926 resultados para Indus civilization
Resumo:
Thesis (Ph.D.)--University of Washington, 2016-08
Resumo:
La berenjena (Solanum melongena L.) es una planta solanácea de múltiples variedades, cuyos ancestros salvajes se sitúan en Indochina y el este de África. Su cultivo fue muy temprano en zonas de China e India. Aun así, no se extendió al Occidente antiguo ni apenas se conoció, de ahí su ausencia en los textos clásicos de botánica y farmacología. Fueron los árabes quienes llevaron el cultivo de la planta por el Norte de África y Al-Andalus, de donde pasó ya a Europa. Los primeros testimonios occidentales de la berenjena aparecen en traducciones latinas de textos árabes, para incorporarse luego a la literatura farmacológica medieval y, más tarde ya, a la del Renacimiento, que empezó a tratar de ella por su posible parecido con una especie de mandrágora. Pese a que se le reconocían algunas virtudes medicinales, siempre se la tuvo bajo sospecha por ser de sabor poco agradable, indigesta y causante de algunas afecciones. Solo los botánicos de finales del Renacimiento describirían la planta y sus variedades con criterios más «científicos» y botánicos, ya sin apenas intereses farmacológicos.
Resumo:
Ce mémoire porte sur la pratique du sport et de l‟activité physique par les femmes au Québec entre 1880 et 1974, par l‟étude de la collection d‟objets sportifs du Musée de la civilisation, le dépouillement de catalogues commerciaux et d‟autres documents d‟archives, ainsi que l‟analyse de contenu de témoignages oraux recueillis par la chercheure et tenus dans le cadre du projet « Vivre sa ville : Québec au XXe siècle » du Laboratoire d‟ethnologie urbaine. L‟utilisation de ces trois sources de données permet de faire ressortir les modalités d‟insertion des femmes dans la pratique sportive. Les normes et les pratiques du sport féminin seront abordées notamment en ce qui a trait à l‟hygiène, à la morale chrétienne, aux installations et aux organisations sportives.
Resumo:
A agricultura foi a base de partida para a evolução do ser humano como civilização. Este projeto de dissertação consiste numa primeira instância uma análise que aborda historicamente a evolução humana como sociedade desde o Neolítico até aos tempos atuais e factos históricos imprevisíveis que influenciaram o seu percurso como sociedade. O desenvolvimento de um compostor com uma zona de cultivo modular tem o intuito de funcionar nos espaços das habitações urbanas como objectivo principal ser pedagógico e funcional. A metodologia utilizada remete para a análise de factos históricos da sociedade com posterior análise de produtos de excelência na área de compostagem e de cultivo. Para uma análise das necessidades dos utilizadores, foi desenvolvido um mind map, desenvolvido um questionário e analisado um conjunto de produtos do mercado. Estas análises deram origem a um conceito de um produto final, que posteriormente foi convertido no modelo CAD 3D, que serviu para simulações de pressão e para o processamento de renderes foto realistas que servem como representação do produto final. No contexto pedagógico foi desenvolvido um folheto focalizado na demonstração do funcionamento do produto.
Resumo:
Dissertação de Natureza Científica para obtenção do grau de Mestre em Engenharia Civil Perfil de Edificações
Resumo:
Esta investigación ofrecerá una reflexión sobre el uso de los cuentos de hadas como fuente para el historiador, mostrando de esa forma la aproximación que tiene el cuento de la Bella y la Bestia, con los conceptos de la belleza/fealdad y la civilización/barbarie.Así, el análisis se basará, en la relación que tienen las adaptaciones cinematográficas con dicho cuento; también, podemos observar aquella dicotomía con el lenguaje cinematográfico, donde Bella un personaje civilizador, intenta domar a aquel monstruo (La Bestia).No obstante, se tomará como base el cuento escrito por Jeanne- Marie LePrince de Beaumont, para mirar cuáles son las características de estas dos dualidades antes mencionadas y, de esa manera, analizar en las adaptaciones cinematográficas que se realizaron en Estados Unidos entre 1960 hasta el 1991, las transformaciones que ha tenido esta historia, para comprender la forma en que la sociedad destaca, en las representaciones de los personajes, las virtudes o los defectos.
