Bergslagenista Karjalaan : Ruotsalaisten vuorimiesten siirtolaisuus Pitkärantaan 1879 - 1904

Pitkärannan kaivokselle Laatokan Karjalaan saapui vuonna 1880 24 ruotsalaista vuorimiestä perheineen käynnistääkseen sen uudella teholla, tekemään siitä modernin ja johtamaan sen toimintaa. Heidät oli rekrytoinut sinne pietarilainen kansainvälisten liikemiesten omistama pankki suomalaisen vuoriteollisuuden asiantuntijan Hjalmar Furuhjelmin avulla. Pankki oli hankkinut lupaavalla malmialueella sijainneen kaivoksen omistukseensa muutamaa vuotta aikaisemmin. Ruotsalaisten saapumisesta käynnistyi 25 vuotta jatkunut ketjusiirtolaisuus Ruotsin vuoriteollisuuden keskusalueelta Bergslagenista Pitkärantaan, mikä oli pituutensa ja toimintansa vuoksi merkittävä. Vaikka Pitkäranta sijaitsi periferiassa, oli se hyvin kansainvälinen paikka, jossa oli myös muutamia muunmaalaisia työntekijöitä. Pitkäranta eli ruotsalaisten johdossa teollisen kultakautensa. Sieltä louhittiin pääasiassa kuparia, mutta loppuaikoina toiminta keskittyi rautamalmiin, jota rikastettiin. Kaivoksen yhteydessä toimi eri aikoina myös muuta teollisuutta kuten pullotehdas. Monet Pitkärannan ruotsalaisista olivat siirtolaisina perheensä kanssa. Naimattomista muutamat solmivat avioliiton suomalaisen kanssa ja kaksi kaivoksen saksalaisen johtajan O. G. Trüstedtin tyttärien kanssa. Ruotsalaiset siirtolaiset olivat Pitkärannassa johtavassa asemassa niin tehtäviensä pohjalta kuin sosiaalisestikin. Pitkärannan ruotsalaiset eivät pääsaantöisesti integroituneet Suomeen, vaan säilyttivät ruotsalaisen identiteettinsä ja palasivat jossain vaiheessa takaisin Ruotsiin - jopa sellaiset, jotka olivat Suomessa yli kymmenen vuotta. Vain muutama ruotsalainen vuorimies jäi Suomeen. Ruotsalaiset loivat Pitkärannassa ollessaan tiiviin suhdeverkon, johon kuului keskeisesti myös Trüstedtien perhe. Verkosto toimi tiiviisti muutama vuosi Pitkärannan jälkeen perustetun Outokummun kaivoksen alkutaipaleen aikana. Pitkärannan ruotsalaiset liittyivät vielä Petsamon nikkelinkin löytymiseen. Pitkärannan ruotsalaisuus kuului kolmeen historialliseen kontekstiin. Taustalla oli vuosisatoja Ruotsista Suomeen jatkunut vuoriammattilaisten siirtolaisuus, joka ei ollut loppunut, vaikka maiden valtiollinen side oli päättynyt vuonna 1809. Tästä syytä rekrytoijien kannalta Ruotsi oli luonnollinen kohde. Rekrytoidut taas elivät Ruotsin suurinta siirtolaisuusaaltoa, jolloin suuret siirtolaisvirrat suuntautuivat Pohjois-Amerikkaan ja siirtolaisuus kosketti lähes jokaista ruotsalaista. Kolmas taustalla vaikuttanut historiallinen kehitys oli Pietarin nopea kasvu ja kansainvälistyminen sekä sen imussa tapahtunut vaikutusalueiden ja koko Suomen teollistuminen. Pitkärannan kaivos oli Pietarin kansainvälisten liikemiesten omistama ja sen tuotanto palveli täysin Pietaria, jonka laajaan vaikutusalueeseen Pitkäranta kuului hyvin voimakkaasti. Monessa mielessä ruotsalaisten vuorimiesten siirtolaisuus Pitkärantaan olikin enemmän siirtolaisuutta Pietarin vaikutusalueelle kuin Suomeen. Pitkärannan side Suomeen oli lähinnä vain sen fyysinen sijainti, muuten sitä täytyy arvioida kiinteästi osana Pietarin vaiheita. Pitkäranta oli Amerikan siirtolaisuuteen ja vähän myöhemmin alkaneeseen Norrbotteniin muuttoon verrattuna vain pieni sivujuonne ruotsalaisessa 1800-luvun lopun siirtolaisuudessa. Suomeen ja Venäjälle tapahtuneen ruotsalaissiirtolaisuuden joukossa se oli kuitenkin aikanaan merkittävä, monimuotoinen ja kauaskantoinen tapahtuma. Avainsanat: ruotsalaiset, siirtolaisuus, vuoriteollisuus, ruukki, kaivos, Pitkäranta, Impilahti, Falun, Pietari, Bergslagen, kupari, ketjusiirtolaisuus

Uskon yhdistämät : Englantilaisten puritaanien uskonnollinen yhteisö ennen sisällissotaa

