Bibliotheca zoologica Fenniae opera annorum 1901-1930

Suomessa vuosina 1901-1930 julkaistun eläintieteellisen kirjallisuuden bibliografia.

Suomalaiset lääkärit ja Suomen Lääkäriliitto osana hyvinvointivaltiota ja sen terveyspolitiikkaa

Tässä julkaisussa selvitetään Suomen Lääkäriliiton ideoita (makrotaso) ja lääkäreiden (mikrotaso) mielipiteitä hyvinvointivaltiosta ja sen terveyspolitiikasta. Makrotason aineiston muodostavat erilaiset julkiset dokumentit. Aineistot ovat pääosin vuosilta 1970–2007. Dokumentteja analysoidaan sekä määrällisen että laadullisen sisällönanalyysin tai erittelyn keinoin. Mikrotason aineiston muodostaa vuonna 2007 kerätty kyselyaineisto (n = 1 092). Sitä analysoidaan kuvailevin tilastollisin menetelmin ja logistisen regressioanalyysin keinoin. Tulosten perusteella Suomen Lääkäriliitto koki julkisen vallan puuttumisen uhkaksi rakennettaessa universaalia terveydenhuoltojärjestelmää. Uhka kuitenkin väheni julkisen sektorin jatkuvasti laajentuessa. Toisaalta jatkuvana vaatimuksena Lääkäriliiton dokumenteissa esiintyy 1970-luvulta lähtien yksityisen sektorin roolin lisäämisvaateet. 1990-luvun laman jälkeisenä aikana yksityiseen sektoriin liittyvät ideat ovat tulleet yhä selkeämmiksi ja konkreettisemmiksi. Argumenteissaan Lääkäriliitto ei tuo juurikaan esille omia taloudellisia intressejään vaan vetoaa useammin yleiseen hyvään. Kyselyaineistosta tehtyjen analyysien mukaan lääkärit kokevat sosiaaliturvan muuta väestöä useammin liian laajaksi. Lääkärit eivät kuitenkaan halua erityisen voimakkaasti markkinoistaa terveydenhuoltoa, jopa verrattaessa muuhun väestöön. Parhaiten lääkäreiden mielipiteitä sosiaaliturvasta ja terveydenhuoltojärjestelmästä selittävät poliittinen orientaatio ja työskentelysektori. Nuorten lääkäreiden mielipiteet sosiaaliturvasta ja terveydenhuoltojärjestelmästä eivät ole erityisen radikaaleja. Lopuksi tutkimuksessa verrattiin mikro- ja makrotasoa keskenään. Tulosten perusteella Suomen Lääkäriliitto on selvästi radikaalimpi näkemyksissään markkinoistumisesta kuin lääkärit keskimäärin.

Acta Societatis pro fauna et flora Fennica

Kielet saksa ja ruotsi.

Acta Societatis pro fauna et flora Fennica

Kielet saksa ja ruotsi.

Humanitaarisuuden varjossa : Poliittiset tekijät lastensiirroissa Ruotsiin sotiemme aikana ja niiden jälkeen

