Jean Aurenche, Pierre Bost et Claude Autant-Lara, auteurs de Douce: genèse d'une pratique scénaristique

A la lumière des archives du fonds Claude Autant-Lara déposé à la Cinémathèque suisse, cet article aborde la naissance d'une collaboration entre le réalisateur et le tandem de scénaristes Jean Aurenche et Pierre Bost, à travers la genèse scénaristique du film Douce (1942-1943). Les discours de réception désignent habituellement "Aurenchébost" comme s'il s'agissait d'un auteur unique avec une méthode de création. Il convient de reconsidérer leur travail dans l'historicité et la contingence des pratiques d'écriture. A ce titre, les documents scénaristiques procèdent à la fois d'une dimension processuelle - un texte en devenir - et une dimension interlocutive - le fruit d'une activité concertée. Cette dernière implique, entre autres, un jeu de formatage et de pagination dans la rédaction de la continuité dialogue et du découpage technique. Enfin, la scénarisation ne se limite pas à des tours d'écriture mais doit être également considérée en termes de rédactions conversationnelles.

Aux sources de l'orthopédie clinique : l'histoire revisitée de Jean-André Venel, "père de l'orthopédie" (fin XVIIIe-début XIXe siècle)

(ENGLISH VERSION BELOW) En 1780, le médecin Jean-André Venel fonde à Orbe, dans le canton de Vaud, le premier institut orthopédique connu dans le monde, proposant une version clinique d'un savoir-faire médical ancestral. A travers des sources qui réactualisent les travaux consacrés à Venel, cet article retrace les origines de son institution et de sa pensée médicale, dans un contexte de production et de diffusion d'un savoir particulier en termes de technique du corps et de médecine de l'enfant. Revisitant la figure légendaire - ou mythique ? - de ce que l'histoire de la médecine a retenu comme étant le « père de l'orthopédie », l'article s'interroge par la même occasion sur les conditions d'émergence d'une spécialité médicale au sortir de l'Ancien Régime, et de son impact dans les premières décennies du XIXe siècle. In 1780, the physician Jean-André Venel creates in Orbe (canton of Vaud) the first orthopedic institute of the world, offering a clinical version of an ancient medical savoir-faire. By using sources that enable us to update the scholarship on Venel, this article traces the origins of his institute and of his medical thought, in the context of the production and diffusion of a specialized knowledge on the body and on children. With this new perspective on the legendary, if not mythical, figure, whom the history of medicine has canonized as the "father of orthopedia", this article also examines the conditions of emergence of a medical specialization at the end of the Ancien Régime and its impact in the first decades of the nineteenth century.

Jean-Paul Marat (1743-1793), cientista e tradutor de Newton

Although Jean Paul Marat (1743-1793) is known as a political activist and as a founder of the controversial journal L'Ami du Peuple during the French Revolution, an important period of his life was spent as a medical practionner, and as a scientist. In 1765 he went to England, where he remained for eleven years mostly dedicated to medical practice and publications on that subject and on political and moral questions. Returning to France in 1776 he iniciated his researches on fire, electricity and light, that lasted practically until the French Revolution. In 1787 he published a translation of Newton's Opticks. In this article we describe in some detail his medical and scientific practice giving particular emphasis to his experiments on optics and to his theory about colors which strongly departs from newtonian theory, fully accepted by the French scientific community of the time.

Postcolonial Cultural Identity and the Caribbean White Creole in Jean Rhys’s Wide Sargasso Sea and Phyllis Shand Allfrey’s The Orchid House

Tutkielmassani tarkastelen, miten teokset Wide Sargasso Sea (1966) ja The Orchid House (1953) käsittelevät kulttuuri-identiteettiä henkilöhahmojen luonnissa sekä millaisia yhtäläisyyksiä ja eroja näissä esiintyy. Kulttuuri-identiteetti on yksi jälkikoloniaalisen kirjallisuudentutkimuksen keskeisimmistä teemoista. Tarkastelen tekstejä kahden keskeisen teeman kautta: nimet ja maisemakuvaukset. Molemmat teokset käyttävät näitä teemoja monipuolisesti eri identiteetin osa-alueiden kuvaamiseen. Tarkasteluni keskittyy pääasiassa teosten naispäähahmoihin, mutta käsittelen soveltuvilta osin myös muita henkilöhahmoja. Monet Jean Rhysia ja Phyllis Shand Allfreyta tutkineet kirjallisuuskriitikot ovat olleet haluttomia näkemään teosten välillä olevan yhteyden. Wide Sargasso Sean intertekstuaalinen yhteys Charlotte Brontën teokseen Jane Eyre onkin usein jättänyt hienovaraisemmat intertekstuaaliset viittaukset varjoonsa. Viimeisimpien vuosien aikana on jälkikoloniaalisen kirjallisuudentutkimuksen saralla kuitenkin ollut havaittavissa myönteisempää suhtautumista myös näihin intertekstuaalisiin viittauksiin. Lähtökohtani teosten tarkasteluun on jälkikoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja ensisijaisia teoreettisia lähteitäni ovat muun muassa Patrick Hoganin ja Stuart Hallin käsitykset jälkikoloniaalisesta kulttuuri-identiteetistä. Tarkastelen pääasiallisesti Karibian alueen valkoisten kreolien kulttuuri-identiteettiä. Koska kummankin teoksen keskeisimmät henkilöhahmot ovat pääasiassa naisia, myös naisnäkökulma tulee esiin tutkielmassani. Tutkielmastani käy ilmi, että teosten välillä on selkeä yhteys siinä, millaisia välineitä käytetään kulttuuri-identiteetin kuvaamiseen. Teokset liittyvät kiinteästi dominicalaiseen kirjallisuusperinteeseen, mutta yhteneväisyyksiä on havaittavissa siinä määrin, ettei niitä pystytä selittämään pelkästään samankaltaisella kulttuurisella taustalla.