Kansainvälinen opiskelukokemus ja siinä kohdatut ongelmat – hoitotyön opiskelijoiden arvioimana

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää kansainvälisen opiskelun vaikutusta hoitotyön opiskelijan ammatilliseen, persoonalliseen, kognitiiviseen kehittymiseen sekä kulttuurisen asiantuntijuuden kehittymiseen opiskelijoiden itsearvioimana. Tarkoitus oli myös selvittää, mitä ongelmia kansainväliseen opiskeluun liittyy opiskelijan näkökulmasta. Aineisto kerättiin verkkokyselynä sairaanhoitaja-, terveydenhoitaja-, kätilö- ja ensihoitajaopiskelijoilta, jotka olivat suorittaneet kansainvälistä opiskelua vuosina 2006 − 2007. Kyselylomake, joka oli kehitetty tätä tutkimusta varten sisälsi 49 strukturoitua väittämää, yhden avoimen kysymyksen sekä lisäksi kymmenen taustatietoja kartoittavaa kysymystä. Kyselylomakkeessa väittämät oli jaoteltu ammatilliseen, persoonalliseen, kognitiiviseen kehittymiseen ja kulttuurisen asiantuntijuuden kehittymiseen sekä kansainvälisessä opiskelussa kohdattuihin ongelmiin. Avoimessa kysymyksessä vastaajia pyydettiin tuomaan esiin kolme heille vaikuttavinta asiaa kansainvälisessä opiskelussaan. Tutkimukseen osallistui 84 opiskelijaa. Tutkimusaineisto analysoitiin tilastollisesti SAS 4.0 ja SPSS 14.0 -ohjelmistoilla. Vastaajien taustatietoja kuvailtiin frekvenssien ja prosenttilukujen avulla. Vastausaineistosta muodostettiin summamuuttujia. Tilastollisesti merkitseviä yhteyksiä testattiin Fisherin tarkalla testillä, Kruskal-Wallisin testillä sekä Spearmanin järjestyskorrelaatiokertoimella. Summamuuttujien reliabiliteettia tarkasteltiin Cronbachin alfa -kertoimella. Avoimen kysymyksen vastaukset analysoitiin sisällön analyysillä. Kansainvälisellä opiskelulla oli ammatillisen kehittymisen alalla eniten vaikutusta hoitotyön opiskelijoiden mahdolliseen työskentelyyn ulkomailla valmistumisen jälkeen ja heidän tietämykseensä hoitotyöstä ja terveydenhuollosta muissa maissa. Persoonallisen kehittymisen alalla eniten vaikutusta oli itsetuntemukseen, itsenäisyyteen, itseluottamukseen, stressinsietokykyyn ja arvomaailmaan. Kulttuurisen asiantuntijuuden kehittymisessä eniten vaikutusta oli opiskelijoiden tietoisuuteen omasta kulttuuritaustasta, vieraista kulttuureista sekä heidän vuorovaikutukseensa muista kulttuureista tulleiden ihmisten kanssa. Kognitiivisen kehittymisen alalla suurin vaikutus kansainvälisellä opiskelulla oli kielitaitoon ja motivaatioon opiskella vieraita kieliä. Kansainvälisessä opiskelussa kohdattiin eniten ongelmia käytännön harjoitteluun liittyen. Kokonaisuutena kansainvälinen opiskelu arvioitiin hyvin onnistuneeksi ja sitä suositeltiin paljon muille opiskelijoille.

Jälkirealismin ehdoilla. Hannu Salaman Siinä näkijä missä tekijä ja Finlandia-sarja

