Rupture traumatique du diaphragme

Résumé Rupture traumatique du diaphragme La rupture traumatique du diaphragme a été décrite la première fois par Sennertus en 1541. Ambroise Paré, en 1579, décrivit le premier cas de rupture traumatique du diaphragme diagnostiqué à l'autopsie. Une rupture traumatique du diaphragme existe chez 3 à 5% des patients polytraumatisés. En général la réparation chirurgicale est simple. La mortalité globale atteint 20 à 25%, elle est en général liée aux lésions associées, à la sévérité de la défaillance cardio-respiratoire ou à l'apparition d'une strangulation d'organes herniés. Cette thèse analyse une série consécutive de 47 patients, victimes d'un accident de la voie publique ou d'une agression, chez qui le diagnostic de rupture traumatique du diaphragme a été établi au Centre Hospitalier Universitaire Vaudois, du 01.01.1980 au 31.12.95. Le diagnostic a été établi ou soupçonné avant l'intervention chez 32 patients et découvert durant l'intervention chez 15 patients. La majorité des interventions furent effectuées par laparotomie. Le côté le plus souvent atteint a été le gauche. L'estomac a été l'organe le plus souvent hernié (à gauche). L'organe intra-abdominal le plus souvent lésé a été la rate. L'atteinte extra-abdominale la plus souvent rencontrée fut des lésions du système nerveux central. Ce travail décrit dans le détail toutes les lésions associées à la rupture traumatique du diaphragme et la morbidité liée à ces traumatismes. Tous les patients ayant eu le diagnostic établi secondairement ont eu des complications respiratoires. La mortalité dans cette série est de 17% (8/47), tous des accidentés de la voie publique. Cette thèse attire l'attention sur l'importance d'établir le diagnostic le plus précocement possible et propose, à cet effet, un algorithme décisionnel.

Capacity of MIMO Channels: asymptotic evaluation under correlated fading

This paper investigates the asymptotic uniform power allocation capacity of frequency nonselective multiple-inputmultiple-output channels with fading correlation at either thetransmitter or the receiver. We consider the asymptotic situation,where the number of inputs and outputs increase without boundat the same rate. A simple uniparametric model for the fadingcorrelation function is proposed and the asymptotic capacity perantenna is derived in closed form. Although the proposed correlationmodel is introduced only for mathematical convenience, itis shown that its shape is very close to an exponentially decayingcorrelation function. The asymptotic expression obtained providesa simple and yet useful way of relating the actual fadingcorrelation to the asymptotic capacity per antenna from a purelyanalytical point of view. For example, the asymptotic expressionsindicate that fading correlation is more harmful when arising atthe side with less antennas. Moreover, fading correlation does notinfluence the rate of growth of the asymptotic capacity per receiveantenna with high Eb /N0.

Intravoxel incoherent motion diffusion-weighted imaging in the liver: comparison of mono-, bi- and tri-exponential modelling at 3.0-T.

PURPOSE: To determine whether a mono-, bi- or tri-exponential model best fits the intravoxel incoherent motion (IVIM) diffusion-weighted imaging (DWI) signal of normal livers. MATERIALS AND METHODS: The pilot and validation studies were conducted in 38 and 36 patients with normal livers, respectively. The DWI sequence was performed using single-shot echoplanar imaging with 11 (pilot study) and 16 (validation study) b values. In each study, data from all patients were used to model the IVIM signal of normal liver. Diffusion coefficients (Di ± standard deviations) and their fractions (fi ± standard deviations) were determined from each model. The models were compared using the extra sum-of-squares test and information criteria. RESULTS: The tri-exponential model provided a better fit than both the bi- and mono-exponential models. The tri-exponential IVIM model determined three diffusion compartments: a slow (D1 = 1.35 ± 0.03 × 10(-3) mm(2)/s; f1 = 72.7 ± 0.9 %), a fast (D2 = 26.50 ± 2.49 × 10(-3) mm(2)/s; f2 = 13.7 ± 0.6 %) and a very fast (D3 = 404.00 ± 43.7 × 10(-3) mm(2)/s; f3 = 13.5 ± 0.8 %) diffusion compartment [results from the validation study]. The very fast compartment contributed to the IVIM signal only for b values ≤15 s/mm(2) CONCLUSION: The tri-exponential model provided the best fit for IVIM signal decay in the liver over the 0-800 s/mm(2) range. In IVIM analysis of normal liver, a third very fast (pseudo)diffusion component might be relevant. KEY POINTS: ? For normal liver, tri-exponential IVIM model might be superior to bi-exponential ? A very fast compartment (D = 404.00 ± 43.7 × 10 (-3)  mm (2) /s; f = 13.5 ± 0.8 %) is determined from the tri-exponential model ? The compartment contributes to the IVIM signal only for b ≤ 15 s/mm (2.)