Yhteisö, jonka englantilaiset puritaanit muodostivat, on kiinnostanut monia tutkijoita, mutta yleensä vain jonkin toisen tutkimuskysymyksen ohessa. Tässä tutkielmassa pyritään luomaan yleiskuva siihen, mitä puritaanit yhteisöstään sanoivat tai ajattelivat ennen 1640-lukua ja sen mullistuksia. Keskeisiä kysymyksiä ovat, olivatko rajat muihin selvät, mitä puritaaniyhteisö antoi jäsenilleen ja mikä oli uskonveljeyden asema muihin sosiaalisiin suhteisiin nähden. Lähteinä on käytetty pääasiassa opastavaa ja opettavaa kirjallisuutta ja saarnoja sekä päiväkirjoja ja joitakin säilyneitä kirjeitä. Ulkopuolisten silmissä puritaanit olivat korkean moraalin vaatijoita, perinteisten hauskanpidon muotojen lopettajia ja naapurisovun huonontajia. Puritaaneilla oli kuitenkin hyvä tarkoitus toisten asioihin sekaantumisessaan: he olivat rakentamassa raamatullista ja hurskasta yhteiskuntaa ja katsoivat olevansa osallisia siihen syntiin, jota jättivät moittimatta. Vallanpitäjät puolestaan pitivät puritaaneja uhkana vakaudelle. Puritaanit kuitenkin halusivat kunnioittaa maallisia auktoriteetteja ja hierarkioita, mikäli se oli mahdollista pysyen samalla uskollisena Jumalan sanalle. Puritaaniyhteisöä laajennettiin ja pidettiin yllä tukemalla puritaanisia saarnaajia, julkaisemalla puritaanista kirjallisuutta ja pitämällä huoli puolison, lasten ja palvelijoiden uskonnollisesta kasvatuksesta. Puritaanit tuntuvat pitäneen kääntymyskokemuksessa tärkeänä synnintuntoon tuloa, mikä selittää heidän käyttämiään keinoja eli saarnoja, painatteita ja lähimmäisten synneistä huomauttamista. Perheeseen tosin yleisesti kehotettiin mahdollisuuksien mukaan valitsemaan hurskaita jäseniä puolisoksi ja palvelijoiksi. Lukuisissa kirjoituksissa puritaaneja kehotettiin pysymään erillään syntisistä ja määriteltiin, millainen yhteys näihin oli luvallista. Täysin sulkeutunut puritaaniyhteisö ei kuitenkaan ollut, sillä muun muassa taloudellinen kanssakäyminen oli sallittua ja ulkopuolisten elämään puututtiin monin tavoin. Uskonnollinen kirjallisuus ei juuri auta hahmottamaan puritaaniyhteisön rajoja, sillä käsitteitä, joilla viitattiin uskonnolliseen yhteisöön tai siihen kuulumattomiin, ei määritelty eikä käytetty johdonmukaisesti. Syynä tähän epämääräisyyteen oli ehkä varovaisuus tai separatismista irtisanoutuminen. Puritaanit eivät koskaan järjestäytyneet laajasti ja pysyvästi, eikä jäsenyyteen liittynyt mitään erikoisia rituaaleja tai merkkejä, siksi käytännössäkin uskonnollisen yhteisön rajat saattoivat olla osittain liukuvat, mutta vastakkainasettelu pyhien ja syntisten välillä oli jyrkkä. Aineellisen avun antamisen saneli ensisijaisesti kristillinen rakkaus ja avun tarve, mutta uskonveljille annettiin kuitenkin erityisasema. Kaikkein tärkeintä oli huolehtia ydinperheen tarpeiden täyttämisestä, mutta heti sitä kaukaisemmat sukulaiset saattoi syrjäyttää uskonveli. Sama hierarkia näkyy muissakin ihmissuhteita koskevissa ohjeissa, joten puritanismi ei varsinaisesti pyrkinyt horjuttamaan perheinstituutiota, vaikka perhekään ei ollut niin pyhä kuin Jumalan sana. Puritanismi myös ylläpiti sosiaalisia rajoja, joskin yhteinen uskonto ja sen kulttuuri henkisesti saattoivatkin lähentää sosiaaliryhmiä toisiinsa.

Sakari Kukko - elämä, ura ja tuotanto : Pala suomalaisen populaarimusiikin historiaa vuodesta 1953 nykypäiviin

Pro gradu -tutkielmassani paneudun yhden suomalaisen populaarimusiikin toimijan elämään, uraan, tuotantoon sekä hänen käsityksiinsä musiikista ja musiikintekemisestä. Tutkimukseni on suomalaisen populaarimusiikin historian perustutkimusta Sakari Kukon henkilöhistorian kautta. Tutkimuskysymyksiäni ovat: 1. Kuinka Sakari Kukosta tuli muusikko ja musiikintekijä? 2. Minkälainen on ja on ollut hänen tapansa toimia? Vastaan edellisiin kysymyksiin, mutta sijoitan vastaukset myös ajallisesti suomalaiseen musiikki- ja yhteiskuntakontekstiin. Ongelmanasettelu tähtää siihen, että selvitän sekä Kukon omat sisäiset motiivit ja päämäärät muusikkona ja musiikintekijänä että hänen ympäristönsä tarjoamat virikkeet ja vaikutteet. Ongelman ratkaisemiseksi kartoitan hänen elämänvaiheensa lapsuudesta tähän päivään, ympäristöt, joissa hän on kulloinkin toiminut sekä ne yhteiskunnalliset tilanteet, joihin hänen ja hänen ympäristönsä toiminta on sijoittunut. Tutkimus sijoittuu vuosien 1953 ja 2003 väliselle ajalle. Kuvailen Kukon tuotantoa levy levyltä edeten kronologisesti vuosikymmenittäin. Lisäksi kokoan tuotannon yhteen ja etsin hänen säveltämästään, sovittamastaan ja esittämästään musiikista muutamia erityisen vahvoja elementtejä. Tuloksena esittelen kahdeksan kategoriaa, joista jokainen on yhdistettävissä hänen elämänvaiheisiinsa ja asetettavissa vuorovaikutukseen lähiympäristön kanssa. Tutkielmassani käytän apuna mikrohistoriallista tutkimusotetta, joka sopii mainiosti työni toteuttamiseen. Tutkimusaineisto on hyvin laaja ja monipuolinen, ja olen poiminut tietoja muun muassa lehtiartikkeleista, arkistoista, levyjen kansista, festivaaliesitteistä ja kirjallisuudesta; kaikista ei löydy edes mainintaa päivästä, vuodesta tai kirjoittajasta. Tärkein aineistoni on kuitenkin muistinvarainen tieto eli Kukon haastattelumateriaali. Mikrohistorialliseen tutkimusotteeseen nojaten olen päässyt Kukon henkilöhistorian kautta käsiksi hieman yleisemmänkin tason asioihin ja ilmiöihin. Olen selvittänyt muun muassa Kajaani Big Bandin vaiheita 1950-luvulta 1970-luvulle sekä suomalaisen pop/jazz -koulutuksen kehitystä erilaisista musiikkileireistä Sibelius-Akatemian oppiaineeksi samalla, kun olen selvittänyt Kukon kehitystä muusikoksi. Lisäksi olen esitellyt esimerkiksi studiomuusikkoutta 1970-luvun Suomessa sekä senegalilaisen musiikkielämän piirteitä 1970- ja 1980-lukujen taitteessa. Mikrohistorioitsija Carlo Ginzburgin johtolanka-ajatusta mukaillen olen koonnut pienistä tiedon palasista, johtolangoista kokonaiskertomuksen. Avainsanat: Sakari Kukko, Piirpauke, suomalainen populaarimusiikki, jazz, mikrohistoria, henkilöhistoria

Liian huono kansalaiseksi? : Kansalaisihanne sterilisaatioasiakirjoissa v. 1935-1949

