1000 resultados para Seppinen, Ilkka: Suomalaisen avaruustutkimuksen historia Euroopan Avaruusjärjestön jäsenyyteen asti
Resumo:
Euroopan unionin yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan (YTPP) voidaan katsoa olevan yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan (YUTP) sotilaallinen ulottuvuus. Euroopan unionilla on ollut vaikeuksia turvata rauhaa omassa naapurustossaan (Balkanin kriisi, Libya), josta johtuu paineet kehittää nykyistä yhteistä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää EU:n strategisen kulttuurin ilmentymistä ja dynamiikkaa. Tämä tutkimus on laadullinen tutkimus ja metodina on abduktiivinen sisällönanalyysi. Abduktiivisen toimintahypoteesin ja kirjallisuuskatsauksen avulla luodaan tutkimuksessa strategisen kulttuurin teoreettinen viitekehys, joka antaa näkökulman ja rajauksen tutkimukseen. Primäärilähteenä tutkimuksessa käytetään Euroopan unionin perussopimusta, Euroopan unionin turvallisuusstrategiaa vuodelta 2003 ja sen toteutumisraporttia vuodelta 2008. Tutkimuksen tulosten perusteella voidaan väittää, että EU:lla on strategista kulttuuria, jos sitä tarkastelee teoreettisen viitekehyksen avulla. Lisäksi tulokset puoltavat ajatusta, että Euroopan unionin turvallisuusympäristö on muuttunut 2000-luvulla. EU:n sotilaalliset operaatiot ovat painottuneet 2000-luvun alkupuolelle. YTPP:n konkretisoituminen Artemikses-operaatiossa ja Euroopan unionin turvallisuusstrategian luominen vuonna 2003, oli EU:n strategisen kulttuurin nousuaikaa. Paineet mitkä ajoivat EU:ta kehittymään strategisena toimijana, kumpusivat 11. syyskuuta aiheutetuista terroriiskuista ja niitä seuranneesta Yhdysvaltojen hyökkäyksestä Irakiin. Georgian tapahtumat 2008 aiheuttivat muutospaineita yleiseen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan. Muutospaineet konkretisoituivat raporttiin Euroopan unionin turvallisuusstrategian toteutumisesta ja lopulta Lissabonin sopimukseen 2009. Vaikka Lissabonin sopimukseen liittyvistä rakenneuudistuksista oli keskusteltu jo aiemminkin, tutkimuksessa väitetään, että Georgian sota edisti halua päästä yhteisymmärrykseen näistä rakenneuudistuksista. Vuosi 2011 aiheutti taantuman yhteisen turvallisuus ja puolustuspolitiikan kehittymiselle. Päätös olla osallistumatta Libyan kriisiin osaltaan heikensi EU:n strategista kulttuuria. Tutkimuksessa väitetään, että YTPP:n nouseminen takaisin EU:n asialistalle (taloudellisesta tilanteesta huolimatta) vuonna 2013 johtuu EU:n epäonnistumisesta ottaa vahvaa roolia Libyan kriisissä.
