A santidade do contrato e das leis: considerações sobre a religião civil de Rousseau

No capítulo sobre a religião civil no Contrato social, Rousseau utiliza expressões como "santidade do contrato social e das leis", "profissão de fé puramente civil", e mesmo "religião civil" para fazer alusão à relação necessária, porém conflituosa, entre religião e política. Neste artigo, trata-se de discutir esse expediente retórico (que é similar à figura de linguagem denominada oxímoro) de um ponto de vista mais geral, com base na exposição do procedimento discursivo do legislador do Contrato e de suas semelhanças com o procedimento discursivo do próprio Rousseau para conciliar exigências contraditórias da religião e da política no problema da instituição das leis no Estado.

A participação da sociedade civil na democratização do setor de saúde no Brasil

Este ensaio apresenta a trajetória da participação da sociedade civil brasileira nas conquistas do setor de saúde no período da redemocratização política no País. Autores como Carvalho², Fleury³ Paim7 e Gerschman6 auxiliam a compreensão desse caminho. Pretende-se demonstrar a importância dos movimentos sociais da saúde e suas diferentes relações com o Estado brasileiro com vista à institucionalização dos Conselhos de Saúde. Como alternativa fundamental para a concretização da democracia participativa, os avanços práticos dos mecanismos de controle social desses colegiados ainda são bastante limitados. Os autores concluem que há um verdadeiro esvaziamento político na maioria dos Conselhos de Saúde, com práticas ainda marcadas pelo passado de legitimação do poder dominante. O papel exercido outrora pelos movimentos sociais e populares de formação de conselheiros encontra-se cada vez mais distante da população, institucionalizado na representação de um controle social ainda aparentemente "figurativo". Diante da realidade vivenciada neste e em outros estudos, questiona-se a atuação dos Conselhos de Saúde como espaço público democrático.

Animal Lovers, Bridge-Builders, and Supervising Watchdogs: Framing and Civil Society Construction by Japanese Pro-Animal Organizations in the Kansai and Tokyo Areas

Unlike their counterparts in Europe and America, the citizen organizations acting for the well-being of animals in Japan have not received scholarly attention. In this research, I explore the activities of twelve Japanese pro-animal organizations in Tokyo and Kansai area from the perspective of social movement and civil society studies. The concept of a ‘pro-animal organization’ is used to refer generally to the collectives promoting animal well-being. By using the collective action frame analysis and the three core framing tasks – diagnostic, prognostic, and motivational – as the primarily analytical tools, I explore the grievances, tactics, motivational means, constructions of agency and identity as well as framing of civil society articulated in the newsletters and the interviews of the twelve organizations I interviewed in Japan in 2010. As the frame construction is always done in relation to the social and political context, I study how the organizations construct their roles as civil society actors in relation to other actors, such as the state, and the idea of citizen activism. The deficiencies in the animal welfare law and lack of knowledge among the public are identified as the main grievances. The primary tactic to overcome these problems was to educate and inform the citizens and authorities, because most organizations lack the channels to influence politically. The audiences were mostly portrayed as either ignorant bystanders or potential adherents. In order to motivate people to join their cause and to enforce the motivation within the organization, the organizations emphasized their uniqueness, proved their efficiency, claimed credit and celebrated even small improvements. The organizations tended to create three different roles for citizen pro-organizations in civil society: reactive, apolitical and emphatic animal lovers concentrating on saving individual animals, proactive, educative bridge-builders seeking to establish equal collaborative relations with authorities, and corrective, supervising watchdogs demanding change in delinquencies offending animal rights. Based on the results of this research, I suggest that by studying how and why the different relations between civil society and the governing actors of the state are constructed, a more versatile approach to citizens’ activism in its context can be achieved.

