Siirtyminen ilmaisesta versiosta maksulliseen Spotify-musiikkipalvelussa

Freemiumilla tarkoitetaan liiketoimintamallia, jossa tuotteen perusominaisuudet annetaan kuluttajan käyttöön ilmaiseksi, mutta kehittyneemmät ominaisuudet ja premium-sisältö ovat maksullisia. Freemium-mallissa olennaista on löytää hyvä tasapaino ilmaisversion ja maksullisen version välille. Hyvä ilmainen versio houkuttelee tehokkaasti uusia käyttäjiä, mutta myös maksullisen version tulee tarjota lisäarvoa, jotta käytöstä oltaisiin valmiita myös maksamaan. Tutkielmassa selvitettiin eri tekijöiden, kuten ohjelmaversioiden ominaisuuksien vaikutusta käyttäjien siirtymään ilmaisversiosta maksulliseen musiikin suoratoistopalvelussa, Spotifyssa, sekä tutkittiin arvonmuodostuksen kehitystä ostopäätöksen jälkeen. Tutkimus toteutettiin kvalitatiivisin menetelmin haastattelemalla henkilöitä, joilla oli kokemusta Spotifyn maksullisen version käyttämisestä. Tutkimuksen perusteella eniten vaikutusta konversioon ilmaisversiosta maksulliseen oli versioiden teknisillä eroavaisuuksilla. Näistä tärkeimpiä konversion kannalta olivat ilmaisversion käyttöä heikentävät tai rajoittavat ominaisuudet: Tärkein yksittäinen peruste maksulliseen versioon siirtymiseen oli mainoksista eroon pääseminen, mutta myös kuuntelurajoitukset vaikuttivat päätökseen merkittävästi. Maksullisen version lisäominaisuuksista mobiiliversio ja offline-tila olivat molemmat myös tärkeitä ostopäätöksen kannalta, mutta esimerkiksi maksullisen version paremmalla äänenlaadulla ei juuri ollut vaikutusta konversioon. Teknisten eroavaisuuksien lisäksi ostopäätökseen vaikuttivat myös mm. sosiaaliset tekijät ja olosuhteiden muutokset. Suurin osa käyttäjistä koki maksullisesta versiosta saadun lisäarvon pysyneen samankaltaisena myös ostopäätöksen jälkeen. Jälkeenpäin saadun arvon suhdetta hintaan ei enää arvioitu niin tarkasti kuin ostohetkellä. Teknisten eroavaisuuksien muuttaminen on helpoin tapa vaikuttaa siihen, miten paljon lisäarvoa käyttäjät maksullisesta versiosta saavat. Versioiden eroavaisuuksia säätelemällä pystytään vaikuttamaan siihen, miten suureksi konversioprosentti muodostuu.

Suomi toisena kielenä – opettajien näkemyksiä opetuksen merkityksestä, opetussuunnitelmista ja koulutuksellisesta tasa-arvosta

Tutkimuksessa selvitettiin suomi toisena kielenä (S2) -opettajien näkemyksiä kolmesta keskeisestä kysymyksestä, jotka liittyvät peruskoulun S2-oppimäärään: mitä merkitystä heidän mielestään erillisellä S2-opetuksella on, kuinka toimivina he pitävät oppimäärän nykyistä ja tulevaa opetussuunnitelmaa ja millaisena he näkevät S2-oppilaiden tämänhetkisen aseman koulutuksellisen tasa-arvon näkökulmasta. Tutkimuksen aineisto kerättiin teemahaastatteluilla kevään 2015 aikana. Haastateltaviksi valikoitui viisi S2-opettajaa, joilla oli monipuolista kokemusta eri-ikäisten maahanmuuttajataustaisten oppilaiden tai opiskelijoiden kielenopetuksesta. Haastatteluaineiston analyysi toteutettiin aineistolähtöisesti sisällönanalyysinä. Ensimmäisen kysymyksen osalta haastateltavat pitivät erillistä S2-opetusta tärkeänä ensisijaisesti siksi, että sen ansiosta S2-oppilaat saavat tarvitsemaansa kielellistä tukea kielitaidon kaikilla osa-alueilla. Toisen kysymyksen osalta haastateltavat esittivät osin vastakkaisia näkemyksiä esimerkiksi opetussuunnitelmien arviointikriteerien toimivuudesta. He olivat kuitenkin yksimielisesti tyytyväisiä tulevan opetussuunnitelman monipuoliseen tekstikäsitykseen sekä siinä esiintyviin muihin opetuksen periaatteisiin kuten funktionaaliseen kielenoppimiseen. Tulevan opetussuunnitelman suurimpana puutteena nähtiin oppilaiden eri lähtötasojen vähäinen huomiointi. Kolmannen kysymyksen osalta haastateltavien keskeisin huoli oli, että puutteellisten resurssien vuoksi suuri osa S2-oppilaista ei saa riittävää määrää S2-opetusta. Lisäksi haastateltavat näkivät oppilaiden olevan eri kouluissa ja kunnissa keskenään epätasa-arvoisessa asemassa saadun kielellisen tuen suhteen. Tämän tutkimuksen perusteella voi suositella, että S2-opetuksen resursseja tulee jatkossa lisätä ja tuen määrän tulisi perustua myös oppilaiden yksilöllisiin tarpeisiin. Opettajien koulutusta tulisi kehittää niin, että valmistuvat opettajat pystyisivät nykyistä paremmin tukemaan S2-oppilaita suomen kielen oppimisessa. Koulujen tulisi harkita ryhmäkokojen rajaamista tai koulunkäynnin ohjaajien lisäämistä S2-oppilaita sisältävissä luokissa. S2-oppilaille tulisi tarjota nykyistä enemmän tukea eri nivelvaiheissa kuten peruskoulun ja lukion sekä toisen asteen koulutuksen ja korkeakoulun välissä. Jatkossa huoltajien lisäksi myös koululla ja opettajilla tulisi olla mahdollisuus vaikuttaa oppimäärän valintaan. Lisäksi ehdotuksena voi esittää, että Suomessa tulisi käydä vielä laajaa yhteiskunnallista keskustelua S2-oppilaiden ja S2-opetuksen asemasta.