The evacuation of Finnish children to Sweden during WW II has often been called a small migration . Historical research on this subject is scarce, considering the great number of children involved. The present research has applied, apart from the traditional archive research, the framework of history-culture developed by Rüsen in order to have an all-inclusive approach to the impact of this historical event. The framework has three dimensions: political, aesthetic and cognitive. The collective memory of war children has also been discussed. The research looks for political factors involved in the evacuations during the Winter War and the Continuation War and the post-war period. The approach is wider than a purely humanitarian one. Political factors have had an impact in both Finland and Sweden, beginning from the decision-making process and ending with the discussion of the unexpected consequences of the evacuations in the Finnish Parliament in 1950. The Winter War (30.11.1939 13.3.1940) witnessed the first child transports. These were also the model for future decision making. The transports were begun on the initiative of Swedes Maja Sandler, the wife of the resigned minister of foreign affairs Rickard Sandler, and Hanna Rydh-Munck af Rosenschöld , but this activity was soon accepted by the Swedish government because the humanitarian help in the form of child transports lightened the political burden of Prime Minister Hansson, who was not willing to help Finland militarily. It was help that Finland never asked for and it was rejected at the beginning. The negative response of Minister Juho Koivisto was not taken very seriously. The political forces in Finland supporting child transports were stronger than those rejecting them. The major politicians in support belonged to Finland´s Swedish minority. In addition, close to 1 000 Finnish children remained in Sweden after the Winter War. No analysis was made of the reasons why these children did not return home. A committee set up to help Finland and Norway was established in Sweden in 1941. Its chairman was Torsten Nothin, an influential Swedish politician. In December 1941 he appealed to the Swedish government to provide help to Finnish children under the authority of The International Red Cross. This plea had no results. The delivery of great amounts of food to Finland, which was now at war with Great Britain, had automatically caused reactions among the allies against the Swedish imports through Gothenburg. This included the import of oil, which was essential for the Swedish navy and air force. Oil was later used successfully to force a reduction in commerce between Sweden and Finland. The contradiction between Sweden´s essential political interests and humanitarian help was solved in a way that did not harm the country´s vital political interests. Instead of delivering help to Finland, Finnish children were transported to Sweden through the organisations that had already been created. At the beginning of the Continuation War (25.6.1941 27.4.1945) negative opinion regarding child transports re-emerged in Finland. Karl-August Fagerholm implemented the transports in September 1941. In 1942, members of the conservative parties in the Finnish Parliament expressed their fear of losing the children to the Swedes. They suggested that Finland should withdraw from the inter-Nordic agreement, according to which the adoptions were approved by the court of the country where the child resided. This initiative failed. Paavo Virkkunen, an influential member of the conservative party Kokoomus in Finland, favoured the so-called good-father system, where help was delivered to Finland in the form of money and goods. Virkkunen was concerned about the consequences of a long stay in a Swedish family. The risk of losing the children was clear. The extreme conservative party (IKL, the Patriotic Movement of the Finnish People) wanted to alienate Finland from Sweden and bring Finland closer to Germany. Von Blücher, the German ambassador to Finland, had in his report to Berlin, mentioned the political consequences of the child transports. Among other things, they would bring Finland and Sweden closer to each other. He had also paid attention to the Nordic political orientation in Finland. He did not question or criticize the child transports. His main interest was to increase German political influence in Finland, and the Nordic political orientation was an obstacle. Fagerholm was politically ill-favoured by the Germans, because he had a strong Nordic political disposition and had criticised Germany´s activities in Norway. The criticism of child transports was at the same time criticism of Fagerholm. The official censorship organ of the Finnish government (VTL) denied the criticism of child transports in January 1942. The reasons were political. Statements made by members of the Finnish Parliament were also censored, because it was thought that they would offend the Swedes. In addition, the censorship organ used child transports as a means of active propaganda aimed at improving the relations between the two countries. The Finnish Parliament was informed in 1948 that about 15 000 Finnish children still remained in Sweden. These children would stay there permanently. In 1950 the members of the Agrarian Party in Finland stated that Finland should actively strive to get the children back. The party on the left (SKDL, the Democratic Movement of Finnish People) also focused on the unexpected consequences of the child transports. The Social Democrats, and largely Fagerholm, had been the main force in Finland behind the child transports. Members of the SKDL, controlled by Finland´s Communist Party, stated that the war time authorities were responsible for this war loss. Many of the Finnish parents could not get their children back despite repeated requests. The discussion of the problem became political, for example von Born, a member of the Swedish minority party RKP, related this problem to foreign policy by stating that the request to repatriate the Finnish children would have negative political consequences for the relations between Finland and Sweden. He emphasized expressing feelings of gratitude to the Swedes. After the war a new foreign policy was established by Prime