Relationship Between the Levels of Non-structural Carbohydrates, Digging Date, Nursery-growing Environment, and Chilling in Strawberry Transplants in a Subtropical Environment

Experiments were conducted to study the effect of time of digging and nursery-growing environment on the levels of non-structural carbohydrates in 'Festival' strawberry transplants (Fragaria xananassa) over 2 years in southeastern Queensland, Australia. We were interested in determining whether there was a strong relationship between the potential productivity of this material and reserves in the plants. First, bare-rooted plants were obtained from Stanthorpe in southern Queensland from early March to mid-April/late April. Second, bare-rooted plants were sourced from Stanthorpe (a warm-growing area) or from Toolangi in Victoria (a cool-growing area). In Year 1 of the experiments, the nursery material from the different treatments was grown at Nambour in southeastern Queensland and fruit yield determined. The total weight of nonstructural carbohydrates/plant increased as digging was delayed and was higher in the plants from Stanthorpe than the plants from Toolangi. Plants dug on 17 Mar. in Year 1 had higher weights of non-structural carbohydrates [292 mg/plant dry weight (DW)] than plants dug on 3 Mar. (224 mg/plant) and higher early yield to the end of June or to the end of July and higher total yield to mid-October adjusted by the length of the growing season for the different treatments. Plants dug on 1 Apr. (408 mg/plant) or on 13 Apr. (445 mg/plant) had higher reserves than the plants dug on 17 Mar. but lower yields. Only the differences in yields between the plants dug on 3 Mar. and 17 Mar. reflected the differences in carbohydrates. The stock from Stanthorpe had greater reserves (408 mg/plant) than the stock from Toolangi (306 mg/plant) but similar yields in Year 1 possibly because of poorer flowering in the nursery plants. It was concluded that carbohydrate reserves in transplants only partially reflect their productivity in this environment.

Poverty and the Environment : Investment Poverty and the Role of Assets in Generating Welfare for Farmer Households in the Province of Herrera, Panama