Resumo:
Tutkielmassani tarkastelen SKP:n kaaderien Nestori ja Elli Parkkarin toisen maailmansodan jälkeen kirjoittamia omaelämäkertoja ja analysoin sitä, miten he omaelämäkerroissaan välittävät kommunistiyhteisön muistia. Tutkimuksessani etsin vastauksia seuraaviin kysymyksiin: Mitä muistoja Parkkarien omaelämäkerrat säilyttävät ja välittävät? Miksi Parkkarit kirjoittivat omaelämäkertoja toisen maailmansodan jälkeen ja mikä oli niiden merkitys kommunistiyhteisölle? Tutkielman alkuperäislähteinä käytän Parkkarien omaelämäkertoja, heidän vuonna 1947 kirjoittamia lyhyitä pienoiselämäkertoja sekä Kansan Arkiston Parkkareita koskevaa arkisto-aineistoa. Lähteiden analysoinnissa sovellan Jan Assmannin kulttuurisen muistin teoriaa, jota hän esittelee kirjassaan Cultural Memory and Early Civilization: Writing, Remembrance, and Political Imagination (2011). Assmann luo kulttuurisen muistin teoriansa ranskalaisen sosiologin Maurice Halbwachsin kollektiivisen muistin teorian pohjalta, jossa korostetaan muistin sosiaalista luonnetta. Assmann jatkaa Halbwachsin kollektiivisen muistin teoriaa jakamalla kollektiivisen muistamisen kolmeen muotoon: kommunikatiivisen ja kulttuurisen muistin käsitteisiin, joiden välissä on biografisen muistamisen muoto. Näiden käsitteiden avulla Assmann osoittaa, kuinka kollektiivista muistia rakennetaan yhteisöissä. Analysoin aluksi Parkkarien puolueelle vuonna 1947 kirjoittamia pienoiselämäkertoja ja käyn läpi sitä, millä tavalla ne olivat tärkeitä sekä Parkkareille itselleen että puolueelle. Tämän jälkeen siirryn Parkkarien omaelämäkertoihin. Tarkastelen omaelämäkertoja erittelemällä kolme eri teemaa, jotka ovat kommunistien maanalainen puoluetyö, ruumiilliset kokemukset vankilassa ja keskitysleirillä sekä opiskelu ja aate. Viimeisessä luvussa käsittelen Parkkarien asemaa puolueessa toisen maailmansodan jälkeen. Samalla pohdin uskollisuuden merkitystä, sukupuolen roolia ja pohdin vallan ja pienois- sekä omaelämäkertojen suhdetta. Assmannin teoriaa soveltaen luen Parkkarien omaelämäkerrat osaksi kommunikatiivista muistia, eli osana kommunistiyhteisön suullista ja elämäkerrallista muistamista. Näiden omaelämäkertojen avulla kommunistiyhteisö pyrki siirtymään sodan jälkeen kommunikatiivisesta muistamisesta institutionaaliseen kulttuuriseen muistamiseen. Parkkarit toimivat siten SKP:n kollektiivisen muistin välittäjinä ja Parkkarien omaelämäkerrat olivat näin osa kommunistiyhteisön historiankirjoitusta. Omaelämäkerroissa kuvataan sitä, miten esimerkillinen tosikommunisti toimii. Samalla niissä puetaan sanoiksi kommunistista aatetta.
Resumo:
Thèse réalisée en cotutelle avec la direction de Jean-Jacques Courtine à l'Université de Paris III Sorbonne Nouvelle sous la discipline anthropologie et avec la direction de Dominique Deslandres à l'Université de Montréal sous la discipline histoire
Resumo:
The discussion of European cosmopolitanism and civil society has failed to take questions of culture seriously enough. While remaining sympathetic to liberal forms of cosmopolitanism, this article considers the view that such proposals fail to make space for the 'Other'. In the context of histories of nationalist violence, masculinism and consumerism this article discusses the charge that ideas of European civilization need to be reconsidered. In the final part of the article, I discuss the view that cultural feminism and certain versions of multiculturalism have much to contribute towards the European project. However, at this point, I seek to distance myself from essentialist arguments in respect of identity. A generative European cosmopolitanism would do well to take questions of cultural domination seriously without reducing the complexity of modern identities.