“IT’S ALL RIGHT”. Multimodal rightward spatial bias modified by age and praxis

The general goal of the present work was to study whether spatial perceptual asymmetry initially observed in linguistic dichotic listening studies is related to the linguistic nature of the stimuli and/or is modality-specific, as well as to investigate whether the spatial perceptual/attentional asymmetry changes as a function of age and sensory deficit via praxis. Several dichotic listening studies with linguistic stimuli have shown that the inherent perceptual right ear advantage (REA), which presumably results from the left lateralized linguistic functions (bottom-up processes), can be modified with executive functions (top-down control). Executive functions mature slowly during childhood, are well developed in adulthood, and decline as a function of ageing. In Study I, the purpose was to investigate with a cross-sectional experiment from a lifespan perspective the age-related changes in top-down control of REA for linguistic stimuli in dichotic listening with a forced-attention paradigm (DL). In Study II, the aim was to determine whether the REA is linguistic-stimulus-specific or not, and whether the lifespan changes in perceptual asymmetry observed in dichotic listening would exist also in auditory spatial attention tasks that put load on attentional control. In Study III, using visual spatial attention tasks, mimicking the auditory tasks applied in Study II, it was investigated whether or not the stimulus-non-specific rightward spatial bias found in auditory modality is a multimodal phenomenon. Finally, as it has been suggested that the absence of visual input in blind participants leads to improved auditory spatial perceptual and cognitive skills, the aim in Study IV was to determine, whether blindness modifies the ear advantage in DL. Altogether 180-190 right-handed participants between 5 and 79 years of age were studied in Studies I to III, and in Study IV the performance of 14 blind individuals was compared with that of 129 normally sighted individuals. The results showed that only rightward spatial bias was observed in tasks with intensive attentional load, independent of the type of stimuli (linguistic vs. non-linguistic) or the modality (auditory vs. visual). This multimodal rightward spatial bias probably results from a complex interaction of asymmetrical perceptual, attentional, and/or motor mechanisms. Most importantly, the strength of the rightward spatial bias changed as a function of age and augmented praxis due to sensory deficit. The efficiency of the performance in spatial attention tasks and the ability to overcome the rightward spatial bias increased during childhood, was at its best in young adulthood, and decreased as a function of ageing. Between the ages of 5 and 11 years probably at first develops movement and impulse control, followed by the gradual development of abilities to inhibit distractions and disengage attention. The errors especially in bilateral stimulus conditions suggest that a mild phenomenon resembling extinction can be observed throughout the lifespan, but especially the ability to distribute attention to multiple targets simultaneously decreases in the course of ageing. Blindness enhances the processing of auditory bilateral linguistic stimuli, the ability to overcome a stimulus-driven laterality effect related to speech sound perception, and the ability to direct attention to an appropriate spatial location. It was concluded that the ability to voluntarily suppress and inhibit the multimodal rightward spatial bias changes as a function of age and praxis due to sensory deficit and probably reflects the developmental level of executive functions.

Reflexões sobre o trauma cardiovascular civil a partir de um estudo prospectivo de 1000 casos atendidos em um centro de trauma de nível I: a prospective study from 1000 cases

OBJETIVO: Analisar os dados referentes a uma grande série de casos de traumas cardiovasculares exclusivamente civil operados em um único centro de trauma brasileiro. MÉTODO: Trata-se de um estudo de coorte, prospectivo, descritivo e analítico registrados entre os anos de 1998 - 2005. RESULTADOS: No período foram operados 1000 casos que acometeram principalmente homens jovens devido a armas de fogo, armas brancas/vidros e trauma contuso e cuja topografia das lesões se deu na seguinte ordem: abdominais, cervicais, torácicas e extremidades. As três síndromes mais comuns a admissão foram: hemorrágica, isquêmica e hemorrágica/isquêmica. No entanto, 34.6% dos pacientes estavam em choque hipovolêmico grave e em 85% da casuística havia lesões não cardiovasculares associadas. A maioria dos pacientes foi submetida a tratamento cirúrgico sem propedêutica específica, mas 14% destes foram reoperados devido à síndrome compartimental, trombose aguda e/ou hemorragia grave. A taxa de amputação foi de 5.5% e da mortalidade de 7.5%, estando correlacionada com choque hipovolêmico grave ou síndrome da resposta inflamatória sistêmica. Lesões CCV isoladas ocorreram em 15% dos casos com taxa de letalidade global de 41%, sendo 22% venosa, 47% arterial e 81% cardíaca, proporcionando diferença significativa entre lesões cardíacas versus arteriais e venosas associadas (p = 0,01; odds ratio de 7.37) e lesões arteriais versus venosas (p = 0,01; odds ratio de 3.17). CONCLUSÃO: Esta grande série de casos demonstrou ser o homem jovem o mais acometido devido principalmente à violência interpessoal e os acidentes automobilísticos, que envolvem na maioria das vezes as extremidades, associadas com lesões em outros órgãos ou sistemas. Os fatores preditivos de mau prognóstico foram choque hipovolêmico, lesão de grandes vasos arteriais e lesão cardíaca.

