä oli puolueiden poliittisten linjausten esittely. Vaaliohjelmia käsittelevissä teksteissä esiteltiin pääasiassa poliitikkojen ohjelmissa pitämiä puheenvuoroja. Puoluelehdissä puheenvuorojen sisältöä arvioitiin aatteellisista lähtökohdista, sitoutumattomissa sanomalehdissä neutraalimmin. Vaaliohjelmien toteutukseen liittynyt kritiikki kohdistui toisaalta poliitikkojen puoluepropagandaan, toisaalta poliitikkojen liialliseen varovaisuuteen. Sanomalehtien suhtautuminen vaaliohjelmiin säilyi ennallaan myös 1970-luvulla, jolloin vaaliohjelmia alettiin tehdä toimittajavetoisesti. Ainoa muutos liittyi vaaliohjelmakritiikkiin, joka kohdistui nyt poliitikkojen ohella myös toimittajiin, joiden katsottiin olleen ohjelmissa liian hyökkääviä. Suurin muutos vaaliohjelmiin liittyneessä kirjoittelussa tapahtui 1980-luvulla. Vaaliohjelmia käsitteleviä kirjoituksia julkaistiin sanomalehdistössä monikertainen määrä 1970-lukuun verrattuna. Samalla myös vaaliohjelmia käsittelevien kirjoitusten näkökulmat alkoivat muuttua, kun ohjelmin visuaalinen ulottuvuus alkoi olla yhä näkyvämmin esillä sanomalehtiin laadituissa analyyseissa. Lehdet alkoivat teettää säännöllisesti erilaisia tutkimuksia poliitikkojen pärjäämisestä ohjelmissa ja kirjoittaa vaalikeskusteluiden voittajista ja häviäjistä. Lisäksi lehtijutuissa arvioitiin poliitikkojen esiintymistä ja vaaliohjelmista välittyviä vaikutelmia. Vuoden 1982 presidentinvaaleissa uusista näkökulmista kirjoittivat erityisesti iltapäivälehdet, mutta vuosikymmenen jälkipuoliskolla samankaltaisia lähestymistapoja omaksuivat myös Helsingin Sanomat ja Aamulehti. Niiden vaaliohjelmia käsittelevissä uutisissa kiinnitettiin yhä useammin huomiota poliitikkojen esiintymiseen, pukeutumiseen ja tunnetiloihin. Puoluelehtien suhtautuminen vaaliohjelmiin säilyi kuitenkin ennallaan, ja myös vaaliohjelmakritiikki säilyi suurelta osin muuttumattomana. 1980-luvun aikana television vaaliohjelmat muuttuivat lehdistön käsittelyssä puolueiden tavoitteita esittelevistä keskustelutilaisuuksista poliitikkojen ja puolue johtajien henkilökohtaisia ominaisuuksia mittaaviksi esiintymiskokeiksi ja suuriksi mediatapahtumiksi, joiden katsottiin toisinaan jopa ratkaisseen vaalin tuloksen. Nostaessaan television vaaliohjelmat kampanjajournalisminsa ytimeen, sanomalehdet vahvistivat television poliittista roolia.

