1000 resultados para Boyd, Robert: Ei ainoastaan geeneistä
Resumo:
Haihtuvat orgaaniset yhdisteet (eng. volatile organic compound, VOC) ovat yksi yleisimmistä ja laajimmalle levinneistä ympäristökontaminaattiryhmistä. VOC- yhdisteryhmän yhdisteet ovat määritelmän mukaisesti haihtuvia, molekyylimassaltaan pieniä (16-250 Da) yhdisteitä, joista suurin osa on joko haitallisia tai myrkyllisiä. VOC- yhdisteet pääasiallisesti emittoituvat ympäristöön ihmisen toiminnasta johtuen (teollisuus, autot, maatalous) ja päätyvät luonnossa vesistöihin ja maaperään. Ihmisille haitallisten ominaisuuksien lisäksi, VOC-yhdisteet vaikuttavat esimerkiksi ilmaston lämpenemiseen ja savusumujen syntyyn. Edellä mainittujen ominaisuuksien vuoksi on tärkeää analysoida VOC-yhdisteiden pitoisuuksia. Haihtuvien orgaanisten yhdisteiden ryhmän laajuus, ja fysikaalisten sekä kemiallisten ominaisuuksien (poolisuus, höyrynpaine, vesiliukoisuus) erot asettavat haastetta niiden analysointiin. Yleisimmin VOC-yhdisteitä analysoidaan kaasukromatografia- massaspektrometrin avulla. Pro gradu -tutkielman kirjallisessa osassa käydään läpi VOC-yhdisteiden analytiikassa käytettyjä erilaisia GC-MS-laitekokonaisuuksia ja niiden ominaisuuksia. Lisäksi keskitytään VOC-yhdisteiden erilaisiin näytteenkäsittelymenetelmiin vesi-, maa- ja sedimettinäytteissä. Kokeellisessa osassa analysoitiin kuutta kynureniinipolun metaboliittia solunäytteistä. Kynureniinipolku on nisäkkäillä tärkein tryptofaanin katabolinen polku. Kynureniinipolku aktivoituu entsymaattisesti esimerkiksi tulehdusten, hermostoa rappeuttavien prosessien ja immuunivasteen aikana. Kynureniinipolun yhdisteiden uskotaan lisäävän solun toksisuutta, mutta parantavan sen kykyä lisääntyä ja vähentävän solukuolleisuutta. Esimerkiksi 3-hydroksikynureniinin lisääntynyt määrä on yhdistetty hermostoperäisiin sairauksiin, kuten Huntingtonin- ja Parkinsonin tautiin. Kokeellisessa osassa luotiin yhdistespesifinen MRM-menetelmä, ultra korkean erotuskyvyn nestekromatografi-sähkösumutusionisaatio- kolmoiskvadrupolimassaspektrometrille. Luodulla ja optimoidulla menetelmällä kvantitoitiin soluviljelmänäytteistä samanaikaisesti L-kynureniini-, kynureniinihappo-, 3-hydroksikynureniini-, antraniilihappo-, 3-hydroksiantraniilihappo-, sekä kinoliinihappo-pitoisuudet sisäisen- ja ulkoisen standardin menetelmällä. Solunäytteiden päämetaboliiteiksi havaittiin kynureniini, kunyreniinihappo, sekä antraniilihappo. Ainoastaan 3-hydroksikynureniinihappoa ja kinoliinihappoa ei havaittu yhdestäkään näytteestä.
Resumo:
Tutkielmassa perehdytään lakisääteisen ympäristösovittelun mahdollistamiseen Suomessa. Ympäristökiistojen sovittelua tarkastellaan hallinto-oikeudellisesta näkökulmasta. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää julkisoikeudellisten ympäristökiistojen sovittelun erityispiirteitä ja ongelmia. Tutkielman metodi on oikeusdogmaattinen, eli aihetta tarkastellaan lainsäädännön, lain esitöiden sekä oikeuskirjallisuuden avulla. Tutkielman keskeisimpiä lähteitä ovat ympäristösovittelusta tehdyt tutkimushankkeet Suomessa, kuten Sovittelu osana paikallisten ympäristökiistojen hallintaa (SOMARI) - sekä Saisiko olla ympäristökonfliktisoppaa? -hankkeet sekä niiden perusteella tuotettu aineisto. Ympäristösovittelua on jo Yhdysvalloissa ja jossain määrin myös Euroopassa. Suomessa ei ole virallista ympäristösovittelua, vaan ainoastaan epävirallisia sovittelukeinoja ympäristöasioissa. Ympäristökiistojen sovittelussa sääntelyllä, julkisen vallalla ja yleisellä edulla on vahva rooli. Sovittelu on kehitetty varsin vapaamuotoiseksi menettelyksi, joka sopii huonosti muodollisen julkisoikeuden kanssa. Julkisoikeudessa korostuu lakisidonnaisuus, jäykät toimivaltanormit sekä oikeusturva. Sovittelun sen sijaan perustuu joustavuuteen, luottamuksellisuuteen ja puolueettomuuteen. Ympäristösovittelussa on osapuolina usein monia erilaisia intressiryhmiä, kuten kansalaisia, järjestöjä ja yrityksiä. Näiden lisäksi sovitteluun osallistuvat myös sovittelija ja viranomainen. Tutkielmassa on myös pohdittu erillisen luonnon edustajan osallistumista sovitteluun. Ympäristösovittelun mahdollistaminen edellyttäisi sääntelyä muun muassa sovintomenettelystä, sen oikeusvaikutuksista, viranomaisen ja sovittelijan roolista sekä luonnon intressien huomioon ottamisesta. Sääntelyä tulisi kuitenkin olla mahdollisimman vähän, jotta sovittelu säilyisi mahdollisimman joustavana menettelynä. Ympäristösovittelusta saatavina hyötyinä on pidetty prosessitaloudellisia säästöjä ja valitusten vähentymistä. Lisäksi sen uskotaan vaikuttavan positiivisesti ratkaisujen ymmärrettävyyteen, ja niihin sitoutumiseen sekä mahdollistavan paremmat ratkaisut ympäristön kannalta. Ympäristösovittelun haasteellisuuden vuoksi osallistumisjärjestelmien parantamista ja vuorovaikutteisuuden lisäämistä pidettiin tutkielmassa parempana vaihtoehtona.
