Toiminnan laadun parantaminen organisaation itsearvioinnilla – tutkimus Suomen puolustusvoimien tulosyksiköissä

Laajoilla kyselylomaketutkimuksilla on tutkittu organisaation itsearvioinnin käyttöönoton motiiveja, käyttöä ja käytön hyötyjä 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa. Organisaation itsearviointia on myös tutkittu laatupalkintomallien soveltamisen yhteydessä. Kolmas tutkimussuuntaus, johon myös tämä tutkimus sisältyy, on organisaation itsearvioinnin tutkiminen erilaisissa asiayhteyksissä. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on lisätä tietoa ja ymmärrystä organisaation itsearvioinnista ja sen vaikuttavuudesta tutkimalla, miten organisaatiota itsearvioidaan maavoimien valmiusyhtymissä ja Maasotakoulussa. Näissä neljässä paikallistutkimuksessa käytin tutkimusotteena tapaustutkimuksen mukaista tutkimusstrategiaa. Aiempien tutkimuksien tulosten perusteella tärkein yhdistävä tekijä toiminnan parantamisessa on pyrkimys kokonaisvaltaisuuteen toiminnan laadun parantamisessa ja erinomaisuuden tavoittelussa. Osin kokonaisvaltaisuuteen sisältyviä ja sitä tukevia tekijöitä ovat jatkuvan parantamisen periaatteen käyttäminen ja oppivan organisaation edellyttämien toimintaedellytyksien luominen ja niiden huomioon ottaminen toiminnassa. Edelleen yhteisenä tekijänä ovat johdon sitoutumisen ja osallistumisen vaikutukset työntekijöiden osallistumiseen ja sitoutumiseen. Teorian perusteella olen arvioinut muodostuvan kolme organisaation itsearvioinnin strategisen tason johtamiskäytäntöä, jotka ovat ”Laatupalkinnon hakeminen”, ”Toiminnan ja tulosten arviointi” sekä ”Toiminnan kypsyyden arviointi”. Tutkimuksen tulosten perusteella organisaation itsearvioinnin vaikuttavuuden merkityskokonaisuus on selitettävissä viiden teeman avulla. Koko tutkimusaineiston yhdistäväksi vaikuttavuuden teemaksi, josta myös organisaation itsearvioinnin vaiheistus saa tukea, muodostuu teema ”organisaation itsearviointi ja tulosjohtaminen”. Tämän teeman perusteella organisaation itsearvioinnin vaikuttavuus perustuu itsearvioinnin käyttämiseen sekä tulosyksikön sisäisenä että johdon strategisen tason itsearviointina osana tulosjohtamista. Samoin teema ”ollaanko samaa perhettä” löytyy jokaisesta tutkimuskohteena olleesta tulosyksiköstä. Teeman perusteella vaikuttavuus perustuu siihen, että organisaation itsearvioinnin tilaisuus koetaan sosiaalisena tapahtumana ja organisaation itsearviointi vahvistaa työntekijöiden osallistumista ja sitoutumista toiminnan laadun parantamiseen. Vaikuttavuuden teemoissa ”poistetaan kivi kengästä, ja hiertäminen loppuu siihen”, ”strateginen valinta” ja ”henkilöstön työhyvinvoinnin edistäminen” organisaation itsearvioinnin vaikuttavuus on tulosyksikkökohtainen. Organisaation itsearvioinnista haetaan vaikuttavuutta organisaation itsearvioinnista saatavien tulosten nopealla toimeenpanolla. Vaikuttavuuteen pyritään systemaattisella eri organisaation tasoilla tehtävillä toiminnan kuvauksilla, mihin liittyy laatupalkinnon hakeminen. Vaikuttavuuteen voidaan myös päästä työpistelähtöisesti henkilöstön johtamisen ja hallinnon kautta. Vaiheistettua organisaation itsearviointia voidaan käyttää osana tulosjohtamista. Muita keskeisiä tutkimustuloksia ovat organisaation itsearvioinnin välittömät ja välilliset vaikutukset. Tutkimuksen tulosten perusteella teen suositukset organisaation itsearvioinnin johtamiskäytännöistä ja organisaation itsearvioinnin vaiheistuksesta osana tulosyksikön tulosjohtamista. Kolmas suositus käsittää organisaation itsearvioinnin käytön palautejärjestelmänä.