Tutkimuksessa tarkastellaan moderniin kansalaisuuteen sisältyneitä normeja ja ihanteita, joita analysoidaan vuoden 1935 sterilisaatiolain toteuttamisessa syntyneiden asiakirjojen kautta. Pyrkimyksenä on löytää asiakirjoihin implisiittisesti kirjatut hyvän elämän ja kansalaisuuden kriteerit. Työn laajemman kehyksen muodostaa suomalaisen modernisaation ja ns. uuden keskiluokan analyysi erityisesti lääketieteen ja huoltotoimen asiantuntijaviranomaisten avulla. Rotuhygienian tarkastelu avaa uuden väylän tutkia moderniin kansalaisuuteen liittyneitä määreitä. Rotuhygienia ja erityisesti sen käytäntöön soveltaminen sterilisaatiolain muodossa tarjoaa kansalaisuuden näkökulmalle konkreettisen ja fokusoidun tutkimuskohteen. Sterilisaatioasiakirjoissa kristallisoituu lääketieteellisin perustein tehty huonon kansalaisen määrittely. Tutkimus rakentuu kolmesta pääluvusta. Ensin käydään läpi vuoden 1935 sterilisaatiolain toteuttamista yleisesti aikaisemman tutkimuksen perusteella, minkä jälkeen tarkennetaan kuvaa otoksista saatujen tulosten avulla. Seuraavassa luvussa tarkastellaan hyvän elämän kriteerejä oikeanlaisen elämänkulun hahmottamisen avulla. Viimeinen pääluku keskittyy modernin kansalaisen muotokuvan rakentamiseen normeiksi määrittyvien fysionomisten ja seksuaalisten sekä luonne- ja älykkyysominaisuuksien palasilla. Normaali, terve kansalainen oli lapsesta asti sekä fyysisiltä että psyykkisiltä ominaisuuksiltaan normien mukaan kehittynyt. Hänessä ei ilmennyt diagnosoitavia häiriötiloja vaan hänen yksilöllinen elämänsä noudatti sisäsyntyistä "luonnollista" elämänkulkua. Fyysiseltä olemukseltaan ihannekansalainen oli sopusuhtainen, säännönmukainen ja mahdollisimman symmetrinen. Normaali kansalainen oli alistanut viettinsä rationaalin alle. Hän hallitsi tunteitaan ja elämäänsä järkevästi niitä itse tietoisesti ohjaillen. Seksuaaliviettinsä ihannekansalainen oli rajannut porvarillisen avioliiton alueelle, ja sielläkin sukupuolielämän tehtävänä oli reproduktio uusien kansalaisten tuottajana. Viettielämän hallitsemattomuus ja ylivalta suhteessa yksilön järjen tahtoon osoitti sisäsyntyistä rappiota, degeneraatiota, jolloin vajaan, epänormaalin yksilön elämä oli jäänyt lapsen tai lähes eläimen tasolle. Normaali kansalainen kulki jatkuvan yksilöllisen kehityksen polkua, jonka tarkoituksena oli saattaa atavistiset piirteet ja vietit järjen ja sivistyksen tuoman hallinnan alle.Ihannekansalaisen evolutionääriseen kehitykseen kuului valintojen tekeminen yhteneväisinä kansallisvaltion päämäärien kanssa. Hän kykeni elättämään itsensä ja perheensä mahdollisimman itsenäisesti muiden apuun turvautumatta. Hän eli kristillisten moraaliarvojen mukaisesti rehellisyydessä, säästäväisyydessä ja anteeksiannossa. Modernin ihannekansalaisen kasvatus alkoi kotona, jossa häntä oli hoidettu ja kasvatettu normien mukaisesti sekä oikeanlaisessa tunnesuhteessa äitiinsä. Indoktrinoiva kasvatus ja ohjaus ihannekansalaisuuteen jatkui koulussa. Tutkimukseni osoittaa kristilliseen opetukseen sisältyneiden arvojen ja moraalikäsitysten jatkumon objektiiviksi kutsutuissa moderneissa (luonnon-)tieteissä. Tieteen avulla perustellut käsitykset työnteosta, sukupuolimoraalista sekä auktoriteetin ylivallasta ovat verrattavissa luterilaisen opin sisältöihin. Avainsanat: Kansalainen, sterilisaatio, rotuhygienia, moderni keskiluokka, älykkyys

Peilissä oma kuva : Tutkielma Einojuhani Rautavaaran omaelämäkerrasta

Tutkielma käsittelee Einojuhani Rautavaaran omaelämäkertaa (Omakuva, 1989). Työssä on lähdetty liikkeelle Omakuvan lehdistövastaanotosta, jossa kyseenalaistettiin teoksen "totuudellisuus". Useat arvostelijat esimerkiksi pohtivat Omakuvan asemaa fakta-fiktio-akselilla ja viittasivat teoksen romaanimaisuuteen.Tutkielmassa on etsitty selityksiä sille, miksi lukija joutuu kyseenalaistamaan teoksen 'totuudellisuuden' sekä lisäksi sitä, millaisia merkityksiä teoksessa annetaan omalle menneisyydelle. Rautavaaran Omakuva on suhteutettu työssä autobiografian genren kanssa ja analyyttisen tarkastelun lähtökohtana on käytetty Philippe Lejeunen narratologista autobiografiateoriaa. Rautavaaran omaelämäkerta sisältää hyvin heterogeenista ainesta, mutta teos on mielestäni autobiografia eikä se kuulu esimerkisi muistelmien tai omakuvan lajiin. Omakuva kuitenkin horjuttaa lukijan kanssa tehtyä autobiografista ja referentiaalista sopimusta, joka on Lejeunen teorian lähtökohta, eikä siten sopeudu autobiografian lukemisen konventionaalisiin pelisääntöihin. Omakuvan teksti on lisäksi narsistisesti itsetietoista omasta kerronnallisesta identiteetistään, ja teksti pakottaa lukijan havaitsemaan, että tarina on vain tekijän retrospektiivisesti kirjoittama tulkinta elämästään. Rautavaara näkee peilissä paitsi oman kuvansa myös kuvan romanttisesta taiteilijasta. Romanttisen taiteilijamyytin representoituminen tekstissä on keskeinen teoksen 'totuudellisuutta' horjuttava piirre, koska se pakottaa lukijan kysymään, onko peilissä nähty omakuva aito ja todellinen vai onko se kenties tuotettu tietoisesti ja manipuloiden. Omakuvan Rautavaara on romanttinen taiteilija, joka tahtoisi vetäytyä norsunluutornin/erakkoluolan yksinäisyyteen ja pystyttää muurin taiteen ja elämän arvojen välille. Säveltäjän minä on myös konfliktissa häntä ympäröivän yhteiskunnan kanssa ja esimerkiksi kriitikot, muusikot ja kapellimestarit uhkaavat hänen olemassaoloaan. Omakuvan päähenkilö muistuttaakin hyvin paljon Maurice Beeben (1964) tutkimien taiteilijaromaanien päähenkilöitä ja erityisesti James Joycen romaanin Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta päähenkilöä Stephen Dedalusta. Omakuva lähestyy taiteilijaromaaneille tyypillisiä tapoja kuvata taiteilijaa. Teoksessa käsitellään elämää sekä autobiografisessa että taiteilijaromaanin genren tilassa. Omakuva onkin rajateksti, joka horjuttaa autobiografian lajikonventioita. Lisäksi teoksen minä piiloutuu arkkityyppisten kuvien ja myyttien taakse kieltäen jähmettymisen yhdeksi kuvaksi. Lukijalle tarjoutuukin tekstissä monta mahdollista kuvaa Rautavaarasta ja Omakuvasta tulee erilaisten subjektien näyttämö. Avainsanat: säveltäjäautobiografia, romanttinen taiteilijamyytti, kulttuurinen musiikintutkimus

