Voiko ja pitääkö etiikkaa opettaa Kadettikoulussa

Voiko etiikkaa ja eettisyyttä opettaa upseeriksi opiskeleville ja mikäli voi, pitääkö sitä opettaa? Tämä on tutkielmani - joka on ensisijaisesti pedagoginen, ei moraalifilosofinen - pääongelma. Tutkielman painopisteenä olevan kirjallisuusselvityksen avainkysymyksenä on, mitä kirjallisuudesta löytyviä teorioita, ideoita tai ratkaisuja voidaan soveltaa yllä oleviin kysymyksiin vastaamiseksi. Hypoteesini on, että etiikkaa ainakin pitäisi opettaa, sillä harva ammattiryhmä joutuu kohtaamaan suurempia eettisiä haasteita ja ristiriitoja kuin sotilaat, joiden odotetaan sekä suojelevan elämää että käyttävän ääritilanteissa tappavaa voimaa toisia ihmisiä kohtaan. Tuon kuitenkin esiin myös etiikan opettamista vastustavia näkemyksiä ja ongelmia, joita etiikan opetukseen liittyy. Kriittinen kysymykseni koskee opetuksen ja kasvatuksen suhdetta ja pyrin perustelemaan sitä, että kasvatuksen sijasta olisi parempi pitäytyä opetuksessa. Tutkimuksen tarkoituksena on kartoittaa etiikan opetuksen mahdollisuuksia, haasteita ja ongelmia. Käytännöllisenä päämääränä on osallistuminen etiikan opetuksen suuntaviivojen luomiseen Maanpuolustuskorkeakoulussa. Toisaalta tutkimukseni on läheltä katsovaa ja osallistuvaa siinä mielessä, että opiskelen itse upseeriksi. Perustelin johtopäätöksissä etiikan opetuksen tarpeellisuutta kuudesta erilaisesta näkökulmasta. Ne olivat: esimerkillisyyden velvoite, yhteiskunnan muutoksen aiheuttamat paineet, yhteisöllisyyden merkitys, toimintakyky sotilaan toiminnassa, ammatillinen näkökulma ja ihmisyyden asettamat velvoitteet. Niiden valossa kävi ilmi, että kadettien tuleva asema upseereina, kasvattajina, kouluttajina ja johtajina, asettaa vaatimuksen, että heidän pitäisi olla syvässä eettisessä mielessä sivistyneitä. Tämä tarkoittaa sitä, että nuoren sotilaan tulee olla tasapainossa oman moraalinsa kanssa ja tietoinen omista vakaumuksistaan, arvoistaan, oikeustajustaan ja muista eettiseen päätöksentekoon vaikuttavista tekijöistä. Maanpuolustuskorkeakoululla on vastuu tarjota työkaluja niiden selvittämiseksi. Havaitsin, että erilaisten lähtökohtien tiedostaminen sekä maailmankatsomuksellisen, kulttuurisen, kielellisen ja sosiaalisen moninaisuuden huomioiminen on erityisen tärkeää etiikan opetuksessa. Etiikan opetuksen ei ole tarkoitus moralisoida tai arvottaa esimerkiksi kulttuureja ja uskontoja, eikä eettisen opetuksen ohjenuoraksi voi tähän vedoten ottaa yhtä ainoaa oppia. Lisäksi on tärkeää tiedostaa, että se, mikä on laillista, ei välttämättä ole eettistä. Sama pätee myös toisinpäin. Se, mikä on eettistä, ei välttämättä ole laillista. Tämä on erinomainen lähtökohta etiikan opetukselle ja mainio ristiriita pohdittavaksi. Etiikan opetus kadettien koulutuksessa voisi herätellä heitä ajattelemaan eettistä toimintakykyään, arvomaailmaansa ja päätöksentekoonsa vaikuttavia seikkoja eettisesti hankalissa tilanteissa. Lisäksi yksilöiden olisi hyvä olla tietoisia siitä, miten oma ympäristö, menneisyys, kokemukset ja sen hetkinen tilanne vaikuttavat eettiseen päätöksentekoon. Opetus voisi olla ainakin osittain tämän prosessin tukemista. Etiikan opetuksen tavoitteena voisi olla auttaa ihmisiä oppimaan päättelemään viisaasti ja hyvin. Tämän kyvyn kehittäminen voisi olla kadettien etiikan opetuksen ytimenä ja päämääränä.