Natural history of extensive diaphragmatic injury on the right side: experimental study in rats

OBJECTIVE: To evaluate the natural healing of the rat diaphragm that suffered an extensive right penetrating injury.METHODS: Animals were submitted to an extensive penetrating injury in right diaphragm. The sample consisted of 40 animals. The variables studied were initial weight, weight 21 days after surgery; healing of the diaphragm, non-healing of the diaphragm, and herniated abdominal contents into the chest.RESULTS: Ten animals were used as controls for weight and 30 animals were operated. Two animals died during the experiment, so 28 animals formed the operated group; healing of the diaphragm occurred in 15 animals (54%), 11 other animals showed diaphragmatic hernia (39%) and in two we observed only diaphragmatic injury without hernia (7%). Among the herniated organs, the liver was found in 100% of animals, followed by the omentum in 77%, small bowel in 62%, colon in 46%, stomach in 31% and spleen in 15%. The control group and the diaphragmatic healing subgroup showed increased weight since the beginning of the study and the 21 days after surgery (p <0.001). The unhealed group showed no change in weight (p = 0.228).CONCLUSION: there is a predominance of spontaneous healing in the right diaphragm; animals in which there was no healing of the diaphragm did not gain weight, and the liver was the organ present in 100% the diaphragmatic surface in all rats with healed diaphragm or not.

Analysis of natural history of the diaphragmatic injury on the right in mice

Objective: to evaluate natural evolution of right diaphragmatic injury after the surgical removal of a portion from hemi diaphragm. Methods: the animals were submitted to a surgical removal of portion from right hemi diaphragm by median laparotomy. The sample consists of 42 animals being 2 animals from pilot project and 40 operated animals. And the variables of the study were herniation, liver protection, healing, persistent diaphragm injury, evaluation of 16 channels tomography and the variables "heart rate" and "weight". Results: we analyzed 40 mice, we had two post-operative deaths; we had 17 animals in this group suffered from herniation (42.5%) and 23 animals didn't suffer from herniation (57.5%). Analyzing the tomography as image method in the evaluation of diaphragmatic hernia, we had as a method with good sensitivity (78.6%), good specificity (90.9%), and good accuracy (86.1%) when compared to necropsy. Conclusion: there was a predominance of healing of right hemi diaphragm, the size of initial injury didn't have influence on occurrence of the liver protection or hernia in mice.

Elämä työläisnaisten hyväksi. Fiina Pietikäisen yhteiskunnallinen toimijuus 1900–1930. Tutkimus työväenliikkeen sukupuolisidonnaisista käytännöistä

Tutkimuksessa perehdytään työväenliikkeessä vaikuttaneen naisaktiivi Fiina Pietikäisen (1870–1956) toimijuuden myötä työväenliikkeen sukupuolisidonnaisiin käytäntöihin vuosina 1900–1930. Tutkimus edustaa kollektiivista elämänkertatutkimusta. Tässä tutkimuksessa on keskeisesti esillä kysymys Fiina Pietikäisen ja työväenliikkeen suhteesta. Aikakauden työväenliike ei hyväksynyt individualistista toimintaa, vaan edellytti yksittäiseltä aktiivilta kurinalaisuutta ja sitoutuneisuutta yhteisesti sovittuihin pyrintöihin. Toisaalta työväenliike tarjosi niin työläismiehille kuin -naisillekin aivan uudenlaisia mahdollisuuksia vaikuttaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Työläisnaiset saattoivat miesten tavoin vaikuttaa poliittisissa ja ammatillisissa järjestöissä, joskin monet naiset keskittyivät vapaaehtoisesti vain puolueen naisjärjestöjen toimintaan. Tutkimus osoittaa, että Fiina Pietikäinen oli pragmaattinen naisaktiivi, joka monien muiden työväenliikkeen naisaktiivien tavoin otti tehtäväkseen työläisnaisten ja -lasten elinolosuhteiden kehittämisen. Edes poikkeusolosuhteet kuten vuoden 1905 suurlakko tai vuoden 1918 sisällissota eivät muuttaneet työväenliikkeen sukupuolisidonnaista toimijuuskulttuuria. Työväenliikkeen naisaktiivit keskittyivät vapaaehtoisesti ruokahuoltoon ja perhepolitiikkaan jättäen muut yhteiskunnalliset kysymykset miestoimijoiden vastuulle. Useimmista työväenliikkeen naisaktiiveista poiketen Fiina Pietikäinen toimi myös miesvaltaisessa ammattiyhdistysliikkeessä niin paikallis- kuin liittotasolla. Pietikäinen otti tehtäväkseen varsinkin helsinkiläisten silittäjien ja erityisesti kylvettäjien ammatillisen edunvalvonnan. Kyseiset naispuoliset ammatinharjoittajat olivat erittäin heikosti järjestäytyneitä, joten Pietikäisen ammatillinen edunvalvonta perustui pitkälti yhteiskunnallisesti otollisten tilanteiden hyödyntämiseen ja työväenliikkeen kollektiivin tukeen. Fiina Pietikäinen kannatti monien muiden naisaktiivien tavoin naisten erillistoimijuutta niin poliittisessa kuin ammatillisessa työväenliikkeessä. Hän sitoutui työväenliikkeen arvoihin ja käytäntöihin, muttei kokenut työväenliikettä tasa-arvoiseksi kollektiiviksi. Hän uskoi naisten voivan parhaiten kehittää omaa asemaansa erillistoimijuuden kautta. Poliittisen työväenliikkeen saralla naiset vaikuttivatkin aina työväenliikkeen hajoamiseen asti pitkälti omissa järjestöissään. Ammatilliseen edunvalvontaan naisten erillistoimijuus ei vakiintunut, koska ammattiyhdistysliikkeen miesaktiivit eivät kokeneet naistyöläisten aseman kehittämisen edellyttävän segregaatiota liikkeen sisällä. Käytännössä monet ammattiosastot olivat kuitenkin joko mies- tai naisammattiosastoja, koska aikakauden Suomessa sukupuoli määräsi hyvin voimakkaasti sen, mitä ammattia yksilö saattoi harjoittaa.