Resumo:
Meripelastussovellus on operatiivinen tietojärjestelmä, joka on osa RVT:n tietojärjestelmien kokonaisuutta. Tämä tutkielma keskittyi tarkastelemaan Meripelastussovellusta, ja sen käytettävyyttä käyttäjän näkökulmasta. Tutkielma kuuluu meripelastuksen aihepiiriin, ja on muotoutunut Raja- ja merivartiokoulun esittämästä aiheesta ’’Meripelastussovelluksen kehittäminen käyttäjän näkökulmasta ’’ Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, kuinka Meripelastussovelluksen taktinen käyttö ottaa huomioon universaalit hyvän operatiivisen tietojärjestelmän periaatteet. Tarkastelun kohteena tutkimuksessa olivat sovelluksen käytännön merivartiotaktiikkaan liittyvät ominaisuudet. Tutkimus ei ota kantaa sovelluksen yksityiskohtaisiin teknisiin ominaisuuksiin. Tutki-mustehtävän pääkysymykseen, miten Meripelastussovellus ottaa huomioon hyvän operatiivisen tietojärjestelmän perusteet, pyrittiin vastaamaan alakysymyksillä miten Meripelastussovelluksen operaattorit kokevat sovelluksen käytettävyyden? ja millainen on hyvä operatiivinen tietojärjestelmä? Tutkielma on luonteeltaan kvalitatiivinen tutkimus. Selvittääkseni Meripelastussovelluksen tämän hetkisen operatiivisen kyvyn, ja sen ominaisuudet operatiivisena tietojärjestelmänä, suoritin neljälletoista Meripelastussovelluksen käyttäjälle puolistrukturoidun teemahaastattelun. Kvalitatiivisuuden ohella tutkimuksessani löytyy kvantitatiivisia elementtejä, liittyen haastattelujen tulosten tulkintaan. Tutkimus on hypoteesiton ja objektiivinen. Haastattelujen tuloksia verrattiin hyvän operatiivisen tietojärjestelmän periaatteisiin. Nämä periaatteet löydettiin tutkimalla hyvän operatiivisen tietojärjestelmän teoriapohjaa. Tämän vertailun lopputulos voidaan kiteyttää seuraavasti: Meripelastussovellus on operatiivisessa käytössä toimintavarma, luotettavaa juridista informaatiota sisältävä, suojausmenetelmiltään tarkoituksenmukainen ja riittävän opiskelun jälkeen helpohko käyttää. Vertailusta käy kuitenkin myös ilmi, että Meripelastussovellus on käyttöjärjestelmältään kankeahko, resurssitiedon ylläpidon näkökulmasta hankala ja integrointiominaisuuksiltaan vähäinen. Sovelluksen reaaliaikainen päivittäminen on sen käyttäjien mielestä liian haasteellista. Osa haastatelluista operaattoreista pitää käytössä olevan Meripelastussovelluksen kehittämistä lähes turhana. Heidän mukaansa kehitystyön tulee tähdätä täyden uuden meripelastukseen käytettävän sovelluksen kehittämiseen. Monet sovelluksen ongelmista (esimerkiksi sen kankeus ja käyttöliittymän epäselvyys) ovat ainoastaan täysin uudella sovelluksella ratkaistavissa. Uuden sovelluksen kehitystyö on käynnissä.