Fragmenta Membranea Project 2009 – 2012

Reports and Studies 1 / 2014

Luonnollisesti sotilasliittoon : sotilasliittoon luonnollisesti

Tässä tutkimuksessa analysoidaan Helsingin Sanomissa 8.4.2006 - 8.4.2007 välisenä aikana julkaistuja turvallisuuspoliittisia pääkirjoituksia. Tuona ajanjaksona lehti julkaisi 23 turvallisuuspoliittista pääkirjoitusta. Tutkimus pohjaa konstruktivistiseen näkemykseen, jossa yhteiskuntaa tarkastellaan sosiaalisen rakentumisen kautta. Sanomalehden pääkirjoitukset nähdään tärkeänä osana sosiaalista rakentumista ja kirjoitusten analysointia voidaan näin ollen pitää perusteltuna. Pääkirjoituksien analysointiin käytetään diskurssianalyysiä. Tässä tutkimuksessa diskurssianalyysin lähtökohtana on, että kirjoitettu teksti on toimintaa ja se vaikuttaa lukijaan ja sitä kautta koko yhteiskuntaan. Tutkimuksessa analysoidaan sanomalehden argumentteja, joita se pääkirjoituksissaan käyttää. Argumenttien analysoinnissa otetaan huomioon aikaja paikkatekijät. Argumentteja peilataan kirjoituksen aikaisiin tapahtumiin. Mitkä ovat Helsingin Sanomien turvallisuuspoliittiset uhkat ja miten Suomen pitäisi näihin uhkiin vastata? Suomen suurin ja vaikutusvaltaisin sanomalehti on julkisesti esittänyt Nato-myönteisyytensä. Mitä vaikutusta sotilasliiton täysjäsenyydellä Suomelle olisi? Vaikka sähköinen media on vienyt sanomalehdeltä valtaa, silti äänestyspäätös tehdään lehtikirjoituksien pohjalta.

Kaikuja Saamenmaalta. Saamelaiskysymys suomalaismediassa 1971

Pro gradu -tutkielma käsittelee saamelaiskysymystä suomalaisessa valtamediassa ja aikalaiskirjallisuudessa vuonna 1971. Päälähteinä toimivat Helsingin Sanomat sekä Yleisradion televisio- ja radio-ohjelmat. Lähteistä on rajattu pois pohjoiset sanomalehdet ja saamelaisradio, sillä niillä ei ole ollut juuri lainkaan näkyvyyttä ja vaikutusta juuri valtakunnalliseen päätöksentekoon tai enemmistön mielikuviin saamelaisista. Vuosi 1971 on valittu tutkielman kiintopisteeksi, koska se tarjoaa läpileikkauksen useista tärkeistä saamelaiskysymyksistä. Niistä raportoiminen ja raportoimatta jättäminen valtamediassa nousi tutkielman keskeiseksi teemaksi. Vuosi 1971 toimi eräänlaisena vedenjakajana saamelaisille, sillä sen aikana kovaa vauhtia suomalaistumassa ollut, 1960-luvulta lähtien taas hiljalleen voimistunut saamelaiskulttuuri kääntyi näkyvästi kohti uutta heräämistään ja niin sanottua saamelaisrenessanssia. Vuoden aikana nuori, suomalaisyhteiskunnan kouluttama, radikaalimpi saamelaisliike astui esiin vaatimaan Suomen saamelaisille yhtäläisiä oikeuksia valtaväestön kanssa. Vuoden keskeisimpiä tapahtumia olivat saamelaisille runsaasti näkyvyyttä tuonut Kalevalaseuran järjestämä saamelaiskulttuurin viikko, myöhempinä vuosina saamelaisille tärkeäksi muodostunut, valtioneuvoston asettama saamelaiskomitea sekä syksyllä perustettu, vuoden mittaan toistuvasti keskusteluissa mukana ollut Suomen saamelaisten keskusjärjestö, jonka toiminta ei koskaan kuitenkaan edennyt perustamiskokousta pidemmälle. Tutkielmassa keskitytään ennen kaikkea saamelaisten representaatioihin suomalaismediassa eli siihen, millaisina saamelaiset esitettiin valtaväestön käytössä olleessa mediassa ja missä määrin saamelaiset pääsivät itse ääneen. Voidaan todeta, että suomalaismedian saamelaismyönteisyydestä huolimatta jäivät saamelaisten representaatiot heidän omissa asioissaan suomalaisia vähäisemmiksi. Valtamedian käsittelyyn keskusjärjestötoiveiden lisäksi nousivat erityisesti perinteisiä elinkeinoja kohdanneet vaikeudet ja saamenkielisen opetuksen tarve. Tutkielmassa käydään lisäksi tarkemmin läpi lehtikirjoituksissa tehtyjä sanavalintoja ja niissä näkyviä asenteita saamelaisia kohtaan, erityisesti sympatiaa, mutta myös holhoavaa isällisyyttä. Tarkastelun kohteena ovat myös stereotypiat ja saamelaisten moninaisuus: etenkin sanomalehdissä sorruttiin usein eksoottisiin stereotypioihin, mutta myös saamelaiset pyrkivät esittämään itsensä strategisesti yhtenä kansana, vaikka saamelaisuuden sisäinen kirjo oli laaja. Lisäksi pohditaan, millä tapaa keskustelussa hahmotettiin rotusyrjintä ja kolonialismi yhteydessä saamelaiskysymykseen, sekä millaisina saamelaisradikaalit esitettiin valtamediassa.