Resumo:
Euroopan unionin taisteluosastot perustuvat vuonna 1999 Helsingissä pidettyyn Eurooppa - neuvoston kokoukseen, jolloin Eurooppa -neuvosto päätti 60 000 sotilaan kriisinhallintajoukkojen kokoamisesta vuoteen 2003 mennessä. Tuolloin todettiin myös tarve EU:n nopean toiminnan joukkojen kehittämiseen. EU:n taisteluosastokonseptin yleinen kehys hyväksyttiin kesäkuussa vuonna 2004. EU:n taisteluosastot ovat itsenäiseen toimintaa kykeneviä nopean toiminnan joukkoja, jotka ovat korkeassa lähtövalmiudessa ja soveltuvat laaja-alaisiin kriisinhallintatehtäviin. Tässä tutkimuksessa käsiteltiin Pohjoismaisia taisteluosastoja. Pohjoismaisiin taisteluosastoihin osallistuvat maat olivat Ruotsi, Suomi, Norja, Irlanti ja Viro. Tutkimuksessa tarkasteltiin valtiojohdon puheita. Puheista etsittiin perusteltuja vastauksia kysymykseen, mitkä ovat Pohjoismaiseen taisteluosastoon osallistuvan valtion tarkoitusperät? Puheista saatuja vastauksia vertailtiin osallistuvien maiden kesken. Tutkimukseen valitut puhujat olivat Pohjoismaisen taisteluosaston jäsenmaiden pääministerit, ulkoministerit, puolustusministerit ja ase- ja puolustusvoimien komentajat. Tutkimuksessa käytettiin kahta laadullisen tutkimuksen menetelmää, sisällönanalyysia ja vertailevaa menetelmää. Teoreettisena näkökulmana tässä tutkimuksessa oli konstruktivismi. Tutkimuksessa käytettävällä teorialla selvitettiin, tulkittiin ja ymmärrettiin lähdeaineistosta löytyviä perusteluita siitä, mitkä ovat valtion tarkoitusperät osallistua Pohjoismaiseen taisteluosastoon. Johtopäätöksinä voidaan todeta, että jäsenmaiden osallistumisen tarkoitusperät olivat samankaltaisia esimerkiksi Euroopan unionin yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan osalta. Eroavaisuuksiakin löytyi, esimerkiksi Norja ei perustellut osallistumistaan Pohjoismaiseen taisteluosastoon hyödyttävän sitä kansallisella tasolla, kuten muut maat tekivät. Irlanti ja Norja olivat jäsenmaita jotka korostivat oman osallistumisensa hyödyttävän myös Yhdistyneitä Kansakuntia ja sen johtamia kriisinhallintaoperaatioita. Ruotsin osallistumisen tarkoitusperiin heijastui meneillään oleva puolustusvoimien reformi. Suomen valtiojohto vertasi muun muassa Euroopan unionin nopean toiminnan joukkoja Naton nopean toiminnan joukkoja keskenään, sekä huomioi näiden kahden organisaation välisen yhteistyön.
Resumo:
Suomalaiset ovat osallistuneet Yhdistyneiden kansakuntien rauhanturvatyöhön sen alusta lähtien vuodesta 1956. Rauhanturvatyön luonne on viime vuosina muuttunut, mutta rauhanturvaajia tarvitaan edelleen. Rauhanturvajoukon toiminnan takaamiseksi tarvitaan erilaisia taustatekijöitä, joita ilman joukko ei kykene toimimaan tai sen suorituskyky laskee oleellisesti. Taustatekijöistä huolto on joukon toiminnan kannalta tärkein ja sen täytyy olla kunnossa siinä vaiheessa, kun rauhanturvajoukko lähetetään toimintaalueelle. Tämä tutkimus keskittyy kahteen ensimmäiseen YK:n rauhanturvaoperaatioon, joissa Suomi oli mukana. Tutkimus käsittelee suomalaisen rauhanturvajoukon huoltoa ja siihen liittyviä ongelmia Suezilla 1956 – 1957 sekä Kyproksella 1964 – 1977. Tutkimuksen tarkoitus on selvittää, miten huollon järjestelyt onnistuivat sekä analysoida, miten kyettiin ottamaan huomioon ensimmäisen operaation kokemukset Suezilla seuraavassa operaatiossa Kyproksella. Tutkimusaineistona ovat olleet julkiset asiakirjat, rauhanturvatoiminnasta kirjoitetut kirjat ja artikkelit sekä kahden rauhanturvatyöhön osallistuneen henkilön haastattelu. Tutkimusmenetelmänä on käytetty aineistolähtöistä sisällön analyysiä, jolla tarkoitetaan teoreettista asiakirjoihin ja kirjallisuuteen perustuvaa kuvailevaa tutkimusta eli empiiristä tutkimusta. Tutkimuksessa ilmeni, että rauhanturvaoperaation huoltojärjestelmässä esiintyi runsaasti ongelmia. Ongelmista huolimatta huolto kyettiin toteuttamaan hyvin. Omavaraisuuden lisääminen Kyproksen operaation alkuaikoina olisi auttanut monessakin huoltoon liittyvässä asiassa ja ongelmatilanteessa. Vaikka YK lupasikin luovuttaa operaatioon osallistuville maille tietyt tarvikkeet toimialueella, niin toimitusten hitauden ja niissä ilmenevien muiden epäkohtien vuoksi olisi ollut tarpeellista olla mahdollisimman pitkään omavarainen operaation alkuvaiheissa. Jo Suezin operaatio näytti sen, että mitä omavaraisempi joukko on, sitä paremmin se kykenee aloittamaan toiminnan alueella.