Häiritsevän erilaiset : Työnvieroksunta Helsingissä 1946 - 1948

Tutkielma käsittelee viime sotien jälkeisiä sosiaalisia ongelmia niin sanotun pinnarilain kautta. Laki työtä vieroksuvien henkilöiden määräämisestä työhön tai erikoistyölaitokseen oli voimassa 1946–1948. Tutkielma selvittää, miten viranomaiset sovelsivat pinnarilakia Helsingissä ja avaa työnvieroksunta-käsitteen sisältöä ja määrittelyä. Tutkielman näkökulma pohjautuu kontekstikonstruktivismiin. Erilaisuuden ja sosiaalisten ongelmien määrittely on jatkuvan keskustelun ja kiistelyn alainen aihepiiri, sillä kyseisissä ilmiöissä ja niiden hallinnassa törmäävät erilaiset intressit ja tavoitteet. Sosiaalisen ongelman määrittely on tulosta aktiivisesta kollektiivisesta määrittelyprosessista, johon osallistuu useita toimijoita. Koska itse laki määritteli työnvieroksunta-käsitteen ja rajasi lain soveltamisalan hyvin väljästi, paikalliset viranomaiset saivat laajat toimintavaltuudet. Tämän vuoksi on tärkeä tutkia, millaiset henkilöt koettiin ongelmallisiksi, ”häiritsevän erilaisiksi”. Tärkein lähdemateriaali työssä on kunnallisen työasiainlautakunnan laatimat henkilöaktit työnvieroksujina käsitellyistä henkilöistä. Henkilöaktit sisältävät lautakunnan omien merkintöjen lisäksi poliisin huolto-osaston, huoltolautakunnan ja lääkäreiden asiakirjoja. Systemaattisen otannan avulla akteista on koottu noin 350 henkilöaktin otos. Nämä henkilöt on jaettu neljään ryhmään sen perusteella, mitkä syyt ovat johtaneet henkilön päätymiseen pinnarikäsittelyyn. Näin muodostuneen neljän ryhmän nimet ovat rikolliset, alkoholiongelmaiset, irtolaisnaiset ja ”kunnon kansalaiset”. Ryhmiä analysoidaan vertailun ja tilastollisten menetelmien avulla. Pinnarilaki oli yhtä aikaa työmarkkina-, sosiaali- ja kontrollipolitiikkaa. Sen soveltamisessa tulivat ilmi valtion työvoimapoliittiset intressit jälleenrakentavassa ja työvoimapulasta kärsivässä maassa. Työnvieroksujien joukkoon päätyi niin yhteiskunnan syrjässä roikkuvia moniongelmaisia kuin työkyvyttömyydestä tai työn puutteesta kärsiviä tavallisia kansalaisia. Pinnarilaki sai sovellettaessa ”kaatoluokka”-luonteen: sen avulla viranomaisten kynnys puuttua epäilyttävinä pitämiensä henkilöiden elämään madaltui, sillä esimerkiksi alkoholisti- ja irtolaislainsäädännön soveltamisala oli rajatumpi. Sotatoimien päätyttyä viranomaiset kävivät taistoon yhteiskunnan sisäisiä vihollisia, kohonnutta rikollisuutta, muuttuneita moraalikäsityksiä ja lisääntynyttä päihteidenkäyttöä, vastaan. Tässä taistelussa pinnarilaki oli viranomaisten tärkein ase ja kontrollikeino.

Ritarit ja samurait : Kaksi soturiperinnettä läntisissä historiallisissa vertailuissa

Soturit olivat keskeinen sosiaalinen ryhmä keskiajan läntisessä Euroopassa ja Meiji-kautta (1868-1912) edeltäneessä Japanissa. Japanin avauduttua 1800-luvun puolivaiheilla maan historiaa alettiin kirjoittaa eurooppalaisen mallin mukaan, ja soturiperinteiden rinnastaminen ja vertailu yleistyivät. Vertailun taustalla vaikuttivat käsitykset alueiden samankaltaisesta feodaalisesta historiasta. Feodalismi on säilynyt keskeisenä teemana vertailuissa ja Japanin-tutkimuksessa, vaikka keskustelu siitä onkin Euroopan keskiajantutkimuksessa pitkälti hiipunut. Myös Japanin-tutkimuksessa on viime aikoina alettu esittää kritiikkiä feodalismi-termin käyttöä, rinnastuksia ja jopa pelkkää Euroopan historiaan vertaamistakin kohtaan. Feodalismin ohella muita keskeisiä vertailuteemoja ovat Japanin modernisoituminen ja sodankäynnin teknologia. Ensimmäiset vertailut olivat etupäässä yksittäisten joskus hyvin ylimalkaisten rinnastusten hakemista. Myös systemaattisia sivilisaatiohistoriallisia vertailuja alettiin tehdä jo varhain. Japanin-tutkimuksen ensisijaiseksi vertailukohteeksi ovat kuitenkin nousseet Euroopan historian sijaan teoriat feodalismista. Tarkastelu keskittyy nykyisin lähinnä eurooppalaisten termien käyttökelpoisuuteen Japanin historiasta kirjoitettaessa. Japanin modernisoitumista käsittelevät vertailut sivuavat keskusteluita feodalismista, mutta sotureiden rooli jää niissä usein hyvin vähäiseksi. Sodankäynnin teknologiaan keskittyvät vertailut ovat ilmiönä varsin tuore, sillä japanilaisen ja eurooppalaisen sodankäynnin pääteknologiat ovat olleet ilmeisen erilaisia lukuunottamatta 1500-luvun jälkipuoliskoa ja 1600-luvun alkua sekä nykyaikaa. Uuden ajan alun Euroopan ja saman ajan Japanin sotateknologiset yhtäläisyydet rajoittuvat jalkaväen tuliaseiden käyttöönoton mukanaan tuomiin muutoksiin maasodankäynnissä ja linnoittamiseen. Merisodankäynnin ja tykistön kehitys oli alueilla erilaista. Ritareiden ja samuraiden historioissa vaikuttavat edellä mainitun varhaisten tuliaseiden aikakauden rinnalla yhtäläisimmiltä kehityskuluilta niin sanotut varhais- ja täysfeodaaliset kaudet. Näistä ensimmäisellä tarkoitetaan Euroopan karolinkivaltakunnan aikaa suhteessa Kamakura-bakufuun (1185-1333) Japanissa. Jälkimmäisellä viitataan puolestaan ensimmäisen vuosituhannen vaihteen tienoille ajoittuvasta murroksesta noin 1300-1400-luvulle ulottuvaan ajanjaksoon Euroopassa ja sisällissotien kauteen 1300-luvun lopulta 1600-luvun alkuun Japanissa. Soturiperinteiden historioissa lähimmin toisiaan vastaavat feodaaliset piirteet ovat sotureiden yhteiskunnallinen asema ja heidän arvomaailmansa. Ilmeisin ongelma Euroopan ja Japanin vertailemisessa on se, että Eurooppa on laajempi ja historialtaan monimuotoisempi kuin Japani. Kuitenkaan tätä mittakaavaongelmaa eikä muitakaan metodologisia kysymyksiä ole vertailuissa juurikaan pohdittu. Osasyynä tähän lienee se, että muutamaa poikkeusta lukuunottamatta vertailijoiden asiantuntemus on keskittynyt vain toisen soturiperinteen historiaan. Sotureiden historiat tarjoavat antoisan vertailuparin. Suurista yhtäläisyyksistä huolimatta ritareita ja samuraita ei tulisi summittaisesti samaistaa toisiinsa, vaan rinnastettaessa tulisi mieluummin käyttää yleisempää soturin käsitettä. Avainsanat: Bushi, feodalismi, Eurooppa - sotahistoria, Japani - historia, ritarit, samurait, soturit

