Neuvostojoukot Itä-Saksassa kylmän sodan aikana

Toisen maailmansodan päättymisen ja Potsdamin sopimuksen seurauksena Saksa jakautui Länsi- ja Itä-Saksaksi. Länsi-Saksan hallinnosta vastasivat Yhdysvallat, Iso- Britannia ja Ranska. Itä-Saksasta puolestaan tuli kokonaisuudessaan Neuvostoliiton hallinnassa ollut alue. Neuvostoliiton ja länsivaltojen näkemykset siitä, miten sodanjälkeistä Saksaa tulisi hallinnoida, erosivat suuresti toisistaan alusta lähtien, ollen yksi merkittävimmistä tekijöistä kylmän sodan syttymisen taustalla. Koko kylmän sodan ajan mahdollisen aseellisen konfliktin nähtiin alkavan Euroopasta, mitä todennäköisimmin Saksasta. Tämän vuoksi länsivallat ja Neuvostoliitto sijoittivat alueelle paljon sotilaallista voimaa. Kyseisen sotilaallisen voiman keskittymän seurauksena syntyi kaksi maailmanhistorian suurinta sotilasliittoutumaa: Nato ja Varsovan liitto. Näistä kahdesta sotilasliitosta ensimmäiseksi luotiin Nato vuonna 1949. Vuonna 1955 Neuvostoliitto vastasi tähän uuteen strategisen tason uhkaan luomalla Varsovan liiton. Varsovan liiton perustamista seurasi Itä-Saksan kansanarmeijan eli NVA:n perustaminen. NVA:n joukot olivat Neuvostoliiton sotilasjohdon alaisuudessa toimineita joukkoja, ja ne varustettiin Neuvostoliiton parhaimmalla kalustolla läpi kylmän sodan. Tästä esimerkkinä NVA:n varustaminen ydinaseilla 1960-luvulla. Itä-Saksan miehitystä kesti vuoteen 1994 asti, jolloin viimeiset Neuvostoliiton aikaiset miehitysjoukot poistuivat sen maaperältä. Neuvostoliiton kaatumiseen asti Itä-Saksan miehitysjoukot olivat ylivoimaisesti suurin Neuvostojoukkojen keskittymä sen omien rajojen ulkopuolella. Aluetta miehitti jatkuvasti noin 16–24 divisioonaa, jotka olivat täysivahvuisia ja hyvin koulutettuja. Näiden joukkojen liikkeellelähtövalmius oli jopa alle 24 tuntia, joka antaa hyvän kuvan siitä, miten kriittinen alue Itä-Saksa Neuvostoliitolle todellisuudessa oli.

Operaatio Tonava : Tšekkoslovakian miehitysoperaatio 1968

Tšekkoslovakian miehitys vuonna 1968 oli merkittävä Euroopan turvallisuus- ja puolustuspoliittisia rakenteita koetellut tapahtuma. Tammikuussa 1968. Tšekkoslovakian valtion politiikan muutettua suuntaansa kommunistisesta järjestelmästä liberaalimpaan suuntaan johti se erimielisyyksiin Neuvostoliiton johtaman Varsovan liiton sisällä. Tšekkoslovakian tilanne pyrittiin ratkaisemaan erilaisin neuvotteluin kevään ja kesän 1968 aikana, mutta ratkaisua ei saatu aikaan. Neuvostoliitto suunnitteli jo tässä vaiheessa miehitysoperaatiota tilanteen ratkaisemiseksi. Ennen miehitysoperaatiota Neuvostoliitto painosti Tšekkoslovakiaa suurien sotaharjoitusten, verhoiltujen uhkausten sekä tiedotusvälineiden avulla. Tilanne kärjistyi lopulta siihen, että Tšekkoslovakian miehittivät viisi sen liittolaismaata 20–21. elokuuta 1968. Miehitysoperaatio oli erityisen kiinnostava sen vuoksi, että se toteutettiin lähes ennennäkemättömällä nopeudella ja erittäin suurella voimalla. Neuvostoliitto onnistui toteuttamaan operaation käytännössä tappioitta, ja operaatio sujui täysin suunnitelmien mukaisesti. Operaatiota onkin jälkeenpäin kutsuttu ”kaappaushyökkäykseksi”. Miehitysoperaation jälkeen Tšekkoslovakiaan jäi pysyvästi neuvostodivisioonia, ja maa palasi takaisin Prahan kevättä edeltäneeseen vanhoilliseen politiikkaan. Niin kutsutun ”normalisoinnin” aikana kaikki uudistukset purettiin vähitellen. Neuvostojoukot olivat maassa aina Neuvostoliiton romahtamiseen asti. Miehitysoperaation poliittista puolta ja kriisin yleistapahtumia on tutkittu runsaasti kirjallisuudessa ja lehtiartikkeleissa, mutta itse miehitysoperaation sotilaallista puolta on tutkittu melko vähän. Tutkielmassa tarkastellaan Tšekkoslovakian miehitysoperaatiota 20-21.elokuuta 1968, painopisteenä operaation toteutustapa, siihen käytetyt eri puolustushaarojen ja aselajien joukot sekä niiden suuntautuminen. Itse miehitysoperaation tarkastelun ohella tarkastellaan myös operaation loppuasetelmaa ja jälkiseurauksia. Tutkimustyö on tehty perehtymällä useisiin eri lähteisiin, analysoimalla sekä vertailemalla näiden tarjoamaa informaatiota keskenään. Lopputuloksena on näistä tehty synteesi.