Minister (1944 1946) and later President (1946 1956) Juho Kusti Paasikivi. The main cornerstone of this policy was to establish good relations with the Soviet Union. The other, often forgotten, cornerstone was to simultaneously establish good relations with other Nordic countries, especially Sweden, as a counterbalance. The unexpected results of the child evacuation, a Swedish initiative, had violated the good relations with Sweden. The motives of the Democratic Movement of Finnish People were much the same as those of the Patriotic Movement of Finnish People. Only the ideology was different. The Nordic political orientation was an obstacle to both parties. The position of the Democratic Movement of Finnish People was much better than that of the Patriotic Movement of Finnish People, because now one could clearly see the unexpected results, which included human tragedy for the many families who could not be re-united with their children despite their repeated requests. The Swedes questioned the figure given to the Finnish Parliament regarding the number of children permanently remaining in Sweden. This research agrees with the Swedes. In a calculation based on Swedish population registers, the number of these children is about 7 100. The reliability of this figure is increased by the fact that the child allowance programme began in Sweden in 1948. The prerequisite to have this allowance was that the child be in the Swedish population register. It was not necessary for the child to have Swedish nationality. The Finnish Parliament had false information about the number of Finnish children who remained in Sweden in 1942 and in 1950. There was no parliamentary control in Finland regarding child transports, because the decision was made by one cabinet member and speeches by MPs in the Finnish Parliament were censored, like all criticism regarding child transports to Sweden. In Great Britain parliamentary control worked better throughout the whole war, because the speeches regarding evacuation were not censored. At the beginning of the war certain members of the British Labour Party and the Welsh Nationalists were particularly outspoken about the scheme. Fagerholm does not discuss to any great extent the child transports in his memoirs. He does not evaluate the process and results as a whole. This research provides some possibilities for an evaluation of this sort. The Swedish medical reports give a clear picture of the physical condition of the Finnish children when arriving in Sweden. The transports actually revealed how bad the situation of the poorest children was. According to Titmuss, similar observations were made in Great Britain during the British evacuations. The child transports saved the lives of approximately 2 900 children. Most of these children were removed to Sweden to receive treatment for illnesses, but many among the healthy children were undernourished and some suffered from the effects of tuberculosis. The medical inspection in Finland was not thorough. If you compare the figure of 2 900 children saved and returned with the figure of about 7 100 children who remained permanently in Sweden, you may draw the conclusion that Finland as a country failed to benefit from the child transports, and that the whole operation was a political mistake with far-reaching consequenses. The basic goal of the operation was to save lives and have all the children return to Finland after the war. The difficulties with the repatriation of the children were mainly psychological. The level of child psychology in Finland at that time was low. One may question the report by Professor Martti Kaila regarding the adaptation of children to their families back in Finland. Anna Freud´s warnings concerning the difficulties that arise when child evacuees return are also valid in Finland. Freud viewed the emotional life of children in a way different from Kaila: the physical survival of a small child forces her to create strong emotional ties to the person who is looking after her. This, a characteristic of all small children, occurred with the Finnish children too, and it was something the political decision makers in Finland could not see during and after the war. It is a characteristic of all little children. Yet, such experiences were already evident during the Winter War. The best possible solution had been to limit the child transports only to children in need of medical treatment. Children from large and poor families had been helped by organising meals and by buying food from Denmark with Swedish money. Assisting Finland by all possible means should have been the basic goal of Fagerholm in September 1941, when the offer of child transports came from Sweden. Fagerholm felt gratitude towards the Swedes. The risks became clear to him only in 1943. The war children are today a rather scattered and diffuse group of people. Emotionally, part of these children remained in Sweden after the war. There is no clear collective memory, only individual memories; the collective memory of the war children has partly been shaped later through the activities of the war child associations. The main difference between the children evacuated in Finland (for example from Karelia to safer areas with their families) and the war children, who were sent abroad, is that the war children lack a shared story and experience with their families. They were outsiders . The whole matter is sensitive to many of such mothers and discussing the subject has often been avoided in families. The war-time censorship has continued in families through silence and avoidance and Finnish politicians and Finnish families had to face each other on this issue after the war. The lack of all-inclusive historical research has also prevented the formation of a collective awareness among war children returned to Finland or those remaining permanently abroad.. Knowledge of historical facts will help war-children by providing an opportunity to create an all-inclusive approach to the past. Personal experiences should be regarded as part of a large historical entity shadowed by war and where many political factors were at work in both Finland and Sweden. This means strengthening of the cognitive dimension discussed in Rüsen´s all-inclusive historical approach.