Resumo:
Avaintekstejä kulttuurihistoriaan avaa kulttuurihistorian tutkijoiden oivallusten syntyä esikuvallisten tekstien äärellä. Kirja esittelee lukijalle, miten empiirisesti painottuneesta tutkimuskirjallisuudesta löytää metodologisen sisällön. Tekijät kysyvät, miten tietyissä teoksissa teoria ja empiria kietoutuvat toisiinsa tavalla, joka on innoittanut kulttuurihistorian tutkijoita. Keskeinen kysymys ei siis ole, mitä kulttuurihistoria on vaan miten kulttuurihistoria on. Kirjassa esitellään sekä klassisia että varsin tuoreitakin tekstejä Jacob Burckhardtista David Nyeen, Max Weberistä Paddy Scannelliin. Kansien välissä tapaamme niin keskeisiä ja tunnettuja kulttuurihistorioitsijoita, kuten esimerkiksi Natalie Zemon Davisin ja Robert Darntonin, kuin myös Virginia Woolfin, Martin Heideggerin ja Thomas Kuhnin kulttuurihistoriallisesti luettuina. Teos keskustelee periodien ja temaattisten rajojen ylitse, sillä kulttuurihistoriassa renessanssiajan Englantiin sijoittuva tutkimusaihe voi kertoa 1800-luvun tutkijalle enemmän kuin arvaisikaan, ja populaarikulttuurilla voi olla paljonkin tekemistä sukupuolijärjestelmän tai tilaproblematiikan kanssa.
Resumo:
Lichens are symbiotic organisms, which consist of the fungal partner and the photosynthetic partner, which can be either an alga or a cyanobacterium. In some lichen species the symbiosis is tripartite, where the relationship includes both an alga and a cyanobacterium alongside the primary symbiont, fungus. The lichen symbiosis is an evolutionarily old adaptation to life on land and many extant fungal species have evolved from lichenised ancestors. Lichens inhabit a wide range of habitats and are capable of living in harsh environments and on nutrient poor substrates, such as bare rocks, often enduring frequent cycles of drying and wetting. Most lichen species are desiccation tolerant, and they can survive long periods of dehydration, but can rapidly resume photosynthesis upon rehydration. The molecular mechanisms behind lichen desiccation tolerance are still largely uncharacterised and little information is available for any lichen species at the genomic or transcriptomic level. The emergence of the high-throughput next generation sequencing (NGS) technologies and the subsequent decrease in the cost of sequencing new genomes and transcriptomes has enabled non-model organism research on the whole genome level. In this doctoral work the transcriptome and genome of the grey reindeer lichen, Cladonia rangiferina, were sequenced, de novo assembled and characterised using NGS and traditional expressed sequence tag (EST) technologies. RNA extraction methods were optimised to improve the yield and quality of RNA extracted from lichen tissue. The effects of rehydration and desiccation on C. rangiferina gene expression on whole transcriptome level were studied and the most differentially expressed genes were identified. The secondary metabolites present in C. rangiferina decreased the quality – integrity, optical characteristics and utility for sensitive molecular biological applications – of the extracted RNA requiring an optimised RNA extraction method for isolating sufficient quantities of high-quality RNA from lichen tissue in a time- and cost-efficient manner. The de novo assembly of the transcriptome of C. rangiferina was used to produce a set of contiguous unigene sequences that were used to investigate the biological functions and pathways active in a hydrated lichen thallus. The de novo assembly of the genome yielded an assembly containing mostly genes derived from the fungal partner. The assembly was of sufficient quality, in size similar to other lichen-forming fungal genomes and included most of the core eukaryotic genes. Differences in gene expression were detected in all studied stages of desiccation and rehydration, but the largest changes occurred during the early stages of rehydration. The most differentially expressed genes did not have any annotations, making them potentially lichen-specific genes, but several genes known to participate in environmental stress tolerance in other organisms were also identified as differentially expressed.
Resumo:
Tutkimuksessa selvitetään suomalaisten lomapäivän ohjelmaa eli sitä, mistä lomapäivä koostui muisteluaineiston pohjalta 1960- ja 1970-luvuilla. Tutkimus rajautuu maantieteellisesti Espanjaan, josta muodostui 1960-luvulla Suomessa alkaneen massaturismin suosittu lomakohde. Espanja oli tuolloin profiloitunut rennoksi, aurinkoiseksi ja edulliseksi lomakohteeksi, jonne työväestö innostui matkustamaan. Muisteluaineistona käytetään Museoviraston vuonna 1981 järjestämän ”Lomamatka etelään tai yleensä ulkomaille” –kyselyn lomamatkaa muistelevien suomalaisten vastauksia. Tutkimuksen kohteena oli 70 vastausta, jotka koskivat nimenomaan Espanjaan suuntautuvia matkoja. Tutkimuksessa selvitetään lomapäivän suosituimpia aktiviteetteja. Lisäksi selvitetään, mikä kuului olennaisena osana lomailuun. Tutkimuksessa perehdytään myös seuramatkalaisten yhteisöllisyyteen ja sosiaalisuuteen, joka ilmeni suhteissa muihin matkailijoihin sekä matkaoppaaseen. Lomamatkoihin kiinteästi kuuluvien uusien makujen ja viinimaana tunnetun Espanjan anteihin suhtautuminen ilmenee myös tutkimuksesta. Tutkimus osoittaa, että erityisesti retkeily oli tärkeä osa lomaa ja valtaosa matkailijoista osallistui opastetuille retkille. Tuloksista ilmenee myös se, että erityisesti retkillä syntyi ryhmähenki, joka ilmeni yhteisöllisyytenä monissa tilanteissa.