Victims’ status at international and hybrid criminal courts : victims’ status as witnesses, victim participants/civil parties and reparations claimants

Bestraffning av internationella brott vid internationella och hybrida straffrättsliga domstolar har traditionellt och huvudsakligen grundat sig på principen om retributiv (vedergällande) rättvisa och ackusatorisk process snarare än återuppbyggande rättvisa och en inkvisitorisk modell. Därav har brottsoffrens ställning vid dessa straffrättsliga domstolar begränsat sig till den som innehas av vittnen vid Tribunalen som behandlar brott som begåtts i det forna Jugoslavien (ICTY), Internationella krigsförbrytartribunalen för Rwanda (ICTR) och Specialdomstolen för Sierra Leone (SCSL). Internationella brottmålsdomstolen (ICC), å sin sida, har medfört en viktig förändring gällande brottsoffrens ställning i internationella straffrättsliga fora, vilket innebär att de från att ha betraktats endast i egenskap av vittnen nu även har en rätt att delta och lämna sina synpunkter (i egenskap av brottsofferdeltagare) samt kräva gottgörelse. Denna trend har fortsatt inom området för internationell straffrätt, vilket manifesterats vid hybridtribunaler som tillsatts efter ICC såsom Kambodjadomstolen (ECCC) vid vilken brottsoffer kan agera civilrättsliga parter och Specialdomstolen för Libanon (STL) där brottsoffer kan inneha en deltagande roll. Den föreliggande studien behandlar två huvudsakliga frågeställningar, av vilka den första lyder: Vilken ställning tillskrivs brottsoffren vid internationella domstolar och hybridtribunaler? I detta hänseende argumenterar författaren, sammanfattningsvis, för att brottsoffrens ställning vid internationella straffrättsliga domstolar och hybridtribunaler huvudsakligen tar sig uttryck på tre sätt, d.v.s. som brottsoffer i egenskap av vittnen, som brottsoffer i egenskap av deltagande brottsoffer/civilrättsliga parter samt som brottsoffer som kräver gottgörelse. Den andra frågeställningen för denna studie lyder: På vilket sätt fungerar brottsoffrens ställning som vittnen, brottsofferdeltagande/civilrättsliga parter och gottgörelsekrävande vid internationella och hybrida straffrättsliga domstolar? -------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------- Kansainvälisten rikosten rankaiseminen kansainvälisissä rikostuomioistuimissa ja hybridituomioistuimissa on perinteisesti enimmäkseen perustunut retributiivisen oikeuden ja akkusatorisen menetelmän soveltamiseen pikemmin kuin restoratiivisen oikeuden ja inkvisitorisen menetelmän soveltamiseen. Niinpä uhrien asema kansainvälisissä rikostuomioistuimissa ja hybridituomioistuimissa on rajoittunut todistajan asemaan entisen Jugoslavian kansainvälisessä sotarikostuomioistuimessa (ICTY), Ruandan kansainvälisessä sotarikostuomioistuimessa (ICTR) ja Sierra Leonen erikoistuomioistuimessa (SCSL). Kansainvälisen rikostuomioistuimen (ICC) perustaminen on kuitenkin merkinnyt tärkeää muutosta uhrien asemaan kansainvälisen rikosoikeuden alalla siten, että kun uhrit aiemmin nähtiin vain todistajina, heillä on nyt myös mahdollisuus tuoda esiin omat näkökantansa (osallistumisoikeus) ja vaatia hyvitystä. Tämä suuntaus on jatkunut kansainvälisen rikosoikeuden alalla ICC:n jälkeen perustetuissa hybridituomioistuimissa, kuten Kambodzhan erityistuomioistuimessa (ECCC), missä uhrit voivat olla asianosaisen asemassa, sekä Libanonin erityistuomioistuimessa (STL), missä uhrit voivat osallistua prosessiin. Tämä tutkimus käsittelee kahta keskeistä kysymystä. Ensinnäkin: Mikä on rikoksen uhrien asema kansainvälisissä rikostuomioistuimissa ja hybridituomioistuimissa? Tutkimuksessa päädytään mm. siihen, että uhrien asema kansainvälisissä rikostuomioistuimissa ja hybridituomioistuimissa voi koostua pääosin kolmesta ulottuvuudesta eli uhrit todistajina, uhrit prosessiin osallistujina/asianosaisina ja uhrit hyvityksen hakijoina. Tutkimuksen toinen keskeinen kysymys on: Miten uhrien asema todistajina, prosessiin osallistujina/ asianosaisina ja hyvityksen hakijoina toimii kansainvälisissä rikostuomioistuimissa ja hybridituomioistuimissa?