Fenomenologinen tutkimus Turun yliopiston tohtoriopiskelijoiden kokemuksista väitöskirjaprosessista ja sen ohjauksen kehittämisestä

Tässä tutkimuksessa ohjauksella ymmärretään ammatillisen auttamisen menetelmää, ohjaajan ja ohjattavan avointa sokraattista ja kommunikatiivista dialogia, jonka filosofinen perusta on heideggeriläis-gadamerilaisessa eksistentialismissa. Gadamerilaisittain ymmärrän ohjauksen ”pelinä” ja ”merkityshorisonttien fuusioitumisena”. Se on seurausta kääntymisestä traditioon. Siinä negatiivisuus on produktiivista avaten uusia näkökulmia. Toimintana ohjausta ei pidetä kriittisen teoriaan viitaten neutraalina, koska sitä tehdään aina jostakin näkökulmasta, johon niin politiikalla kuin vallalla on vaikutusta. Tutkimuksen tarkoituksena on kuvata väitöskirjaprosessia, sen ohjausta ja kehittämistä sellaisena, kuin sen tekijät ovat ne kokeneet. Juuri fenomenologisessa tutkimuksessa korostuu väitöskirjantekijöiden oma elämismaailma, oleminen ja siitä tehdyt tulkinnat. Menetelmältään tutkimus on laadullinen ja empiirinen sekä teorialtaan abduktiivinen monitapaustutkimus, jossa tutkimusaineisto on hankittu teemahaastattelun avulla. Kaikki haastateltavat edustavat ihmistieteitä. Haastatteluteemojen ja niiden kysymysten laadintaa on ohjannut tutkimuskirjallisuuden perusteella laadittu teoreettinen viitekehys, jossa ohjaus ymmärretään kokemusten fuusioistumisena. Tutkimuksen johtopäätökset täydentävät ja vahvistavat aikaisemman tutkimuksen tuloksia. Kaikki väitöskirjantekijät korostivat yhtäältä tekijän omaa henkilökohtaista vastuuta väitöskirjan tekemisessä. Kuitenkin ohjauksessa on tärkeintä ohjaajalta ohjauskeskustelussa annettu henkilökohtainen ohjaus, arviointi ja saatu palaute. Ohjauksessa arvostetaan eniten ohjaajan tieteellistä kompetenssia. Myös positiivisen, välittävän, mutta rakentavan kriittisen palautteen saaminen koetaan tärkeäksi. Sen sijaan vain negatiivista palautetta sisältävää ohjausta pidetään huonona. Kiteytetysti: kuitenkaan muulla ohjauksella ei ole merkitystä, jos ohjaajan tieteellinen osaaminen ei ole hyvää. Väitöskirjan tekijöiden näkemyksessä tulee esille huoli väitöskirjantekijöiden polarisoitumisesta monen kerroksen väkeen. Erityisesti yliopiston ulkopuolelta tulevat ja sivutyönään väitöskirjaa tekevät jatko-opiskelijat kokevat olevansa yksin, tiedeyhteisön ulkokehällä. Siellä tieteellinen infrastruktuuri on tohtorikoulutettaviin nähden heikompi ja juuri tämän tilanteen korjaamiseen tulisi tiedeyhteisön panostaa. Toiseksi kehittämisehdotuksissa nousi selkeästi esille, että nykyisiä ohjausrakenteita tulisi uudistaa. Vaikka henkilökohtainen ohjaus koetaan tärkeimmäksi ohjausmuodoksi, niin vertaisohjaus ja sen kehittämistä tukevat käytännöt tulisi saada huomattavasti paremmin hyödyttämään väitöskirjantekoa. Tarvitaan uusia ohjauskäytäntöjä, kuten professoreiden ohjausvastuun jakamista esimerkiksi dosenttitasoisille lehtoreille. Tarvitaan enemmän pienryhmäohjausta sekä verkostoihin tukeutuvan ohjauspotentiaaliin hyödyntämistä väitöskirjaohjauksessa. Kolmas parannusehdotus, joka tutkimuksesta nousee esille, on henkilökohtaisten opintosuunnitelmien tuominen tohtorikoulutuksen osaksi. Pelkkien tutkimussuunnitelmien varassa etenevä väitöskirjan tekeminen nähdään liian strukturoimattomaksi. Hopsit voisivat parantaa niin ohjausta kuin auttaa väitöskirjantekijää suunnistaman selkeämmin väitöskirjaprosessin monissa eri vaiheissa.

