Maatalousalueiden luonnon monimuotoisuuden ja kosteikkojen yleissuunnitelma ; Ranua ja Posio

Luonnon monimuotoisuuden ja kosteikkojen (LUMO) yleissuunnittelu on maa- ja metsätalousministeriön rahoittama valtakunnallinen hankekokonaisuus, jonka tarkoituksena on parantaa maaseutuympäristöjen vesistönsuojelua sekä auttaa arvostamaan, säilyttämään ja palauttamaan luonnon monimuotoisuuden ja maiseman kannalta tärkeitä kohteita. Posiolle ja Ranualle suunnittelua haluttiin kohdentaa, koska seudulle on virinnyt uutta maaseutuyrittäjyyttä ja toisaalta alueilta on tullut viime vuosina vähän erityistukihakemuksia. Sijainti herkällä latvavesien alueella oli myös suunnittelualueen valinnan perusteena. Tässä suunnitelmassa kartoitetut kohteet vaihtelevat jokivarsien ja sisävesien rantojen rehevistä niityistä vanhoihin hakamaihin ja metsälaitumiin. Vesistönsuojelun näkökulmasta pelloilta tapahtuvaa huuhtoumaa voidaan merkittävästi pienentää hoitamalla nykyiselläänkin varsin leveitä reunavyöhykkeitä sekä tulvapeltoja ja -niittyjä. Pienilläkin vesienhoitotoimilla kuten ojan tukkimisella tai uoman leventämisellä ja laskeutusaltaiden rakentamisella voidaan edistää suunnittelualueen vesiensuojelua. Suunnitelmaan valittiin 113 kohdealuetta, joista suurin osa on muodostettu yhdistämällä useampia erillisiä tai luontotyypiltään erilaisia kohteita. Pinta-alat vaihtelevat aarien ketolaikuista useiden hehtaarien niittyihin. Suunnitelma tehtiin yhteistyössä kyläyhdistysten, maanviljelijöiden ja asukkaiden kanssa. Pensoittuneiden jokivarsien ja kylien viljelysmaisemien avaamiseksi tarvitaan nyt aktiivisia hoitotoimia. Posiolla ja Ranualla on erinomaisia maisemanhoitajia erityisesti nautakarjatiloilla. Tässä yleissuunnitelmassa esitetyille kohteille voidaan hakea maatalousluonnon monimuotoisuuden ja maiseman edistämiseen tarkoitettuja sopimuksia sekä kosteikkojen hoitosopimusta. Tulvaherkille tai kalteville vesistöön rajautuville peltolohkoille voi perustaa lohkotoimenpiteenä suojavyöhykkeen, mikäli viljelijä on tehnyt ympäristösitoumuksen. Kosteikkojen perustamiseen ja arvokkaiden perinnemaisemien ja luonnonlaitumien alkukunnostukseen voi hakea ei-tuotannollista investointia.

Riskienhallinta taloushallinnon ulkoistamisessa suomalaisissa pk-yrityksissä

Ulkoistaminen on tunnettu jo pitkään yritysten keinona kehittää toimintaa tehokkaammaksi. Ulkoistamalla yrityksen toimintoja saadaan siirrettyä resursseja yrityksen sisällä tukitoiminnoilta enemmän ydinliiketoiminnan pariin ja lisäksi päästään hyötymään palveluntarjoajan skaalaeduista. Yritykset ovat alkaneet hakea tehokkuutta myös ulkoistamalla taloushallintoa ja keskittymällä näin enemmän strategiaa ja ydinliiketoimintaa tukeviin tehtäviin. Taloushallinnon ulkoistamisesta on tullut mahdollisuus kaiken kokoisille yrityksille ja ulkoistuspalveluiden suosio on ollut kasvussa viime vuosina. Taloushallinnon ulkoistamisesta on noussut keskeinen trendi yritysten sopeutuessa kasvavaan kilpailuun ja yhteiskunnan muutoksiin. Taloushallinnon ulkoistuspalvelujen tarjonta on kasvanut merkittävästi ja tilitoimisto alalla on tapahtunut paljon ketjuntumista muodostaen suuriakin yhtiöitä. Tämän kandidaatintutkielman tarkoituksena on tarkastella taloushallinnon ulkoistamista suomalaisissa pk-yrityksissä ja lisätä aiempaan tehtyyn tutkimukseen nähden ymmärrystä ja tietoa taloushallinnon ulkoistamiseen liittyvistä riskeistä ja riskienhallinnasta. Tutkielmassa otetaan huomioon sekä ulkoistajien, että palveluntarjoajien näkökulmia ja hahmotetaan ulkoistamisprosessin tyypillistä kulkua pk-yrityksissä. Kirjallisuuskatsauksen ja empiirisen tutkimuksen avulla tutkittiin taloushallinnon ulkoistamista ja päästiin siihen tulokseen, että riskienhallinta on otettu huomioon monin eri tavoin pk-yrityksissä. Pk-yrityksillä ei kuitenkaan usein ole kirjallista strategiaa tai kokonaissuunnitelmaa riskienhallinnalle. Riskejä hallitaan muun muassa sopimuksilla, vastuuvakuutuksilla, vaitiolovelvollisuudella, koulutuksella ja kommunikaatiolla. Pk-yritysten ulkoistamisprosessi noudatti vaiheita, jotka ovat valmistelu, palveluntarjoajan valinta, siirtyminen, yhteistyön hallinta sekä uudelleenkäsittely.