Olla elävän sanat : Roolirunon laji Maila Pylkkösen teoksessa Arvo. Vanhaäiti puhuu runonsa

Maila Pylkkönen (1931 1986) was one of the most important modernist poets in Finland and a central figure in developing the dramatic monologue in Finnish literature. The study examines Pylkkönen s poetic work Arvo. Vanhaäiti puhuu runonsa (Value. An old woman speaks her poem, 1959) as an example of the dramatic monologue, approaching it from three perspectives: its generic features and background, and the poetic framework to which it connects in the context of Pylkkönen s poetry. In addition to methods of literary scholarship, the poetic analysis benefits from a linguistic approach. The study shows that the dramatic monologue genre drives Pylkkönen s first work, Klassilliset tunteet (Classical feelings, 1957), in a context of finding poetic identity, characterised by the expression to be the words of a living creature . The study demonstrates that important generic features of the dramatic monologue, namely, a poem representing a speech-event and a hierarchical structure, are also Arvo s most significant generic features. Arvo s poems as speech-events are examined for their internal progressive, pragmatic unity constructed through single line units; for their function as narratives dealing with the life story of an old woman, Arvo s speaker; and from the perspective of the communication between the old woman and the poems other characters. Arvo s speech-events can also be seen as semantic shifts from one poem to another: the poems construct semantic stages representing different phases of the old woman s life. The study demonstrates that analysis of Arvo s hierarchical structure, that is, the relationship between the speaker and the rhetorical levels, reveals the work s structural and ideological wholeness by focusing on the old woman s emotions: longing, loneliness and alienation from the world. In other words, the contradictions between the explicit level of the speaker and an implied rhetorical level open up the tragedy of an old woman s daily life. Study of Arvo s hierarchical structure also highlights the special position of the reader in the framework of a dramatic monologue. The elements of a dramatic present in which the old woman s emotions are conveyed, an italicized opening poem, and the work s title Value invite the reader to consider Arvo as a structural and ideological whole. The function of Arvo s hierarchical structure is to ask the reader to recognise the hopelessness of the old woman s situation, understand it, and even identify with it.

Le naturalisme finlandais : Une conception entropique du quotidien

Le naturalisme finlandais. Une conception entropique du quotidien. Finnish Naturalism. An Entropic Conception of Everyday Life. Nineteenth century naturalism was a strikingly international literary movement. After emerging in France in the 1870s, it spread all over Europe including young, small nations with a relatively recent literary tradition, such as Finland. This thesis surveys the role and influence of French naturalism on the Finnish literature of the 1880s and 1890s. On the basis of a selection of works of six Finnish authors (Juhani Aho, Minna Canth, Kauppis-Heikki, Teuvo Pakkala, Ina Lange and Karl August Tavaststjerna), the study establishes a view of the main features of Finnish naturalism in comparison with that of French authors, such as Zola, Maupassant and Flaubert. The study s methodological framework is genre theory: even though naturalist writers insisted on a transparent description of reality, naturalist texts are firmly rooted in general generic categories with definable relations and constants on which European novels impose variations. By means of two key concepts, entropy and everyday life , this thesis establishes the parameters of the naturalist genre. At the heart of the naturalist novel is a movement in the direction of disintegration and confusion, from order to disorder, from illusion to disillusion. This entropic vision is merged into the representation of everyday life, focusing on socially mediocre characters and discovering their miseries in all their banality and daily grayness. By using Mikhail Bakhtin s idea of literary genres as a means of understanding experience, this thesis suggests that everyday life is an ideological core of naturalist literature that determines not only its thematic but also generic distinctions: with relation to other genres, such as to Balzac s realism, naturalism appears primarily to be a banalization of everyday life. In idyllic genres, everyday life can be represented by means of sublimation, but a naturalist novel establishes a distressing, negative everyday life and thus strives to take a critical view of the modern society. Beside the central themes, the study surveys the generic blends in naturalism. The thesis analyzes how the coalition of naturalism and the melodramatic mode in the work of Minna Canth serves naturalisms ambition to discover the unconscious instincts underlying daily realities, and how the symbolic mode in the work of Juhani Aho duplicates the semantic level of the apparently insignificant, everyday naturalist details. The study compares the naturalist novel to the ideological novel (roman à these) and surveys the central dilemma of naturalism, the confrontation between the optimistic belief in social reform and the pessimistic theory of determinism. The thesis proposes that the naturalist novel s contribution to social reform lies in its shock effect. By means of representing the unpleasant truth the entropy of everyday life it aims to scandalize the reader and make him aware of the harsh realities that might apply also to him.