Arvoehdotelmat markkinoinnin kirjallisuudessa

Työn tavoitteena oli käydä läpi arvoehdotelman käyttöä ja määritelmiä erilaisissa asiayhteyksissä markkinointikirjallisuuden perusteella. Arvon luonti asiakkaalle on yrityksen keskeisin toiminto, ja erityisesti tänä päivänä arvoa tarkastellaan usein myytävän hyödykkeen lisäksi asiakkaan vastaanottamana palveluna. Tämän vuoksi oman tarjoaman analysointi arvoehdotelmana on tärkeää, jotta asiakkaalle pystytään kuvaamaan luotava arvo riittävän tarkasti ja täsmällisesti. Työssä lähdettiin liikkeelle arvoehdotelman ensimmäisestä määritelmästä 1980- luvun puolivälissä, ja tarkasteltiin sen kehittymistä aina nykypäivään asti. Työssä erotettiin selkeästi toisistaan arvoehdotelman määritelmä ja asema eri näkökulmista tarkasteltuina. Näkökulmia olivat teolliset markkinat, palveludominantti logiikka, palveluekosysteemi, sitoutumisen merkitys sekä organisaatioiden välinen johdon laskentatoimi. Keskeisinä löydöksinä työssä havaittiin, että toimintaympäristön huomioimisella on olennainen merkitys arvoehdotelman määrittämisessä. Lisäksi resurssien ja käytäntöjen läpikäyminen voi olla yllättävänkin tärkeä yrityksen johdon tehtävä arvoehdotelman muodostumisen kannalta. Myös olemassa olevan asiakastiedon hyödyntäminen auttaa yritysjohtoa arvon rahallisessa määrittämisessä.

Uusiutuvan energian edistämisvelvoite lähes nollaenergiarakentamisessa

Tutkielma käsittelee uusiutuvan energian edistämisvelvoitteen merkitystä lähes nollaenergiarakentamisessa, erityisesti kansallisessa lainsäädäntöhankkeessa esillä olleen uusiutuvan omavaraisenergian ja uusiutuva ostoenergian eriarvoistamisen kannalta. Tutkielmassa kiinnitetään huomiota muun muassa uusiutuvan energian edistämisvelvoitteen sisältöön, nollaenergiarakentamista sääntelevien direktiivien tulkintaan, hajautetun tuotannon tematiikkaan ja yhdenvertaisuusnäkökulmaan. Tutkimusotetta voidaan kuvailla ympäristöoikeudessa vakiintuneeksi metodiseksi pluralismiksi, jossa on piirteitä muun muassa lainopista sekä arviointi- ja ohjauskeinotutkimuksesta. EU:n asettama tavoite uusiutuvan energian 20 prosentin lisäämisestä unionin kokonaisenergiankulutuksesta perustuu unionin laatimille ilmasto- ja energiapoliittisille strategioille, joille on ei-normatiivisesta luonteesta huolimatta annettava painoarvoa. Uusiutuvan energian edistämisvelvoitteen keskeisin sisältö on uusiutuvan energian direktiivissä jäsenvaltioille osoitetut kansalliset uusiutuvan energian tuotantokiintiöt. Tämä on EU:lle tyypillistä puitesääntelyä, jonka tavoitteen saavuttamiseksi kukin jäsenvaltio voi valita haluamansa muodot ja keinot. Edistämisvelvoitteen näkökulmasta kaikentyyppinen uusiutuva energia on arvokasta, eikä edistämisvelvoite pyri suoranaisesti vaikuttamaan jäsenvaltioiden valintaan eri uusiutuvien energialähteiden tai -muotojen välillä. Tämä edistämisvelvoitteen sisältö on keskeistä myös lähes nollaenergiarakentamisessa. Lähes nollaenergiarakentamista koskevaa sääntelyä on uusiutuvan energian direktiivissä, rakennusten energiatehokkuusdirektiivissä ja energiatehokkuusdirektiivissä. Direktiivien artiklat ovat laveita jättäen jäsenvaltioille paljon harkintavaltaa. Jäsenvaltiot pystyvät siten huomioimaan paremmin esimerkiksi kansallisen energianhuolto- ja tuotantorakenteen, ilmasto-olosuhteet ja käytettävissä olevat uusiutuvat energialähteet. Lähes nollaenergiarakentamisen sääntelykehys ei edellytä myöskään tiettyjen uusiutuvien energialähteiden käyttöä, mutta kannustaa ylipäänsä siihen, että lähes nollaenergiarakennuksissa käytettävä vähäinen tai olematon energia olisi oltava suurimmilta osin peräisin uusiutuvista lähteistä. Kansallisessa lähes nollaenergiarakentamisen lainsäädäntöhankkeessa esillä ollut uusiutuvan omavaraisenergian ja uusiutuvan ostoenergian eriarvoistaminen vaikuttaa olevan EU-sääntelyn valossa mahdollista, sillä lähes nollaenergiarakentamisen osalta jäsenvaltioiden harkintavalta käytettävien keinojen osalta on laaja. Ratkaisun tarkoituksenmukaisuus edistämisvelvoitteen ja yhdenvertaisuusperiaatteen valossa voidaan kuitenkin kyseenalaistaa.