Finnish and Austrian Wood Markets in a Changing Environment

At present the operating environment of sawmills in Europe is changing and there are uncertainties related in raw material supply in many countries. The changes in the operating environment of roundwood markets and the effects followed by these changes have brought up several interesting issues from the viewpoint of research. Lately new factors have been influencing the roundwood markets, such as increasing interest towards wood-based energy and implementation of new energy policies as well as changes in wood trade flows that affect the domestic markets in many countries. This Master’s thesis studies the adaptation ability of Finnish roundwood markets in a changing operating environment, aiming to produce an up-to-date analysis considering new development trends. The study concentrates on the roundwood markets from the viewpoint of sawmill industry since the industry is dependent on the functioning of the markets and sawmills are highly affected by the changes on the roundwood markets. To facilitate international comparison, the study is implemented by comparing Finnish and Austrian roundwood markets and analysing changes happening in the two countries. Finland and Austria share rather similar characteristics in the roundwood market structures, forest resources and forest ownership as well as production of roundwood and sawnwood. In addition they both are big exporters of forest industry products. In this study changes in the operating environment of sawmill industry both in Finland as well as in Austria are compared to each other aiming to recognise the main similarities and differences between the countries. In addition both development possibilities as well as challenges followed by the changes are discussed. The aim of the study is to define the main challenges and possibilities confronted by the actors on the markets and also to find new perspectives to approach these. The study is implemented as a qualitative study. The theoretical framework of the study describes the operating environment of wood markets from the viewpoint of the sawmill industry and represents the effects of supply and demand on the wood markets. The primary research material of the study was gathered by interviewing high level experts of forestry and sawmill industry in both Finland and Austria. The aim was to receive as extensive country specific viewpoint from the markets as possible, hence interviewees represented different parties of the markets. After creating country-specific profiles based on the theoretical framework a cross-country comparison was implemented. As a consequence the main similarities and differences in the operating environment and on the roundwood markets of Finland and Austria were recognized. In addition the main challenges and possibilites were identified. The results of the study offer a wide analysis regarding the main similarities and differences of the wood markets of Finland and Austria and their operating environments as well as concerning challenges and possibilities faced on the markets.

Monimenetelmäinen kuntoutuksen tutkimus. Artikkelikatsaus kuntoutuksen 3. valtakunnallisesta tutkimusseminaarista

97 s.