Seedling response to phosphate addition and inoculation with arbuscular mycorrhizas and the implications for old-field restoration in Western Australia

We predicted that P-fertiliser residues will limit the establishment of native plant species and their mycorrhizas to old-fields in the wheat-growing region (i.e. the wheatbelt) of Western Australia. To test this prediction, we assessed the growth and P uptake of seedlings of three native plant species to phosphate addition and inoculation with arbuscular mycorrhizas (AM) in a pot study. The native plant species were Acacia acuminata Benth. (Mimosaceae), Eucalyptus loxophleba Benth. subsp. loxophleba (Myrtaceae) and Hakea preissii Meisn. (Proteaceae); and each pot contained one seedling. P was added to field soil to mimic pre-agricultural (P0), old-field (P1) and 10 times old-field (P10) soils. AM inoculant, which was a mix of Scutellospora calospora (Nicolson and Gerdemann) Walker and Sanders, Glomus intraradices Schenck and Smith and Glomus mosseae (Nicolson and Gerdemann) Gerdemann and Trappe, was added to half of the pots. After 12 weeks, the biomass and P uptake of the mycorrhizal A. acuminata were greater than those of the non-mycorrhizal plants across all P treatments. Plant biomass decreased significantly with increasing P addition, yet this species was apparently unable to suppress its mycorrhizal colonisation at high P despite this reduction in growth. In contrast, mycorrhizal and non-mycorrhizal E. loxophleba subsp. loxophleba were of a similar biomass after 12 weeks; maximum biomass was attained at intermediate (old-field) levels of P. P uptake increased with increasing P supply, beyond that required to attain maximum biomass. AM did not form on H. preissii. P uptake increased with increasing P supply for this species also. Overall, it is the apparent inability of these species to down-regulate P uptake rather than a lack of mycorrhizal symbiosis that will constrain their establishment on wheatbelt old-fields.