Rikottujen ikkunoiden nollatoleranssi. Tutkimus New Yorkin rikoksentorjunnan uuskonservatiivi-mallista Suomessa

Väitöskirja on kriminologista kontrollin ja rikoksentorjunnan tutkimusta sekä poliisitutkimusta. Kohteena on ympäri maailmaa levinnyt nollatoleranssiksi kutsuttu järjestyspoliisistrategia. Strategiaa kokeiltiin vuosituhannen vaihteessa vuoden kestäneessä järjestyksenvalvonnan hankkeessa Tampereella. Vaikka kyseessä oli kokeilu, niin tutkimuksessa osoitetaan toimintatavan olleen ja olevan pitkälti kiinteä osa perinteistä suomalaisen järjestyspoliisin toimintaperiaatetta. Artikkeliväitöskirja sisältää viisi vuosina 1998–2005 julkaistua kirjoitusta. Kokoavan yhteenvetoartikkelin tutkimusongelmat ovat seuraavat: Millaisia ovat Yhdysvaltojen ja Suomen järjestyspoliisitoiminnan nollatoleranssien mekanismien, kontekstien ja vaikutusten keskeiset erot ja yhtäläisyydet? Millainen on Tampereen nollatoleranssikokeilu ja New Yorkin rikottujen ikkunoiden nollatoleranssi rikoksentorjunnan arvioinnin ja moraalisäätelyn esimerkkeinä? Tampereen kokeilun prosessi- ja vaikuttavuusarviointitutkimus koostaa tutkimuksen empiirisen aineiston. Hankkeen alku- ja loppumittauksena toimi lomakekysely tamperelaisille (2 x n2000). Lisäksi analyysissä käytettiin kansalaiskyselyn uhrikyselyä, poliisin rikos- ja päivystyskeskustilastoja, Tilastokeskuksen tilastoja, hankkeen suoritelomakkeita sekä rangaistusvaatimus- ja rikesakkolomakkeita sekä kouluterveystutkimuksia. Tampereen poliiseille tehtiin lomakekysely ja teemahaastatteluja. Sosiaali-, nuoriso- ja vapaaehtoistyöntekijöitä sekä yli viisikymmentä tamperelaista nuorta sekä kymmenkunta tamperelaista aikuista haastateltiin. Yhdysvaltojen osalta nojaudutaan verrattain suureen määrään julkaistua korkeatasoista ja ajankohtaista kriminologista tutkimusta. New Yorkiin ja Yhdysvaltoihin sovelletussa hallintavalta- ja moraalisäätelyanalyysissa rikotut ikkunat -teoria osoittautuu uuskonservatiiviseksi moraaliprojektiksi, joka opastaa kaupunkeja hankkimaan itselleen oikeuden tiukkaan järjestyksenvalvontaan. Aiemmin sen oli estänyt kansalaisoikeusmyönteinen lakien tulkinta. New Yorkissa ja Tampereella syntyi useita kielteisiä sivu- ja vastavaikutuksia, kuten ongelmien siirtymistä (displacement). Tämä on yksi keskeinen tulos tilannetorjunnan ja kontrollin tehostamisen ja kohdistamisen hankkeissa. Tulokset haastavat arvioimaan kriittisesti, ovatko kaikki lapsiin ja nuoriin kohdistuvat varhaisen puuttumisen hankkeet seuraustensa perusteella oikeutettuja.