Neuvostoliiton Itämeren laivaston maihinnousukyvyn kehittyminen toisen maailmansodan jälkeen

Tutkimus käsittelee Neuvostoliiton Itämeren laivaston maihinnousukyvyn kehittymistä. Maihinnousukyvyllä tarkoitetaan kokonaisuutta, jonka muodostavat joukot, taktiikka ja kalusto. Tutkimuksen ajallinen rajaus on toisesta maailmansodasta 1980-luvun loppuun. Tutkimuksessa on pyritty selvittämään miten Neuvostoliiton Itämeren laivaston maihinnousukyky kehittyi tarkasteluajanjaksona. Tutkimus on laadullinen sotahistorian tutkimus. Tutkimuksen päätutkimusongelmana on: Miten Neuvostoliiton Itämeren laivaston maihinnousukyky kehittyi toisen maailmansodan jälkeen? Alatutkimusongelmia ovat: Mikä oli Neuvostoliiton Itämeren laivaston maihinnousukyky toisessa maailmansodassa? Mitkä tekijät vaikuttivat maihinnousukyvyn kehittymiseen? Miten asevoimien reformit vaikuttivat kehitykseen? Mikä oli maihinnousukyky 1980-luvun loppupuolella eli mihin kehitys johti? Tutkimuksessa on käytetty vain länsimaisia lähteitä. Kotimaisista lähteistä tärkeimmät tämän tutkimuksen kannalta ovat Maanpuolustuskorkeakoulussa tehdyt opinnäytetyöt. Ulkomaisista lähteistä tärkeimpiä ovat Dominik Nargelen, Milan Vegon, Norman Polmarin sekä Siegfried Breyerin teokset.

Raskaan kranaatinheittimen ampumatarvikkeet tulevaisuuden taistelukentällä

Tulevaisuudessa raskaan 120 millimetrin kranaatinheittimen rooli pataljoonatason tulitukiaseena tulee säilymään. Tulevaisuuden taistelukentällä taisteluita käydään liikesodankäynnin periaatteita noudattaen, ja joukot ovat sijoittuneet hajautetusti sekä suojautuneet hyvin. Tämän vuoksi ampumatarvikkeilla on kyettävä vaikuttamaan tarkasti entistä kauemmaksi. Lisäksi asutuskeskustaistelut asettavat vaatimuksia ampumatarvikkeille ja niiden ominaisuuksille. Uusilla kranaatinheitinjärjestelmillä voidaan laajentaa kranaatinheittimien ampumatarvikkeiden käyttöä perinteisiin kranaatinheittimiin verrattuna. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millaisia ovat heittimien ampumatarvikkeet tulevaisuuden taistelukentällä ja millaisia käyttökohteita niillä on tulevaisuudessa. Tutkimuksessa käsitellään perinteistä sirpalekranaattia sekä erikoisampumatarvikkeita. Erikoisampumatarvikkeiksi tässä tutkimuksessa luetaan kuorma-, savu- ja valoammukset. Ohjautuvat ammukset sekä suora-ammuntaan soveltuvat ammukset luetaan myös erikoisampumatarvikkeiksi. Tutkimuksessa käsitellään myös eri ampumatarvikkeisiin soveltuvia sytyttimiä. Tutkimuksessa on tarkasteltu ainoastaan raskaan eli 120 millimetrin kranaatinheittimen ampumatarvikkeita, koska niille löytyy eniten erilaisia ampumatarvikevaihtoehtoja. Tutkimusmenetelmänä on asiakirjatutkimus. Tutkimuksen tiedot on analysoitu ja johtopäätökset tehty teknisestä näkökulmasta. Kaikkia tutkimukseen käytettyjä lähteitä on pyritty vertaamaan vähintään yhteen muuhun lähteeseen, jotta tiedot olisivat mahdollisimman totuuden mukaisia. Sirpalekranaatti tulee säilyttämään asemansa myös tulevaisuudessa. Niiden tehoa voidaan lisätä uusilla sytyttimillä. Monitoimisytyttimillä, joita voidaan käyttää aika-, heräte- tai iskusytyttimenä, haluttu toiminto valitaan juuri ennen kranaatin ampumista. Tulevaisuuden taistelukentällä käytetään kuitenkin yhä enemmän erilaisia ohjautuvia ja ohjattavia ammuksia, joilla voidaan vaikuttaa paremmin pistemaaleihin ja panssaroituihin ajoneuvoihin. Rypäleaseet kieltävä Oslon sopimus vaikuttaa kuorma-ammuksien kehittämiseen. Tässä tutkimuksessa ei ollut mahdollisuutta panostaa siihen riittävästi ja se onkin hyvä aihe jatkotutkimukselle.