Serum Vitamin D Concentrations Are Not Associated with Insulin Resistance in Swiss Adults.

BACKGROUND: Low vitamin D status has been associated with an increased risk of developing type 2 diabetes and insulin resistance (IR), although this has been recently questioned. OBJECTIVE: We examined the association between serum vitamin D metabolites and incident IR. METHODS: This was a prospective, population-based study derived from the CoLaus (Cohorte Lausannoise) study including 3856 participants (aged 51.2 ± 10.4 y; 2217 women) free from diabetes or IR at baseline. IR was defined as a homeostasis model assessment (HOMA) index >2.6. Fasting plasma insulin and glucose were measured at baseline and at follow-up to calculate the HOMA index. The association of vitamin D metabolites with incident IR was analyzed by logistic regression, and the results were expressed for each independent variable as ORs and 95% CIs. RESULTS: During the 5.5-y follow-up, 649 (16.9%) incident cases of IR were identified. Participants who developed IR had lower baseline serum concentrations of 25-hydroxyvitamin D3 [25(OH)D3 (25-hydroxycholecalciferol); 45.9 ± 22.8 vs. 49.9 ± 22.6 nmol/L; P < 0.001], total 25(OH)D3 (25(OH)D3 + epi-25-hydroxyvitamin D3 [3-epi-25(OH)D3]; 49.1 ± 24.3 vs. 53.3 ± 24.1 nmol/L; P < 0.001), and 3-epi-25(OH)D3 (4.2 ± 2.9 vs. 4.3 ± 2.5 nmol/L; P = 0.01) but a higher 3-epi- to total 25(OH)D3 ratio (0.09 ± 0.05 vs. 0.08 ± 0.04; P = 0.007). Multivariable analysis adjusting for month of sampling, age, and sex showed an inverse association between 25(OH)D3 and the likelihood of developing IR [ORs (95% CIs): 0.86 (0.68, 1.09), 0.60 (0.46, 0.78), and 0.57 (0.43, 0.75) for the second, third, and fourth quartiles compared with the first 25(OH)D3 quartile; P-trend < 0.001]. Similar associations were found between total 25(OH)D3 and incident IR. There was no significant association between 3-epi-25(OH)D3 and IR, yet a positive association was observed between the 3-epi- to total 25(OH)D3 ratio and incident IR. Further adjustment for body mass index, sedentary status, and smoking attenuated the association between 25(OH)D3, total 25(OH)D3, and the 3-epi- to total 25(OH)D3 ratio and the likelihood of developing IR. CONCLUSION: In the CoLaus study in healthy adults, the risk of incident IR is not associated with serum concentrations of 25(OH)D3 and total 25(OH)D3.

Os três princípios e as doenças: a visão de dois filósofos químicos

Paracelsus (1493 - 1541) developed a theory about three principles (sulphur, mercury, and salt) that would constitute matter, and whose mutual interactions within man's body could cause diseases. This paper discusses the influence of this theory on the work of two chemical philosophers. Oswald Crollius (1560 - 1609) considered that the conceptions of matter and disease were strongly related because of the macro - microcosm analogy, and classified diseases in sulphurean, mercurial and saline. On the other hand, J. B. Van Helmont (1579 - 1644) stated that sulphur, mercury, and salt were not true principles, and that every disease would have a specific origin. Instead of the principles, Van Helmont put the Archeus at the center of both his medical and matter theories.

Philipp Melanchthon i backspegeln : 450 år efter hans död

Kirjallisuusarvostelu

Källor från reformationen i Tyskland

Kirjallisuusarvostelu

L'Univers

1871/09/03 (Numéro 1541).

Användningen av "en" som indefinit artikel i fornsvenskan

En hel del forskning har ägnats åt utvecklingen av indefinita artiklar. Viktiga frågor är varför de finns, hur de utvecklas och när de utvecklats i diverse språk. Även i svenskan har artikeln undersökts flera gånger. Den övergripande tendensen i den svenska forskningen är att se en diakron utveckling av artikeln under den fornsvenska perioden, men en hypotes att variationen är stilistisk har även presenterats. Mina primära forskningsfrågor kan därför sammanfattas på följande vis: Hurdan variation vad beträffar artikelns distribution förekommer i fornsvenska texter? Reflekterar variationen i texterna en diakron systemutveckling under den fornsvenska perioden, eller är variationen stilistisk? Jag undersöker 16 litterära texter från ca 1300 till 1541, dvs. ända fram till nysvensk tid. Perioden delas in fyra kortare perioder, och varje period representeras av två texter översatta från latin och två texter översatta från ett folkspråk eller ursprungligen skrivna på svenska. Varje text representeras av ett textblock om ca 15 000 ord. Arbetets idé är att jag grupperar texterna på ett kontinuum från arkaisk artikelanvändning till modern artikelanvändning, ser vilka texter som placerar sig var på kontinuumet, förklarar varför de placerar sig så och drar slutsatser om vad detta kan betyda för en datering av den indefinita artikelns utveckling i det svenska talspråket. Resultatet av undersökningen är att latinbaserade och vissa fornvästnordiska texter avviker från det moderna systemet, medan övriga texter, även de äldsta, uppvisar en i princip modern artikelanvändning. Jag argumenterar följaktligen för att det moderna systemet var färdigt utvecklat i svenskan redan vid den litterära tidens begynnelse ca 1300. Som en följd av översättning från latin och fornvästnordiska inlånas emellertid arkaiska markeringsmönster i vissa svenska texter, och denna stilistiska variation pågår i skrift under hela den fornsvenska perioden.