Resumo:
Le principe de coopération est considéré depuis longtemps comme l’une des pierres angulaires du droit international, toutefois, l’existence d’une obligation de coopérer en droit international reste encore controversée. Les ressources en eau, à cause de leur fluidité et de leurs multiples usages, démontrent toujours l’interdépendance humaine. En matière de cours d’eau transfrontaliers, la Convention de New York inclut explicitement dans son texte l’obligation générale de coopérer comme l’un de ses trois principes fondamentaux. Il nous incombe alors de voir quelle obligation de coopérer les États souverains s’imposent dans leurs pratiques ? Pour répondre à cette question, nous procédons tout d’abord à une étude positiviste du contenu normatif de l’obligation de coopérer. Nous constatons que l’incorporation de la notion de l’obligation de coopérer dans le principe de la souveraineté est une tendance manifeste du droit international qui a évolué du droit de coexistence composé principalement des règles d’abstention, au droit de coopération qui comporte essentiellement des obligations positives de facere, dont la plus représentative est l’obligation de coopérer. Néanmoins, il n’existe pas de modèle unique d’application pour tous les États, chaque bassin disposant de son propre régime coopératif. Pour mesurer l’ampleur des régimes coopératifs, nous étudions cinq paramètres : le champ d’application, les règles substantielles, les règles procédurales, les arrangements institutionnels et le règlement des différends. Quatres modèles de coopération ressortent : le mécanisme consultatif (l’Indus), le mécanisme communicateur (le Mékong), le mécanisme de coordination (le Rhin) et le mécanisme d’action conjointe (le fleuve Sénégal). Pour ce qui est de la Chine, il s’agit de l’État d’amont en voie de développement le plus important dans le monde qui a longtemps été critiqué pour son approche unilatérale dans le développement des eaux transfrontières. Nous ne pouvons pas cependant passer sous silence les pratiques de coopération qu’elle a développées avec ses voisins. Quelle est son interprétation de cette obligation générale de coopérer ? Notre étude des pratiques de la Chine nous aide, en prenant du recul, à mieux comprendre tous les aspects de cette obligation de coopérer en droit international. Afin d’expliquer les raisons qui se cachent derrière son choix de mode de coopération, nous introduisons une analyse constructiviste qui est plus explicative que descriptive. Nous soutenons que ce sont les identités de la Chine qui ont déterminé son choix de coopération en matière de cours d’eau transfrontaliers. Notre étude en vient à la conclusion que même s’il y a des règles généralement reconnues, l’obligation de coopérer reste une règle émergente en droit international coutumier. Ses modes d’application sont en réalité une construction sociale qui évolue et qui peut varier énormément selon les facteurs culturels, historiques ou économiques des États riverains, en d’autres mots, selon les identités de ces États. La Chine est un État d’amont en voie de développement qui continue à insister sur le principe de la souveraineté. Par conséquent, elle opte pour son propre mécanisme consultatif de coopération pour l’utilisation des ressources en eau transfrontalières. Néanmoins, avec l’évolution de ses identités en tant que superpuissance émergente, nous pouvons probablement espérer qu’au lieu de rechercher un pouvoir hégémonique et d’appliquer une stratégie unilatérale sur l’utilisation des ressources en eau transfrontalières, la Chine adoptera une stratégie plus coopérative et plus participative dans l’avenir.
Resumo:
Resumen La actual crisis económica mundial puede ciertamente caracterizarse como de carácter sistémico y global, conjugándose a la vez con una crisis de civilización que pone en jaque no solo al sistema económico, sino al sistema de vida. Que no se trata de una crisis cíclica más es un hecho reconocido, pero necesitamos precisar su carácter, al menos de manera inicial y preliminar. En este ensayo apoyamos la tesis de una crisis sistémica global (o civilizatoria), pero sin dejar de advertir que los fundamentos del capitalismo también están mostrando sus límites históricos y exacerbando las amenazas globales sobre las condiciones de existencia de la vida; sin que por ello se trate, necesariamente, de una crisis terminal; y tanto las opciones capitalistas como las postcapitalistas y las anticapitalistas están a la orden del día. Abstract The current global economic crisis can certainly be characterized as a systemic and global one, combined with a crisis of civilization that puts in check not only the economic system, but the whole system of life. That it is not a simple cyclical crisis is widely acknowledged, but we need to specify the nature of it, at least in an initial and preliminary manner. In this essay we support the thesis of a global systemic crisis, but still warned that the foundations of capitalism are also showing its historical limits and exacerbating the global threats on the conditions of existence of life without it is required of a terminal crisis, and both options capitalists, post-capitalist and anti-capitalists are on the agenda.