Reiterando o pacto: história, teologias políticas cristãs e a religião civil americana em uma era de multiculturalismo e império

Há 40 anos, em plena Guerra Fria, Robert Bellah concluiu seu célebre artigo sobre a religião civil americana com a seguinte pergunta: como conceber a aplicabilidade legítima dos valores-chave que suportam o imaginário nacional americano para além dos confins territoriais do seu Estado-nação? O presente artigo quer revisitar esta questão criticamente à luz de incursões regulatórias recentes dos EUA sobre o campo da liberdade religiosa no globo. Primeiramente, reviso a história da relação entre secularismo, identidade nacional e cristianismo nos EUA. A seguir, analiso as articulações político-religiosas que dão origem ao International Freedom of Religion Act (IRFA), em 1998. Por fim, tento destacar como este exercício pode fornecer contribuições mais gerais para o estudo da relação entre religião, nacionalismo e poder secular na contemporaeidade, com ênfase na relação entre estes e o princípio de soberania do estado de direito.

Karta öfver Uleåborgs stad upprättad år 1886 i enlighet med af aflidne Civil-Ingenieur C. Kjerrström år 1876 öfver staden upprättade karta jemte tilläg af: G. Wilh. Liljeblad

Mittakaava laskettu janamittakaavasta

Suomen mahdollisuudet vaikuttaa Euroopan unionin lainsäädäntömenettelyyn

Väitöstutkimuksen kohteena on säädösten valmistelu ja niitä koskevaa päätöksenteko Euroopan unionissa erityisesti siitä näkökulmasta, miten Suomen kaltainen pieni jäsenvaltio voi vaikuttaa EU-säädöksiin. Väitöskirjassa analysoidaan unionin toimielinten välillä vallitsevaa dynamiikkaa ja Suomen asemaa erityisesti EUT-sopimuksen 289 artiklan 1 kohdan ja 294 artiklan mukaisessa tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä. Lissabonin sopimuksen voimaantulon jälkeen tavallinen lainsäätämisjärjestys, joka aiemmin tunnettiin yhteispäätösmenettelynä, on selvästi yleisin lainsäädäntömenettely unionissa. Väitöskirja koostuu kuudesta erillisjulkaistusta pääosin vertaisarvioidusta artikkelista ja niitä täydentävästä ja kokoavasta yhteenveto-osasta. Kirjan tämä painos sisältää vain yhteenvetoluvun, ei erikseen julkaistuja artikkeleita. Väitöskirjassa hyödynnetään eurooppaoikeuden ja politiikan tutkimuksen kirjallisuutta. Metodologisesti väitöstutkimus edustaa empiiristä oikeustutkimusta, jossa yhdistyy lainopillinen analyysi ja empiiristen, tässä tapauksessa lähinnä laadullisten aineistojen analyysi. Yhteenvedossa on seurattu lainsäädäntömuutoksia ja oikeuskäytäntöä 10. huhtikuuta 2015 asti. Väitöskirjatutkimuksen kantavana teemana on oikeuden ja politiikan suhde EUlainsäätämisessä. Artikkeleita ja yhteenvetoa sitovat yhteen kaksi yleisen tason argumenttia. Ensiksi, EU:n lainsäädäntömenettelyä koskevat oikeussäännöt ja institutionalisoituneet käytännöt luovat kehikon toimielinten sisäiselle päätöksenteolle sekä niiden välisille poliittisluonteisille neuvotteluille, vaikkakaan sääntöihin ja käytäntöihin ei yleensä ole tarvetta nimenomaisesti vedota menettelyn kuluessa. Toiseksi, koska Suomen kaltaisen pienen jäsenvaltion muodollinen valta – siis äänimäärä neuvostossa – on hyvin rajallinen, suomalaisten ministerien ja virkamiesten tulisi hyödyntää erilaisia epävirallisia vaikuttamiskanavia, jos halutaan vahvistaa Suomen tosiasiallista vaikutusvaltaa menettelyssä. Unionin lainsäädäntötoiminta ei tyypillisesti ole rationaalisen