Uppsalan käsikirjan messun piirteitä ja suhde muihin reformaatioajan messuteksteihin

Vanhan kirjasuomen tutkimusalaan kuuluvassa pro gradu -tutkielmassani tarkastelen Uppsalan koodeksiin B 28 sisältyvää suomenkielistä messutekstiä, joka tunnetaan myös nimellä Uppsalan käsikirjan messu. Uppsalan käsikirjan messu ei ole aiemmin ollut kielitieteellisen tai liturgiahistoriallisen tutkimuksen pääkohteena, joten tutkielman tarkoituksena on tarkastella monipuolisesti sekä sen kielellisiä piirteitä että sisällöllisiä ominaisuuksia. Tutkimuksen vertailuaineistona ovat reformaatioajan alun suomenkieliset messutekstit – Westhin koodeksin messu, Kangasalan Missalen suomenkielinen messuteksti ja Mikael Agricolan painettu Messu (1549) – sekä ruotsalaisen Messun vuosien 1541 ja 1548 laitokset. Vertailen myös muutamia Abckirian (1543) ja Rucouskirian (1544) tekstejä Uppsalan käsikirjan messun vastaaviin teksteihin. Keskeisin tavoitteeni on selvittää, minkälaista suomen kieltä Uppsalan käsikirjan messun kirjoittaja on käyttänyt, milloin käsikirjoitus on kirjoitettu ja mikä on sen suhde muihin tunnettuihin 1500-luvun puolivälin messuteksteihin. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä on sekä vanhaa kirjakieltä koskeva kielitieteellinen tutkimus että teologien harjoittama liturgiahistoriallinen tutkimus. Uppsalan käsikirjan messun ortografian ja kielen tutkimisen kannalta keskeisimpiä lähdeteoksia ovat vanhan kirjasuomen – pääasiassa Agricolan teosten – äänne- ja muotopiirteitä, syntaktisia rakenteita ja sanastoa käsittelevät tutkimukset ja oppikirjat. Tutkimusmenetelmäni on vanhan kirjasuomen tutkimuksessa yleisesti käytetty tekstien synoptinen vertailu eli vertailtavien tekstien tarkastelu rinnakkain. Synoptisen vertailun avulla pienetkin tekstien väliset erot, kuten ortografiaan ja sananmuotoihin liittyvät eroavaisuudet, on helppo huomata. Havaintoja tehdessäni olen hyödyntänyt sekä kielitieteellistä että liturgiahistoriallista tutkimuskirjallisuutta. Tutkimus vahvistaa hypoteesini siitä, että Uppsalan käsikirjan messu on kirjoitettu vuosien 1544 ja 1548 välillä. Ortografialtaan ja kielellisiltä piirteiltään se muistuttaa eniten Agricolan varhaisia teoksia ja sisältää runsaasti vanhalle kirjasuomelle ominaisia lounaismurteisina pidettyjä äänne- ja muotopiirteitä. Myös ruotsin kielen syntaktisten rakenteiden vaikutus näkyy selvästi Uppsalan käsikirjan messussa. Kielitieteellisten tulosten lisäksi tutkimuksesta käy ilmi, että Uppsalan käsikirjan messu perustuu pääasiassa vuoden 1541 ruotsalaiseen Messuun. Tekstivertailut todistavat myös, että kirjoittaja on halunnut noudattaa Turun hiippakunnan omia perinteitä ja on siksi hyödyntänyt Agricolan Abckirian ja Rucouskirian tekstejä.

De differentia notionum instrumentalium et realium

Dedikaatio: Carol. Ad. Wachtmeister.

De differentia notionum instrumentalium et realium 1

Arkit: 1 arkintunnukseton lehti, A-B4. - S. [2] tyhjä.

Le Petit journal. Supplément du dimanche

1920/07/04 (Numéro 1541).