Monikielisyys helsinkiläistyttöjen vuorovaikutuksen resurssina

Tutkimus tarkastelee monikielisyyttä teini-ikäisten helsinkiläistyttöjen vuorovaikutuksessa. Työ kuuluu vuorovaikutuksellisen sosiolingvistiikan alaan ja keskittyy kielen leksikaaliseen tasoon. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaisia monikielisiä resursseja monietnisessä nuorten tyttöjen ystäväpiirissä hyödynnetään ja millaisia funktioita niillä ryhmänsisäisessä vuorovaikutuksessa on. Tutkielman aineisto on kerätty etnografista tutkimusotetta ja osallistuvaa havainnointia hyödyntäen eräällä itähelsinkiläisellä nuorisotalolla ja koululla alkuvuodesta 2009. Aineisto koostuu vapaamuotoisissa tilanteissa tehdyistä nauhoituksista, haastatteluista ja kenttämuistiinpanoista. Tutkimuksen kohteena on kuuden yhdeksäsluokkalaisen tytön kiinteä ystäväpiiri, jonka jäsenistä neljällä on maahanmuuttajatausta, kaksi on etniseltä taustaltaan suomalaisia. Työn aluksi esittelen tutkimuksen kannalta keskeisiä tieteellisiä viitekehyksiä ja termejä. Työ asettuu sosiolingvistiikan ja keskustelunanalyysin risteyskohtaan sekä kaksi- ja monikielisyystutkimuksen läheisyyteen. Lyhyesti käsittelen myös Helsingin puhekielen tutkimusta sekä tyylin ja identiteetin kysymyksiä. Tutkimuksessa tarkastelen aineistossa esiintyvää monenlaista monikielisyyttä ryhmänsisäisessä vuorovaikutuksessa. Näistä keskeisimpinä käsittelen maahanmuuttajien äidinkielisiä sanoja ja ilmauksia, afroamerikkalaiseen nuorisokulttuuriin ja erityisesti hip hopiin viittaavaa englannin kielen käyttöä sekä muslimityttöjen jakamana uskonnon kielenä toimivaa arabian kieltä. Kysyn myös, tulisiko tutkittavia nimittää natiivi- vai toisen kielen puhujiksi, ja miksi. Valotan väitteitäni esimerkeillä tutkittavien erilaisista suomen kielen käyttötilanteista ja rekistereistä. Työ perehtyy myös siihen, miksi monikielisiä resursseja ylipäänsä käytetään. Keskeinen monikielisiä valintoja selittävä syy on sosiaalinen orientaatio. Erityisesti nuorisokulttuurit kuten hip hop tuntuvat vaikuttavan nuorten tekemiin kielellisiin valintoihin. Ne rakentavat ja tuovat ilmi puhujan identiteettiä samaan tapaan kuin se, kuinka pukeudutaan, millaista musiikkia kuunnellaan ja kuinka aikaa vietetään. Monikieliset ainekset toimivat myös tutkitun ryhmän sisäistä kiinteyttä rakentavana keinona: ystävän äidinkielisiä ilmauksia käytetään ryhmässä taajaan. Vieraalla kielellä kiroilu toimii paitsi me-koodina keskustelussa myös tarjoaa mahdollisuuden kiltin tytön roolin rajojen koetteluun. Tyypillisesti monikielisiä resursseja hyödynnetään aineistossa silloin, kun tutkittavat viettävät aikaansa isolla porukalla musiikkia kuunnellen, vitsaillen ja tanssien. Usein näissä tilanteissa on läsnä muitakin kuin ryhmään kuuluvia nuoria; erityisesti tyttöjen ja poikien välinen vuorovaikutus kutsuu puheeseen monikielisiä aineksia. Tällaisissa tilanteissa huumorilla on taipumus ketjuuntua liioittelujaksoiksi, joissa hyödynnetään ahkeraan myös muiden kuin suomen kielen varantoja. Tutkimus osoittaa, että kielen vaihtaminen yhden tai useamman vuoron mittaiseksi ajaksi liittyy usein keskustelun osallistumiskehikon rakentamiseen ja muokkaamiseen. Selkeimpänä esimerkkinä tästä on koodinvaihto kahden kielen välillä silloin, kun vain puhuja ja puhuteltavat puhuvat molempia kieliä. Tutkitut nuoret suhtautuvat uusien kielten oppimiseen ja niiden puhumiseen mutkattomasti ja hyväksyvästi. Jo muutaman sanan kokoisella kielitaidolla voidaan rakentaa yhteistä maaperää ja ilmaista solidaarisuutta muita kohtaan. Tutkimassani monietnisessä ja -kielisessä ystäväporukassa vallitseekin selkeä sosiaalinen orientaatio monikielisyyteen.

Minä kirjoittajana : Identiteetit, subjektit ja persoonat lukion 1. vuoden opiskelijoiden omaa kirjoittamista pohdiskelevissa teksteissä

Tutkimuksessani tarkastelen kirjoittajaidentiteettejä teksteissä, joissa lukion ensimmäisen vuoden opiskelijat pohdiskelevat omaa kirjoittamistaan. Lähtökohtanani on ajatus narratiivisesta identiteetistä: identiteetti nähdään hermeneuttisena itsen ymmärtämisen prosessina sen sijaan, että sitä pidettäisiin kuvauksena, jonka totuusarvoa olisi relevanttia arvioida. Tutkimuskohteena on kirjoittajaidentiteetti, joten lähestyn aineistoni tekstejä osana prosessia, jossa ihminen ottaa etäisyyttä omaan kirjoittamiseensa ja siten lisää omaa ymmärrystään siitä. Myös sosiaalinen konteksti vaikuttaa tähän identiteettiprosessiin. Lähestyn kirjoittajaidentiteettejä yhteisöllisestä ja yksilöllisestä näkökulmasta, mutta jaossa ei ole kysymys dikotomiasta vaan kahdenlaisesta valotuksesta samaan asiaan: myös yksilö tarvitsee yhteisön, josta erottua. Yhteisöllisyyttä pohtiessani käsittelen nollapersoonakonstruktiota näkökulman jakamisen ja samastumisen tarjoamisen välineenä. Aineistossani nollapersoonakonstruktio on yhtäältä keino käsitellä omaa kokemusta ja toisaalta keino kurkottaa lukijan puoleen ja saada tämä ymmärtämään kirjoittajaa. Hyvin samanlainen merkitys on aineistossani yleistävällä yksikön 2. persoonalla. Molemmat kielen keinot ilmentävät kirjoittajaidentiteettien sosiaalisuutta: lukija edustaa kirjoittajalle sosiaalista yhteisöä, joka halutaan saada ymmärtämään kirjoittajan ratkaisuja ja kokemuksia. Yhteisöllisyyden valossa tarkastelen myös erilaisia keinoja luoda kirjoittajien kollektiivia. Aineistoni lukiolaiset määrittävät teksteissään erilaisia ryhmiä käyttämällä monikon 1. persoonaa tai passiivia. Monikon 1. persoonaa käyttämällä voidaan luoda myös yhteyttä kirjoittajan ja lukijan välillä. Kirjoittajaidentiteetit näyttäytyvät sosiaalisena, sillä kuuluminen johonkin ryhmään esitetään oman kirjoittamisen kannalta olennaisena asiana. Yksilöllisyyttä tuodaan esiin mm. yksikön 1. persoonaa käyttämällä, kun kirjoittaja asettaa itsensä lausuman subjektiksi, joka erottuu puhuteltavasta sinästä. Kirjoittaja ikään kuin määrittää rajansa ja eronsa suhteessa toiseen. Yksikön 1. persoonan lisäksi myös sana itse nostaa esiin eron muihin. Tässäkin suhteessa kirjoittajaidentiteetit näyttäytyvät sosiaalisina. Erilaisten kielellisten keinojen käyttö tuo näkyviin, kuinka ihminen jäsentää omaa suhdettaan toisiin: mihin hän kuuluu ja mistä hän eroaa. Sosiokulttuurisessa kontekstissa on subjektipositioita, joiden välityksellä identiteetit rakentuvat. Tutkimuksessani pohdin yhteisöllisyyttä ja yksilöllisyyttä myös kahden aineistosta konstruoimani subjektiposition avulla. Ensinnäkin esittelen hyvän kirjoittajan malliposition, johon asettuvan kirjoittajan tekstit ovat mm. pitkiä, monipuolisia ja normatiivisen kieliopin mukaisia. Kirjoittajat suhteuttavat itseään tähän positioon: he joko hyväksyvät sen tai asettuvat vastustamaan sitä. Toiseksi esittelen romanttisen kirjoittajan malliposition, johon liittyy mm. inspiraatio ja kirjoittamisen näkeminen itseilmaisuna. Kirjoittajat projisoivat teksteissään itseään ja omaa kirjoittamistaan suhteessa näihin subjektipositioihin, ja kirjoittajaidentiteetti muodostuu kirjoittajan ja tekstiyhteisön välisessä vuorovaikutuksessa. Avainsanat: kirjoittaminen, identiteetti, nollapersoona, persoonareferenssi