Tutkimus selvittää, mitä on jälkirealismi yhteiskunnallisen realismin muunnoksena ja mitkä ovat sen ”mimeettisen sopimuksen” ehdot eli todellisuutta ja sen ”jäljittelyä” koskevat perusteet. Teoreettiseen tarkasteluun yhdistyy Salaman romaanien analyysi suomalaisen jälkirealismin keskeisinä esimerkkeinä. Analysoidut teokset ovat Siinä näkijä missä tekijä (1972) sekä viisiosainen Finlandia-sarja, joka koostuu romaaneista Kosti Herhiläisen perunkirjoitus (1976), Kolera on raju bändi (1977), Pasi Harvalan tarina I (1981) ja II (1983) sekä Kaivo kellarissa (1983). Jälkirealismi määrittyy sellaiseksi kotimaisen kirjallisuuden trendiksi, joka muotoutuu 1900-luvun lopulla – samoihin aikoihin, kun yhteiskunnallinen todellisuus itsessään alkoi jälki- eli ”postmodernisoitua” ja kirjallinen postmodernismi maailmalla kehkeytyi. Toisin kuin postmodernismi, jälkirealismi muotoutuu (nimensä mukaan) realismin tradition pohjalta eikä pyri hylkäämään mimesistä. Mutta se ei enää allekirjoita aikaisemman realismin mimeettistä sopimusta sellaisenaan, vaan muokkaa ja ajanmukaistaa sopimusehtoja siksi, että yhteiskunnallinen todellisuus itsessään on rajussa muutoksessa eivätkä vanhat keinot enää yksin riitä sen todenmukaiseen kuvaamiseen. Salaman romaaneihin sisältyy jälkirealismin sopimusehdotelma, uudistus, jota Pertti Karkama on jo suuntaa-antavasti esitellyt, mutta jonka pääehdot vasta tämä tutkimus tarkemmin määrittelee. Jälkirealistinen sopimusuudistus koskee ensinnäkin kertojan asemaa (luku 2) ja luotettavuuden ehtoa (luku 3). Salaman vaihtuvat minä- ja hän-kertojat kyseenalaistavat yksioikoisen objektiivisuuden vaatimuksen ja irtautuvat ehdosta, että realistisen teoksen tulisi hahmottaa "kokonaisuus”. Kerrontarakenteen hierarkkinen malli murtuu ja ”kaikkitietävän” kertojan idea parodioituu. Kertojien suhdetta kuvaamaansa todellisuuteen ja muihin kertojiin/henkilöihin alkaa yhä enemmän määrittää intersubjektiivisuus, relationalisuus ja prosessuaalisuus. Myös luotettavuus kyseenalaistuu sekä temaattisena että rakennetta koskevana kysymyksenä. Jälkirealismi sallii kertojilleen yhä enemmän epäluotettavuutta tiedollisessa mutta erityisesti eettisessä mielessä. Toiseksi, jälkirealistinen sopimusuudistus koskee mimeettistä järjestystä, tarinan ja juonen kysymyksiä (luku 4). Mimeettisen järjestyksen, jonka on ajateltu toteutuvan realismin (enemmän tai vähemmän aristoteelisessa) juonessa, alkaa jälkirealismissa muuttua avoimeksi juonellistamiseksi. Itse kertomistoiminnan "jäljittely" tulee osaksi tarinaa. Ajatus siitä, että todellisuus on aina ennen sen mimesistä, kumoutuu. Kyse on paljolti metafiktiivisten piirteiden tunkeutumisesta myös realismiin, mutta metafiktio ei saa radikaalin postmodernistisia muotoja. Kolmanneksi jälkirealistinen sopimusuudistus koskee henkilökuvausta (luku 5). Siinä kyseenalaistuu realismille vanhastaan asetettu tyypillisyyden vaatimus. Henkilöhahmot eivät ole enää tietyn yhteiskuntaluokan esimerkillisiä edustajia vaan heissä ilmenee yhteiskunnallisen postmodernisoitumisen prosessi. Henkilöhahmot rakentuvat silti sellaisten tekstuaalis-kulttuuristen koodien varaan, jotka merkitsevät niiden lukemista "ihmisinä". Perinteisiä mimeettisiä koodeja ei rikota, kuten yleensä postmodernismissa, vaan ne painottuvat uudella tavalla. Todellisuuden muutoksen myötä myös ihmisten ja ihmiskäsitysten huomataan muuttuvan. Neljänneksi sopimusuudistus koskee referentiaalisuutta (luku 6) eli kielen todellisuus-kytköstä. Teoksissa käytetty kieli paljastaa erheelliseksi sen oletuksen, että realismin kielen – tai kielen ylipäänsä – ensisijainen tehtävä olisi viitata suoraan todellisuuteen. Jälkirealismi ei ”häivytä kielellisyyttään” vaan pikemminkin osoittaa todeksi sen bahtinilaisen ajatuksen, että kieli muodostaa monisuuntaisen ja dialogisen kehikon. Referenssi toimii tuon kehikon sisällä yhtenä kielen orientaationa, ”tahtona referenssiin”. Silti avoin dialogismi itsessään voi jopa vahvistaa referenssi-orientaatiota. Tutkimus on ensimmäinen Hannu Salaman tuotantoa tarkasteleva kirjallisuudentutkimuksen väitöskirja. Samalla se osallistuu kirjallisuustieteelliseen keskusteluun siitä, miten realismi ja mimesis tulisi meidän aikanamme ymmärtää.

Verkkoliitteessä ilmestyvät lektiot

Marja-Liisa Olthuis: Inarinsaamen lajinnimet - Anara‚skiela‚ slaja‚noomah ; Kaija Mallat: Naiset rajalla ; Niina Kunnas: Miten muuttuu runokylien kieli

Historiankirjoituksen vuohet ja lampaat : keskustelua

Keskustelua. Vastine Katja Huumon kirja-arvosteluun // Historiallinen aikakauskirja. 100 (2002) : 4