Serbian ilmapuolustus Kosovon sodassa

Pro gradu -tutkimusprosessin käynnistävänä ajatuksena oli ymmärryksen lisääminen siitä, miten odotusarvoltaan heikompana pidetyn osapuolen (Serbia) ilmapuolustus kykeni toimimaan ja toiminnallaan häiritsemään ylivoimaisena pidetyn vastustajan (Nato) ilmahyökkäystä. Tutkimuksen tarkoitus oli selvittää, miten Serbian ilmapuolustus toimi Kosovon sodassa operaatio Allied Forcen aikana. Kysymykseen vastattiin alakysymysten kautta, joilla selvitettiin toimintaympäristön ja muiden olosuhteiden vaikutusta sodan kulkuun, Naton käytössä olleiden resurssien ja toimintatapojen vaikutusta ilmahyökkäyksen toteuttamiseen sekä Serbian ilmapuolustuksen käyttöperiaatteiden, resurssien ja toimintatapojen vaikutusta sodan kulkuun ja lopputulokseen. Tutkimus toteutettiin laadullisena tutkimuksena sisällönanalyysin tutkimusmenetelmiä käyttäen. Selittävänä tutkimuksena lähdeaineistosta pyrittiin löytämään syyseuraussuhteita. Lähdeaineiston kokoamisen ja kriittisen tarkastelun jälkeen perehdyttiin tutkimuksessa käytettyihin käsitteisiin ja muodostettiin teoreettinen käsitys sekä Naton ilmahyökkäysoperaatiosta että Serbian ilmapuolustuksen yleisestä toimintamallista. Tätä seurasi aineiston karkea luokittelu, tutkimustehtävän ja siinä käytettävien käsitteiden täsmentäminen sekä ilmiöiden esiintymistiheyksiin ja poikkeuksiin paneutuminen. Aineiston suppeudesta johtuen sen ristiinvalidointi jäi vähäiseksi, mutta yksittäiset tiedot pyrittiin varmentamaan muista saman kategorian lähteistä. Kosovon sotaa pidetään äärimmäisyyksien sotana, sillä ensimmäistä kertaa historian aikana tämäntasoinen konflikti kyettiin kukistamaan pelkän ilmavoiman toiminnalla. Kyseessä oli merkittävä sota myös siksi, että Naton joukot säästyivät kokonaan henkilöstötappioilta ja kärsivät vain vähäisiä kalustomenetyksiä. Muutaman päivän kestävään sotaan varautuneen Naton ennakko-oletuksesta poiketen ilmaoperaatio kesti kuitenkin pitkään eli 78 päivää. Vielä tänä päivänäkin kiistellään syistä, joiden ansiosta Serbian ilmapuolustus kesti näinkin kauan. Yleisesti ollaan kuitenkin sitä mieltä, että säällä ja toimintaympäristöllä oli merkittävä – ellei suorastaan ratkaiseva osuus Serbian ilmapuolustuksen toiminnassa. Lisäksi serbijoukkojen käyttämä taktiikka tarkasta tutkaemission kontrollista ja siten näkymättömissä pysyminen, pienissä ryhmissä liikkuminen sekä nopeiden sijoitusmuutosten toteuttaminen vaikeuttivat Naton yrityksiä lamauttaa Serbian ilmapuolustus. Paikallinen maasto suosi serbien liikkuvien järjestelmien naamiointia ja salaamista, mutta toisaalta se vaikeutti niiden siirtymistä ja optimaalisiin taisteluasemiin pääsemistä. Lisäksi serbien kiinteät tutkajärjestelmät jäivät altavastaajiksi Naton moderniin kalustoon verrattuna. Nerokas valemaalien käyttö ja harhauttaminen kuitenkin vaikeuttivat Naton operaation toteuttamista. Serbit olivat hyvin tietoisia Naton toimintatavoista saatuaan aitiopaikalta seurata sen ilmahyökkäystä Bosnia-Hertsegovinaan kolme vuotta aikaisemmin vuonna 1995. Itse asiassa he olivat jopa varautuneet vastaavaan vihollisdoktriiniin. Serbian kerroksellinen ilmapuolustusjärjestelmä, jossa eri korkeuksille kykeneviä ilmantorjuntayksiköitä oli sijoitettu samalle alueelle, pakotti Naton koneet lentämään yli 15 000 jalan korkeudella. Tämä puolestaan vaikeutti Naton pommitustehtäviä lisäten riskiä pommien putoamisesta siviilialueille. Suurimpana syynä sodan pitkittymiselle pidetään kuitenkin Naton päätöstä olla käyttämättä maajoukkoja, mikä mahdollisti serbien valitseman taktiikan käyttämisen.

Yhdysvaltalaisen mekanisoidun jalkaväkipataljoonan kokoonpanon kehittyminen vuosina 1973-2003

Tutkimuksella pyritään selvittämään yhdysvaltalaisen mekanisoidun jalkaväkipataljoonan kokoonpanon kehittyminen ja siihen vaikuttaneet tekijät vuosina 1973–2003. Kokoonpanoa tarkastellaan kokonaisuutena ja sen suorituskykyä pyritään arvioimaan ottamalla huomioon varsinaisen organisaation lisäksi käytössä ollut kalusto ja materiaali. Aikaisempaa suomenkie-listä tutkimusta ei tältä aikaväliltä tästä aiheesta ole. Tutkimuksessa käytetään julkisia kirjallisia lähteitä, joista tärkeimmät ovat Yhdysvaltojen armeijan ohjesäännöt ja organisaatiokaaviot. Aihetta sivuavaa kirjallisuutta on paljon, mutta näkökulma on yleensä pataljoonan tasoa korkeammalla. Lisäksi tutkimuksessa on käytetty lähteinä yhdysvaltalaisten sotilasopetuslaitosten julkisia tutkimuksia sekä Yhdysvalloissa il-mestyviä sotilasalan lehtiä. Sotilasalan lehdistä pystyy seuraamaan aikakauden keskustelua sekä alatasojen käyttäjien kokemuksia eri välineistä ja kokoonpanoista. Lähteistä saatuja tieto-ja yhdistelemällä on selvitetty pataljoonan kokoonpano ja sen muutokset. Nämä on sidottu isompaan kokonaisuuteen divisioonien organisaatioiden sekä maavoimien taisteluoppien kaut-ta. Näitä tietoja yhdistelemällä on voitu selvittää pataljoonan kokoonpanon kehittymisen syitä. Tutkitulla aikavälillä mekanisoidun jalkaväkipataljoonan kokoonpano on keventynyt ja yksin-kertaistunut. Suorituskykyjen karsinta on keskittynyt erityisesti orgaaniseen epäsuoraan tuleen ja huoltoon. Kehittynyt tekniikka on kuitenkin pitänyt pataljoonan tulivoiman, liikkuvuuden, suojan ja johdettavuuden hyvällä tasolla. Pataljoonasta poistuneet suorituskyvyt on siirretty divisioonan organisaatioon, josta ne on tarpeen mukaan alistettu. Mekanisoitu jalkaväkipatal-joona on ollut koko tutkitulla aikavälillä joustava organisaatio, jota on tilanteen mukaan voitu vahventaa tai heikentää. Pataljoona on pyritty pitämään osana isompaa kokonaisuutta, jotta sen tukeminen ylempien johtoportaiden suorituskyvyllä on mahdollista. Pataljoonan kokonaissuorituskyky on tutkittuna aikana kasvanut, mutta se on tullut koko ajan riippuvaisemmaksi ylemmän johtoportaan tuesta ja erityisesti toimivista johtamisjärjestelmis-tä. Toimiessaan kokonaisuus on erittäin tehokas, sillä kukin organisaatio ja johtoporras voi keskittyä pääsääntöisesti omaan tehtäväänsä. Taistelevat joukot, joilla ei ole tarvetta huolehtia tukevista joukoista, voidaan nopeasti siirtää tarvittavalle alueelle. Samaan aikaan tukevat ase-lajit ja joukot voivat luoda omat painopisteensä tarpeen mukaan. Vaarana on kuitenkin se, että johtamisjärjestelmä ei syystä tai toisesta toimi, jolloin yhteistoiminta vaikeutuu tai loppuu kokonaan. Vaikka mekanisoidun jalkaväkipataljoonan päätehtävä onkin tavanomainen taiste-lu, ovat uudistuneet uhkakuvat ja Yhdysvaltojen ulkopolitiikka vaikuttaneet pataljoonan teh-täviin ja kokoonpanoon.