Resumo:
Suomelle on asetettu Euroopan Unionin taholta tavoite vähentää kasvihuonepäästöjä 20 prosentilla vuoteen 2020 mennessä vuoden 1990 tasosta. Suomen tulee kasvattaa uusituvan energian osuutta kokonaiskulutuksesta 38 prosenttiin vuoteen 2020 mennessä. Tähän tavoitteeseen pääsemiseksi Suomessa otettiin uusituvan energian syöttötariffijärjestelmä käyttöön vuonna 2011. Tavoitteena on pyrkiä lisäämään syöttötariffijärjestelmän avulla investointeja uusiutuvaan energiaan ja päästä annettuihin tavoitteisiin. Vuonna 2020 arvion mukaan kapasiteettia olisi 2500 MWh tuulivoimaa ja tuotanto olisi noin 6 TWh, joka vastaa 5-6 prosenttia kokonaiskulutuksesta. Syöttötariffijärjestelmä on otettu käyttöön Suomessa vuonna 2011 valtioneuvoston esityksen pohjalta. Tuulivoiman osalta syöttötariffijärjestelmän tukien avulla taataan tuulivoiman tuottajille 12 vuodeksi 83,50 € jokaiselta tuotetulta megawattitunnilta. Valtio maksaa tuulivoiman tuottajille sähkön markkinahinnan ja takuuhinnan välisen erotuksen. Tuulivoiman rakentaminen on kasvanut huomattavasti järjestelmän käyttöönoton vaikutuksesta. Ennen syöttötariffijärjestelmän käyttöönottoa keväällä 2011 tuulivoima osuus tuotetusta sähköstä oli ainoastaan 0,3 prosenttia. Tällä hetkellä osuus sähkön tuotannosta on noussut 2,5 prosenttiin. Merkittävin kritiikin kohde on ollut syöttötariffijärjestelmän kustannukset. Hallitus on joutunut myöntämään hallituksen esityksessä 15/2015, että syöttötariffijärjestelmän kustannukset ovat kasvaneet odottamattomasti. Järjestelmää suunniteltaessa kustannusten arvioitiin olevan vuonna 2020 noin 200 miljoonaa euroa vuodessa, mutta sähkön markkinahinnan kehityksen sekä ennakoitua nopeamman kiintiön täyttymisen seurauksena kustannukset tulevat kasvamaan yli 300 miljoonaan euroon vuonna 2020 Kustannusten lisäksi syöttötariffijärjestelmän piirissä olevien yritysten kannattavuutta on kritisoitu. Järjestelmän piirissä olevien yritysten kannattavuus on ollut korkealla. Parhaan yrityksen liikevoittoprosentti oli yli 65 prosenttia vuonna 2014. Yritykset ovat saaneet miljoonien eurojen edestä syöttötariffeja ja kannattavuus on ollut ilmiömäinen. Syöttötariffijärjestelmä on kuitenkin ollut tarpeellinen, jotta Suomi on saanut tuulivoiman tuotannon kasvuun viimeisten vuosien aikana. Ilman syöttötariffijärjestelmän käyttöönottoa tuulivoiman investoinnit olisivat todennäköisesti pysyneet lähes olemattomina Suomessa, sillä tuulivoiman tuotannon ei ole houkuttelevaa sijoittajiennäkökulmasta ilman tuotantotukia.
Resumo:
Tämän laadullisen tutkimuksen tarkoituksena on selvittää ja kuvata, minkälainen uhka taistelualusta kohtaan suuntautuu itäisen Välimeren alueella. Päätutkimusmenetelmä on lähdekirjallisuuteen ja – artikkeleihin kohdistettu sisällönanalyysi, jonka avulla luokitellaan keskeisimpiä taistelualusta vastaan kohdistuvan uhkan ilmiöitä. Tukeva tutkimusmenetelmä on artikkelikatsaus, jossa tutkittava tapahtuma on Israelin merioperaatio Libanonin sodassa 2006 ja syyt jotka johtivat meritorjuntaohjusiskun onnistumiseen INS Hanitia vastaan. Tutkimuksen kannalta tärkeintä lähdeaineistoa ovat eri medialähteiden arkistot, sotilasammattilehdistö sekä asiantuntijakunnan luoma kirjallisuusaineisto. Lähteinä on lisäksi käytetty kansainvälisten järjestöjen sekä sotilasopetuslaitosten julkaisuja. Tutkimus perustuu siis täysin julkisiin lähteisiin. Aiempaa tutkimusta Suomessa otsikon aihealueesta ei juuri ole tehty ja siksi tutkimustulosten vertailu aiempaan materiaaliin perustuu pitkälti ulkomaalaisiin teoksiin. Tutkimuksessa selvisi, että taistelualusta vastaan kohdistuvaa uhkaa alueella leimaavat vahvasti ei-valtiolliset toimijat. Tässä tutkimuksessa uhka voidaan yleistää kolmeen ilmiöön, jotka ovat iskut satamiin, asymmetriset iskut merelle sekä kehittynein asejärjestelmin tehtävät iskut. Keskeisin havainto on, että itäisen Välimeren alueella terroristijärjestöt ovat 2000-luvun aikana onnistuneet luomaan itselleen kyvyn laukaista pitkän kantaman meritorjuntaohjuksia sekä rajallisen kyvyn horisontin takaiseen maalinosoitukseen. Lisäksi samat organisaatiot ovat saaneet koulutus- ja materiaaliapua valtiollisilta tahoilta. Tutkielman merkittävimpiä johtopäätöksiä on, että osa toteutuneista terrori-iskuista sota-aluksia vastaan olisivat mahdollisesti olleet vältettävissä selkeämmällä ohjeistuksella, paremmin kohdistetulla koulutuksella sekä tiedustelutiedon tulkinnalla ja jakamisella alemmille johtoportaille. Laadullisena kandidaatintutkielmana tämän raportin tulokset ovat luonteeltaan kuvailevia. Aiheeseen liittyviä laajempia ja tarkentavampia jatkotutkimusmahdollisuuksia onkin runsaasti. Sellaisia ovat esimerkiksi laivastojoukkojen vastataktiikat hybridi- ja perinteistä terrorismiuhkaa vastaan tai suomalaisten taistelualusten kyky ja koulutus toimintaan uhanalaisella operaatioalueella.