Ryhmäytymisen ja ryhmädynamiikan perusteet johtamisen näkökannalta

Tutkimuksessa tarkasteltiin ryhmäilmiöitä ja ryhmänjohtajan asemaa ryhmässä sosiaalipsykologisesta näkökulmasta. Ryhmäytyminen ja ryhmädynamiikka olivat lähestymisen lähtökohtana. Sosiaalipsykologinen tarkastelunäkökulma oli tutkimukselle sopiva, koska virallinen johtajuusoppi syväjohtaminen käsittelee johtajuutta psykologialähtöisyydestään johtuen yksilökeskeisesti. Keskeisimpinä johtopäätöksinä voi todeta ryhmäytymisen auttavan ryhmää toimimaan tavoitteen saavuttamiseksi. Ryhmän sisäinen dynamiikka muodostuu ryhmäytymisen eli ryhmän läpi käymien prosessien aikana. Ryhmänjohtajan asema ryhmässä on haastava, mutta mielenkiintoinen ja tärkeä. Johtajan tulee pystyä ohjaamaan ryhmäänsä tavoitteisiinsa.

Vägnätsutredning l Tieverkkoselvitys :Sisbacka-Lillby, Pedersöre

Landsväg 741 är en regionväg som går genom byarna Sisbacka och Lillby. Vägen startar i Lappajärvi och går via Kortesjärvi till Bennäs och Jakobstad. Vägens trafikmängd (GDT) är i byarna ca 1500 fordon/dygn. Invånarna upplever att största problemet är bristen på gång- och cykelvägar. I byarna finns bebyggelse och några nya hus byggs årligen i jämn takt. Vägen är smal och delvis krokig, således är fotgängarens och cyklistens ställning inte trygg. Dessutom finns anslutningar med dålig sikt och på avsnittet mellan byarna saknas belysning på en ca 2 km lång sträcka. Vägnätsplanens målsättning är att reda ut vägavsnittets trafikmässiga förbättringsbehov och ge förslag till åtgärdsprogram. Utredningen är även en trafikmässig bakgrundsutredning för områdets planläggningsbehov. Förbättringsåtgärderna har delats in i tre olika prioritetsklasser. I det första skedet sänks körhastigheten i båda byarna och små säkerhetsåtgärder görs för att understöda hastighetssänkningen. Även de farligaste anslutningarna förbättras och gång- och cykelleden i Lillby förlängs med ca 400 meter. I det andra skedet anläggs en gång- och cykelled i byn Sisbacka och tätortsportar anläggs på båda sidorna av tätortsgränserna. I Lillby förlängs gång- och cykelleden söderut 1,1 km och den befintliga leden i centrum repareras. I det tredje skedet förnyas gångbron som korsar ån i Lillby och en ny gång- och cykelled anläggs till det planerade bostadsområdet i Yttre Härmälä. Vägavsnittet mellan byarna förses med vägbelysning. Genom åtgärderna förbättras speciellt säkerheten för den lätta trafiken både i vägens riktning men också i den korsande riktningen. En brist kvarstår dock i åtgärdsprogrammet. I programmet ingår inte byggande av en gång- och cykelled längs hela vägsträckan mellan