Yhdysvaltalaisen erikoisoperaatiokykyisen merijalkaväkitaisteluosaston kokoonpanon ja käyttöperiaatteiden kehittyminen vuosina 1985-2006

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää Yhdysvaltalaisen erikoisoperaatiokykyisen merijalkaväkitaisteluosaston kokoonpanon ja käyttöperiaatteen kehittyminen vuosien 1985–2006 välisenä aikana. Yhdysvaltain asevoimat alkoi heti toisen maailmansodan jälkeen ylläpitää maailmanlaajuista ja jatkuvaa sotilaallista valmiutta merijalkaväen ja laivaston yhteisten osastojen avulla. Sodan kuvan muuttuminen matalan intensiteetin operaatioihin vaati erikoisoperaatioihin kykenevien konventionaalisten joukkojen perustamista. Tutkimusmenetelmä oli luonteeltaan kvalitatiivinen. Tutkimusmenetelmänä on käytetty lähdeaineistoon perustuvaa sisällönanalyysia. Lähdeaineisto koostuu pääsääntöisesti Yhdysvaltain merijalkaväen ja laivaston sotakouluissa tehdyistä opinnäytetöistä sekä tutkimus- ja aikalaiskirjallisuudesta. Tutkimuksessa selvitettiin miksi erikoisoperaatiokykyisen merijalkaväkitaisteluosaston ohjelma luotiin. Kehittymisprosessin tutkiminen vaati historiallisten murroskohtien tunnistamista, joiden avulla selvitettiin muutostarpeen syntyä ja kehittymistä seuraavaan murroskohtaan verraten. Näihin kohtiin vaikuttivat tekniikan kehittyminen, sotakokemuksien ja sodan kuvan vaikutukset suorituskykyvaatimuksiin. Vaatimukset vaikuttivat lopulta organisaation rakenteeseen. Tutkittavia murroskohtia olivat sodat, sodan kaltaiset konfliktit, erikoisoperaatiot, sodan kuvan muuttuminen sekä kaluston ja taktiikan vaikutukset kokoonpanomuutoksiin. Korean sodan jälkeen merijalkaväen tarpeellisuus kyseenalaistettiin. Tarpeellisuutensa osoittamiseksi merijalkaväen täytyi hyödyntää Yhdysvaltain tarvetta vaikuttaa maailmanlaajuisesti sotilaallisella voimalla ja siihen merijalkaväki perusti täysin uudenlaiset joukot. Muilla puolustushaaroilla ei ollut mahdollisuutta toimia Yhdysvaltain ulkopuolella yhtä pitkäaikaisesti. Ylläpitokykyyn lisättiin maa- meri- ja ilmakomponenttien yhdenaikainen toiminta sekä yhteisen taktisen ja operatiivisen tavoitteen saavuttaminen. Beirutin pommitusten ja Teheranin panttivankien vapautusoperaatioiden epäonnistuttua havaittiin, ettei konventionaalisilla joukoilla voitu enää vastata muuttuneeseen sodan kuvaan. Merijalkaväki loi erikoisoperaatioihin kykenevien joukkojen ohjelman, jonka tavoitteena oli lisätä suorituskykyjä konventionaalisten merijalkaväkitaisteluosastojen repertuaariin. Tarkoituksena oli pienentää kriisien vasteaikoja ja lisätä tehtävien onnistumisprosenttia. Ohjelma loi sotatoimialueiden komentajille ja kansallisen turvallisuusviraston käyttöön joukon, jota voitiin käyttää muista joukoista erillään mihin tahansa tehtävään. Tutkimuksen tärkeimpänä havaintona on, että erikoisoperaatiokykyiset merijalkaväkitaisteluosastot rakennettiin aina edellisten joukkojen rotaatiokokemusten, uhka-arvion ja käytettävissä olleiden laivaston alusten mukaan. Vaihtelevuus peruskokoonpanoista oli vähäistä. Tekniikan kehittyminen vaikutti suuresti ennen kaikkea operatiivisiin käyttöperiaatteisiin. Käyttöperiaatteet taas kehittyivät hyvin nopeasti sodan kuvan muututtua.