Resumo:
Nascida para permitir que seus criadores possam atender suas próprias necessidades, a técnica científica sempre desempenhou papel significativo na civilização humana. Este é o contexto em que podemos vislumbrar o advento da tecnociência moderna, que tem contribuído significativamente para o incremento do controle humano sobre a natureza. Este estudo tem por objetivo analisar, sob o enfoque da bioética, reflexões sobre como a filosofia da ciência entende a neutralidade da ciência e sua convergência com a racionalidade epistêmica, bem como relacionar essas reflexões ao processo de tomada de decisões na administração da tecnociência. O estudo levantou dúvidas sobre a capacidade do conhecimento tecnocientífico para legitimar e justificar as decisões no âmbito dos sistemas de ciência e tecnologia nacionais, sinalizando assim a necessidade de promover ligação entre a auto-regulação tecnocientífico e hetero-regulação bioética. ______________________________________________________________________________ ABSTRACT
Resumo:
Tutkielmassani tarkastelen SKP:n kaaderien Nestori ja Elli Parkkarin toisen maailmansodan jälkeen kirjoittamia omaelämäkertoja ja analysoin sitä, miten he omaelämäkerroissaan välittävät kommunistiyhteisön muistia. Tutkimuksessani etsin vastauksia seuraaviin kysymyksiin: Mitä muistoja Parkkarien omaelämäkerrat säilyttävät ja välittävät? Miksi Parkkarit kirjoittivat omaelämäkertoja toisen maailmansodan jälkeen ja mikä oli niiden merkitys kommunistiyhteisölle? Tutkielman alkuperäislähteinä käytän Parkkarien omaelämäkertoja, heidän vuonna 1947 kirjoittamia lyhyitä pienoiselämäkertoja sekä Kansan Arkiston Parkkareita koskevaa arkisto-aineistoa. Lähteiden analysoinnissa sovellan Jan Assmannin kulttuurisen muistin teoriaa, jota hän esittelee kirjassaan Cultural Memory and Early Civilization: Writing, Remembrance, and Political Imagination (2011). Assmann luo kulttuurisen muistin teoriansa ranskalaisen sosiologin Maurice Halbwachsin kollektiivisen muistin teorian pohjalta, jossa korostetaan muistin sosiaalista luonnetta. Assmann jatkaa Halbwachsin kollektiivisen muistin teoriaa jakamalla kollektiivisen muistamisen kolmeen muotoon: kommunikatiivisen ja kulttuurisen muistin käsitteisiin, joiden välissä on biografisen muistamisen muoto. Näiden käsitteiden avulla Assmann osoittaa, kuinka kollektiivista muistia rakennetaan yhteisöissä. Analysoin aluksi Parkkarien puolueelle vuonna 1947 kirjoittamia pienoiselämäkertoja ja käyn läpi sitä, millä tavalla ne olivat tärkeitä sekä Parkkareille itselleen että puolueelle. Tämän jälkeen siirryn Parkkarien omaelämäkertoihin. Tarkastelen omaelämäkertoja erittelemällä kolme eri teemaa, jotka ovat kommunistien maanalainen puoluetyö, ruumiilliset kokemukset vankilassa ja keskitysleirillä sekä opiskelu ja aate. Viimeisessä luvussa käsittelen Parkkarien asemaa puolueessa toisen maailmansodan jälkeen. Samalla pohdin uskollisuuden merkitystä, sukupuolen roolia ja pohdin vallan ja pienois- sekä omaelämäkertojen suhdetta. Assmannin teoriaa soveltaen luen Parkkarien omaelämäkerrat osaksi kommunikatiivista muistia, eli osana kommunistiyhteisön suullista ja elämäkerrallista muistamista. Näiden omaelämäkertojen avulla kommunistiyhteisö pyrki siirtymään sodan jälkeen kommunikatiivisesta muistamisesta institutionaaliseen kulttuuriseen muistamiseen. Parkkarit toimivat siten SKP:n kollektiivisen muistin välittäjinä ja Parkkarien omaelämäkerrat olivat näin osa kommunistiyhteisön historiankirjoitusta. Omaelämäkerroissa kuvataan sitä, miten esimerkillinen tosikommunisti toimii. Samalla niissä puetaan sanoiksi kommunistista aatetta.
Resumo:
Tese (doutorado)—Universidade de Brasília, Centro de Desenvolvimento Sustentável, 2015.
Resumo:
Dans Dialectique de la Raison, Adorno et Horkheimer tentent d’esquisser le pourquoi et le comment de ce retour à la barbarie qu’a connu la civilisation européenne, lors du troisième Reich. Quelles sont ces conditions qui ont rendu possibles les massacres administrés sous le régime nazi? La résolution de cette énigme qui se solde sur l’échec de l’Auflkärung nous dévoile une nécessité, celle d’une transformation radicale à la fois de l’éthique et de la métaphysique dans sa conception de la vérité. Celle-ci se présente à nous sous la forme d’une norme morale : « Dans leur état de non-liberté, Hitler a imposé aux hommes un nouvel impératif catégorique; penser et agir en sorte qu’Auschwitz ne se répète pas ». Quelles modalités de penser et d’agir nous exhortent ce nouvel impératif catégorique? La philosophie d’Adorno, critiqué pour n’avoir été que négative dans son entreprise, est-elle en mesure de nous fournir des prescriptions normatives capables de réorienter le penser théorétique et l’éthique?