Tietokantaratkaisuehdotus pientasajännitesähköverkoston mittausdatavarastoksi

Lappeenrannan teknillinen yliopisto tutkii pientasajännitesähkön käyttöä. Yliopisto on rakennuttanut Järvi-Suomen Energia Oy:n ja Suur-Savon Sähkö Oy:n kanssa yhteistyössä kokeellisen pientasajännitesähköverkon, jolla pystytään tarjoamaan kenttäolosuhteet pienjännitetutkimukselle todellisilla asiakkailla ja todentaa LVDC-teknologiaa ja muita älykkään sähköverkon toimintoja kenttäolosuhteissa. Verkon tasajänniteyhteys on rakennettu 20 kV sähkönjakeluverkon ja neljän kuluttajan välille. 20 kV keskijännite suunnataan tasamuuntamolla ±750 V pientasajännitteeksi ja uudestaan 400/230 V vaihtojännitteeksi kuluttajien läheisyydessä. Tämän kandidaatintyön tarkoituksena on luoda yliopistolle tietokanta pientasajännitesähköverkosta kertyvälle tiedolle ja mittaustuloksille. Tietokanta nähtiin tarpeelliseksi luoda, jotta pienjänniteverkon mittaustuloksia pystytään myöhemmin tarkastelemaan yhdessä ja yhtenäisessä muodossa. Yhdeksi tutkimuskysymykseksi muodostui, kuinka järjestää ja visualisoida kaikki verkosta palvelimille kertyvä mittausdata. Työssä on huomioitu myös kolme tietokantaa mahdollisesti hyödyntävää käyttäjäryhmää: kotitalousasiakkaat, sähköverkkoyhtiöt ja tutkimuslaboratorio, sekä pohdittu tietokannan hyötyä ja merkitystä näille käyttäjille. Toiseksi tutkimuskysymykseksi muodostuikin, mikä kaikesta tietokantaan talletetusta datasta olisi oleellisen tärkeää ottaa talteen näiden asiakkaiden kannalta, ja kuinka nämä voisivat hakea tietoa tietokannasta. Työn tutkimusmenetelmät perustuvat jo valmiiksi olemassa olevaan mittausdataan. Työtä varten on käytetty sekä painettua että sähköisessä muodossa olevaa kirjallisuutta. Työn tuloksena on saatu luotua tietokanta MySQL Workbench -ohjelmistolla, sekä mittausdatan keräys- ja käsittelyohjelmat Python-ohjelmointikielellä. Lisäksi on luotu erillinen MATLAB-rajapinta tiedon visualisoimista varten, jolla havainnollistetaan kolmen asiakasryhmän mittausdataa. Tietokanta ja sen tiedon visualisointi antavat kuluttajalle mahdollisuuden ymmärtää paremmin omaa sähkönkäyttöään, sekä sähköverkkoyhtiöille ja tutkimuslaboratorioille muun muassa tietoa sähkön laadusta ja verkon kuormituksesta.

Vierasvelkapantinsaajan asema konkurssissa

Tutkielmani tarkoituksena on selvittää voimassa olevan oikeuden perusteella, millaiseksi vierasvelkapantinsaajan asema muodostuu velallisen ja pantinantajan konkurssissa. Panttausta koskevaa yleistä lainsäädäntöä on melko vähän, mutta vierasvelkapanttauksen osalta keskeisimmät säännökset ovat kodifioitu lakiin takauksesta ja vierasvelkapanttauksesta. Takauksesta ja vierasvelkapanttauksesta annettu laki ei kuitenkaan sääntele esimerkiksi tehokkaan panttioikeuden perustamista eikä pantin realisointiin liittyviä tilanteita. Soveltamisohjeita näihin tilanteisiin tulee hakea panttausta koskevasta muusta, varsin hajanaisesta lainsäädännöstä. Tutkimuksen tarkoituksena onkin selvittää tämän pohjaltaan hajanaisen lainsäädännön, lainvalmistelutöiden sekä oikeuskirjallisuuden perusteella, minkälaista suojaa vierasvelkapantinsaaja saa konkurssissa ja millä edellytyksin. Selvitän tutkielman alussa vierasvelkapanttauksen tehokkaalle perustamiselle asetettuja edellytyksiä sekä niiden merkitystä konkurssitilanteessa. Tämän jälkeen tutkin panttioikeuden voimassapysymistä konkurssissa sekä pantinsaajalle tähän liittyen asetettuja velvoitteita. Lisäksi tutkin pantinsaajalla olevia realisointioikeuksia ja niiden rajoituksia sekä pantinsaajan mahdollisuuksia suojautua konkurssitakaisinsaannilta. Tutkielmani kannalta tärkeimpiä lähdeteoksia ovat Erkki Havansi: Esinevakuusoikeudet 1992; Risto Koulu: Konkurssioikeus 2009; Jarno Tepora – Janne Kaisto – Esa Hakkola: Esinevakuudet 2009; Sakari Wuolijoki – Mika Hemmo: Pankkioikeus 2013; Jarmo Tuomisto: Saatavan panttaus 2015 sekä Vierasvelkavakuus ja velallisen insolvenssista johtuva takaisinsaantiriski oikeuskäytännön valossa 2004. Vierasvelkapantinsaajalla on edelleen vahva asema sekä päävelallisen että pantinantajan konkurssissa. Vahvan suojan saaminen edellyttää kuitenkin, että panttioikeus on tehokkaasti perustettu noudattaen muun muassa julkivarmistukselle asetettuja vaatimuksia. Lisäksi nykyiset luotonantajan tiedonantovelvollisuutta koskevat säännökset asettavat luotoantajalle velvollisuuksia, joiden laiminlyöminen tarkoittaa luotonantajan saaman panttihyödyn vähenemistä. Edes vuoden 2004 konkurssilakiin otetuilla säännöksillä, joilla heikennettiin pantinsaajan etuoikeuksia entisestä, ei ole ollut merkittäviä negatiivisia vaikutuksia pantinsaajan oikeuksiin konkurssissa. Pantinsaajan tärkeimpiä taloudellisia etuoikeuksia ei ole tarkoituksenmukaista kaventaa. Lähinnä vain menettelyllisiin etuoikeuksiin voidaan lainsäädännöllä puuttua.