Kyrönjoen vesistöalueen tulvariskien hallintasuunnitelma vuosille 2016 – 2021

Kyrönjoen vesistöalueelle on laadittu tulvariskien hallintasuunnitelma vuosille 2016-2021. Suunnitelmassa esitetään tulvariskien alustava arviointi, tulvavaara- ja tulvariskikartat, arviot tulvavahingoista, tulvariskien hallinnan tavoitteet ja toimenpiteet tulvariskien estämiseksi ja vähentämiseksi. Hallintasuunnitelmassa esitetään myös suunnitteluun liittyvä sidosryhmien ja kansalaisten osallistuminen ja kuulemi-nen. Tulvariskien hallintasuunnitelma on valmisteltu Kyrönjoen vesistöalueen tulvaryhmän, Etelä-Pohjanmaan ELY-keskuksen ja Suo-men ympäristökeskuksen yhteistyönä. Kyrönjoen tulvista aiheutuvia vahinkoja voidaan ehkäistä ja vähentää monin tavoin. Toimien kirjo ulottuu maankäytön suunnittelusta kiinteistöjen omatoimiseen suojaukseen ja tulvien ennakoinnista operatiiviseen tulvantorjuntaan. Suunnitelmassa esitetyt toimenpiteet kattavat tulvien ennaltaehkäisyn, tulvasuojelutoimenpiteet, toiminnan tulvatilanteissa, valmiustoimet sekä tulvan jälkeiset toimenpiteet. Painopiste on vahinkojen ennaltaehkäisyssä ja varautumisessa. Suunnitelmassa esitetään nykyistä tehokkaampaa tiedottamista, jotta sekä yksityiset että julkiset tahot voivat paremmin varautua tulviin myös omatoimisesti. Tulvavesiä esitetään pidettäväksi valuma-alueilla mm. metsämailla ja käytöstä poistuvilla turvetuotantoalueilla. Kyrönjoen pengerrysalueiden käyttöä esitetään suunniteltavaksi niin, että pengerrysalueita voitaisiin hyödyntää mahdollisimman tehokkaasti myös harvinaisilla tulvilla. Kyrönjokilaakson kunnat, asukkaat, pen-gerrysyhtiöt sekä ELY-keskus ovat keskeisessä roolissa tulvariskien hallinnan toimenpiteiden toteutuksessa. Suunnitelma perustuu lakiin tulvariskien hallinnasta ja sen valmistelussa on hyödynnetty vesistöalueen tulvariskien alustavaa arviointia, tulvakarttoja sekä muita aikaisemmin tehtyjä tulvariskien hallinnan asiakirjoja. Maa- ja metsätalousministeriö on hyväksynyt suunnitel-man joulukuussa 2015. Suunnitelma tarkistetaan tarpeellisin osin viimeistään vuonna 2021.

Laihianjoen vesistöalueen tulvariskien hallintasuunnitelma vuosille 2016–2021

Laihianjoen vesistöalueelle on laadittu tulvariskien hallintasuunnitelma vuosille 2016–2021. Suunnitelmassa esitetään tulvariskien alus-tava arviointi, tulvavaara- ja tulvariskikartat, arviot tulvavahingoista, tulvariskien hallinnan tavoitteet ja toimenpiteet tulvariskien estä-miseksi ja vähentämiseksi. Hallintasuunnitelmassa esitetään myös suunnitteluun liittyvä sidosryhmien ja kansalaisten osallistuminen ja kuuleminen. Tulvariskien hallintasuunnitelma on valmisteltu Laihianjoen vesistöalueen tulvaryhmän, Etelä-Pohjanmaan ELY-keskuksen ja Suomen ympäristökeskuksen yhteistyönä. Laihianjoen tulvista aiheutuvia vahinkoja voidaan ehkäistä ja vähentää monin tavoin. Toimien kirjo ulottuu maankäytön suunnittelusta kiinteistöjen omatoimiseen suojaukseen ja tulvien ennakoinnista operatiiviseen tulvantorjuntaan. Suunnitelmassa esitetyt toimenpiteet kattavat tulvien ennaltaehkäisyn, tulvasuojelutoimenpiteet, toiminnan tulvatilanteissa, valmiustoimet sekä tulvan jälkeiset toimenpiteet. Painopiste on vahinkojen ennaltaehkäisyssä ja varautumisessa. Tulvavesiä esitetään pidettäväksi valuma-alueilla mm. maa- ja metsä-mailla. Laihianjoella myös liikenneyhteyksien suunnittelu on tärkeä osa tulvariskien hallintaa, sillä alueen tulvat uhkaavat Vaasan kes-keisiä liikenneyhteyksiä. Suunnitelmassa esitetään nykyistä tehokkaampaa tiedottamista, jotta sekä yksityiset että julkiset tahot voivat paremmin varautua tulviin myös omatoimisesti. Laihianjoen alueen kunnat, asukkaat, pengerrysyhtiöt sekä ELY-keskus ovat keskei-sessä roolissa tulvariskien hallinnan toimenpiteiden toteutuksessa. Suunnitelma perustuu lakiin tulvariskien hallinnasta ja sen valmistelussa on hyödynnetty vesistöalueen tulvariskien alustavaa arviointia, tulvakarttoja sekä muita aikaisemmin tehtyjä tulvariskien hallinnan asiakirjoja. Maa- ja metsätalousministeriö on hyväksynyt suunnitel-man joulukuussa 2015. Suunnitelma tarkistetaan tarpeellisin osin viimeistään vuonna 2021.