Effects of unit - based pricing on the waste collection demand : a meta - regression analysis

We perform a meta - analysis of 21 studies that estimate the elasticity of the price of waste collection demand upon waste quantities, a prior literature review having revealed that the price elasticity differs markedly. Based on a meta - regression with a total of 65 observations, we find no indication that municipal data give higher estimates for price elasticities than those associated with household data. Furthermore, there is no evidence that treating prices as exogenous underestimates the price elasticity. We find that much of the variation can be explained by sample size, the use of a weight - based as opposed to a volume - based pricing system, and the pricing of compostable waste. We also show that price elasticities determined in the USA and point estimations of elasticities are more elastic, but these effects are not robust to the changing of model specifications. Finally, our tests show that there is no evidence of publication bias while there is some evidence of the existence of genuine empirical effect.

Identifying Individual T Cell Receptors of Optimal Avidity for Tumor Antigens.

Cytotoxic T cells recognize, via their T cell receptors (TCRs), small antigenic peptides presented by the major histocompatibility complex (pMHC) on the surface of professional antigen-presenting cells and infected or malignant cells. The efficiency of T cell triggering critically depends on TCR binding to cognate pMHC, i.e., the TCR-pMHC structural avidity. The binding and kinetic attributes of this interaction are key parameters for protective T cell-mediated immunity, with stronger TCR-pMHC interactions conferring superior T cell activation and responsiveness than weaker ones. However, high-avidity TCRs are not always available, particularly among self/tumor antigen-specific T cells, most of which are eliminated by central and peripheral deletion mechanisms. Consequently, systematic assessment of T cell avidity can greatly help distinguishing protective from non-protective T cells. Here, we review novel strategies to assess TCR-pMHC interaction kinetics, enabling the identification of the functionally most-relevant T cells. We also discuss the significance of these technologies in determining which cells within a naturally occurring polyclonal tumor-specific T cell response would offer the best clinical benefit for use in adoptive therapies, with or without T cell engineering.

The Role of Biomarkers for Starting Antifungals in the Intensive Care Unit

Invasive candidiasis is associated with high mortality rates (35% to 60%), similar to the range reported for septic shock. The most common types include candidemia, frequently observed in immunocompromised patients, and noncandidemic systemic candidiasis, which constitutes the majority of cases in critically ill patients. However, they are difficult to prove and a definite diagnosis usually occurs late in the course of the disease, thus contributing to their bad prognosis. Early empirical treatment improves the prognosis and currently relies on the positive predictive value (PPV) of risk-assessment strategies (colonization index, Candida score, predictive rules) based on combinations of risk factors, but it may have also largely contributed to the overuse of antifungal agents in critically ill patients. In this context, non- culture-based diagnostic methods, including specific and nonspecific biomarkers, may significantly improve the diagnosis of invasive candidiasis. Candida DNA and mannan antigen/antimannan antibodies are of limited interest for the diagnosis of invasive candidiasis as they fail to identify noncandidemic systemic candidiasis, despite early positivity in candidemic patients. The utility of 1,3-beta-D-glucan (b-D-glucan), a panfungal cell wall antigen, has been demonstrated for the diagnosis of fungal infections in immunocompromised patients. Preliminary data suggest that it is also detectable early in critically ill patients developing noncandidemic systemic candidiasis. To take advantage of the high negative predictive value of risk-assessment strategies and the early increase in specific fungal biomarkers in high-risk patients, we propose a practical 2-step approach to improve the selection of patients susceptible to benefit from empirical antifungal treatment.

Epilepsy priorities in Europe: A report of the ILAE-IBE Epilepsy Advocacy Europe Task Force.