Resumo:
”All that is necessary for the triumph of evil is that good men do nothing.” Euroopan unionin kriisinhallintakyky on kehittynyt voimakkaasti koko unionin olemassaolon ajan. Viimeisimpänä uudistuksena unioniin on luotu kyky nopeaan toimintaan. Suomi unionin osana on ilmoittautunut mukaan Euroopan unionin taisteluosastoihin. Tämä tutkimus keskittyy niihin tekijöihin päätöksentekoympäristössä, jotka mahdollistavat unionin toteuttaman kriisinhallintaoperaation. Tarkoituksena on ollut kirjallisuuslähteisiin ja haastatteluihin nojaten selvittää Suomen ja Euroopan unionin sotilaallisen kriisinhallinnan päätöksenteon kentästä päätöksentekoon liittyvät organisaatiot, päätöksentekoprosessit sekä prosessin aikana tuotettavat päätökset ja asiakirjat. Työ omalta osaltaan täydentää Ossi Kervisen tekemää tutkimustyötä kriisinhallinnan päätöksentekorakenteista. Työn tutkimusasetelmana on mallinnus ulkopoliittisesta päätöksenteosta. Tutkimuskysymyksiä on kaksi: 1. Mahdollistaako Euroopan unionin päätöksentekomenetelmä sotilaallisen kriisinhallintaoperaation aloittamisessa tarvittavien päätösten laatimisen, erityisesti tarkasteltaessa päätöksentekoa nopean kriisinhallintatoiminnan näkökulmasta? 2. Onko kansallinen päätöksentekomenetelmä toimiva ja erityisesti onko se oikeaaikainen, kun tarkastelemme sitä Euroopan unionin nopeutetun päätöksenteon näkökulmasta? Tärkeimpinä lähteinä ovat olleet Euroopan unionin asiakirjat, eri organisaatioiden laatimat tieteelliset tutkimusraportit. Haastatteluilla on pyritty kartoittamaan toimintamalleja, jotka eivät ilmene kirjallisissa lähteissä. Haastatteluilla oli suuri merkitys johtopäätöksien muodostumisessa. Tutkimus toi esille, että Euroopan unionin päätöksentekorakenne on kaiken kaikkiaan monimutkainen. Päätöksentekojärjestelmää myös uudistetaan voimakkaasti kaiken aikaa, ja tämä osaltaan vaikeutti tutkimuksen tekemistä. Kansallisen päätöksenteon osalta voimakas julkinen keskustelu kriisinhallintalaista ja yleensä kriisinhallinnan päätöksenteosta oli myös tutkimusta vaikeuttavana tekijänä. Päätelmänä tutkimuskysymysten osalta on se, että Euroopan unioni omaa tahdon nopeaan päätöksentekoon ja operaatio Artemiksen katsotaan olevan todiste kyvyn olemassaolosta. Kaikki ne toimet joita Euroopan unioni on suunnitellut päätöksenteon nopeuttamiseksi, eivät kuitenkaan käytännössä nopeuta itse päätöksentekoa. Kansallisen päätöksenteon osalta johtopäätöksenä on, että itse päätöksentekomenetelmä on oikea, mutta se on väärin ajoittunut, mikäli asiaa tarkastellaan nopean toiminnan näkökulmasta. Kansallinen päätöksentekoprosessi tulee voida käynnistää aikaisemmin ja sotilaallisen voimankäytön oikeudet tulee saattaa pois kansallisesta päätöksenteosta käsiteltäessä Euroopan unionin nopeaa kriisinhallintatoimintaa.