Lapuanjoen vesistöalueen tulvariskien hallintasuunnitelma vuosille 2016-2021

Lapuanjoen vesistöalueelle on laadittu tulvariskien hallintasuunnitelma vuosille 2016-2021. Suunnitelmassa esitetään tulvariskien alus-tava arviointi, tulvavaara- ja tulvariskikartat, arviot tulvavahingoista, tulvariskien hallinnan tavoitteet ja toimenpiteet tulvariskien estä-miseksi ja vähentämiseksi. Hallintasuunnitelmassa esitetään myös suunnitteluun liittyvä sidosryhmien ja kansalaisten osallistuminen ja kuuleminen. Tulvariskien hallintasuunnitelma on valmisteltu Lapuanjoen vesistöalueen tulvaryhmän, Etelä-Pohjanmaan ELY-keskuksen ja Suomen ympäristökeskuksen yhteistyönä. Lapuanjoen tulvista aiheutuvia vahinkoja voidaan ehkäistä ja vähentää monin tavoin. Toimien kirjo ulottuu maankäytön suunnittelusta kiinteistöjen omatoimiseen suojaukseen ja tulvien ennakoinnista operatiiviseen tulvantorjuntaan. Suunnitelmassa esitetyt toimenpiteet kattavat tulvien ennaltaehkäisyn, tulvasuojelutoimenpiteet, toiminnan tulvatilanteissa, valmiustoimet sekä tulvan jälkeiset toimenpiteet. Painopiste on vahinkojen ennaltaehkäisyssä ja varautumisessa. Suunnitelmassa esitetään nykyistä tehokkaampaa tiedottamista, jotta sekä yksityiset että julkiset tahot voivat paremmin varautua tulviin myös omatoimisesti. Tulvavesiä esitetään pidettäväksi valuma-alueilla mm. metsämailla ja käytöstä poistuvilla turvetuotantoalueilla. Lapuanjoen pengerrysalueiden käyttöä esitetään suunniteltavaksi niin, että pengerrysalueita voitaisiin hyödyntää mahdollisimman tehokkaasti myös harvinaisilla tulvilla. Lapuanjokilaakson kunnat, asukkaat, pen-gerrysyhtiöt sekä ELY-keskus ovat keskeisessä roolissa tulvariskien hallinnan toimenpiteiden toteutuksessa. Suunnitelma perustuu lakiin tulvariskien hallinnasta ja sen valmistelussa on hyödynnetty vesistöalueen tulvariskien alustavaa arviointia, tulvakarttoja sekä muita aikaisemmin tehtyjä tulvariskien hallinnan asiakirjoja. Maa- ja metsätalousministeriö on hyväksynyt suunnitel-man joulukuussa 2015. Suunnitelma tarkistetaan tarpeellisin osin viimeistään vuonna 2021.

A service perspective to digital innovation: exploring the emergence of autonomous shipping

Current research describes digital innovation largely similar to product innovation. Digital innovation is seen as an object of coherent activities, however in reality digital innovation results from convergence of variant technologies and those related actors with versatile business goals. To account for the dynamic nature of digital innovation, this study applies a service perspective to digital innovation. The purpose of the study is to understand how digital innovation emerges within a service ecosystem for autonomous shipping. The sub-objectives of this study are to 1) identify what factors motivate and demotivate actors to integrate resources for autonomous shipping, 2) explore the key technology areas to be integrated to realise the autonomous shipping concept, and 3) suggest how the technology areas are combined for mutual value creation within a service eco-system for autonomous shipping. Insights from autonomous driving were also included. This study draws on literatures on service innovation and service-dominant logic. The research was conducted as a qualitative exploratory case study. The data comprise interviews of 18 marine and automotive industry experts, 4 workshops, 4 seminars, and observations as well as various secondary data sources. The findings revealed that the key actors have versatile motivations regarding autonomous shipping. These varied from opportunities for single applications to occupying a central role in an autonomous technology platform. Thus, autonomous shipping can be seen as an umbrella concept comprising multiple levels. In technical terms, the development of the concept of autonomous shipping is largely based on combining existing technology solutions, which are gradually integrated towards more systemic entities comprising areas of the autonomous shipping concept. This study argues that a service perspective embraces the inherently complex and dynamic nature of digital innovation. This is captured in the developed research framework that describes digital innovation emerging on different levels of interaction: 1. strategic relationships for new solutions, 2. new local networks for technology platforms, and 3. global networks for new markets. The framework shows how the business models and motivations of digital innovation actors feed the emergence of digital innovation in overlapping service ecosystems that together comprise an innovation ecosystem for autonomous technologies. Digital innovation managers will benefit from seeing their businesses as part of a larger ecosystem of value co-creating actors. In orchestrating digital innovation within a service ecosystem, it is suggested that managers consider the resources, roles and institutions within the ecosystem. Finally, as autonomous shipping is at its infancy, the topic provides a number of interesting avenues for future research.