Affektitehdas. Työn rationalisoinnin historiallisia jatkumoita

Affektit, kapitalismi ja työn rationalisointi yhdistyvät toisiinsa erottamattomasti. Nykykeskusteluissa työstä ja työelämästä rationalisointi jaetaan usein tekniseen fordistiseen rationalisointiin ja sitä tunteellisempaan postfordistiseen rationalisointiin. Tämä tutkimus osoittaa, affektiivisen rationalisoinnin käsitteen kautta, että työn vanhat ja uudet tieteet asettuvat jatkumoon. Työn tieteissä tietoa työläisestä tuotetaan asettamalla ominaisuuksia aina uudelleen määriteltävään työläisen luokittuneeseen ja sukupuolittuneeseen affektiiviseen figuuriin. Tiedon tuottamisen näkökulmasta muun muassa tayloristiset työn tehostamisen fantasiat, ihmissuhdekoulukunnan ideologiat sekä uuden työn autonomiset järjestykset sisältävät yhtenäisiä piirteitä. Tutkimuksen pääkysymys on: miten affekteja rationalisoidaan työssä, työn tieteissä ja niiden kerrostumissa. Tutkimuksessa kysytään myös, miten affekti kiinnittää luokittuneet ja sukupuolittuneet subjektit työn rationalisoinnin aatteeseen ja millaisia mahdollisuuksia työläiseksi tulemiseen niissä tarjotaan. Kysymystä lähestytään monipuolisen aineiston ja lukuisten teemojen kautta. Aineistoina toimivat muun muassa rationalisoinnin klassikko-teokset, operaismo-vaikutteisen prekariaattiliikkeen pamfletit, ajatushautomoiden uuden työn visiot, self-help-teokset uranaisille sekä Helsingin Sanomien työelämäkeskustelut. Tutkimuksen monipuolista aineistoa lähiluetaan ja tulkitaan siihen luodun erityisen metodologian kautta, joka koostuu kolmesta osa-alueesta: historiallistaminen, paikantuminen ja figuurit. Kaksi ensimmäistä korostavat kontekstien ja position merkitystä tiedon tuotannossa, kolmas osoittaa tiedon tuottamisen valtasuhteita. Työn tieteiden visiot ideaalityöläisestä materialisoituvat figuurien kautta negaatioina kuvaten sitä, millainen ideaalityöläinen ei ole. Väitöskirja aineistoineen paikantuu Suomeen, mutta se osoittaa työn tieteiden ja affektiivisen rationalisoinnin globaaliutta sekä sidonnaisuutta Yhdysvaltoihin, sen yrityskulttuuriin ja esimerkiksi työtehotutkimuksiin Hawthornen elektroniikkatehtaalla vuosina 1924–1933. Väitöskirja tuo uusia näkökulmia nykykeskusteluun työstä, työläisistä, kapitalismista ja affekteista. Se osoittaa, että itsen tuntemisen ja kertomisen tieteitä, kuten psykologiaa, tarjotaan usein ratkaisuksi kapitalistisen tuotannon aiheuttamiin suuriin ja pieniin kurjuuksiin, vaikka terapeuttinen tunnekulttuuri itsessään on muodostunut osana rationalisoinnin ja kapitalismin ambivalentteja kehiä. Tutkimus myös muistuttaa, että työn järjestyksien keskiössä säilyy työläisen ja affektitehtaan konflikti silloinkin, kun fordistinen imperatiivi ”älä!” vaihtuu postfordistiseen kehotukseen ”tunne”.