Resumo:
Eurooppalainen turvallisuusympäristö muuttui merkittävästi kylmän sodan päätyttyä noin viisitoista vuotta sitten. Saksojen yhdistymisestä saakka Saksan liittotasavalta on etsinyt uutta rooliaan turvallisuuspoliittisena toimijana kansainvälisessä järjestelmässä. Saksa on yksi Euroopan suurmaista niin taloudellisesti kuin väestömäärältään. Kuitenkin sitä on pidetty “poliittisena kääpiönä”, jonka todellinen rooli poliittisena toimijana ei vastaa sen potentiaalia. Viime vuosina Saksan turvallisuuspolitiikka on muuttunut aktiivisemmaksi. Muutokset ovat aiheuttaneet tarpeen selvittää Saksan nykyistä turvallisuuspolitiikkaa. Tutkimuksella pyritään analysoimaan Saksan toteuttaman turvallisuuspolitiikan luonnetta, Saksan asemaa Euroopan turvallisuusarkkitehtuurissa, sekä tekijöitä jotka ovat johtaneet tiettyihin poliittisiin valintoihin. Tutkimus on luonteeltaan teoreettinen. Tutkimuksen aiheesta johtuen käyttökelpoinen ja saatavilla oleva tutkimusmateriaali on kirjoitettua materiaalia, jolloin päätutkimusmenetelmäksi on määrittynyt arvioiva asiakirja-analyysi. Tutkimuksessa selvisi, että Saksa on pyrkinyt vahvistamaan rooliaan turvallisuuspoliittisena toimijana viimeisten vuosien aikana ja monin tavoin siinä myös onnistunut. Saksa pyrkii kuitenkin edelleen toimimaan turvallisuusjärjestöjen ja muiden monikansallisten järjestelyiden puitteissa. Oletettavaa on, että Saksa pyrkii kasvattamaan rooliaan myös tulevaisuudessa. Saksan lähihistorian merkitys turvallisuuspoliittisille ratkaisuille on vähentynyt. Saksan suhteissa Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin toimijoihin vaikuttaa kuitenkin historiasta pohjautuvia vuorovaikutustekijöitä.
Resumo:
Tutkimuksessa oli tarkoitus vertailla Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen rajaturvallisuusjärjestelmiä keskenään. Tutkimusongelmana oli kysymys: ”Mitä eroja / yhtäläisyyksiä on Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen rajaturvallisuusjärjestelmillä ja miksi?” Tutkimuksen viitekehyksenä käytettiin turvallisuuden ja etenkin rajaturvallisuuden käsitettä. Tutkimus toteutettiin asiakirjatutkimuksena julkisia lähteitä käyttäen. Euroopan unionissa rajaturvallisuus on osa sisäistä turvallisuutta. Rajaturvallisuudella tarkoitetaan lähinnä henkilöihin kohdistuvaa valvontaa. Tärkeimmät Euroopan unionin rajaturvallisuuteen kohdistuvat uhkat ovat terrorismi, laiton maahanmuutto, kansainvälinen järjestäytynyt rikollisuus, ihmisten salakuljetus ja ihmiskauppa. Euroopan unionin rajaturvallisuusjärjestelmä rakentuu vapaalle liikkuvuudelle unionin sisällä ja neliportaiselle rajaturvallisuusjärjestelmälle. Unionin jäsenvaltiot vastaavat ulkorajojen valvonnasta, mutta nykyisin erityisesti nopean toiminnan rajainterventioryhmät mahdollistavat jäsenmaiden rajavalvontaviranomaisten toiminnan koko unionin alueella. Yhdysvalloissa rajaturvallisuus on osa kotimaan turvallisuutta, jonka tärkein tehtävä on terrorismin torjunta. Yhdysvalloissa