Köyhiä maanviljelijöitä on usein syytetty kehitysmaiden ympäristöongelmista. On väitetty, että eloonjäämistaistelu pakottaa heidät käyttämään maata ja muita luonnonvaroja lyhytnäköisesti. Harva asiaa koskeva tutkimus on kuitenkaan tukenut tätä väitettä; perheiden köyhyyden astetta ja heidän aiheuttamaansa ympäristövaikutusta ei ole kyetty kytkemään toisiinsa. Selkeyttääkseen köyhyys-ympäristö –keskustelua, Thomas Reardon ja Steven Vosti kehittivät investointiköyhyyden käsitteen. Se tunnistaa sen kenties suuren joukon maanviljelijäperheitä, jotka eivät ole köyhiä perinteisten köyhyysmittareiden mukaan, mutta joiden hyvinvointi ei ole riittävästi köyhyysrajojen yläpuolella salliakseen perheen investoida kestävämpään maankäyttöön. Reardon ja Vosti korostivat myös omaisuuden vaikutusta perheiden hyvinvointiin, ja uskoivat sen vaikuttavan tuotanto- ja investointipäätöksiin. Tässä tutkimuksessa pyritään vastaamaan kahteen kysymykseen: Miten investointiköyhyyttä voidaan ymmärtää ja mitata? Ja, mikä on viljelijäperheiden omaisuuden hyvinvointia lisäävä vaikutus? Tätä tutkimusta varten haastateltiin 402 maanviljelijäperhettä Väli-Amerikassa, Panaman tasavallan Herreran läänissä. Näiden perheiden hyvinvointia mitattiin heidän kulutuksensa mukaan, ja paikalliset köyhyysrajat laskettiin paikallisen ruoan hinnan mukaan. Herrerassa ihminen tarvitsee keskimäärin 494 dollaria vuodessa saadakseen riittävän ravinnon, tai 876 dollaria vuodessa voidakseen ravinnon lisäksi kattaa muitakin välttämättömiä menoja. Ruoka- eli äärimmäisen köyhyyden rajan alle jäi 15,4% tutkituista perheistä, ja 33,6% oli jokseenkin köyhiä, eli saavutti kyllä riittävän ravitsemuksen, muttei kyennyt kustantamaan muita perustarpeitaan. Molempien köyhyysrajojen yläpuolelle ylsi siis 51% tutkituista perheistä. Näiden köyhyysryhmien välillä on merkittäviä eroavaisuuksia ei vain perheiden varallisuuden, tulojen ja investointistrategioiden välillä, mutta myös perheiden rakenteessa, elinympäristössä ja mahdollisuuksissa saada palveluja. Investointiköyhyyden mittaaminen osoittautui haastavaksi. Herrerassa viljelijät eivät tee investointeja puhtaasti ympäristönsuojeluun, eikä maankäytön kestävyyttä muutenkaan pystytty yhdistämään perheiden hyvinvoinnin tasoon. Siksi investointiköyhyyttä etsittiin sellaisena hyvinvoinnin tasona, jonka alapuolella elävien perheiden parissa tuottavat maanparannusinvestoinnit eivät enää ole suorassa suhteessa hyvinvointiin. Tällaisia investointeja ovat mm. istutetut aidat, lannoitus ja paranneltujen laiduntyyppien viljely. Havaittiin, että jos perheen hyvinvointi putoaa alle 1000 dollarin/henkilö/vuosi, tällaiset tuottavat maanparannusinvestoinnit muuttuvat erittäin harvinaisiksi. Investointiköyhyyden raja on siis noin kaksi kertaa riittävän ravitsemuksen hinta, ja sen ylitti 42,3% tutkituista perheistä. Heille on tyypillistä, että molemmat puolisot käyvät työssä, ovat korkeasti koulutettuja ja yhteisössään aktiivisia, maatila tuottaa paremmin, tilalla kasvatetaan vaativampia kasveja, ja että he ovat kerryttäneet enemmän omaisuutta kuin investointi-köyhyyden rajan alla elävät perheet. Tässä tutkimuksessa kyseenalaistettiin yleinen oletus, että omaisuudesta olisi poikkeuksetta hyötyä viljelijäperheelle. Niinpä omaisuuden vaikutusta perheiden hyvinvointiin tutkittiin selvittämällä, mitä reittejä pitkin perheiden omistama maa, karja, koulutus ja työikäiset perheenjäsenet voisivat lisätä perheen hyvinvointia. Näiden hyvinvointi-mekanismien ajateltiin myös riippuvan monista väliin tulevista tekijöistä. Esimerkiksi koulutus voisi lisätä hyvinvointia, jos sen avulla saataisiin paremmin palkattuja töitä tai perustettaisiin yritys; mutta näihin mekanismeihin saattaa vaikuttaa vaikkapa etäisyys kaupungeista tai se, omistaako perhe ajoneuvon. Köyhimpien perheiden parissa nimenomaan koulutus olikin ainoa tutkittu omaisuuden muoto, joka edisti perheen hyvinvointia, kun taas maasta, karjasta tai työvoimasta ei ollut apua köyhyydestä nousemiseen. Varakkaampien perheiden parissa sen sijaan korkeampaa hyvinvointia tuottivat koulutuksen lisäksi myös maa ja työvoima, joskin monesta väliin tulevasta muuttujasta, kuten tuotantopanoksista riippuen. Ei siis ole automaatiota, jolla omaisuus parantaisi perheiden hyvinvointia. Vaikka rikkailla onkin yleensä enemmän karjaa kuin köyhemmillä, ei tässä aineistossa löydetty yhtään mekanismia, jota kautta karjan määrä tuottaisi korkeampaa hyvinvointia viljelijäperheille. Omaisuuden keräämisen ja hyödyntämisen strategiat myös muuttuvat hyvinvoinnin kasvaessa ja niihin vaikuttavat monet ulkoiset tekijät. Ympäristön ja köyhyyden suhde on siis edelleen epäselvä. Köyhyyden voittaminen vaatii pitkällä tähtäimellä sitä, että viljelijäperheet nousisivat investointiköyhyyden rajan yläpuolelle. Näin heillä olisi varaa alkaa kartuttaa omaisuutta ja investoida kestävämpään maankäyttöön. Tällä hetkellä kuitenkin isolle osalle herreralaisia perheitä tuo raja on kaukana tavoittamattomissa. Miten päästä yli tuhannen dollarin kulutukseen perheenjäsentä kohden, mikäli elintaso ei yllä edes riittävään ravitsemukseen? Ja sittenkin, vaikka hyvinvointi kohenisi, ei ympäristön kannalta parannuksia ole välttämättä odotettavissa, mikäli karjalaumat kasvavat ja eroosioalttiit laitumet leviävät.

Low-frequency electrical stimulation combined with a cooling vest improves recovery of elite kayakers following a simulated 1000-m race in a hot environment

This study compared the effects of a low-frequency electrical stimulation (LFES; Veinoplus® Sport, Ad Rem Technology, Paris, France), a low-frequency electrical stimulation combined with a cooling vest (LFESCR) and an active recovery combined with a cooling vest (ACTCR) as recovery strategies on performance (racing time and pacing strategies), physiologic and perceptual responses between two sprint kayak simulated races, in a hot environment (∼32 wet-bulb-globe temperature). Eight elite male kayakers performed two successive 1000-m kayak time trials (TT1 and TT2), separated by a short-term recovery period, including a 30-min of the respective recovery intervention protocol, in a randomized crossover design. Racing time, power output, and stroke rate were recorded for each time trial. Blood lactate concentration, pH, core, skin and body temperatures were measured before and after both TT1 and TT2 and at mid- and post-recovery intervention. Perceptual ratings of thermal sensation were also collected. LFESCR was associated with a very likely effect in performance restoration compared with ACTCR (99/0/1%) and LFES conditions (98/0/2%). LFESCR induced a significant decrease in body temperature and thermal sensation at post-recovery intervention, which is not observed in ACTCR condition. In conclusion, the combination of LFES and wearing a cooling vest (LFESCR) improves performance restoration between two 1000-m kayak time trials achieved by elite athletes, in the heat.

Optimizing genotype by environment by management to maximize opportunities for maize productivity in North Eastern Australia.

The major objective of this experiment was to identify optimum plant population densities for different maize maturity groups depending on the environments’ potential and identify situations that reduce risk of crop failures while maximizing opportunities for better yield when weather conditions are good.