Jalkaväkirykmentin raskaiden aseiden organisointi ja siihen vaikuttaneet tekijät vuosina 1918-1939

Ensimmäinen maailmansota sekä Suomen vapaussota vuonna 1918 loivat pohjan suomalaiselle sotaväelle ja sen aseistuksen kehittymiselle. Vapaussodan loppupuolella joukot organisoitiin jalkaväkirykmenteiksi, etupäässä saksalaisen mallin mukaisesti, ja aseistettiin kiväärein sekä harvalukuisin konekiväärein. Seuraavat kaksi vuosikymmentä talvisotaan saakka olivat Suomessa kiivasta kehittämisen ja varustamisen aikaa, jolloin kokoonpanoja ja niiden aseistusta testattiin koulutuksessa, harjoituksissa sekä erillisissä kokeiluissa. Kokeilutoiminnan lisäksi kokoonpanojen muodostamiseen vaikuttivat koko sotien välisen ajan ensimmäiseen maailmansotaan osallistuneiden maiden kokemukset sodasta sekä teollistumisen myötä alkanut voimakas sotatekninen kehitys. Jalkaväen tulivoimaa kasvatettiin aluksi lisäämällä konekiväärien määrää rykmenteissä, mutta pian huomattiin kranaatinheittimien tarjoamat mahdollisuudet jalkaväen tukemiseen ja ne liitettiin osaksi joukkojen aseistusta. 1930-luvun puolivälissä suoritettujen kokeilujen tuloksena havahduttiin panssarintorjunta-aseistuksen tarpeeseen, mutta viivästykset tuotannon aloittamisessa ja ulkomaisissa hankinnoissa vaikeuttivat niiden liittämistä jalkaväkirykmentteihin ennen talvisotaa. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten jalkaväen raskaiden aseiden sijoittaminen sodanajan jalkaväkirykmentteihin toteutettiin itsenäisyyden alkuvuosista talvisotaan ulottuvalla jaksolla ja mitkä tekijät vaikuttivat niiden sijoittamiseen. Päätutkimuskysymykseen pyritään vastaamaan tarkastelemalla seuraavia organisaatiomuodostukseen vaikuttaneita tekijöitä: tutkimus- ja kokeilutoiminta, ulkomaiset vaikutteet, sotatekninen kehitys sekä sotakokemukset ja muutokset uhkakuvassa. Päätutkimusmenetelmä on analysoiva asiakirjatutkimus. Kokonaiskuva tutkimusaiheesta muo-dostetaan sekundaarilähteiden kuten kirjallisuuden, lehtiartikkelien ja aikaisemman tutkimuk-sen pohjalta. Sekundaarilähteiden avulla päästään arkistoperäisten primaarilähteiden kuten asiakirjojen ja virkakirjeiden luo, joita analysoimalla ja sekundaarilähteisiin vertaamalla muodostetaan yksityiskohtainen kuva tutkimusaiheesta. Vapaussodan ja talvisodan välisenä aikana tapahtuneessa jalkaväkirykmentin kehitystyössä otettiin huomioon ulkomaiset vaikutteet, sotakokemukset, tutkimus- ja kokeilutyö, sotatekninen kehitys sekä Suomeen mahdollisesti kohdistuva uhka. Ulkomaista erityisesti Saksalla ja Venäjällä oli tärkeä rooli jalkaväkirykmenttien muotoutumisessa. Saksalaisten organisaatiorakenteesta ja aseistuksesta otettiin tarkasti mallia Suomen tuoreeseen sotaväkeen, kun taas Venäjän toimia seurattiin mahdollisen uhkan näkökulmasta. Vapaussodan ja ensimmäisen maailmansodan perintönä puolustus rakennettiin konekiväärien varaan ja epäsuorat tulitukiaseet omaksuttiin vähitellen osaksi jalkaväkeä. Kotimaassa ja ulkomailla suoritettujen asejärjestelmätutkimusten ja kokeilujen tulokset osoittautuivat ensiarvoisen tärkeiksi koko sotien välisen ajan, ja niiden perusteella tehtiin merkittäviä muutoksia organisaatioissa ja joukon aseistuksessa.

Modulaarisuuden tajoamat mahdollisuudet tela-alustaisten taisteluajoneuvojen kehittämisessä

Aseiden hinnannousun ja kaluston kehitystarpeen lisääntymisen myötä ajoneuvovalmistajat ovat pyrkineet kehittämään entistä kustannustehokkaampia modulaarisia taisteluajoneuvoja. Samaan alustaratkaisuun pyritään rakentamaan useita erilaisia ajoneuvoja, jolloin säästetään valmistus- ja korjauskustannuksissa. Tutkimus toteutettiin kirjallisuustutkimuksena, jonka tarkoituksena oli tutkia alan kirjallisuutta ja käyttää sitä työn pohjana. Keskeisiksi lähteiksi valikoitui Ari Laaksosen Liikkuvuus 2030 – Tulevaisuuden taisteluajoneuvon taktiset ja operatiiviset suorituskyky vaatimukset -julkaisu (2009), jossa käsitellään monipuolisesti ympäristön ja kustannusten asettamia vaatimuksia tulevaisuuden taisteluajoneuvolle. Samaa aihealuetta käsittelee Maanpuolustuskorkeakoulun sotatekniikan laitoksen Teknisen kehityksen suuntalinjat -teos. Tutkimuksessa selvitettiin, miten modulaarisella rakenteella kehitetään taisteluajoneuvoja, niiden taistelukykyä ja soveltuvuutta sekä sodanajan tehtäviin että rauhanaikana annettavaan koulutukseen. Nykyajan asevoimien tehtävät eivät rajoitu ainoastaan kotimaan sotilaalliseen puolustamiseen, vaan tehtäviä on myös omien rajojen ulkopuolella. Kansainvälinen kriisinhallinta asettaa kalustolle erilaisen toimintaympäristön, jonka vaatimusten mukaisesti operaatioihin osallistuvat ajoneuvot on varustettava. Modulaarisuudella pyritään vastaamaan erilaisten toimintaympäristöjen haasteisiin. Modulaarisia ajoneuvoja suunnittelemalla pyritään hakemaan etuja niin asiakkaan kuin valmistajankin näkökulmasta. Edut ovat ennen kaikkea kustannussäästöjä, jotka heijastuvat koko ajoneuvon elinkaareen. Nämä säästöt voivat olla yksittäisen ajoneuvon valmistamiseen tai päivittämiseen liittyviä, tai laajemmin ajateltuna koko tuoteperhettä koskevia huolto-, varastointi- ja koulutuskustannuksiin asti ulottuvia säästöjä. Tämän lisäksi ajoneuvon suorituskykyä voidaan parantaa koko suunnitellun elinkaaren ajan. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että modulaarisuus tulee ratkaisemaan useita taisteluajoneuvojen ongelmia ja antamaan paljon mahdollisuuksia niiden kehittämiselle. Tulevaisuudessa kustannustehokkuus, suojan parantaminen sekä ajoneuvon koko elinkaaren ajan jatkuva päivittäminen ovat keskeisimmät suunnittelun ja ajoneuvokehityksen lähtökohdat.