The European Forum on Epilepsy Research (ERF2013), which took place in Dublin, Ireland, on May 26-29, 2013, was designed to appraise epilepsy research priorities in Europe through consultation with clinical and basic scientists as well as representatives of lay organizations and health care providers. The ultimate goal was to provide a platform to improve the lives of persons with epilepsy by influencing the political agenda of the EU. The Forum highlighted the epidemiologic, medical, and social importance of epilepsy in Europe, and addressed three separate but closely related concepts. First, possibilities were explored as to how the stigma and social burden associated with epilepsy could be reduced through targeted initiatives at EU national and regional levels. Second, ways to ensure optimal standards of care throughout Europe were specifically discussed. Finally, a need for further funding in epilepsy research within the European Horizon 2020 funding programme was communicated to politicians and policymakers participating to the forum. Research topics discussed specifically included (1) epilepsy in the developing brain; (2) novel targets for innovative diagnostics and treatment of epilepsy; (3) what is required for prevention and cure of epilepsy; and (4) epilepsy and comorbidities, with a special focus on aging and mental health. This report provides a summary of recommendations that emerged at ERF2013 about how to (1) strengthen epilepsy research, (2) reduce the treatment gap, and (3) reduce the burden and stigma associated with epilepsy. Half of the 6 million European citizens with epilepsy feel stigmatized and experience social exclusion, stressing the need for funding trans-European awareness campaigns and monitoring their impact on stigma, in line with the global commitment of the European Commission and with the recommendations made in the 2011 Written Declaration on Epilepsy. Epilepsy care has high rates of misdiagnosis and considerable variability in organization and quality across European countries, translating into huge societal cost (0.2% GDP) and stressing the need for cost-effective programs of harmonization and optimization of epilepsy care throughout Europe. There is currently no cure or prevention for epilepsy, and 30% of affected persons are not controlled by current treatments, stressing the need for pursuing research efforts in the field within Horizon 2020. Priorities should include (1) development of innovative biomarkers and therapeutic targets and strategies, from gene and cell-based therapies to technologically advanced surgical treatment; (2) addressing issues raised by pediatric and aging populations, as well as by specific etiologies and comorbidities such as traumatic brain injury (TBI) and cognitive dysfunction, toward more personalized medicine and prevention; and (3) translational studies and clinical trials built upon well-established European consortia.

Mesure de l'impact de l'implication des proches aidants de patients hospitalises dans une unité de soins psychiatriques aigus sur eux-mêmes

Le but de cette étude est de mesurer ainsi que de qualifier l'impact de l'implication des proches aidants de patients hospitalisés dans des unités de soins psychiatriques aigus sur eux-mêmes. Le cadre conceptuel utilisé est celui du fardeau des familles de Schene (1990). Il différencie les parties objectives et subjectives du fardeau familial. La récolte de données a été réalisée à l'aide de l'Involvement Evaluation Questionnaire (IEQ). Les résultats de cette étude montrent que les proches aidants souffrent d'un niveau d'inquiétude élevé, 3.8 sur une échelle de Likert à 5 questions, ainsi que d'un niveau de tension à 2.44 sur une échelle de Likert à 5 questions. Des associations ont été trouvées. L'augmentation de la durée du trouble diminue l'inquiétude, avec une valeur ρ de 0.048. Le fait d'être habitué à la situation a également un impact en diminuant la tension, avec une valeur ρ de 0.002. Plus on est « habitué à la situation », avec une valeur ρ de -0.021, moins le proche est inquiet par rapport à la situation du patient. Ainsi que, plus le patient est jeune, plus le proche aidant ressent de tension, avec une valeur ρ de 0.008. Ces résultats, peu généralisables au vu du petit échantillon (n=24), pourraient toutefois impliquer une réflexion approfondie sur l'accueil, la place et le soutien des proches aidants de patients souffrants de troubles psychiatriques hospitalisés dans une unité de soins aigus de la part des infirmières.

Soins aux mineurs non accompagnés (MNA): l'expérience lausannoise [Caring for unaccompanied minors: an experience from Lausanne].

La prise en charge médicale du mineur non accompagné est complexe et nécessite la mise en place d'un réseau biopsychosocial. A Lausanne, l'Unité multidisciplinaire de santé des adolescents (UMSA) joue un rôle préventif et curatif pour cette population extrêmement vulnérable. Une prise en charge psychologique rapide est souvent nécessaire en raison des événements de vie dramatiques auxquels la plupart de ces adolescents ont été confrontés. L'absence de projet d'avenir pour la majorité de ces adolescents reste une entrave majeure à leur développement et à leur santé mentale et physique. Medical treatment of an unaccompanied minor is made more complicated firstly by its connections with the politics of immigration and secondly by the difficulty in gaining recognition of the priority of the minor's interests. Enabling healthcare teams to travel and meet these particularly vulnerable youths makes medical care more accessible to them and facilitates an optimal bio-psycho-social treatment. For most of these adolescents it is their lack of plans for the future which remains the major obstacle to their development and mental and physical health.