Stitching Settler Identities: Canadian Quilts and Their Makers, 1800-1880

Stitching Settler Identities: Canadian Quilts and their Makers, 1800-1880 explores the making, use, and circulation of handmade settler quilts as representation of nineteenth-century women’s social, cultural and economic histories in Canada. An important part of Canadian settlement history is the making and use of handmade quilts in the settler homestead. Handmade coverlets that provided both physical and emotional warmth in the home were a measure of a settler-woman’s careful management of resources and a display of her innovation and creativity. Few settler women recorded their daily experiences; however, most women could sew and quilts offered a method of expression that allowed them to reflect and portray their identities. Thus far, the few studies of quilts have been limited to exhibition catalogues or research that considers a quilt’s aesthetics or its historic significance. While several scholars have called for a reclassification of textile production and needle arts to advance the way in which settler women were viewed as social beings – creating, producing, communicating, and circulating cultural values, most studies on quilts have overlooked a coverlet’s materiality. This study aims to expand the research on quilts as material culture within the context of art history by also considering a quilt’s materiality and when possible, its maker's biography.

David Phillips: The German example, English interest in educational provision in Germany since 1800, London / New York: Continuum 2011 [Rezension]

David Phillips: The German Example, English Interest in Educational Provision in Germany Since 1800, London / New York: Continuum 2011 (230 S.; ISBN 978-1-44114-130-9; 70,00 EUR)

Mariage et altérité : les alliances mixtes chez la noblesse canadienne après la Conquête (1760-1800)

Le 8 septembre 1760, la Nouvelle-France s’incline devant son opposant, la Grande-Bretagne, après six années de conflits armés. La fin des hostilités en Europe, concrétisée par la signature du traité de Paris le 10 février 1763, marque un tournant pour les habitants de la vallée du Saint-Laurent qui ont désormais un nouveau souverain. Le changement de régime est lourd de répercussions, particulièrement pour la noblesse canadienne. Étant donné qu’ils sont dépendants des dirigeants afin d’obtenir des postes de choix, les membres de ce groupe privilégié ayant décidé de rester dans la colonie doivent s’adapter s’ils désirent maintenir leur statut social. L’arrivée des nouvelles élites militaires, administratives et commerciales britanniques oblige la noblesse à se renouveler. Les familles nobles ont-elles usé de stratégies matrimoniales en mariant leurs enfants à des individus non francophones dans le but de se rapprocher des autorités? En contrepartie, ces alliances interethniques ont-elles permis aux conjoints « étrangers » de s’insérer dans les réseaux seigneuriaux? Les unions mixtes impliquant un membre de la noblesse sont peu nombreuses (38) et concernent surtout les filles nobles. La présence de fils nobles n’est pas pour autant inexistante, bien que les comportements de ceux-ci se distinguent de leurs compatriotes féminines. Ayant des caractéristiques hétérogènes, les mariages mixtes perpétuent tout de même les pratiques en place sous le régime français, notamment sur le plan sociodémographique. Les parcours religieux variés sont toutefois le reflet de la période de transition que constitue la deuxième moitié du XVIIIe siècle. Sur le plan socioprofessionnel, les conjoints non francophones ont relativement bien tiré profit de leur alliance avec une noble canadienne, contrairement aux pères nobles. Malgré leur nombre restreint, l’étude des mariages mixtes permet de documenter un phénomène jusque là méconnu, en plus d’approfondir les connaissances en histoire de la famille et du genre pour les quarante années qui suivent la Conquête.

Niskapietiläntie, Ruokolahti, Rautjärvi : Museotien hoito- ja ylläpitosuunnitelmat