Taistelusta taiteeksi. Suomalais-saksalaisen Taistelukuvaajain näyttelyn TK-valokuvat jatkosodan kulttuuris-poliittisella kentällä

Työssä tarkastellaan Ateneumissa 16.–31.5.1942 järjestettyä suomalais-saksalaista Taistelukuvaajain näyttelyä kulttuuritapahtumana aikansa viitekehyksessä. Tutkimuksen lähtökohtana on Taistelukuvaajain näyttelyn näyttelyluettelon perusteella tehty arkistotyö, jonka kautta on ensin selvitetty, mitkä Suomen Armeijan kuvat ovat olleet näyttelyripustuksessa. Ensisijaisena tutkimusaineistona ovat suomalaisen näyttelyosaston 137 tiedotustoiminnan tuloksena tuotettua valokuvateosta, joita analysoimalla vastataan kysymyksiin teosvalintojen motiiveista, kuva-aiheiden luonteesta ja niiden sanomasta. Merkittävä teema kuva-analyysin ohella on suomalaisen sotavalokuvan sijoittaminen taidekentälle uudemman valokuva- ja mediatutkimuksen puitteissa sekä Ateneumin näyttelyn saaman statuksen sekä vastaanoton tutkiminen löydettyihin aikalaiskirjoituksiin sekä arkistomateriaaliin perustuen. Tärkeimpinä tuloksina esiin nousevat sotakuvan ulottuminen taiteen genrejen ulkopuolelle, lavastamisen vaikutus sotakuvan arvoon historiallisen tapahtuman todisteena sekä suomalaisten kuvaajien toimintaa ohjanneet vaikuttimet. Tarkastelussa luodaan katsaus myös näyttelyn aikaan kirjoitettuihin lehtiartikkeleihin sekä niiden välittämään tietoon näyttelystä. Tulkintoja täydentää suomalais-saksalaisen kulttuurivaihdon taustavaikuttimien tarkastelu. Olennaista selvityksessä on näyttely-yhteistyön puhtaiden taiteellisten päämäärien kyseenalaistaminen ja osapuolten propagandististen tavoitteiden huomioiminen kuva-aineistoon heijastuvana tekijänä. Esille nousevat niin tilanteen mukaan vaihtelevat aseveljeyden ilmentymät kuin myös kilpailullinen ilmapiiri, jossa osanottajat ovat tuottaneet näyttelyosastojensa kokonaisuudet. Tutkimustuloksina esitetään suomalaisen näyttelyosaston kuva-aiheiden noudattelevan jatkosodassa tiedotustoiminnalle asetettuja normeja. Kuva-aiheiden monipuolisuus on käännetty tapauksesta riippumatta itselle edulliseksi, yleensä vihollisen tappioksi. Kuvatekstien pehmentämisellä on saatu aikaan tilanteeseen nähden neutraali kokonaisuus, joka korostaa oman tiedotustoiminnan tuloksia sekä taiteellisia tavoitteita. Lisäksi esitetään, että suomalaiset ovat näyttelyyn osallistumisellaan halunneet miellyttää saksalaista asetoveriaan. Samalla on kuitenkin haluttu osoittaa teosvalintojen kautta, että joukot taistelevat omia sotiaan, vaikka taisteluja käydään samoilla rintamilla.