Resumo:
SUMMARY Organizational creativity – hegemonic and alternative discourses Over the course of recent developments in the societal and business environment, the concept of creativity has been brought into new arenas. The rise of ‘creative industries’ and the idea of creativity as a form of capital have attracted the interests of business and management professionals – as well as academics. As the notion of creativity has been adopted in the organization studies literature, the concept of organizational creativity has been introduced to refer to creativity that takes place in an organizational context. This doctoral thesis focuses on organizational creativity, and its purpose is to explore and problematize the hegemonic organizational creativity discourse and to provide alternative viewpoints for theorizing about creativity in organizations. Taking a discourse theory approach, this thesis, first, provides an outline of the currently predominant, i.e. hegemonic, discourse on organizational creativity, which is explored regarding themes, perspectives, methods and paradigms. Second, this thesis consists of five studies that act as illustrations of certain alternative viewpoints. Through these exemplary studies, this thesis sheds light on the limitations and taken-for-granted aspects of the hegemonic discourse and discusses what these alternative viewpoints could offer for the understanding of and theorizing for organizational creativity. This study leans on an assumption that the development of organizational creativity knowledge and the related discourse is not inevitable or progressive but rather contingent. The organizational creativity discourse has developed in a certain direction, meaning that some themes, perspectives, and methods, as well as assumptions, values, and objectives, have gained a hegemonic position over others, and are therefore often taken for granted and considered valid and relevant. The hegemonization of certain aspects, however, contributes to the marginalization of others. The thesis concludes that the hegemonic discourse on organizational creativity is based on an extensive coverage of certain themes and perspectives, such as those focusing on individual cognitive processes, motivation, or organizational climate and their relation to creativity, to name a few. The limited focus on some themes and the confinement to certain prevalent perspectives, however, results in the marginalization of other themes and perspectives. The negative, often unintended, consequences, implications, and side effects of creativity, the factors that might hinder or prevent creativity, and a deeper inquiry into the ontology and epistemology of creativity have attracted relatively marginal interest. The material embeddedness of organizational creativity, in other words, the physical organizational environment as well as the human body and its non-cognitive resources, has largely been overlooked in the hegemonic discourse, although thereare studies in this area that give reason to believe that they might prove relevant for the understanding of creativity. The hegemonic discourse is based on an individual-centered understanding of creativity which overattributes creativity to an individual and his/her cognitive capabilities, while simultaneously neglecting how, for instance, the physical environment, artifacts, social dynamics and interactions condition organizational creativity. Due to historical reasons, quantitative as well as qualitative yet functionally- oriented studies have predominated the organizational creativity discourse, although studies falling into the interpretationist paradigm have gradually become more popular. The two radical paradigms, as well as methodological and analytical approaches typical of radical research, can be considered to hold a marginal position in the field of organizational creativity. The hegemonic organizational creativity discourse has provided extensive findings related to many aspects of organizational creativity, although the con- ceptualizations and understandings of organizational creativity in the hegemonic discourse are also in many respects limited and one-sided. The hegemonic discourse is based on an assumption that creativity is desirable, good, necessary, or