byarna. Åtgärderna har ingen stor inverkan på naturmiljön eller kulturmiljön. Purmo kyrka i Sisbacka är ett objekt med värde, i vars närhet gång- och cykellederna placeras. På basen av planeutkastet bevaras kyrkans murar och hanteringen av området mellan muren och leden löses i den noggrannare planeringen. Förverkligande av gång- och cykellederna i Sisbacka förutsätter ändringar i detaljplanen. Maantie 741 on seututie, joka kulkee Sisbackan ja Lillbyn kylien läpi. Tie lähtee Lappajärvelä ja Tulee Kortesjärven kautta Pännäisiin ja Pietarsaareen. Tien liikennemäärä (KVL) on kylien kohdalla n. 1500 ajon/vrk. Isoimpana ongelmana asukkaat kokevat kevyen liikenteen väylän puuttumisen. Kylissä on asutusta ja uusia taloja rakennetaan tasaisesti muutaman talon vuosivauhtia. Tie on kapea ja osittain mutkainen, joten jalankulkijan ja pyöräilijän asema ei ole turvallinen. On myös liittymiä, joissa on huono näkemä ja kylien väliltä puuttuu n. 2 km valaistusta. Tieverkkosuunnitelman tavoitteena on selvittää tiekäytävän liikenteelliset parantamistarpeet ja tehdä esitys parantamisen toimenpideohjelmaksi. Selvitys on myös liikenteellinen taustaselvitys alueen kaavoitustarpeita varten. Parantamistoimenpiteet on jaettu kolmeen kiireellisyysluokkaan. Ensimmäisessä vaiheessa alennetaan molempien kylien ajonopeuksia ja tehdään nopeuden alentamista tukevia pieniä turvallisuustoimenpiteitä. Myös vaarallisimpia liittymiä parannetaan ja Lillbyn kevyen liikenteen väylää jatketaan etelään vajaat. 400 m. Toisessa vaiheessa rakennetaan Sisbackan kylään kevyen liikenteen väylä ja taajamaportit taajaman molemmille reunoille. Lilbyssä jatketaan kevyen liienteen väylää etelään 1,1 km lisää ja kunnostetaan nykyistä väylää keskustan kohdalla. Kolmannessa vaiheessa uusitaan Lillbyssä joen ylittävä kevyen liikenteen silta ja rakentaan kevyen liikenteen väylä suunnitellulle uudelle asuinalueelle Yttre Härmälään. Kylien välinen tieosuus valaistaan. Toimenpiteillä parannetaan erityisesti kevyen liikenteen liikenneturvallisuutta sekä tien suunnassa että tien poikki kuljettaessa. Puutteeksi jää edelleen se, että toimenpideohjelmaan ei mahtunut kevyen liikenteen väylää koko kylien väliselle osuudelle. Toimenpiteillä ei ole suuria vaikutuksia luonnonympäristön tai kulttuuriympäristöön. Purmon kirkko Sisbackassa on arvokohde, jonka läheisyyteen kevyen liikenteen väylät sijoittuvat. Suunnitelmaluonnoksen perusteella kirkon muurit säilyvät ja muurin ja väylän välisen alueen käsittely ratkaistaan tarkemmassa suunnittelussa. Kevyen liikenteen väylien toteuttaminen Sisbackassa edellyttää asemakaavan muuttamista.