Lean-ajattelun hyödyntäminen laskentatoimen raportointiprosessissa – Case tuloslaskelman raportointi

Useat yhtiöt ovat nähneet lean-tuotannon uutena mahdollisuutena vastata kiristyneeseen globaaliin kilpailuun ja suorittaa prosessit tehokkaammin ja pienemmillä kustannuksilla. Lean-ajattelun levitessä on se tullut osaksi myös laskentatoimea. Täman tutkielman tavoitteena on selvittää, miten lean-ajattelu ja -työkalut sopivat laskentatoimen raportointiprosessiin ja tutkia, minkälaisia hyviä ja huonoja puolia niissä on. Tutkimuksen tavoitteena on samalla tehdä prosessista entistä tehokkaampi, virtaviivaisempi ja nopeampi riskeeraamatta raportoinnin laatua. Raportointiprosessia tutkitaan case-yrityksessä, joka on iso suomalainen teknologian, automaation ja palveluiden toimittaja ja kehittäjä. Case-yrityksestä tutkielmaan on valittu yksi raportoiva yksikkö. Motivaatiota aiheeseen luo se, että lean-ajattelu on usein yhdistetty tuotantoon ja toimitusketjuihin, jolloin sen tuominen talouden ajatteluun ja raportointiprosessiin on mielenkiintoinen tehtävä. Lisäksi yrityksessä on todettu, että raportointi vie liian kauan ja liiketoiminnan päätöksenteon tueksi tieto tarvitaan yhä nopeammin. Tutkielma on kvalitatiivinen tutkimus. Tutkimuksen empirian aineisto on kerätty teemahaastattelujen, fokusryhmätyöskentelyn ja raportointiprosessista kerätyn datan avulla. Lean-työkaluista raportointiprosessin parantamisessa hyödynnettiin ensisijaisesti arvovirtakartoitusta, ja A3-työkalua käytettiin konsernitasolla projektin hallintaan. Kaizenin eli jatkuvan parantamisen kulttuurin luominen oli myös yksi tavoitteista. Raportointiprosessista kuvattiin aluksi arvovirtakartoituksella nykytilanne, jonka pohjalta löydettiin parannettavia asioita. Kehitysideoiden avulla luotiin yksikölle tavoitetila, jonka hyötyjä verrattuna alkuperäiseen arvovirtaan mitattiin läpimenoajalla, korjausten lukumäärän muutoksella ja säästetyllä työkustannuksella. Kaikki edellä luetellut mittarit paranivat. Läpimenoaika lyheni yhdellä päivällä, korjausten määrä pieneni kolmannekseen alkuperäisestä ja työnkustannus pieneni vajaan neljänneksen alkuperäisestä. Parantuneiden mittareiden ja tutkielmaan tehtyjen haastattelujen perusteella voidaan todeta, että lean-ajattelu sopii talouden raportointiprosessin parantamiseen ja ajattelumaailmaksi. Prosessia parannettaessa kävi myös ilmi, ettei teorian mukaisesti tätäkään prosessia voi parantaa irrallaan muista yrityksen prosesseista vaan parannusta tehdessä pitää koko organisaatiossa olla hyvä kommunikaatio ja parantaa myös muita prosesseja. Lisäksi raportointiprosessin nopeuttamista vaikeuttavat tekniset edellytykset, vaatimus korkeasta laadusta ja kunkin prosessin toiminnon tuoman arvon määrittäminen. Lean-työkalut ja etenkin arvovirtakartoitus todettiin talouden prosesseihin sopiviksi. Tutkielman prosessi ja sen muutokset todettiin vaikeasti yleistettäväksi organisaatiossa muihin yksiköihin tai prosesseihin, mutta sitä pidettiin hyvänä esimerkkinä ja todisteena siitä, että lean-ajattelua voidaan hyödyntää tarkkuutta vaativassa raportointiprosessissa.

Business models for Finnish biobanks

This study concentrates on developing a suitable business model for Finnish biobanks, with particular emphasis on value creation to stakeholders. The sub-objective of this thesis are to map the commercial possibilities of biobanks and potential barriers for business development. The study approaches the subject from the biobanks’ as well as the stakeholders’ point of view, integrating their hopes and needs considering current and future co-operation into the findings. In 2013 the Biobank Act came into effect, after which six biobanks have been established and several other pending biobank projects are in process. There is relatively little research in regard to the commercial opportunities of this newcomer of the biomedical industry, and particularly in the Finnish markets. Therefore, the aim of this study is to partially fill the research gap of the commercial potential of biobanks and particularly outline the problematic elements in developing business. The theoretical framework consists of a few select theories, which depict business modeling and value creation of organizations. The theories are combined to form a synthesis, which best adapts to biobanks, and acts as a backbone for interviews. The empirical part of the study was conducted mainly by seven face-to-face interviews, and complemented by two phone interviews and an e-mail questionnaire with four responses. The findings consist mainly of the participants’ reflections on the potential products and services enabled by consumer genomics, as well as perceptions on different obstacles for biobanks’ business development. The nature of the study is tentative, as biobanks are relatively new organizations in Finland, and their operation models and activities are still molding. The aim is to bring to surface the hopes and concerns of biobanks’ representatives, as well as the representatives of stakeholders, in order to transparently discuss the current situation and suggestions for further development. The study concludes that in principle, the interviewees’ agree on the need for development in order not to waste the potential of biobanks; regardless, the participants emphasize different aspects and subsequently lean on differing methods.