Haastavat asiakkuusprosessit Kelassa. Tutkimus haastavista asiakasryhmistä ja sosiaaliturvan (toimeenpanon) ongelmista

63 s.

Hyvän kuntoutuskäytännön perusta.Käytännön ja tutkimustiedon analyysistä suosituksiin vaikeavammaisten kuntoutuksen kehittämishankkeessa.

Laki Kelan kuntoutuksesta määrittää, että kuntoutuksen tulee olla hyvän kuntoutuskäytännön mukaista. Tämän Vaikeavammaisten kuntoutuksen kehittämishankkeeseen (VAKE) kuuluvan tutkimuksen tavoitteena oli kolmen diagnoosiryhmän – aivoverenkiertohäiriön (AVH), multippeliskleroosin (MS) ja Cerebral Palsyn (CP) – avulla kuvata Kelan järjestämän vaikeavammaisten lääkinnällisen kuntoutuksen nykytilaa, sen kehittämistarpeita ja eri kuntoutustoimenpiteiden vaikuttavuutta sekä laatia suositukset hyvästä kuntoutuskäytännöstä. Tutkimus toteutettiin laajassa tutkimusyhteistyössä vuosina 2007–2009. Kirjan toisessa osassa kuvataan AVH-, MS- ja CP-kuntoutuksen nykykäytännöt, jotka perustuvat kuntoutusalan ammattilaisille ja asiantuntijoille tehtyihin kysely- ja haastattelututkimuksiin, sekä esitellään Kelalle lähetettyjen kuntoutussuunnitelmien analyysit. Kirjan kolmas osa käsittelee kuntoutuksen arviointikäytäntöjä. Tulokset perustuvat nykykäytäntöjä selvittäneisiin kysely- ja haastatteluaineistoihin sekä vaikuttavuustutkimuksissa käytettyihin arviointimenetelmiin. Neljännessä osassa esitetään järjestelmällisiin katsauksiin perustuva vaikuttavuusnäyttö AVH-, MS- ja CP-kuntoutujien fysio-, puhe- ja toimintaterapiasta sekä MS:n osalta neuropsykologisesta kuntoutuksesta. Näytön asteen määrittely perustuu Käypä hoito -suosituksen kriteereihin. Kirjan viidennessä osassa esitetään tunnistettujen ongelmien sekä tutkimustulosten perusteella laaditut suositukset hyvistä kuntoutuskäytännöistä Kelan järjestämisvelvollisuuteen kuuluvan vaikeavammaisten lääkinnällisen kuntoutuksen osalta. Suositukset perustuvat edellä mainittuihin tutkimuksiin ja Asiakkaan äänellä -tutkimukseen. Suositusten tavoitteena on mahdollistaa tämänhetkisen tiedon mukainen asiakaslähtöinen, oikea-aikainen, oikein kohdennettu ja vaikuttava kuntoutus vaikeavammaisille kuntoutujille. Kuntoutujan sujuva ja yksilöllinen kuntoutusprosessi edellyttää suomalaisessa kuntoutusjärjestelmässä eri organisaatioiden välistä, moniammatillista sekä osaavaa yhteistyötä, kuntoutujan näkemyksen ja elämän kokonaistilanteen ymmärtämistä, joustavaa tiedonvälitystä sekä pitkäaikaista ohjausta, tukea ja seurantaa. Kuntoutuksen viitekehyksenä tulee käyttää ICF-luokitusta. Hyvien kuntoutuskäytäntöjen edelleen kehittämiseksi on saatava lisätietoa nykyisistä kuntoutuskäytännöistä, kuntoutuksen vaikuttavuudesta ja sen osoittamiseen soveltuvista arviointimenetelmistä.

Italian ja Veneton läänin kolmas sektori. Maaraportti maaseutualueiden palvelutuotannon haasteista ja hyvistä käytännöistä.