Kiehtova epäloogisuus : Italiaa ja italialaisia koskevien mielikuvien diskurssianalyysiä.

Tutkimukseni aineistona on Työväenopiston italian kielen opiskelijoiden lyhyitä, vapaamuotoisia kirjoituksia ja muutama sähköpostiviesti hyvin Italiaa tuntevilta ihmisiltä. Teksteissä kerrotaan mielikuvista Italiasta ja italialaisista. Analysoin aineistoa sosiaalipsykologisen diskurssianalyysin menetelmin. Johtuen aineiston sisällön stereotyyppisyydestä käsittelen teorialle omistetussa kappaleessa menetelmän ohella aiempaa tutkimusta stereotypioista. Analyysi jakautuu kolmeen osaan: ensin käsittelen koko aineistossa toistuvia teemoja, sitten 11 kokonaista kirjoitusta ja lopuksi kokoan analyysin perusteella kolme diskurssia Italiasta ja italialaisista. Nämä diskurssit toteutuvat sekä aineistossani että monissa muissa teksteissä, joissa puhutaan Italiasta tai etelästä ylipäänsä. Diskurssien sosiaalinen funktio on luoda etäisyyttä sisä- ja ulkoryhmän välillä. Ensimmäiset kaksi diskurssia vahvistavat kirjoittajien paremmuuden tunnetta vertailussa "etelämaalaisten" kanssa. Kolmas diskurssi sen sijaan rakentaa kuvaa italialaisista suomalaisia inhimillisempinä. Diskurssit Italiasta voidaan sijoittaa laajempaan kontekstiin, joka koskee kansainvälisiä valtasuhteita. Tässä kontekstissa suomalaisten käyttämät diskurssit Italiasta ovat pieni osa isoa hegemonista diskurssia, joka jakaa planeettamme kehittyneeseen pohjoiseen/länteen ja kehittymättömään etelään, johon Italiakin usein sijoitetaan. Avainsanat: diskurssianalyysi, stereotypia, valtasuhteet.

Ei sanat salahan joua : fennistiikan murteenkeruun historiaa 1868 - 1925

Pro gradu -tutkielmani käsittelee Suomen murteiden sanakirjan taustaksi kerätyn Suomen murteiden sana-arkiston kartuttamisen historiaa; fennistisen murteenkeruun alkuvaiheita. Lähestyn murresanakirjan pitkää hanketta tutkimus- ja kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta. Kansankielen sanakirja on fennistiikan merkittävimpiä tutkimushankkeita. Suo-men kielen vanhojen pitäjänmurteiden sanasto on ällistyttävän laaja aineisto, jonka keräämiseen ja julkaisemiseen on kulunut toista vuosisataa, ja sanakirjan toimitustyö jatkuu edelleen. Kansanmurteemme sisältävät paitsi kielitieteellisesti mielenkiintoista aineistoa myöskin runsaasti tietoa agraarisen elinkeinorakenteen aikakaudelta. Dialektologia ja kansatiede kulkevat käsikkäin. Murresanakirja on niin ollen merkittävä kansallinen omaisuus, jonka arvo koko suomalaiselle yhteiskunnalle on eittämättä suuri. Murteiden sanakirjan syntysanat on ajoitettavissa vuoteen 1868, vaikka toki fennistiikassa oli leksikografisia pyrintöjä jo ennen sitä (mm. Lönnrotin Suomalais-ruotsalainen sanakirja). Sanakirjahankkeessa on hahmotettavissa kolme vaihetta, joita kutsun ryhdistäytymisiksi. Nämä tapahtuivat noin vuosina 1896, 1916 ja 1925. Valotan työni aluksi hieman kansallisten tieteiden ja 1800-luvun alun aatehistoriallista taustaa (luku 2), jonka jälkeen tutkin murresanakirjahankkeen alkuvaiheita ja ensimmäisten sanastonkeruiden käynnistymistä (luku 3). Käsittelen kutakin hankkeen organisatorista muutosvaihetta ja hallinnollisten puitteiden kehittymistä luvuissa 4-6. Lopuksi pohdin murresanakirjan ja murteenkeruun historiallista merkitystä fennistiikalle ja yhteiskunnalle (luku 7). Tutkimukseni lähteinä on oppihistoriallista kirjallisuutta sekä murteiden keruusta vastanneiden yhteisöjen asiakirjoja. Erityisen kiinnostaviksi osoittautuivat Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa säilytettävät sanakirjahankkeen hallinnolliset asiakirjat 1916-1925. Tuon esiin varhaisempiakin pöytäkirjamainintoja. Hankkeen alussa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kielitieteellinen Osakunta ja Kotikielen Seura keräsivät ensimmäisiä sanastokokoelmia. Tämän jälkeen ensimmäinen ryhdistäytyminen tapahtui vuodesta 1896 lähtien, jolloin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura otti vastuun hankkeesta, E. N. Setälän tunnettua sanakirjaohjelmaa ja E. A. Ekmanin Suomen kielen keräilysanastoa noudattaen. Keruu oli kuitenkin liian hidasta, joten 1916 perustettiin Suomen kielen sanakirjaosakeyhtiö, jotta toimintaan saataisiin enemmän varoja. Ensimmäinen maailmansota ja sisällissota kuitenkin romahduttivat rahan arvon, ja kolmannen kerran hanke jouduttiin organisoimaan uudelleen vuonna 1925, Sanakirjasäätiön muodossa. Vuonna 1976 Sanakirjasäätiö liittyi Kotimaisten kielten tutkimuskeskukseen. Kansanmurteiden keräämisessä korostuu kaikissa keruun vaiheissa kaksi asiaa. Ensinnäkin sanastuksella oli aina kiire. Vanhat murteet olivat katoamassa, ja ne piti saada nopeasti talteen. Tähän kiinnitettiin huomiota jo varhain, ja vielä 1900-luvun loppupuoliskollakin, kun keruuhanke hiljalleen saatiin loppuunviedyksi. Toiseksi sanakirjahanke on aina joutunut elämään kädestä suuhun, toisin sanoen taloudelliset puitteet ovat sanelleet keruumahdollisuudet. Vakaalle taloudelliselle pohjalle hanke pääsi vasta 1930-luvulla Sanakirjasäätiön aikana, jolloin siihen alettiin saada valtion rahoitusta. Murresanakirjahankkeen läpi kulkee punaisena lankana kansallisromanttinen innostus ja isänmaallis-tieteellinen pyrkimys suomen kirjakielen kehittämiseen, joka vielä 1800-luvun puolivälissä oli meneillään. Kansalliset tieteet lujittivat itsenäistymistä ja suoma-laistumista. Aatehistorian kautta sanakirjahanke asettuu laajempaan yhteyteen. Avainsanat: tutkimushistoria, suomen kielen murteet, murteenkeruu, dialektologia, suomen murteiden sanakirja, fennistiikan oppihistoria, leksikografia, kansalliset tieteet, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Kotikielen Seura, Suomen kielen sanakirjaosakeyhtiö, Sanakirjasäätiö