Niskapietiläntien museotie on Ruokolahden ja Rautjärven kuntien alueella tiellä 3891. Museotiejakso on pituudeltaan 19,5 kilometriä. Sen länsipää on levähdysalueen kohdalla, jonka tierekisteriosoite on 3981/1/6330. Itäpäässä museotie liittyy Miettiläntiehen (tie 3991). Niskapietiläntien museotien ulkopuolinen itäosa Ruokolahden Immolan ja Huhtasen kohdalla sijoittuu tiiviiseen taajamarakenteeseen. Immolassa on entisen sotilaslentokentän kasarmialue, joka on valtakunnallisesti merkittävä kulttuuriympäristö (RKY). Museokohteena Niskapietiläntie on periaatteessa helposti saavutettava, mutta käytännössä vaikeasti löytyvä siitäkin huolimatta, että sille ohjaavat museotieopasteiden lisäksi Via Karelia-tien opasteet. Museotien opastaulut ovat uusia ja asianmukaisia, mutta niissä museotiejakso on merkitty virheellisesti, liian pitkäksi länsiosastaan. Niskapietiläntie on liitetty Liikenneviraston (silloin Tie- ja vesirakennuslaitoksen) museokohdekokoelmaan vuonna 1989. Se edustaa kokoelmapolitiikassa mainittuja tieliikennehistoriallisia ajanjaksoja, ”1600- ja 1700-lukujen tieverkon rakentuminen” ja ”1800-luvun tieverkon täydentyminen”. Tietopohja on ollut hatara sekä museokohdetta valittaessa että kokoelmapolitiikan arvotuksessa. Tämän hoito- ja ylläpitosuunnitelman yhteydessä on käynyt ilmeiseksi, että tie on syntynyt vasta 1700-luvun puolivälin tienoilla ja liittyy Venäjän ensisijaisesti sotilaallisiin tavoitteisiin. Tien merkitys valtakunnalliselle liikenteelle alkaa 1800-luvulta, kun postin kuljetus aloitettiin ja tielle perustettiin kestikievarit, mitä on yleensä pidetty maantien tunnusmerkkinä. Vuosina 1938–1957 Niskapietiläntien museojakso oli osa valtateitä 6 ja 14. Selkeimmin se edustaa kokoelmapolitiikan ajanjaksoa: ”Vuoden 1938 valtatieluokitus ja sen merkitys”. Tien sotilaallinen arvo oli keskeinen vuonna 1936, kun Viipurin läänin kansanedustajat esittivät tien parantamista. Tien parantaminen aloitettiin vuonna 1938. Jatkosodan alussa Niskapietiläntien maasto oli suomalaisten sotajoukkojen lähtöalue. Tienvarren asukkaiden kylätoiminta on poikkeuksellisen aktiivista, mikä huipentuu vuosittaiseen, jo perinteiseen Museotiepäivään. Tien sotilaallista perinnettä on myös elävöitetty ja reservikasarmialue on kunnostettu muistomerkiksi. Niskapietiläntie kuuluu Museoviraston valtakunnallisesti merkittävien rakennettujen kulttuuriympäristöjen luetteloon (RKY). Niskapietilän museotien linjaus ja mäkisyys sekä maa- ja metsätalousmaisema ovat säilyneet toisiaan täydentävänä kokonaisuutena ja kuvaavat edustavasti suomalaisia maanteitä 1800-1900-lukujen taitteen molemmin puolin sekä valtateitä 1930-luvulta 1950-luvulle. Tien kunto on museaalisessa näkökulmassa hyvä. Myös sen ympäristö vastaa historiallista arvoaan. Hoito- ja ylläpitosuunnitelman tavoitteena on säilyttää Niskapietiläntie ensisijaisesti todisteena Suomen ensimmäisistä valtateistä. Tien säilyneisyys museointihetken (1989) asussa edellyttää hienovaraisia toimenpiteitä, joissa erityisesti otetaan huomioon tien liittyminen ympäristöönsä. Toimenpiteillä pyritään korostamaan tien ja sen ympäristön tulkittavuutta. Suunnitelmassa on esitetty toimenpiteitä tien ja sen lähiympäristön kehittämiseksi ja hoitamiseksi sekä tienpitäjän että maanomistajien näkökulmasta. Suunnitelma sisältää alueurakkaan sisällytettävät tieympäristön hoitotoimenpiteet sekä kohteen ympäristön kunnostustoimenpiteitä ja suuntaviivoja tien mahdolliselle korjaukselle.

The Comfort of life depends upon Conversation – Puheen ja keskustelun ihanteet 1700-luvun englantilaisessa miehille ja naisille suunnatussa käytöskirjallisuudessa