Omien osakkeiden hankinta osakeyhtiön varojenjakotapana

Osakeyhtiön tehtäväksi on osakeyhtiölain 1:5§:ssä määritelty voiton tuottaminen sen osakkaille. Osakkaan intressissä puolestaan on saada voitto kotiutettua mahdollisimman pienin kustannuksin, joten yrityksen erilaisiin varojenjakotapoihin tulee tutustua aina tapauskohtaisesti. Tämä tutkielma käsittelee omien osakkeiden hankintaa yhtenä tapana jakaa varoja osakkaille. Käsittely painottuu yksityisiin osakeyhtiöihin, jolloin on luontevaa tutkia verotusta sekä yhtiön että osakkaan kannalta, sillä nämä ovat voimakkaasti kytköksissä toisiinsa. Tutkielman lähestymistapa on oikeusdogmaattinen. Käytetty materiaali muodostuu kirjallisuudesta, artikkeleista sekä korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisuista, jotka ilmentävät lakien tulkintaa oikeudessa. Olemassa olevat ratkaisut luovat vahvan pohjan tulkinnalle siitä, miten oikeus tulisi uuden vastaavan tapauksen ratkaisemaan. Omien osakkeiden hankintaan vaikuttavat osakeyhtiölaki, kirjanpitolaki sekä verolait. Kaikilta osin kohtelu ei eri säädöksissä ole yhtenäistä, joten eri säädöksien tunteminen on välttämätöntä. Hankinnassa osakas luopuu osakkeistaan vapaaehtoistesti, kun taas lunastuksella tarkoitetaan tilannetta, jossa yhtiöllä on oikeus vaatia osakkeita luovutettavaksi itselleen. Omien osakkeiden hankinnalla varoja on mahdollista jakaa verotuksellisesti melko tehokkaasti, mutta peitellyn osingon riski on otettava erityisen tarkasti huomioon, jotta hankinnan jälkeen ei realisoidu odottamattomia veroseuraamuksia. Kauppahinnalla on merkittävä vaikutus siihen miten järjestelyä tullaan tulkitsemaan ja siihen, millaisia erilaisia veroseuraamuksia sillä voi olla. Osakeyhtiön varojenjakomahdollisuudet ovat lain puitteissa melko laajat, ja valittava menetelmä on aina suhteutettava yrityksen kulloiseenkin tilanteeseen. Yksinomaan verotuksellisia seurauksia ajateltaessa saattaa ratkaisu osoittautua esimerkiksi liiketaloudellisesti kestämättömäksi, joten ratkaisua tulee harkita eri näkökulmista. Huomioitavaa on kuitenkin kaikessa varojen jaossa yhtiön jakokelpoiset varat ja niihin liittyvät rajoitukset. Yhtiö voi jakaa varoja ulos vain määrätyn verran, sillä jäljelle jäävän varallisuuden tulee riittää turvaamaan yrityksen jatko ja velkojien asema.

Inclusion or Exclusion? Trade union strategies and Labor migration

Inclusion or Exclusion? Trade Union Strategies and Labor Migration This research identified and analyzed immigration-related strategies of the Finnish Construction Trade Union (FCTU) and the Service Union United (SUU); e.g. how the unions react to labor immigration, whether unions seek to include migrants in the unions, and what is migrants’ position in the unions. The two unions were chosen as the focus of the research because the workforce in the sectors they represent is migrant-dense. The study also analyzed the experiences that migrants who work in these sectors have with trade unions. The Estonian labor market situation –including the role of Estonian trade unions– was also examined as it has a considerable impact on the operating environment of the FCTU. The results of the study indicate that immigration is a contradictory issue for both unions. On the one hand, they strive to include migrants as trade union members and to defend migrants’ labor rights. On the other hand, they, together with their umbrella organization the Central Organisation of Finnish Trade Unions (SAK), seek to prevent labor immigration from outside the EU and EEA countries. They actively defend current labor immigration restrictions by drawing atten- tion to high unemployment figures and to the breaches of working conditions migrants encounter. In contrast, the employer organizations promote a more liberal state policy on labor immigration because they see it as a boost for business. Both the unions and the employer organizations ground their arguments on national interest. However, the position of the trade union movement is not uniform: unions belonging to the Confederation of Unions for Professionals and Managerial Staff in Finland (Akava) embrace more liberal labor immigration stances than the SAK. A key trade union strategy is to try to guarantee that migrants’ working condi- tions do not differ from those of the natives. The FCTU and the SUU inform migrants about Finnish collective agreements and trade union membership in the most common migrant languages. This is important for the unions because it is not in their interest that migrants’ working conditions are undercut. The interviewed migrants said that natives had more negotiating power with employers, which is often negatively portrayed in migrants’ working conditions. Migrants perceive that trade unions have an important role in protecting their working conditions. However, they stressed that migrants’ knowledge of unions is often very limited. The number of migrants in both two unions studied here is increasing. Espe- cially in the SUU, a considerable proportion of the new members are migrants. The FCTU is in a more challenging situation than the SUU because migrant construc- tion workers often work only for short periods in Finland and are consequently not interested in becoming union members. The unions’ strategies partly differ: the FCTU was the first Finnish trade union to establish a trade union branch/lo- cal for migrant members. The goal is to facilitate migrants’ inclusion in the union and to highlight the specific problems they face. The SUU, for its part, insists that such a special strategy would exclude migrants within the union organization. Despite the unions’ strategies, migrants are still underrepresented as union members and officials, which some of the interviewed migrants saw as a problem. Immigrants’ perception of trade unions was pragmatic: they had joined unions when membership yielded concrete benefits. In spite of the unions’ strategies, migrants –and temporary migrants– encoun- ter specific problems in terms of working conditions. Both unions demand more state intervention to protect migrants’ labor rights because overseeing working conditions consumes union resources. However, without the unions’ intervention, these problems would be more common than is currently the case. For instance, some of the interviewed migrants had received trade union assistance in claim- ing unpaid wages. The study demonstrated with the help of building on Walter Korpi’s power resources theory, that immigration is a power resource issue for the unions: suc- cessful immigration-related strategies strengthen unions –and vice versa. The research also showed how the unions’ operating environments constrain and enable their immigration-related strategies. This study has illuminated a previously ignored dimension: the immigrant- inclusive strategies of the Finnish trade unions. The research material consists of 78 qualitative interviews, observation in trade union events, and trade unions’ and employer organizations’ public state- ments.