Spinaalistenoosipotilaiden psyykkinen hyvinvointi ennen leikkaushoitoa ja sen jälkeen

Surgical treatment of lumbar spinal stenosis (LSS) is a treatment option for those patients who remain severely symptomatic after a course of conservative treatment. Majority of the patients treated surgically enjoy good-to-excellent outcomes with respect to pain alleviation and functional recovery. However, between 20% and 40% of the patients who have surgery for LSS do not benefit from it. The knowledge of the psychological factors associated with recovery and treatment outcome is still scarce. The aim of this study was to assess LSS patients selected for surgical treatment. Specifically, the study assessed the prevalence of depression (Beck Depression Inventory, BDI) before surgical treatment and three months after the treatment. Also preoperative life satisfaction (four-item Life Satisfaction scale) of the LSS patients was studied. Furthermore, the patients satisfaction with surgery outcome at the three months postoperative stage was studied. One-fifth (20%) of the LSS-patients were found to have depression preoperatively. The patients assessments of the pain intensity or location were not associated with depression. The factors that did associate with depression were subjective disability of everyday living and poor life satisfaction. In addition to this, low sense of coherence and poor life satisfaction were associated with depression in logistic regression models. Significant associations were seen between preoperative depression and postoperative high disability scores, high symptom severity scores and higher pain intensity ratings. The patients with continuous depression (60% of the patients who had preoperative depression) showed less improvement in symptom severity, disability, pain and walking capacity than the patients who did not experience depression at any stage. In those patients who recovered from depression (35% of the patients with preoperative depression), the postoperative improvement was rather similar to the improvement seen in the normal mood group. One-fourth (25%) of the preoperative patients with LSS were found to be dissatisfied with life. The dissatisfied patients were significantly younger and had more self-reported somatic comorbidity. The dissatisfied patients had also elevated subjective disability scores and more extensive pain locations. Also lower coping resources and higher BDI scores were associated with life dissatisfaction. Younger age and somatic comorbidity were associated with life dissatisfaction in regression models. Two-thirds (66%) of the patients were at least clearly satisfied with the surgery outcome at three months postoperative stage. In group comparisons, the lack of physical, functional and emotional well-being was associated with the patients dissatisfaction with the surgery outcome. Younger age, postoperative symptom severity, disability and depression were independently associated with dissatisfaction with the surgery outcome. The results show that depression and psychological well-being are important factors with respect to LSS patients functional ability and recovery both before and three months after surgical treatment. Therefore, the clinical practice recommendations should include an assessment of depression

Tohtoriksi tulemisen tarina

The study examines the dissertation process. The thesis is based on twenty-three autobiographical stories. They were collected from PhDs who had taken their doctoral degrees at the University of Helsinki. The purpose is to investigate the experiences of these PhD recipients and find out what they recall of the events, traditions, and meanings associated with their PhD studies. An anthology collected from PhDs in the historical sciences, which was published in 1998, was used as reference material. This study begins with a general presentation of the history and values of the university and the traditions of the academic community in Finland. Thereafter, the data and the methodological framework of the study are presented. Attention is paid to the discipline background, sex and age of these PhDs, which may have affected their storytelling. The former studies concerning the academic life together with the experiences of the writers revealed that the process of becoming a PhD graduate is generally considered as an academic rite of passage. The change from student status to becoming a fully accepted professional member of one’s field is real, transforming and at certain points, ritualized. The finding of an inner logic to the doctoral process, which included meaningful turning points, was central to the narrative analysis approach. During the process there were different kinds of struggles and highlights. The family background, university studies and time in employment had directed the doctoral studies of some PhD students enormously. But generally the most memorable and value laden were the phases of actually writing the dissertation, the public examination, and the celebration party in the evening called “karonkka”. The picture that emerged from these various life-stories demonstrated that there was no ivory tower where doctoral candidates live an isolated existence. Everyday cares in ordinary life and tasks in academic life are both demanding and rewarding at the same time. The main point is that the academic community in general and PhD supervisors in particular should concentrate not only on the thesis-writing process their students but also on the doctoral students´ wider life situation. Doctoral students need scientific, financial, and mental support. Somebody must be available to inspire and offer encouragement otherwise the process will be disturbed. The successful completion of the PhD ritual gives the PhD graduate self-confidence and respect but its’ influence on the doctors’ subsequent academic career is diverse. The dissertation process is a personal and unique experience. The aim of the PhD graduation is that this traditional ritual leads to a successful completion and ensures a positive reward for the PhD graduate and the academic community. Keywords: autobiography, narratives, academic traditions, PhD graduates.