rajaturvallisuuden käsite sisältää sekä henkilöiden että tavaroiden valvonnan eli ns. tullivalvonnan. Tärkeimmät uhkat ovat terrorismi, huumeet, joukkotuhoaseiden leviäminen, laiton maahanmuutto, ihmisten salakuljetus sekä tartuntatautien ja tuholaiseläinten leviäminen. Yhdysvaltojen rajaturvallisuusjärjestelmä perustuu tehokkaalle ja runsain teknisin apuvälinein tapahtuvalle rajojen valvonnalle etenkin Meksikon vastaisella rajalla. Myös Yhdysvaltojen rajojen valvonta aloitetaan ulkomailta ja ulotetaan sisämaahan. Rajaturvallisuuden uhkakuvat ovat hyvin pitkälti samanlaiset Euroopan unionissa ja Yhdysvalloissa. Terrorismin torjunta ja taloudelliset näkökohdat ovat Yhdysvalloissa Euroopan unionia huomattavasti korostetummin esillä. Hyvin samanlaisia ovat myös ne tavat, joilla rajojen valvontaa toteutetaan käytännössä. Yhdysvalloissa tehtävän toteuttaminen on kuitenkin yksinkertaisempaa, koska rajojen valvonnasta vastaa maalla yksi ja merellä yksi viranomainen. Euroopan unionissa jokaisella jäsenmaalla on omat kansalliset rajavalvontaviranomaisensa. Tämä tekee Euroopan unionin rajaturvallisuusjärjestelmästä Yhdysvaltojen järjestelmää kankeamman eikä tilanteeseen ole nähtävissä muutosta niin kauan kuin unioni pysyy valtioliittona ja jäsenvaltiot suvereeneina.
Resumo:
Ihmiskunta on tänä päivänä riippuvaisempi merellisten liikennevirtojen turvallisuudesta kuin koskaan aikaisemmin sen historiassa ja Euroopan unionia voidaan hyvällä syyllä kut-sua merelliseksi suurvallaksi. Merellinen toimintaympäristö (engl. Maritime Domain) on erittäin kompleksinen kokonaisuus, jonka osatekijöiden välisiä vuorovaikutussuhteita on hyvin vaikea kattavasti määritellä tai edes tyydyttävällä tasolla kuvata. Kun merellisen toimintaympäristön turvallisuusulottuvuuden yhdistää Euroopan Unionin monitasoisen ja -ulotteisen hallinta- ja hallintojärjestelmän kanssa, on loppuasetelma entistäkin vaikeammin kokonaisvaltaisesti lähestyttävissä ja analysoitavissa. Tämän tutkimustyön tarkoituksena on selvittää, onko yhdennetyn meripolitiikan, yhdenne-tyn rajaturvallisuuden ja yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan rinnakkain etenevissä merellisissä turvallisuushankkeissa huomioitu niiden väliset kytkennät päällekkäisyyksien välttämiseksi, sekä synergiaetujen maksimoimiseksi ja onko Euroopan Unionin yhdenne-tyn meripolitiikan kehittämisessä tunnistettavissa meren ja sen vapaan käytön merkityksen turvallistamista integraation syventämiseen johtavan kehityksen osana? Tutkimustyön johtopäätökset osoittavat selkeän tarpeen EU -tason merellisten turvalli-suushankkeiden nykyistä vahvemmalle koordinoinnille jopa uusin institutionaalisin järjes-telyin Euroopan Unionin merellisen turvallisuusstrategian tukemana. Tutkijan näkemyksen mukaan kyse ei kuitenkaan ole turvallistamisesta sen perinteisessä merkityksessä, vaan strategisen tason poliittisesta päätöksenteosta ylikansallisessa ohjauksessa.
Resumo:
Kirjallisuusarvostelu