Kuinka Nato-kortit muuttuivat jokereiksi? – kansanedustajien Nato-kuvan kehitys integraation ajastapäättäväisen päättämättömyyden kauteen

Tutkielmassa selvitetään kansanedustajien Nato-kuvan kehittymistä 1990-luvun alusta 2000-luvun ensimmäisen kymmenvuotiskauden loppuun. Pääaineistona ovat olleet viiden turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon eduskuntakeskustelujen pöytäkirjat (-95,-97,-01,-04 ja -09). Tutkielmassa esitetään, että kansanedustajien Nato-kuvaa hallitsi 1990-luvulla EU-integraation vaihe, jolloin Suomenkin suunta näytti käyvän kaikenkattavaan, myös Natoon suuntaavaan integraatioon EU:n ja Länsi-Euroopan unionin (WEU) kautta. Vuoden 2001 keskusteluissa Nato-jäsenyys sai eniten tilaa ja Euroopan puolustus näytti toteutuvan laajenevan Naton kautta. 2000-luvulla Nato-optio alkaa hallita ja padota eduskunnan Nato-keskustelua. Kansanedustajien Nato-kantojen ”ison kuvan” kannalta keskeisiä ovat erityisesti SDP:n ja Keskustan edustajat. Kokoomuksen ja Vasemmistoliiton edustajat ovat olleet johdonmukaisempia. Kokoomuksen edustajat ovat selkeimmin kannattaneet Nato-jäsenyyttä, kun taas Vasemmistoliitossa ollaan kylmän sodan jälkeen useimmin vastustettu kansainvälistä puolustuksellista yhteistyötä poislukien YK:n itse toteuttamat operaatiot. Sen sijaan SDP:n ja Keskustan edustajat tuntuivat 2000-luvun alkuvuosina ajautuneen niin sanotun optiopolitiikan kannattajiksi. Vielä 1990-luvulla keskustalaiset vierastivat optiota. 1990-luvun keskusteluissa kokoomuslaiset taas kannattivat Nato-vaihtoehdon varaamista kääntyen kriittisemmiksi optiota kohtaan 2000-luvulla. Myöhempi optiokanta on kautta puoluekentän tarkoittanut Nato-kannan pidättämistä ja vetoamista vallitsevan muotoilun toimivuuteen. Sen sijaan vuosien 2004 ja 2009 selontekojen yhteydessä erityisesti Keskustan ja SDP:n edustajien valtavirta puolusti niin oppositiossa kuin hallituksessakin Suomen muuttumatonta mahdollisuutta hakea Naton jäsenyyttä. Perimmäisen Nato-kannan panttaaminen provosoikin kysymyksen, oliko lukuisissa edustajissa sympatiaa Natoa kohtaan, jota nämä eivät vain tunnusta. Kiinnostava jatkotutkimushaaste olisi selvittää, miksi optiopolitiikka aikoinaan vakiintui. Tutkielma päätyy pohtimaan, että 1990-luvun integraatiorynnistyksen jälkeisille vuosien 2001–2004 selontekojen väliselle kaudelle ajoittui Natoon kytkeytyvä negatiivisen vaikuttamisen tiivistymä ajaen erityisesti sosiaalidemokraattiset ja keskustalaiset kansanedustajat Nato-kantansa piilottamiseen, joka siis käytännössä ilmeni option korostamisena. Samassa vaiheessa esille nousee myös ns. Irak Gaten rooli vaikuttajana suomalaisessa Nato-keskustelussa, jonka pohdinta on tähän mennessä ollut pitkälti Pekka Ervastin Irak-Gate-kirjan (2004) maininnan varassa. Tutkielma päätyy pohtimaan vuosien 2001–2004 välillä tapahtuneen Nato-vaikuttamisen ja yhä nykyisenkin Nato-keskustelun valtavirran kumpuavan puolue- ja vaalitaktisista sisäpoliittisista syistä eikä Suomen kansainvälisen politiikan tai turvallisuuspolitiikan lähtökohdista.