even obligatory, and should be encouraged and nourished. The conceptualiza- tions of creativity favor the kind of creativity which is useful, valuable and can be harnessed for productivity. The current conceptualization is limited to the type of creativity that is acceptable and fits the managerial ideology, and washes out any risky, seemingly useless, or negative aspects of creativity. It also limits the possible meanings and representations that ‘creativity’ has in the respective discourse, excluding many meanings of creativity encountered in other discourses. The excessive focus on creativity that is good, positive, productive and fits the managerial agenda while ignoring other forms and aspects of creativity, however, contributes to the dilution of the notion. Practices aimed at encouraging the kind of creativity may actually entail a risk of fostering moderate alterations rather than more radical novelty, as well as management and organizational practices which limit creative endeavors, rather than increase their likelihood. The thesis concludes that although not often given the space and attention they deserve, there are alternative conceptualizations and understandings of organizational creativity which embrace a broader notion of creativity. The inability to accommodate the ‘other’ understandings and viewpoints within the organizational creativity discourse runs a risk of misrepresenting the complex and many-sided phenomenon of creativity in organizational context. Keywords: Organizational creativity, creativity, organization studies, discourse theory, hegemony
Resumo:
Ilma-ase on keskeisessä roolissa nykypäivän sodankäynnissä. Sen avulla on myös haettu ratkaisua terroristiorganisaatioiden ja ei-valtiollisten toimijoiden kanssa käydyissä kriiseissä. Israel käytti pääasiallisesti ilmavoimiaan vuonna 2006 Hizbollahia vastaan käydyssä sodassa. Tutkimuksen tarkoituksena on analysoida Israelin ilmavoimien strategisten ilmaiskujen vaikutusta toisessa Libanonin sodassa. Tavoitteena on tuottaa tietoa, joka auttaa määrittelemään Hizbollahin kaltaista järjestöä paremmin Wardenin kehäteorian avulla. Tutkimus on laadullinen tapaustutkimus, jossa tutkimusmenetelmänä toimii teorialähtöinen sisällönanalyysi. Tässä tutkimuksessa analyysirunko on muodostettu John Wardenin kehäteorian viidelle kehälle. Tutkimuksen laadun parantamiseksi on soveltuvilta osin käytetty triangulaatiota, jossa on pyritty yhdistelemään kerättyjä lähteitä ja muodostamaan näin käsitys tapahtuneesta. Hizbollah on terroristiorganisaatio, jolla on paljon valtaa Libanonin valtion sisällä. Tästä syystä se asettuu Wardenin kehille eri tavalla kuin perinteisesti nähty terroristiorganisaatio, jolla ei ole varsinaista jalansijaa valtiollisessa päätöksenteossa. Hizbollahin on tässä tutkimuksessa nähty asettuvan kehille lähes samalla tavalla kuin valtio. Israelin ei onnistunut vaikuttaa Hiz-bollahiin merkittävästi strategisilla ilmaiskuilla kriisin aikana. Hizbollahin johtajista ketään ei saatu surmattua eikä johtoyhteyksiin pystytty vaikuttamaan. Libanonin siviiliväestön tuki Hiz-bollahille voitaisiin nähdä säilyneen muuttumattomana kriisin jälkeen. Israelin strategiset il-maiskut vaikuttivat kriisin aikana ainoastaan pitkän- ja keskipitkänmatkan rakettituleen, eikä lyhyemmän kantaman rakettitulen ampumista voitu kiistää kriisin missään vaiheessa. Israelin, ja etenkin sen ilmavoimien, on laajalti nähty epäonnistuneen operaation toteutuksessa. Tässä tutkimuksessa päädyttiin laajalti samaan lopputulokseen. Israelin voidaan todeta tarkastelleen Hizbollahia hyvin johtajakeskeisenä organisaationa, mutta todellisuudessa sen taistelijasolut toimivat hyvin pitkälti itsenäisesti. Israelin ei myöskään onnistunut arvioida kriisin kestoa, eikä näin ollen asettanut sille mitään konkreettisia poliittisia tavoitteita. Tästä johtuen operaatiolle asetetut sotilaalliset tavoitteet olivat sangen irrallaan toisistaan ja tavoitteinen keskinäinen vaikutus oli vähäistä. Ainoastaan strategisten iskujen kollektiivisen kokonaisvaikutuksen voitaisiin nähdä aiheuttaneen painetta Hizbollahin johdon päätöksentekoon: Hizbollah muutti toimintatapaansa Israelin näkökulmasta parempaan suuntaan kriisin jälkeen, eikä jatkanut raketti-iskuja, kuten ennen kriisiä.