Peruskoulun päättävien nuorten karttaosaaminen

Kartat ovat maantieteelle ominainen tapa esittää asioita ja niiden avulla on helppo kuvata sekä säilyttää spatiaalista tietoa. Karttojen käyttäminen ei onnistu ilman karttakielen osaamista. Kartan käyttö voidaan jakaa kahteen erilaiseen käyttötapaan: kartan lukemi-seen ja tulkintaan. Molempien edellytyksenä on kartan symboliikan tunteminen sekä ymmärrys mittakaavasta. Vaikeudet karttojen käytössä voivat yhtä lailla johtua kartasta tai sen käyttäjästä. Useat tekijät vaikuttavat kartografisen viestintäprosessin onnistumi-seen, keskeinen asema on karttakielellä, josta kartan laatijalla sekä käyttäjällä tulisi olla yhtenäinen käsitys. Karttataitojen osaamista voidaan pitää yleissivistävänä kansalaistaitona, johon perus-opetuksen tulee antaa valmiudet. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa on määritelty tavoitteet myös karttaosaamiselle. Karttataitojen opettaminen on lähes yksin-omaan maantieteen oppiaineen vastuulla. Kartat ovat oikein käytettyinä tehokkaita op-pimisvälineitä ja niiden avulla on mahdollista kehittää oppilaan maailmankuvaa. Tutkimuksessa selvitettiin peruskoulun päättävien nuorten maastokartan käyttötaitoja. Tutkimus toteutettiin Salon yläkouluissa ja tutkimukseen osallistui 130 yhdeksäsluokka-laista. Tutkimusaineisto koostui oppilaiden täyttämistä testilomakkeista. Lomakkeella testattiin oppilaiden kartan käyttötaitoja monipuolisesti vaikeustasoltaan erilaisilla teh-tävillä. Karttaosaamisen lisäksi testillä selvitettiin oppilaiden mielipiteitä kartoista sekä karttaopetuksesta. Tutkimuksen tulosten mukaan yhdeksäsluokkalaisilla oppilailla on vaikeuksia karttatai-tojen hallinnassa. Erityisesti ongelmia tuotti janamittakaavan käyttö. Sen sijaan paikan sijainnin määrittäminen sekä karttamerkkien tunnistaminen sujuivat oppilailta paremmin. Kartan soveltamista käytännössä testattiin lomakkeessa reittikuvauksen laatimisella ja annetun mukaisen reitin noudattamisella, jotka vastaavat käytännön arkielämässä vaadittavia karttataitoja. Tulokset näiden tehtävien osalta olivat kohtalaisen hyviä, eri-tyisesti reitin noudattaminen sujui oppilailta hyvin. Tutkimuksen tulosten perusteella oppilaiden karttaosaamisessa on puutteita, eivätkä Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden (2004) asettamat kartografisten taitojen tavoitteet kokonaisuudessaan toteu-tuneet.