Tutkielmassani tarkastellaan 1700-luvun englantilaisten käytösoppaiden antamia ohejeita ihanteellisesta kohteliaasta puheesta ja keskustelusta. Kohtelias käytöskulttuuri oli kehittynyt 1700-luvun kuluessa kaikenkattavaksi kulttuuriseksi ideologiaksi, jonka tärkein ilmaisumuoto oli keskustelu. Tutkielmassani pyrin selvittämään valitsemani neljän 1700-luvun englantilaisten käytösoppaan antamia ohjeita ihanteellisesta keskustelusta ja puheesta. Kaksi opasta on suunnattu miehille ja kaksi vastaavasti naisille. Tarkastelen naisille ja miehille suunnattujen 1700-luvun englantilaisten käytösoppaiden antamia ohjeita ihanteellisesta keskustelusta ja puheesta. Tärkeäksi näkökulmani kannalta muodostuu ajan kohtelias käytöskoodisto ja sen suhde puheeseen. Pohdin työssäni kohteliaisuuden suhdetta puheeseen ajan käytöskirjallisuuden kautta. Millaista kohtelias puhe niiden mukaan oli ja millaisia ideologisia sisältöjä sekä tavoitteita se sisälsi. Tuon esiin myös kohteliaisuuden suhdetta 1700-luvun englantilaisen yläluokan elämään ja sen vaikutukseen yhteiskunnassa. Pohdin erityisesti sitä millaiseksi käytösoppaat kuvasivat miesten ja naisten ihanteellista puhetta sekä keskustelua. Millaisina puhujina oppaat näkivät miehen ja naisen? Erosiko miesten ja naisten puhe jotenkin toisistaan? Käytösoppaiden tapaan nähdä sukupuolet vaikuttaa vahvasti 1700-luvun Englannissa vallinneet käsitykset sukupuolten rooleista ja sukupuolten eroista. Toisaalta kohtelias käytöskulttuuri antaa ihanteelliselle keskustelulle ja puheelle oman kehyksensä. 1700-luvun englantilaiset käytösoppaat korostavat kohteliaan puheen roolia ihmiselämän ja sosiaalisten suhteiden kannalta. Se oli tärkein keino, jolla eliitti pystyi omaa asemaansa perustelevat ja jonka avulla yhteisöön kuuluminen arvioidaan. Kohtelias puhe vaati harjoittajiltaan paljon ja se vaatikin harjaantumista. Käytösoppaat näkevät miehen ja naisen hyvin erilaisina keskustelijoina. Molemmat pyrkivät puheellaan miellyttämään muita ja olemaan osa kohteliasta yhteisöä, mutta miesten ja naisten saamat puhujanroolit ovat hyvin erilaisia. Ihanteellinen maskuliininen puhe henkilöityy kohteliaaseen herrasmieheen, joka kohtelee puheellaan kanssaihmisiä hyväntahtoisesti ja yhdenvertaisesti. Käytösoppaat rajaavat kohteliaan herrasmiehen ideaalin ulkopuolelle naismaisia ja moraalittomia käytösmalleja maskuliinisuuden sekä kohteliaisuuden suojelemiseksi. Naisille puolestaan käytösoppaat antavat rajoitetun roolin kohteliaassa yhteisössä, jonka toiminnot ohjautuvat tämän oman maineen, mutta myös miehisen kunnian ja tarpeiden kautta. Toisaalta naisten puhe on kohteliaan keskustelun kannalta myös tärkeää ja se saa erityisen roolin avioliitossa.

Povoações, freguesias e vilas na Paraíba Colonial: Pombal e Sousa, 1697-1800

The towns presently named Pombal and Sousa, located in the hinterland of the State of Paraíba, Brazil, still keep vestiges of the colonization process they went through along the 18th and 19th centuries, when they both emerged as settlement nuclei in the extreme West of the then captaincy of Paraíba and attained the status of freguesia and vila in a later period. This research aims to comprehend the process of urban formation and development of the colonial urban nuclei of Pombal and Sousa as they became povoados (hamlets), freguesias (parishes) and vilas (small urban communities with a local government), according to territorial expansion policies implemented by the Portuguese government from 1697 to 1800. The choice of the two urban settlements for this survey lies in the fact that they were part of the great conquest and colonization program undertaken by the Portuguese Crown. Another aspect that was considered was the fact that those towns are the oldest urban nuclei of Paraíba s hinterland. They came into being as early as in the times of the colony, thus producing a favorable environment to the study of the changes that occurred in the captaincy s hinterland scenery resulting from the process of formation and development of the colonial urban space. Three fundamental categories of analysis were defined since they have a direct bearing upon the urban configuration of the two colonization nuclei: povoado, freguesia and vila. The three of them are related to civil and ecclesiastic jurisdictions. Field, documentation and bibliography surveys were undertaken in order to develop the study. They allowed for the finding of vestiges of the old, colonial urban structures and for the development of theoretical analysis based on present-day studies of issues relating to the colonial urban history. The study purposes were, therefore, to try to understand how the old urban nuclei of Pombal and Sousa fit in the territorial expansion policies undertaken by the Portuguese government; to relate the process of urban formation and development of such nuclei with the categories of analysis povoação-freguesia-vila by discussing the relations and influences they exert over one another and their territory, as well as to unveil, as much as possible, the configuration the urban spaces that were shaped along the 18th century