Resumo:
Toisen maailmansodan jälkeisenä ajanjaksona Iso-Britannia ja Ranska päätyivät useissa siirtomaissaan vastakumouksellisiin sodankäynnin konflikteihin. Nämä konfliktit kytkeytyivät siirtomaiden itsenäistymispyrkimyksiin ja kylmän sodan maailmanpoliittiseen tilanteeseen. Konflikteissa Ison-Britannian ja Ranskan siviili- ja sotilasviranomaiset kehittivät innovatiivisesti vastakumouksellisen sodankäynnin menetelmiään. Läntisissä valtioissa tehtiin 1960-luvulla myös merkittävä määrä vastakumouksellisen sodankäynnin tutkimusta. Tämän tutkimusjakson keskeisimpiä teoreetikkoja olivat ranskalainen David Galula (1919 - 1967) ja britit Robert Thompson (1916 - 1992) ja Frank Kitson (1926 -). Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää, mitkä tekijät yhdistivät David Galulan, Robert Thompsonin ja Frank Kitsonin kumouksellisen ja vastakumouksellisen sodankäynnin teorioita. Tutkimuksessa on käytetty metodina tulkitsevaa diskurssianalyysiä teoreetikkojen kumouksellisen ja vastakumouksellisen sodankäynnin näkemysten tulkitsemiseksi. Tulkinta on suoritettu sitomalla teoriat historialliseen ja henkilöiden taustat käsittävään kontekstiin. Laadullisella sisällönanalyysillä on tunnistettu teoreetikkojen taustoista niitä tekijöitä, joilla voidaan katsoa olleen merkitystä teorioiden muodostumiselle. Diskurssianalyysin rinnalla on käytetty tapaustutkimusta Galulan, Thompsonin ja Kitsonin teorioiden ja heidän taustatekijöidensä vertaamiseksi. Keskeisen tutkimusaineiston muodostivat Galulan, Thompsonin ja Kitsonin vastakumouk-sellista sodankäyntiä käsittelevät kirjat sekä heidän kirjoittamansa muistelmat. Tätä tutkimusaineistoa täydennettiin teoreetikkoja ja vastakumouksellista sodankäyntiä käsittelevällä tutkimuskirjallisuudella. Tutkimuksen tärkeimpänä havaintona voidaan pitää sitä, että teoreetikkojen näkemykset kumouksellisesta ja vastakumouksellisesta sodankäynnistä ovat pitkälti yhteneväisiä. Tämän johtui siitä, että kumouksellinen sodankäynti havainnollistettiin pitkälti Mao Zedongin vallankumouksellisen sodankäynnin mallin kautta. Kumouksellisen sodankäynnin ytimeksi nähtiin syy tai aate, jota käytettiin kansan tuen voittamiseksi. Kaikki teoreetikot korostivat kumouksellisen sodankäynnin poliittista ulottuvuutta. Tämän takia vastakumouksellisen sodankäynnin tuli olla ensisijaisesti poliittisesti johdettua toimintaa, jota turvallisuusjoukot tukevat. Teoreetikot näkivät asevoimien roolin ja toimintaperiaatteet vastakumouksellisessa sodankäynnissä pitkälti yhteneväisesti. Teoreetikkojen taustoissa havaittiin useita näkemysten yhtenäisyyttä selittäviä tekijöitä.
Resumo:
Ilmanlaatua on Kanta- ja Päijät-Hämeen seudulla seurattu bioindikaattorien avulla 1980-luvulta lähtien. Ilmanlaadun bioindikaattoreina käytettiin männyn runkojäkäliä, männyn elinvoimaisuutta sekä männyn neulasten, sammalen ja humuksen alkuainepitoisuuksia ja kemiallisia ominaisuuksia. Vuonna 2014 bioindikaattoriseuranta toteutettiin ensimmäistä kertaa alueiden yhteisenä seurantana. Ilman epäpuhtauksien vaikutukset bioindikaattoreihin olivat voimakkaimmin kuormitetuilla alueilla selvästi havaittavissa, hajakuormitetuilla alueilla vaikutukset olivat lieviä. Tutkituista muuttujista jäkälämuuttujat kuvasivat eri ilman epäpuhtauksien (rikkidioksidi, typen oksidit, hiukkaset) yhteisvaikutusta. Männyn neulaskato kuvasi osin luontaisia tekijöitä, osin ilman epäpuhtauksien vaikutuksia. Neulasista mitatut alkuainepitoisuudet, mukaan lukien rikkipitoisuudet, kuvasivat pääasiassa metsikön kasvuolosuhteita. Humuksen ja erityisesti sammalen metallipitoisuudet kuvasivat ilman kautta leviävien epäpuhtauksien kuormitusvaikutusta hyvin. Kanta- ja Päijät-Hämeen merkittävimmät raportoitujen ilman epäpuhtauksien päästölähteet ovat liikenne, energiantuotanto ja teollisuus. Lisäksi alueella on merkittäviä jätteenkäsittelytoimintojen keskittymiä. Myös jätevedenpuhdistamoiden läheisyys näkyy ilmanlaadun indikaattorilajeissa. Näiden toimintojen läheisyys sekä päästömäärät vaikuttavat jäkälälajiston koostumukseen ja kuntoon siten, että laitosten läheisyydessä lajiston kunto on huonompi ja lajisto köyhtyneempää kuin tausta-alueilla. Samoin sammalen ja humuksen metallipitoisuudet ovat suurempia päästölähteiden läheisyydessä kuin kauempana niistä. Myös suuret päästömäärät lisäävät epäpuhtauksien kertymistä sammaliin ja humukseen sekä kasvattavat jäkälälajiston vaurioita ja köyhdyttävät lajistoa. Alueen ilmoitusvelvollisten laitosten rikkidioksidin, typen oksidien ja