Tiivistelmä Maaraportin tavoitteena on luoda yleiskatsaus Italian kolmanteen sektoriin ja tutkimus kohdistuu erityisesti Pohjois-Italiassa sijaitsevan Veneton läänin kolmannen sektorin palvelutuotantoon. Raportissa tarkastellaan erityisesti kolmannen sektorin ja julkisen palvelutuotantosektorin sekä julkishallinnon toiminnallisia suhteita. Kolmannen sektorin mahdollisuuksia vastata maaseutualueiden palvelujen tarjonnan haasteisiin on pyritty analysoimaan. Italia on julkishallinnon ja kolmannen sektorin palvelutuotannon kannalta tarkasteltuna nykytilanteessa mielenkiintoinen testilaboratorio koko Euroopan mittakaavassa johtuen maan historiallisista, kulttuuri-sista, kieli- ja maantieteellisistä sekä itse väestöpohjan tarjoamista haasteista. Italiasta ei voida puhua yhden homogeenisen valtiokäsitteen alla, koska maa toimii kulttuurisista perinteistään johtuen kolmella eri nopeudella. Itse valtio käsitettäkin tulkitaan Italiassa monin eri tavoin pohjautuen ”valtiona” nähdyn organisaation käytännön funktioon sitoutuneena alueellisiin ja kulttuurisiin tekijöihin. Teollinen, dynaaminen yritysten varakas Pohjois-Italia henkilöityneenä Milanoon, hallinnon ja kulttuurin leimaama Keski-Italia kiteytyneenä ikuiseen kaupunkiin Roomaan ja Napolin alapuolinen Etelä-Italia, joka painii ”järjestelmässä sisällä olevan järjestelmänsä” kanssa eivät ole koskaan muodos-taneet oikeasti yhtenäistä Italian valtiota. Italiassa erillisinä itsehallinnollisina alueina toimivat lääneiksi luettavat Sisilia, Trentino Alto-Adige, Val di Aosta, Sardegna ja Friuli-Venezia Giulia, mikä lisää hallinnollista kirjavuutta. Viimeisten vuosien aikana Italian julkishallinto on ollut jatkuvassa transitiotilassa yrittäessään kohdata uudistumisen vaateita globalisoituvassa maailmassa. Italiassa on meneillään hidas siirtyminen liittovaltiomaiseen järjestelmään ja jopa syvempään paikallisuuteen. Massiivinen ja raskas julkishallintokoneisto neljällä eri tasolla (valtio - lääninhallinnolliset alueet - vahvat maakunnat - kunnat) on erittäin hankalasti modernisoitavissa, mutta poliittinen tahtotila on vaihtumassa klassista vahvaa keskushallintoa kannattavasta ajattelutavasta hyväksymään federalistisia, alueellisia hallintoratkaisuja. Italiassa on herätty havaitsemaan, että ongelmien ratkaisu täytyy viedä itse alueille ja niiden ihmisille, koska unilateraalinen keskushallinnointitapa ei enää vastaa monikerroksisiin, moniulotteisiin alueellisiin haasteisiin. Jokaisella alueella on erilaiset lähtökohdat ongelmien ratkaisuihin myös globalisoitumisen asettamissa yhteisissä haasteissa. Kolmannen sektorin asema arvostettuna italialaisten kansalaispalvelujen täydentäjänä ja tuottajana alkaa olla nykypäivää. Kolmannen sektorin elintärkeä osuus uusien palvelutarpeiden tunnistamisessa on jo yleisesti tunnustettu tosiasia Italiassa. Vapaaehtoisjärjestöt toimivat eturivissä kansalaisten arkipäivässä ja pystyvät näin kanavoimaan ensimmäisinä sosiaalista kehityskulkua ja kohottamaan esiin erilaisia marginaalistenkin ryhmien tarpeita sekä vastaamaan niihin. Kolmas sektori laajentaa, tuottaa ja paikkaa paikallista julkista palvelutuotantoa. Ratkaiseva askel lainsäädännölliseltä kannalta on ollut rahoitusvirtojen ohjaaminen kolmannen sektorin ns. ONLUS-organisaatioille ja ONLUS-statuksen perustaminen vuonna 1997. Italiassa on 60 231.214 asukasta (31.7.2009) ja se on hallinnollisesti jakaantuneena 8 100 kuntaan. Suomessa vastaavat luvut ovat 5 350 712 asukasta ja 348 kuntaa (11/2009). Maantieteelliseltä kooltaan Italia ei eroa 301 338 km2:n pinta-alallaan paljonkaan Suomesta (338 424 km2). Väestömäärän erojen vuoksi Italiassa on keskimäärin 199,9 asukasta neliökilometrillä ja Suomessa 17,1. Maiden välinen suora vertailu ei ollut mittakaavaerojen vuoksi järkevää. Kuntien hallinnollinen rooli on Italiassa painotukseltaan erilainen kuin Suomessa. Suomessa kuntien vastuulla oleva sosiaali-, terveydenhuolto- ja koulutoimi eivät ole samassa laajuudessa italialaisten kuntien vastuulla vaan näiden toimialojen vastuulliset tahot ovat läänit terveydenhoitopiireineen sekä maakuntahallinto koulupiirien osalta. Italialaisten kuntien vastuualueet voivat myös vaihdella mittavasti perustuslaissa määriteltyjen perustoimien lisäksi. Tutkimuksen kohteeksi on rajattu Koillis-Italiassa sijaitseva Veneton läänin alue, koska se on väkimäärältään lähes yhtä suuri kuin Suomi, 4 893 309 asukasta (31.3.2009). Kuntien lukumäärä on huimaava 581 kpl. Veneto on maantieteelliseltä alueeltaan pieni ja harvaan asuttua maaseutua on pinta-alasta melko niukasti. Pohjoisen osan vuoristoalueet karuine olosuhteineen muodostavat palvelutuotannollisesti haas-teellisen ympäristön, joka on verrattavissa suomalaisten maaseutualueiden tilanteeseen. Venetossa on omaksuttu Italian mittakaavassa innovatiivisia ratkaisuja julkishallinnon palvelutuotannon ja kolmannen sektorin toiminnan osalta. Veneton alue on luokiteltu maailman pienyritysintensiivisimmäksi alueeksi, mikä heijastuu myös alueen palvelutuotantoratkaisuissa. Raportti esittelee ensin Italian hallintoa, keskushallinnon, paikallishallinnon ja tutkimuksen asettelulle olennaisten kolmannen sektorin toimijoiden osalta. Tämä on välttämätöntä, sillä kolmannen sektorin toiminta on Italiassa hyvin pitkälle lainsäädännöllä ohjattua ja rajattua. Kolmannen sektorin käsitteistöä, toimijoita, järjestäytymistä ja sen toimintaa säätelevää lainsäädäntöä esitellään tarkemmin. Veneton läänin osalta kolmanteen sektoriin perehdytään sekä hallinnon että toimijakentän näkökulmia tulkiten. Raportin lopussa esitellään kolmannen sektorin palvelutuotantoon ja hallinnointiin liittyviä case-esimerkkitapauksia.