Meripelastussovelluksen taktinen käyttö

Meripelastussovellus on operatiivinen tietojärjestelmä, joka on osa RVT:n tietojärjestelmien kokonaisuutta. Tämä tutkielma keskittyi tarkastelemaan Meripelastussovellusta, ja sen käytettävyyttä käyttäjän näkökulmasta. Tutkielma kuuluu meripelastuksen aihepiiriin, ja on muotoutunut Raja- ja merivartiokoulun esittämästä aiheesta ’’Meripelastussovelluksen kehittäminen käyttäjän näkökulmasta ’’ Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, kuinka Meripelastussovelluksen taktinen käyttö ottaa huomioon universaalit hyvän operatiivisen tietojärjestelmän periaatteet. Tarkastelun kohteena tutkimuksessa olivat sovelluksen käytännön merivartiotaktiikkaan liittyvät ominaisuudet. Tutkimus ei ota kantaa sovelluksen yksityiskohtaisiin teknisiin ominaisuuksiin. Tutki-mustehtävän pääkysymykseen, miten Meripelastussovellus ottaa huomioon hyvän operatiivisen tietojärjestelmän perusteet, pyrittiin vastaamaan alakysymyksillä miten Meripelastussovelluksen operaattorit kokevat sovelluksen käytettävyyden? ja millainen on hyvä operatiivinen tietojärjestelmä? Tutkielma on luonteeltaan kvalitatiivinen tutkimus. Selvittääkseni Meripelastussovelluksen tämän hetkisen operatiivisen kyvyn, ja sen ominaisuudet operatiivisena tietojärjestelmänä, suoritin neljälletoista Meripelastussovelluksen käyttäjälle puolistrukturoidun teemahaastattelun. Kvalitatiivisuuden ohella tutkimuksessani löytyy kvantitatiivisia elementtejä, liittyen haastattelujen tulosten tulkintaan. Tutkimus on hypoteesiton ja objektiivinen. Haastattelujen tuloksia verrattiin hyvän operatiivisen tietojärjestelmän periaatteisiin. Nämä periaatteet löydettiin tutkimalla hyvän operatiivisen tietojärjestelmän teoriapohjaa. Tämän vertailun lopputulos voidaan kiteyttää seuraavasti: Meripelastussovellus on operatiivisessa käytössä toimintavarma, luotettavaa juridista informaatiota sisältävä, suojausmenetelmiltään tarkoituksenmukainen ja riittävän opiskelun jälkeen helpohko käyttää. Vertailusta käy kuitenkin myös ilmi, että Meripelastussovellus on käyttöjärjestelmältään kankeahko, resurssitiedon ylläpidon näkökulmasta hankala ja integrointiominaisuuksiltaan vähäinen. Sovelluksen reaaliaikainen päivittäminen on sen käyttäjien mielestä liian haasteellista. Osa haastatelluista operaattoreista pitää käytössä olevan Meripelastussovelluksen kehittämistä lähes turhana. Heidän mukaansa kehitystyön tulee tähdätä täyden uuden meripelastukseen käytettävän sovelluksen kehittämiseen. Monet sovelluksen ongelmista (esimerkiksi sen kankeus ja käyttöliittymän epäselvyys) ovat ainoastaan täysin uudella sovelluksella ratkaistavissa. Uuden sovelluksen kehitystyö on käynnissä.

Air-Sea Battle -konsepti John Wardenin Enemy as a System -teorian näkökulmasta

Tutkielman tavoitteena oli analysoida Air-Sea Battle -konseptia ja sen lähtökohtana ollutta viholliskuvaa John Wardenin Enemy as a System -teorian näkökulmasta julkisten asiakirjojen, raporttien ja artikkeleiden avulla. Tutkimusmenetelmänä on käytetty teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Tutkimusongelmaksi muodostui: ”Miten Air-Sea Battle -konsepti näyttäytyy Wardenin Enemy as a System -teorian näkökulmasta?” Tutkimuskysymyksien avulla pyrittiin lisäksi löytämään konseptin kehittämiseen johtaneita tekijöitä suurstrategisella tasolla, arvioimaan konseptin mukaista aseellisen voiman käyttöä sekä analysoimaan konseptia suhteessa Wardenin näkemyksiin sotilasstrategiasta. Wardenin Enemy as a System -teoria on esitelty tutkielman alkupuolella hyödyntäen alkuperäistekstejä, aiheesta kirjoitettuja tutkimuksia ja artikkeleita sekä sotataidollista kirjallisuutta. Air-Sea Battle -konseptia käsittelevän luvun aineisto on luokiteltu Wardenin neljän strategisen kysymyksen teemojen, eli tavoitteen, vaikuttamisen kohteiden, keinojen ja irtautumisen, mukaisesti. Tärkeimmät lähteet varsinaisen Air-Sea Battle -asiakirjan lisäksi olivat Yhdysvaltojen turvallisuus- ja sotilasstrategiaa määrittelevät dokumentit, tutkimuslaitosten julkaisemat raportit sekä aikakauslehtiartikkelit. Aineiston perusteella Yhdysvallat näkee tiettyjen valtioiden, kuten Kiinan, kehittyvät niin kutsutut anti-access/area denial -suorituskyvyt uhkana alueelliselle tasapainolle ja heidän kyvylleen ylläpitää sotilaallista läsnäoloa strategisesti merkittävillä alueilla. Air-Sea le -konseptin tavoitteena on määritellä ja kehittää suorituskyvyt, operatiiviset suunnitelmat ja toimintamallit, joiden mukaan toimivalla joukolla kyetään luomaan riittävä pelotevaikutus konfliktin ehkäisemiseksi tai säilyttämään toiminnanvapaus alueella sen muodostuessa.

Rautatiekuljetukset puolustussuunnittelun osana 1918 - 1940 : kuljetusten kehittäminen, suunnittelu ja kouluttaminen