hiukkasten päästöt ovat vähentyneet 2000-luvun alkuun verrattuna. Päästövähennykset eivät kuitenkaan näy lineaarisesti tutkituissa indikaattorilajeissa. Kanta-Hämeen osalta tilastollisesti merkitseviä eroja jäkälämuuttujissa oli mm. sormipaisukarpeen vaurioasteessa, joka oli keskimäärin kasvanut vuoteen 2002 verrattuna sekä levän yleisyydessä, joka oli vähentynyt vuoteen 2002 verrattuna. Sammalen ja humuksen metallipitoisuuksista ainoastaan kuparin pitoisuudet olivat kasvaneet. Sammalen elohopea- ja vanadiinipitoisuudet sekä humuksen kadmium- ja lyijypitoisuudet olivat laskeneet, muissa pitoisuuksissa ei ollut tapahtunut muutoksia. Jäkälämuuttujien osalta selviä muutoksia havaittiin Lahden, Forssan ja Heinolan keskustojen tuntumassa sekä Kärkölän Lappilassa. Luonnontilaisimmat alueet sijaitsivat Lopen eteläosissa, Orimattilan pohjoisosissa sekä Kärkölän itäpuolella. Jäkälätunnukset olivat keskimäärin samaa tasoa kuin muualla Suomessa. Korkeita metallipitoisuuksia havaittiin erityisesti Heinolan Myllyojan tutkimusalalla sekä Riihimäellä. Sammalesta mitatut lyijy- ja kromipitoisuudet olivat alueella suurempia kuin vertailuaineistoissa muualla Suomessa, humuksen osalta puolestaan vertailuaineistoja korkeampia keskimääräisiä pitoisuuksia havaittiin kromilla, kuparilla, lyijyllä, vanadiinilla ja nikkelillä. Taajama- ja tausta-alojen keskinäisessä vertailussa jäkälätunnukset olivat jäkälien peittävyyksiä lukuun ottamatta paremmassa kunnossa tausta-aloilla kuin taajama-aloilla. Neulasten ravinnepitoisuuksissa ja humuksen raskasmetallipitoisuuksissa havaittiin myös eroja; taajama-aloilla pitoisuudet olivat keskimäärin korkeampia kuin taustaaloilla. Lyhyemmän aikavälin kertymistä kuvaavat sammalten raskasmetallipitoisuuksien mukaan taajama-aloilla ei havaittu eroa tausta-alueisiin.
Resumo:
Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan idiomien käyttöä lukion saksan kielen oppikirjojen pääteksteissä ja niiden käännöksiä tekstikohtaisissa sanastoissa. Materiaalina ovat kolme oppikirjasarjaa, joista kaksi on suunnattu lyhyelle oppimäärälle ja yksi pitkälle oppimäärälle. Käytetyt sarjat ovat Otavan kustantama Panorama Deutsch sekä Sanomapro:n kustantamat Gute Idee! ja Genau. Tutkimus pohjautuu teoriaan oppikirjatutkimuksesta, fraseologiasta, idiomatiikasta sekä saksa vieraana kielenä -opetuksen tavoitteista. Ensimmäinen tutkimuskysymys koskee idiomien määrää, jonka kehitystä tarkastellaan jokaisen sarjan osalta kurssi kurssilta ja sarjoja vertaillen. Lisäksi selvitetään mitä idiomeja teksteissä on käytetty, ja kuinka paljon samoja idiomeja tutkittavien sarjojen pääteksteissä on. Seuraavaksi tarkastellaan idiomien käännöksiä tekstikohtaisissa sanastoissa ja vertaillaan käännösratkaisuja sarjojen välillä. Tutkimuksessa selvitetään myös, kuinka usein idiomit esiintyvät otsikoissa, tekstissä tai molemmissa, ja onko idiomeja käytetty myös leikkisästi, esim. niin, että niiden merkityksen voi ymmärtää myös kirjaimellisesti. Tulosten yhteydessä tarkastellaan opetussuunnitelman tavoitteiden toteutumista kunkin sarjan osalta. Kaikki tutkittujen sarjojen pääteksteistä löytyneet idiomit on koottu taulukoihin, ensin käännöstietojen ja sitten kontekstitietojen kanssa. Näiden taulukoiden pohjalta on koottu yhteenvedot määristä, käännöstyypeistä, esiintymisympäristöistä ja mahdollisista lisämerkityksistä. Pitkälle oppimäärälle laaditussa Genau-sarjassa oli odotetusti eniten idiomeja, mutta yllättäen Panorama Deutsch -sarjassa oli kaksi kertaa enemmän idiomeja kun Gute Idee! -sarjassa, vaikka molemmat on laadittu samalle tavoitetasolle. Tutkittavissa sarjoissa oli käytetty lähes ainoastaan eri idiomeja. Suosituin idiomi oli eine Rolle spielen, jota käytettiin useammassa eri variaatioissa kahdessa oppikirjasarjassa. Idiomien kääntäminen ei ollut missään sarjassa johdonmukaista. Yleisintä oli kääntäminen suomenkielisillä idiomaattisilla vastineilla, mutta usein idiomeja ei ollut käännetty kokonaisuuksina ja käännökset olivat puutteellisia. Suurin osa idiomeista oli tekstin seassa, mutta kaikissa sarjoissa oli idiomeja myös otsikoissa. Kaikissa sarjoissa oli myös tapauksia, joissa idiomien tuplamerkityksillä oli leikitty. Opetussuunnitelman tavoitteet näyttäisivät toteutuvan kaikissa sarjoissa idiomien osalta. Tutkimuksen pohjalta esitetään suosituksena, että idiomeja ei käsiteltäisi sanastoissa sana kerrallaan vaan kokonaisuutena, jotta oppijat oppivat tunnistamaan idiomeja ja ymmärtävät niiden olevan eri kielissä erilaisia.