mallin mukaan etenevää päätöksentekoa, vaan tempoilevaa ja vaikeasti ennakoitavaa kamppailua eri preferenssejä edustavien toimijoiden välillä. Väitöskirjan ensimmäisessä artikkelissa analysoidaan säädösvalmistelua ja lainsäätämismenettelyä unionissa vaihe vaiheelta. Johtopäätöksenä todetaan, että unioniin on syntynyt yhteispäätösmenettelyn, sittemmin tavallisen lainsäätämisjärjestyksen myötä uudenlainen lainsäätämiskulttuuri, jolle on leimallista tiiviit yhteydet komission, Euroopan parlamentin ja neuvoston välillä. Toimielimet ottavat nykyisin joustavasti huomioon toistensa kantoja menettelyn edetessä, mikä mahdollistaa sen, että valtaosa EU-säädöksistä voidaan hyväksyä jo ensimmäisessä käsittelyssä. Toisessa tutkimusartikkelissa analysoidaan komission asemaa unionin toimielinrakenteessa. Artikkelissa tarkastellaan komission aloiteoikeutta sekä komission puheenjohtajan ja sen jäsenten valintamenettelyjä siitä näkökulmasta, edistääkö komissio todella unionin yleistä etua itsenäisenä ja riippumattomana, kuten EU-sopimuksen 17 artiklassa edellytetään. Tiettyjen järjestelyjen myötä Euroopan parlamentin ja komission suhde on kehittynyt siihen suuntaan, että komissio toimii jossain määrin parlamentille vastuunalaisena hallituksena. Artikkelissa kritisoidaan, että kehitys ei välttämättä lähennä kansalaisia unionin toimielimiin ja että kehitys omiaan vaarantamaan komission aseman verrattain riippumattomana välittäjänä trilogeissa. Kolmas artikkeli sisältää tapaustutkimuksen kuluttajille myönnettäviä luottoja sääntelevän direktiivin (2008/48/EY) valmisteluvaiheista. Tapaustutkimus konkretisoi Suomen hallituksen edustajien tekemän EU-vaikuttamisen keinoja, vahvuuksia ja kehittämiskohteita. Artikkelissa todetaan, että Suomelle aivan keskeinen vaikuttamisresurssi ovat sellaiset virkamiehet, jotka hallitsevat niin käsiteltävän säädöshankkeen sisältökysymykset kuin unionin päätöksentekomenettelyt ja toimielinten institutionalisoituneet käytännöt. Artikkelissa tehdyt empiiriset havainnot jäsenvaltioiden välillä käydyistä neuvotteluista tukevat konstruktiivisen mallin perusoletuksia. Neljännessä artikkelissa, joka on laadittu yhteistyönä professori Tapio Raunion kanssa, analysoidaan unioniasioiden kansallista valmistelua ja tarkemmin ottaen sitä, miten Suomen neuvottelukannat muotoutuvat valtioneuvoston yhteensovittamisjärjestelmän ylimmällä tasolla EU-ministerivaliokunnassa. Artikkelissa todetaan laajan pöytäkirja-aineiston ja sitä täydentävän haastatteluaineiston pohjalta, että EUministerivaliokunnan asialistan laadinta on delegoitu kokonaisuudessaan asiantuntijavirkamiehille. Lisäksi asialistan muotoutumiseen vaikuttaa luonnollisesti unionin toimielinten, erityisesti Eurooppa-neuvoston agenda. Toisaalta, EU-ministerivaliokunnan kokouksissa ministerit yksin tekevät päätöksiä ja linjaavat Suomen EU-politiikkaa. Viidennessä artikkelissa selvitetään, miten olisi toimittava, jos pyritään siihen, että uusi tai muutettu EU-säädös vastaisi mahdollisimman pitkälti Suomen kansallisesti määriteltyä neuvottelukantaa. Tehokkainta on vaikuttaa aloiteoikeutta lainsäädäntömenettelyssä käyttävään komissioon, tarvittaessa myös virkahierarkian ylimmillä tasoilla, sekä tehdä yhteistyötä muiden jäsenvaltioiden kanssa, erityisesti puheenjohtajavaltion, tulevien puheenjohtajavaltioiden ja suurten jäsenvaltioiden kanssa. Mikäli käsittelyssä oleva EU-säädöshanke arvioidaan kansallisesti erityisen