Venäjä takaraivossa – Nato-kysymys eduskunnan ulko- ja turvallisuuspoliittisissa keskusteluissa vaalikaudella 2011–2015

Kylmän sodan päätyttyä Suomelle avautui uusia läntisiä yhteistyönäkymiä. Suomi liittyi sotilaallisesti liittoutumattomana, muttei puolueettomana maana Euroopan unioniin 1.1.1995 ja ryhtyi myös yhteistyöhön Pohjois-Atlantin puolustusliitto Naton kanssa. Yli kaksikymmentävuotisen aktiivisen rauhankumppanuuden aikana Suomi on aina mennyt jonkinlaisella kontribuutiolla mukaan uusiin Naton yhteistyömuotoihin. Turvatakuut tuovaa jäsenyyttä ei ole katsottu aiheelliseksi hakea, vaan Suomi on linjannut varaavansa mahdollisuuden hakea jäsenyyttä tarpeen niin vaatiessa. Tutkielman tarkoituksena on selvittää miten Suomen poliittiset päätöksentekijät, kansanedustajat ja heidän edustamansa puolueet, ovat eduskunnassa vaalikaudella 2011–2015 arvioineet Suomen turvallisuuspoliittista perusratkaisua – liittoutua vai ei. Mitkä ovat olleet koko liittoutumiskeskustelun keskeiset diskurssit eli mistä on keskusteltu, kun on keskusteltu? Millä argumenteilla sotilasliittoon liittymistä, sen ulkopuolella pysyttäytymistä sekä virallisen ns. Nato-option jatkoa kannattaneet ovat perustelleet kantojaan? Tutkimus tarkastelee myös miten Venäjän ja lännen, Naton ja EU:n, suhteiden kiristyminen on vaikuttanut liittoutumisnäkemyksiin. Muuttuivatko päättäjien perustelut aiemmille kannoilleen Ukrainan myötä vai muuttuivatko kannat? Primaariaineistona ovat vaalikaudella käydyt seitsemän ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan keskittynyttä täysistuntokeskustelua. Yli 600 puheenvuoron analysoinnissa on sovellettu aineistolähtöistä lähestymistapaa ja sisällönanalyysiä. Keskusteluaineiston perusteella ulkoisen toimintaympäristön muuttujista keskeisesti näkemyksiin liittoutumisesta ovat vaikuttaneet erilaiset käsitykset siitä, 1) millaiseksi Euroopan ja Itämeren alueen yleinen turvallisuuskehitys sekä erityisesti Venäjän roolin ja länsisuhteen kehitys arvioidaan (Venäjä-diskurssi), ja 2) minkälainen merkitys on pohjoismaisen ja erityisesti Ruotsin kanssa tehtävän puolustusyhteistyön tiivistämisellä (Ruotsi-diskurssi). Myös arviot siitä, 3) millaisia kehitysnäkymiä on EU:n yhteisessä puolustusulottuvuudessa (EU-diskurssi), ja 4) miten Naton rooli sekä kumppanuus kehittyvät (Nato-kumppanuus -diskurssi) ovat vaikuttaneet merkittävästi näkemyksiin. Keskeisin tutkimuspäätelmä on, että lähes kaikki Nato-keskustelun argumentit ja keskusteluteemat kiertyvät lopulta Venäjään. Liittoutumiskeskustelu on siis keskustelua, jossa Suomen valintoja arvioidaan joko ääneen tai verhottuna suhteessa oletettuihin Venäjän pyrkimyksiin, motiiveihin ja mahdollisiin reaktioihin. Ukrainan kriisin myötä vakautta ja jatkuvuutta korostava pragmaattinen "geopoliittinen realismi" nousi keskustelussa yhä hallitsevammaksi näkökulmaksi, ohittaen kansainvälisen yhteisön normistoa ja moraalia korostavan "arvoperustaisen yhteisöllisyyden".