Optimal distance of the light-curing tip for light transmission through the resin composite

Hammaslääketieteessä käytetettävien komposiittien valonläpäisevyys vaihtelee. Samoin LED-valokovettimet eroavat toisistaan valotehonsa ja muotoilunsa perusteella. On yleisesti tiedossa, että valokovettimesta tulevan valon intensiteetti pinta-alayksikköä kohden heikkenee, kun kovettimen etäisyys kasvaa. Toisaalta ei ole tiedossa, miten valokovetettavan kohteen ja valokovettimen kärjen väliin sijoitettu materiaali tarkalleenottaen vaikuttaa valon intensiteettiin eri etäisyyksiä käytettäessä. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten valokovetettavan kohteen ja valokovettimen kärjen väliin asetettava etukäteen polymerisoitu materiaali vaikuttaa valon intensiteettiin eri etäisyyksillä. Tutkimus suoritettiin käyttämällä kahta eri valokovetinta. Jotta etäisyyden vaikutusta valotustehoon voitiin demonstroida, vaihdettiin kovettimen etäisyyttä sensorista 0,2,4,6,8,10mm välillä. Valotehot rekisteröitiin MARC resin calibrator -laitteella. Sensorin ja valokovettimen kärjen väliin asetettavat erilaiset komposiittilevyt olivat valmiiksi kovetettuja,1mm paksuisia, filleripitoisuuksiltaan neljää erilaista muovia. Valotehot rekisteröitiin jokaiselta etäisyydeltä komposiitin ollessa sensorin päällä. Rinnakkaisesti verrattiin myös etäisyyden vaikutusta valotehoon ilman esikovetettua materiaalia kovettimen kärjen ja valoa mittaavan sensorin välissä. Vertailun suorittamiseksi laskettiin intensiteettisuhdeluku muovillisen ja muovittoman arvon välillä aina tietyllä etäisyydellä Valokovettimen kärjen etäisyyden kasvattaminen sensorista (eli valokovetettavasta kohteesta) odotusten mukaisesti pienensi valotehoa. Laittamalla sensorin ja kovettimen väliin komposiittilevy, valoteho pieneni odotetusti vielä enemmän. Tutkittaessa intensiteettisuhdetta (valoteho muovin kanssa : valoteho ilman muovia) kuitenkin huomattiin, että 4-6mm:n kohdalla suhdeluku oli suurempi kuin 0,2,8 ja 10mm kohdalla. Johtopäätöksenä oli, että suurin mahdollinen valokovetusteho saavutetan laittamalla kovetuskärki mahdollisimman lähelle kohdetta. Jos valokovetettavan kohteen ja valokovettimen kärjen välissä oli kiinteä komposiittipalanen, suurin mahdollinen valokovetusteho kohteeseen saavutetaan edelleen laittamalla kovetuskärki kiinni muoviin. Jos etäisyyttä muovin pinnasta sen sijaan kasvatettiin, valokovetusteho ei laskenutkaan niin nopeasti kuin oli odotettu. Tämä voi liittyä siihen, että tehokkaan valokeilan halkaisijan koko on suurempi verrattuna komposiitin sekä sensorin halkaisian kokoon. Toiseksi on arvioitu, että resiinikomposiitin täyteaineet voisivat fokusoida läpi kulkevaa valoa sensoriin. Se, pitääkö tämä ilmiö paikkansa, vaatii kuitenkin enemmän tutkimusta

Luomu- ja lähiruoan kuluttajille tuottama arvo

Suuret yhteiskunnalliset muutokset ja ympäristötietoisuuden kasvu ovat viime vuosina vaikuttaneet kuluttajien uudenlaisiin ruokatottumuksiin. Kuluttajat ovat yhä enenevissä määrin kiinnostuneita siitä, mitä he suuhunsa laittavat, mikä on osaltaan vaikuttanut luomu- ja lähiruoan kulutuksen kasvuun. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää minkälaista arvoa kuluttajat kokevat luomu- ja lähiruoan kulutuksesta saavuttavansa ja onko näillä arvon kokemisilla merkittäviä eroja. Tutkimusongelmaa selvennetään kahden alakysymyksen avulla: miten kuluttajat määrittelevät luomu- ja lähiruoan ja minkälaista arvoa kuluttajat kokevat saavansa luomu- ja lähiruoan kulutuksesta. Tutkimuksessa vertaillaan kahden eri ikäryhmän kokemuksia luomu- ja lähiruoasta arvontuottajana, Tässä tutkimuksessa aineistonkeruumenetelmänä käytettiin ryhmähaastatteluna toteutettavaa teemahaastattelua. Ensimmäinen ryhmä muodostui 60–70-vuotiaista kuluttajista ja toinen ryhmä muodostui 30–40-vuotiaista kuluttajista. Kaikki tutkimukseen osallistuneet olivat naisia, ja tutkimukseen osallistuneet valittiin lumipallo-otannalla. Haastateltavat määrittelivät luomuruoan pitkälti sen virallisen määritelmän mukaan. Lähiruoan määritelmissä oli suurempaa vaihtelua, mutta yhteistä määritelmille oli aluetaloudellinen näkökulma. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä käytettiin Holbrookin (1999) arvotypologiaa ja arvon rakentumista lähestyttiin myös hyödyn ja uhrausten näkökulmasta. Haastateltavien käsitykset luomu- ja lähiruoasta arvontuottajana eroavat vain vähän toisistaan. Luomu- ja lähiruoan kuluttamiseen liitetään paljon samoja ominaisuuksia, ja kuluttajilta menevät käsitteet sekaisin keskenään. Luomuruoan tuottama arvo perustuu sen hyvään laatuun ja oletettuun parempaan makuun. Kuluttamalla sitä tuetaan kestävää maataloutta sekä turvataan tuotantoeläimille paremmat elinolot ja suojellaan luonto. Lähiruoan tuottama arvo perustuu sen kotimaisuuteen ja ruokaan, jonka taustalla on tarina. Kuluttamalla sitä tuetaan paikallista elinkeinoa ja palvelujen pysymistä maaseudulla. Luomu- ja lähiruoan kohdalla arvostetaan helppoutta ja vaivatonta kuluttamista. Luomuruoan kulutukseen vaikuttaa negatiivisesti korkeampi hinta ja lähiruoan kulutukseen vaikuttaa negatiivisesti huonompi saatavuus. Kiinnittämällä erityistä huomiota luomuelintarvikkeiden hinnoitteluun ja lähiruoan heikompaan saatavuuteen ja tunnistettavuuteen sekä parantamalla luomu- ja lähiruoan valikoimia, voidaan olettaa luomu- ja lähiruoan kulutuksen ja arvostuksen lisääntyvän kuluttajien keskuudessa.