Maaseudun maahanmuuttajat. Kokemuksia työperäisestä maahanmuutosta Etelä-Pohjanmaan ja Varsinais-Suomen maaseudulla.

Suomen maahanmuuttajaväestö on keskittynyt kaupunkeihin, ja erityisesti pääkaupunkiseudulle ja muihin suurimpiin kaupunkikeskuksiin. Samaten kansallinen maahanmuuttopolitiikka kohdistuu ensisijaisesti suurimmille kaupunkiseuduille. Väestön ikääntymisen ja työvoimatarpeen tyydyttämisen kysymykset koskettavat kuitenkin mitä suurimmassa määrin myös maaseutua. Uusimmissa maaseutupoliittisissa ohjelmissa maahanmuutto ja maaseudun kansainvälistymisen tematiikka on jo jossakin määrin näkyvissä. Politiikka ei kuitenkaan ole voinut tukeutua maahanmuuttoa koskevaan tutkimukseen, koska aikaisemmassa tutkimuksessa ei juuri ole käsitelty maaseutuympäristöstä aiheutuvia erityiskysymyksiä. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tarkastella työperäisen maahanmuuton nykytilaa ja kehitysnäkymiä maaseudulla. Käytännöllisenä tarkoituksena oli tarjota tietoa ja toimenpidesuosituksia siitä, miten maahanmuuttopolitiikkaa voitaisiin maaseutumaisilla alueilla parhaiten toteuttaa. Tutkimuksen kohdealueiksi valittiin kaksi maahanmuuton ääripään maakuntaa: Varsinais-Suomi ja Etelä-Pohjanmaa. Tutkimus koostui neljästä osasta: tilastotarkastelusta, kyläyhdistyksille ja -toimikunnille kohdistetusta kyselystä, kuntatyönantajille kohdistetusta kyselystä sekä maahanmuuttajien haastatteluista. Tulosten perusteella tutkimusalueet eroavat maakuntina toisistaan sekä maahanmuuttajien määrässä että rakenteessa. Varsinais-Suomessa maahanmuuttajia on suhteessa väestöön Manner-Suomen maakunnista toiseksi eniten. Etelä-Pohjanmaalla sen sijaan ulkomaalaisten osuus väestöstä on maan alhaisin. Kummankin alueen kaksi suurinta vieraskielisen väestön kieliryhmää (poislukien ruotsi) ovat venäjä ja viro. Varsinais-Suomen vieraskielisten ryhmässä korostuu kuitenkin pakolaisten osuus. Etelä-Pohjanmaan vieraskieliset sen sijaan ovat pääosin naapurivaltioista kotoisin olevia työperäisiä maahanmuuttajia. Varsinais-Suomessa maahanmuuttajat ovat asettuneet asumaan kaupunkeihin, Turkuun ja sen lähikuntiin sekä Saloon. Maaseutumaisissa kunnissa maahanmuuttajista asui vain kuusi prosenttia. Etelä-Pohjanmaalla vieraskieliset jakaantuivat tasaisemmin. Noin kolmasosa heistä asui kaupungissa (Seinäjoki), reilu kolmasosa taajaan asutuissa kunnissa ja niukka kolmasosa maaseutumaisissa kunnissa. Vieraskielisten suhteellinen osuus kuntien väestöstä on kuitenkin suurempi Etelä-Pohjanmaan maaseutumaisissa kunnissa kuin Varsinais-Suomen vastaavilla alueilla. Tästä voitaneen vetää se johtopäätös, että vieraskielisten asema – esimerkiksi palveluiden, näkyvyyden, tarpeiden ja niiden tyydyttämisen suhteen – on Etelä-Pohjanmaan maaseudulla vahvempi kuin Varsinais-Suomen vastaavalla alueella. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että maahanmuuttajien alueellinen keskittyminen kaupunkeihin tukee huonosti maaseudun työvoiman tarjonnan kehitystä. Työperäisen maahanmuuton lisääminen maaseudulle siten, että näköpiirissä oleva työvoiman tarve tulisi katettua, tarvitsee erityisiä toimia. Maahanmuuttajien työllistymisen osalta tutkimuksessa käytettiin Tilastokeskuksen kokoamia tilastoaineistoja, joihin on koottu maassa vähintään vuoden oleskelleiden ulkomaan kansalaisten tietoja. Tulosten mukaan kolme neljästä ulkomaalaisesta sijoittui palveluammatteihin. Painopiste oli kaupan alalla, joka oli palveluammateissa työskentelevien naisten että miesten pääasiallinen toimiala. Maahanmuuttajien ryhmässä työvoiman osuus on kasvanut tasaisesti 1990-luvun puolivälistä lähtien niin, että vuonna 2005 se oli jo miltei sama kuin kantaväestön keskuudessa. Samaan aikaan maahanmuuttajien työttömyysaste on laskenut, pysytellen kuitenkin yli kaksinkertaisena kantaväestöön verrattuna. Tosin eri kansallisuusryhmien väliset erot ovat suuret: Työministeriön vuotta 2006 koskevan arvion mukaan työttömyysaste vaihteli irakilaisten 66 prosentista kiinalaisten 8 prosenttiin. Maahanmuuttajaväestön asemaan työmarkkinoilla vaikuttaa voimakkaasti Suomeen saapumisen syy. Pakolaistaustaisten työllistyminen on vaikeampaa johtuen heidän yleisestä heikommasta koulutustaustastaan, kielitaidostaan sekä kulttuurisesta ja maantieteellisestä etäisyydestään. Työperäisesti maahan tulleet ovat puolestaan usein jo tullessaan koulutettuja ja työhönsä nähden kielitaitoisia. Kantaväestön ja ulkomaalaisten suurimmat erot työllistymisessä olivat siinä, että ulkomaalaisista reilu neljännes oli hakiessaan toimenpidetyöllistettyjä (kantaväestössä vain noin 14 prosenttia) ja toisaalta ulkomaalaisissa ei juuri ollut työttömyyseläkeläisiä, joita kantaväestön työnhakijoissa oli keskimäärin lähes viidennes. Maahanmuuttajat työllistyivät Etelä-Pohjanmaan maaseudulla paremmin ja keskenään tasaisemmin kuin Varsinais-Suomen maaseudulla. Etelä-Pohjanmaalla oli tutkimusajankohtana tarjolla pääasiassa venäläistä ja virolaista työvoimaa: miltei puolet (46,6 %) työttömistä työnhakijoista kuului näihin kahteen kansallisuuteen. Varsinais-Suomessa työvoiman tarjonta jakaantui tasaisemmin eri kansallisuuksien kesken. Varsinais-Suomen maahanmuuttajien pakolaistausta näkyy heikosti koulutetun väestön suhteellisessa suuruudessa. Samaan viittaisi sekin, että ammattitaidottomaksi luokitellun työvoiman osuus oli Varsinais-Suomessa korkeampi kuin Etelä-Pohjanmaalla. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että maahanmuuttajat eivät tällä hetkellä muodosta maaseudulla mitään erityistä työvoimareserviä. Tarvittaessa työvoimaa on hankittava joko kaupungeista tai suoraan maahanmuuton lähtöalueilta, mikä lisää paineita järjestää maaseutukuntiin toimivat maahanmuuttajien kotouttamispalvelut. Kansallisuuksista olisi luontevaa keskittyä venäläisiin ja virolaisiin, koska ne muodostavat jo tällä hetkellä vähäisen maahanmuuttajajoukon pääryhmät. Tällöin kotoutumispalvelujen järjestäminen olisi kaikkein helpointa. Lisäksi maahanmuuttajien työllistymisessä tulee erityisesti huomioida se, ovatko he pakolaisia vai muusta syystä maahan tulleita. Myös Etelä-Pohjanmaalla tulee varautua pakolaistaustaisten maahanmuuttajien määrän lisääntymiseen. Maaseutukuntien tilanne maahanmuuttajien työnantajina ja kotouttajina osoittautui tutkimuksessa varsin haasteelliseksi. Ensinnäkin tutkimuksen aikana tapahtui lukuisia kuntaliitoksia, jotka aiheuttivat sekaannusta kuntakentässä. Toiseksi kuntien työvoimatarve ei ilmeisesti ollut tutkimuksen tekohetkellä vielä niin akuutti kysymys kuin monilla muilla aloilla. Kunnat olivat kuitenkin työllistäneet ulkomaalaisia monipuolisesti eri tehtäviin ja monet vastaajat näkivät työvoimatarvetta erityisesti hoito- ja hoiva-aloilla. Kotouttamispalvelujen osalta yhteiseksi piirteeksi nousi palvelujen järjestäminen tarpeen ja tilanteen mukaan, koska maahanmuuttajamäärät ovat olleet varsin pieniä. Kokonaisuutena kuva maaseutukunnista työllistäjinä ja kotouttajina jäi suhteellisen epäselväksi. Taustalla saattaa olla edelleen maahanmuuton kytkeminen pakolaispolitiikkaan, jossa maaseutukunnat eivät juurikaan ole olleet aktiivisia. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että maaseutukuntien tulee laatia tai päivittää toimivat ja riittävän konkreettiset maahanmuuttopoliittiset ohjelmat, ja tiedottaa niistä tehokkaasti sekä omissa organisaatioissaan että sidosryhmien suuntaan. Ohjelmissa tulee selkeästi ottaa kantaa sekä pakolaisten vastaanoton että työperäisen maahanmuuton kysymyksiin. Ohjelmissa tulisi kotouttamispalvelujen järjestämisen lisäksi linjata myös kunnan rooli maahanmuuttajien työnantajina. Kolmanneksi ohjelmissa tulisi huomioida kolmannen sektorin toimijoiden merkitys maaseudun maahanmuuttajien lähimpänä kontaktipintana suomalaiseen kansalaisyhteiskuntaan. Virolaistaustaisten maahanmuuttajien erityistä kielitaitoa – viro, venäjä, suomi – voitaisiin nykyistä paremmin hyödyntää erityisesti venäläisten kotouttamisessa. Julkisen sektorin ohuus nostaa maaseutukunnissa esiin myös kolmannen sektorin merkityksen maahanmuuttajien kotoutumisen edistäjänä. Yhdistykset ovat melko hyvin tietoisia alueellaan asuvista ulkomaalaisista, mitä voidaan pitää hyvänä lähtökohtana. Yhdistykset ovat kuitenkin voimakkaasti jakautuneet kahteen eri ryhmään sen suhteen koskeeko maahanmuuttajakysymys niiden toimintaa. Maahanmuuttajia ei myöskään ole erityisesti tavoiteltu kyliin asumaan eivätkä yhdistykset ole järjestäneet erityistä kotoutumista edistävää toimintaa. Yhdistysten mielestä maahanmuuttajia voidaan sen sijaan kutsua mukaan normaaliin toimintaan aivan kuten muitakin kyläläisiä, mikä onkin maahanmuuttajien vähäisen määrän vuoksi varsin luonteva tapa toimia. Maaseudulle asettuneet maahanmuuttajat ovat haastattelujen mukaan suhteellisen tyytyväisiä elämäänsä. Elämä rakentuu työn, ystävien ja perheen varaan, kuten kantaväestölläkin. Maaseudulla asumisessa on koettu myös haasteita, kuten nurkkakuntaisuus ja sosiaalisen elämän vähäisyys. Moni tunsi kuitenkin olleensa onnekas löydettyään hiljaisen, rauhallisen ja turvallisen asuinpaikan maasta, jossa on korkea elintaso ja toimivat hyvinvointipalvelut. Suomalainen maaseutu näyttäytyy silti tietynlaisena rajaseutuna, jonne ovat ehtineet ensimmäiset rohkeat tienraivaajat. Haastateltuja leimasi tietynlainen rohkeus ja pilottihenkisyys. Maahanmuuttajiin oli myös suhtauduttu yksilöinä ja heistä on oltu kiinnostuneita toisin kuin kaupungeissa. Keskeinen kysymys on, onko maaseutuyhteisöissä olemassa maahanmuuttajien suhteen jokin raja-arvo, minkä ylittäminen aiheuttaa vastareaktioiden käynnistymisen. Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että joko tätä raja-arvoa ei ole tai sitten siitä ollaan vielä hyvin kaukana. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että maahanmuuttajat ovat halukkaita ja valmiita toimimaan yhteisöjen hyväksi, ehkä jopa aktiivisemmin kuin kantaväestö. Kyläyhteisöjen kannattaisikin pyrkiä ottamaan maahanmuuttajat aktiivisesti mukaan osaksi kylän normaalia toimintaa. Maahanmuuttajat tarvitsevat kuitenkin kantaväestöä enemmän yhdistystoiminnan periaatteista tiedottamista. Lisäksi kyläyhteisöt voisivat olla aktiivisempia ulkomaalaistaustaisten asukkaiden hankinnassa. Yhdistysten tulisi myös olla tietoisia oman kunnan tai alueen maahanmuuttajille tarkoitetuista erityispalveluista, jotta he voivat ohjata maaseudulla usein yksittäin asuvat maahanmuuttajat niiden piiriin.