tärkeiksi tai ongelmalliseksi, tulisi vaikuttamistoimia laajentaa kattamaan myös Euroopan parlamentin avainhenkilöitä. Kuudennessa artikkelissa analysoidaan suomalaisen kansalaisyhteiskunnan ja etujärjestöjen vaikutusmahdollisuuksia EU-asioiden valmistelussa. Johtopäätöksenä todetaan, että muodollinen yhteensovittaminen EU-valmistelujaostojen laajan kokoonpanon kokouksissa ei ole sidosryhmille ensisijainen eikä tehokkain vaikuttamisen keino. Sen sijaan korostuvat epäviralliset yhteydet toimivaltaisen ministeriön vastuuvirkamieheen kotimaassa ja vaikuttaminen eurooppalaisen kattojärjestön välityksellä. Väitöskirjan yhteenveto-osassa on eritelty, missä EU:n säädösvalmistelun ja lainsäätämismenettelyn vaiheissa Suomen kaltaisella pienellä jäsenvaltiolla on parhaat edellytykset vaikuttaa valmisteltavana olevaan säädökseen. Parhaat vaikutusmahdollisuudet ovat aivan EU-säädöksen elinkaaren alkuvaiheessa, kun komissio on vasta käynnistämässä uutta säädösvalmistelua. Väitöstutkimuksessa todetaan, että varhaista kannanmuodostusta ja sen mahdollistamaa ennakkovaikuttamista on Suomessa kyetty kehittämään etenkin niissä poliittisesti, taloudellisesti tai oikeudellisesti tärkeissä hankkeissa, joissa hallituksen kannanmuodostus tapahtuu EU-ministerivaliokunnassa. Muissa unionin säädöshankkeissa ennakollisen vaikuttamisen intensiteetti näyttäisi vaihtelevan, riippuen muun muassa toimivaltaisen ministeriön keskijohdon ja ylimmän johdon sitoutumisesta. Toinen Suomelle otollinen vaikuttamisen ajankohta on silloin, kun komission antamaa ehdotusta käsitellään asiantuntijavirkamiesten kesken neuvoston työryhmässä. Tehokas vaikuttaminen edellyttää, että Suomea neuvotteluissa edustavat henkilöt kokoavat ”samanmielisistä” jäsenvaltioista kaksoisenemmistösäännön mukaisen voittavan koalition. Viimeinen vaikuttamisen ikkuna aukeaa silloin, kun Coreper-komiteassa laaditaan neuvoston puheenjohtajalle neuvottelumandaattia toimielinten välisiin trilogeihin tavallisen lainsäätämisjärjestyksen ensimmäisessä käsittelyssä. Tässä varsin myöhäisessä menettelyvaiheessa vaikuttaminen on pienen jäsenvaltion näkökulmasta jo selvästi vaikeampaa. Väitöskirja sijoittuu luontevasti osaksi valtiotieteellistä eurooppalaistumis-kirjallisuutta siltä osin, kuin siinä on tutkittu EU-jäsenyyden vaikutuksia kotimaisiin hallinnon rakenteisiin ja politiikan asialistaan. Kuten tunnettua, Suomen EU-politiikka rakentuu eduskunnalle vastuullisen valtioneuvoston varaan. Väitöskirjassa ei kuitenkaan ole otettu erityiseen tarkasteluun perustuslakiin sidottua eduskunnan ja hallituksen yhteistoimintaa EU-asioissa. Sen sijaan on tutkittu unioniasioiden valmistelua ja yhteensovittamista valtioneuvoston sisällä. Kun EU-asioiden yhteensovittamisjärjestelmää luotiin, pidettiin tärkeänä, että jokaisessa säädöshankkeessa ja politiikkahankkeessa kyetään muodostamaan kansallisesti yksi ja yhtenäinen neuvottelupositio. Yhtenäisen kansallisen linjan ajamisen katsottiin parantavan Suomen asemaa unionin päätöksenteossa. Väitöskirjassa todetaan johtopäätöksenä, että EU-asioiden kansallinen valmistelujärjestelmä toteuttaa sille asetetut tavoitteet käytännössä varsin hyvin. Merkittävin kehittämiskohde liittyy kansallisen EU-valmistelun reaktiivisuuteen. Jos Suomi haluaa vaikuttaa yhä vahvemmin EU-lainsäätämiseen, Suomelle tärkeät hankkeet pitäisi tunnistaa jo varhaisessa vaiheessa ja priorisoida selkeästi niiden hoitamista ministeriöissä.