Rautatiekuljetuksilla oli keskeinen asema sekä Suomen siviiliyhteiskunnan että puolustusvoimien kuljetuksissa ennen toista maailmansotaa. Muiden kuljetusmuotojen kehittymättömyyden vuoksi rautateillä oli käytännössä monopoli pitkän matkan kuljetuksissa. Tulevaan sotaan varautuvat upseerit ymmärsivät hyvin rautatiekuljetusten merkityksen. Suurimpana uhkana pidettiin Neuvostoliiton yllätyshyökkäystä itärajan yli Suomeen. Vain rautatiekuljetusten avulla oli mahdollista keskittää joukot nopeasti itärajalle Neuvostoliiton hyökkäystä torjumaan. Joukkojen keskittämiseen liittyvien rautatiekuljetusten suunnittelu olikin yleisesikunnan kulkulaitostoimiston ja myöhemmin operatiivisen osaston huolto- ja kulkulaitostoimiston keskeinen tehtävä ennen talvisotaa. Rautatiehallituksessa oli lisäksi sotilastoimisto, joka osallistui kuljetusten suunnitteluun ja toteuttamiseen rautatiehallituksen ja liikennejaksojen kanssa. Keskityskuljetusten lisäksi suunniteltiin rautateitse tapahtuvia huoltokuljetuksia, kehitettiin rautatiekuljetuksia ja niiden johtamista ja koulutettiin joukkoja rautatiekuljetuksia varten. Tämän tutkimustyön keskeisenä kysymyksenä on selvittää, miten edellä mainittu ennen talvisotaa tehty suunnittelu ja valmistelu onnistui sodan kokemusten perusteella arvioituna. Kyettiinkö tulevan sodan tarpeet ennakoimaan ja valmistelut toteuttamaan siten, että rautatiekuljetukset kyettäisiin toteuttamaan sodan oloissa? Tässä tutkimuksessa tarkastellaan kuljetusten kehittämistä, suunnittelua ja kouluttamista, jota yleisesikunnassa ja rautatiehallituksessa toteutettiin ennen talvisotaa. Lisäksi selvitetään miten rautatiekuljetukset toteutettiin talvisodan aikana. Tärkeimpinä johtopäätöksinä voidaan todeta, että juuri ennen talvisotaa toteutettu rautatiekuljetusten johtamisjärjestelmän muuttaminen ei osoittautunut hyväksi ratkaisuksi. Kuljetusten keskitetyn johdon puutteen takia ne ajautuivat likipitäen kaaokseen sodan lopulla. Toisaalta keskityskuljetukset, joiden suunnittelussa ja kouluttamisessa oli ollut painopiste ennen sotaa, toteutettiin nopeasti ja tehokkaasti. Tosin sodan kululle tällä ei ollut merkitystä, sillä keskittäminen voitiin suorittaa hyvissä ajoin ennen sodan alkamista. Rautatieupseereiden kouluttaminen osoittautui hyväksi ratkaisuksi ja sitä jatkettiin välirauhan aikana. Kokonaisuutena voidaan todeta, että tulevan sodan ennakointi on aina vaikeaa. Sotilaat pyrkivät suunnittelemaan, valmistelemaan ja kouluttamaan joukkonsa mahdollisimman hyvin tulevan sodan tarpeisiin. Tässäkin tutkimuksessa voidaan todeta, että tulevan sodan tarkka ennakointi on likipitäen mahdotonta. Vanhat sotilaiden viisaudet siitä, että johtosuhteita ei saa muuttaa juuri ennen sodan syttymistä ja ”koulutus säästää verta” voidaan todeta edelleen paikkansapitäväksi.

”Etenivät sitten tappajasudet vedestä välittämättä” – Viikinkisotajoukot anglosaksisessa Englannissa 865-1016

Varhaiskeskiajan Euroopassa sodankäynti oli monin paikoin endeemistä ja omien, sisäisten konventioidensa määrittelemää. Vaikka viikinkitoiminta oli monessa suhteessa samanlaista kuin muu aikakauden sodankäynti, viikingit olivat kristityn Euroopan näkökulmasta pakanoita ja ulkopuolisia. Anglosaksisessa Englannissa viikinkejä odottivat useat, erilliset kuningaskunnat, jotka kärsivät monista sisäisistä kriiseistä. Viikinkien lähtökohta olikin siinä, että he tulivat meren takaa, liikkuivat koko Länsi-Euroopan alueella ja muodostivat näin jatkuvan uhan. Tutkielmassa tarkastellaan viikinkisotajoukkojen toimintaa, luonnetta ja rakennetta. Niitä tutkitaan niin ulkoisesta, sotaretken näkökulmasta kuin sisäisen dynamiikan ja rakenteen näkökulmasta. Tutkielma rajautuu nykyisen Englannin alueelle sekä vuosiin 865-1016, jolloin viikingit tekivät kaksi invaasiota Englantiin. Tutkielman alkuperäislähteet kertovat viikingeistä vastapuolen näkökulmasta, jota ohjasivat poliittiset intressit ja kristillinen maailmankuva. Lähteistä tärkein on Anglosaksien kronikka, tekstijoukko, johon monet kronikoitsijat kirjasivat vuosittaiset tapahtumat koko anglosaksiselta ajalta. Lisäksi tutkielmassa käytetään Æthelweardin kronikkaa, piispa Asserin kirjoittamaa kuningas Ælfredin elämäkertaa ja Maldonin taistelusta kertovaa sankarirunoa. Tutkielmassa havaittiin, että viikingit muodostivat ulkoisesti ja sisäisesti joustavia ja muokkautuvia ryöstelyjoukkoja, jotka olivat pienten, erillisten ryhmien yhteenliittymiä. Viikinkisodankäynnin keskeisin selittäjä on intressien dynamiikka, joka ohjasi joukkoja ja joka henkilöityy sosiaalisten suhteiden rakentaman, orgaanisen hierarkian komentajiin, jotka olivat lahjojen ja uskollisuuden kannattelemassa, vastavuoroisessa suhteessa seuraajiinsa. Nopeuden ja helppojen kohteiden tarjoaman ravinnon avulla joukot pystyivät hyödyntämään kohteensa ongelmia ja heikkoja kohtia. Sisäisesti joukot vaihtelivat koostumustaan ja komentajiaan, minkä takia niiden sisäinen dynamiikka oli inhimillisen monimutkainen. Tulosten ilmeisin ongelma oli lähteissä itsessään, sillä tutkielmassa havaittiin, että lähteet ovat niukkasanaisia, kaavamaisia ja voivat siksi johtaa harhaan, minkä lisäksi kristittyjen ja pakanoiden välinen ristiriita värittää lähteitä esimerkiksi viikinkien väkivaltaisuuden kuvauksissa. Näistä syistä lähdeaineiston laajentaminen niin anglosaksien parissa kuin viikinkimaailmassa laajemmin auttaa viikinkikuvan tarkentamisessa. Tutkielmassa havaittu toiminta voidaan rinnastaa muihin alueisiin, sillä viikinkijoukkojen lähtökohta oli joka tapauksessa samankaltainen.