Kuntasektorin logistiikkakustannusten tarkastelu toimitusketjujen hallinnan näkökulmasta

Toimitus- ja palveluketjujen hallinta on tärkeää teollisuuden ja kaupan alalla. Suomen teollisuuden ja kaupan logistiikkakustannukset ovat keskimäärin 13,4 % liikevaihdosta (2013). Yrityksissä logistiikkakustannuksia kuitenkin mitataan menetelmillä, jotka eivät anna riittävää tietoa makrotason logistiikkakustannusten arvioihin. Makrotalouden tasolla tapahtuva seuranta, menettelytapojen arviointi ja julkisten interventioiden vaikutusten ymmärtäminen olisi kansallisen logistiikkajärjestelmän kehittymisen kannalta tärkeää. Valtio ja kunnat toimivat monella tavalla logistiikan markkinoilla. Valtio ja kunnat ovat yhtiöittäneet toimintaansa, ja palveluita ostetaan yhä enemmän yksityisiltä palveluntarjoajilta. Tällä on suoria ja epäsuoria, ns. systeemivaikutuksia. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan logistiikkakysymyksiä kuntatason toimitus- ja palveluketjujen hallinnan kautta, tavoitteena saada arvio kuntien logistiikkakustannuksista Suomessa sekä tunnistaa näkökulmia, joiden avulla voidaan muodostaa kokonaiskuvaa kuntien palveluihin liittyvien toimitusketjujen hallinnasta. Tutkimuksessa selvitetään yleisellä tasolla logistiikkakustannusten mittaamiseen, seurantaan ja hallintaan liittyviä asioita. Kyseessä on tapaustutkimus, jonka aineisto koottiin Uudenmaan alueella Espoossa ja Kirkkonummella. Empiiriset havainnot, käytössä ollut teoreettinen viitekehys sekä johtopäätökset tietyin varauksin ovat yleistettävissä koskemaan myös muita Suomen kuntia. Vaikka logistiikkaa ei ole käsitelty kuntien strategioissa eikä logistiikkakustannuksia kokonaisuudessaan tunnisteta kunnissa, yksittäisten palvelusektoreiden sisällä on alettu kiinnittää huomiota logistiikkaan. Myös logistiikan merkitystä ja kokonaisuuksien hallinnan tärkeyttä on alettu pohtia kunnissa. Toimitusketjujen hallintaan liittyvät näkökulmat tulisi ottaa ennakoiden huomioon kuntien palvelutuotannon kustannustehokkuuden ja laadun kehittämisen toimenpiteissä. On ennustettavissa, että markkinamekanismien käyttö yhä useammin tulee johtamaan valintatilanteisiin: tehokkuus vs. kansalaisten tasa-arvo tai tehokkuus vs. palvelunjärjestäjän oikeudellinen vastuu. Suomen kuntasektorin logistiikkakustannukset ovat mahdollisesti ainakin luokkaa 3-3,5 mrd. € vuodessa ja Suomen kuntasektorin vuoden 2013 toimintakuluihin suhteutettuna 7,8-9,1 % kaikista toimintakuluista. Tämä arvio on melko karkea, mutta nykytietojen valossa kuitenkin mahdollinen. Suosituksissa ehdotetaan lisätutkimusaiheita ja toimenpiteitä, joiden avulla tätä kuntatalouden kustannuserää ja sen markkinapotentiaalia voidaan arvioida tarkemmin

Laser- plasma- hybridihitsauksen käytettävyys teollisuudessa

Hybridihitsaukseksi nimitetään yleensä hitsausprosesseja, joissa yhdistetään kaari- ja laserhitsauksen vahvuudet. Laser- MIG/MAG- prosessit ovat näistä selvästi yleisimpiä, mutta muillekin prosesseille on sovelluksia. Tässä kandidaatintyössä on arvioitu laser- plasma- hybridihitsausprosessin käytettävyyttä teollisuuden prosesseissa. Arviointi on tehty vertailevana kirjallisuustutkimuksena laser- plasma- hybridiprosessin, laserhitsauksen, sekä muiden laser- hybridihitsausprosessien kesken. Prosessien vertailun lisäksi työssä on käsitelty hybridihitsausprosessien parametrien valintaa ja laser- plasma- hybridiprosessin erityispiirteitä.