Maaseudun tulevaisuus – Maaseudun kehittämisohjelma sitä koskevassa uutisoinnissa

Maaseudun kehittäminen on aluepolitiikan osa-alue, jossa maaseutumielikuvat ja maaseudun kehittämispolitiikka kohtaavat. Euroopan unionin jäsenyyden aikana maaseudun kehittämisestä on tullut paikkaperustaista ja ohjelmavetoista. Maaseudun kehittämisen haasteena on 2000-luvulla maaseutupolitiikan eriytyminen omaksi politiikan osa-alueekseen, mikä on osin ajanut maaseudun kehittämisen pois aluepolitiikan keskiöstä. Tutkimuksessa yhdistetään maaseutumielikuvien ja maaseudun kehittämispolitiikan tarkastelu tutkimalla Manner-Suomen maaseudun kehittämisohjelmaan liittyvää uutisointia. Tutkimuksen aineisto kerättiin vuosina 2013–2014 ilmestyneistä Maaseudun Tulevaisuus -lehdistä. Asettamalla tarkastelujakso Euroopan unionin ohjelmakauden vaihteeseen päästiin samalla tarkastelemaan sitä, miten maaseudun kehittämisohjelman uudistumisesta uutisoitiin. Tutkimuksessa tarkasteltiin niitä tekstejä, joissa mainittiin maaseudun kehittämisohjelma tai jokin sen osa-alue. Tällaisia maaseudun kehittämistä käsitteleviä tekstejä löytyi tarkastelujakson ajalta 62 kappaletta. Menetelmänä käytettiin sisällönanalyysia ja sen perusteella tekstit voitiin jakaa neljään eri teemaan. Nämä teemat olivat maaseutuohjelman uudistuminen, maatalouden rooli, maaseudun asema ja maaseuturahoitus. Maaseudun kehittämisestä käydyssä keskustelussa korostuivat maatalouden merkitys sekä monialaisen elinkeinopohjan tarve. Hanketoimintaa arvostettiin, vaikka siitä kirjoitettiin yhä puolustelevaan sävyyn. Huomattavaa oli myös se, miten maaseutua määriteltiin kehittämiskontekstissa. Usein kielteisinä nähdyt maaseudun piirteet, kuten pitkät välimatkat ja harva palveluverkko, nähtiin aineistossa suomalaisen maaseudun erityispiirteinä. Vaikka aineistosta löytyi monialaista maaseutua tukevaa puhetta, maaseudun kehittäminen näyttäytyi maatalouspainotteisempana kuin monipuolistuvaa maaseutua tavoittelevissa poliittisissa ja tutkimuksellisissa määritelmissä.

Uuden asuinalueen kaksisuuntaisen kaukolämpöratkaisun asiakastarveselvitys

Rakennusten energiatehokkuustoimet, lähes nollaenergiarakentaminen sekä uusiutuvien lähienergiamuotojen markkinakasvu muuttavat kaukolämpöliiketoimintaa. Kaukolämpöyhtiön on pyrittävä kehittämään liiketoimintaansa energian tuotantorakenteiden muutoksessa ja rakennusten energiankulutuksen pienentyessä. Tätä vastaamaan Turku Energia Oy on kehittänyt ilmastoystävällisen energiapaketin, jonka yhtenä osa-alueena on matalalämpötilainen ja kaksisuuntainen kaukolämpöverkko. Skanssin uudelle asuinalueelle valmistuvassa kaukolämpöverkossa kaukolämmön asiakkailla on mahdollisuus myydä ylijäämälämpöä energiayhtiölle. Yksi Skanssin energiahankkeen tavoitteista on kehittää Turku Energia Oy:lle uudenlainen hankintamenettely, johon sisältyy tässä diplomityössä toteutettu asiakastarveselvitys. Selvityksessä kartoitetaan paikallisten rakennus- ja kiinteistöyhtiöiden toiveita sekä heidän näkemiään haasteita liittyen kaksisuuntaiseen kaukolämpöverkkoratkaisuun, lähienergian tuotantoon ja kaupunkisuunnitteluun. Tavoitteena on löytää uusia teknologioita sekä valita ja kehittää Skanssin asukkaita parhaiten palvelevat energiatehokkuutta lisäävät tuotteet ja palvelut. Asiakastarveselvityksen tuloksena todettiin, että rakennuttajien näkökulmasta rakentamismääräyskokoelmasta poikkeavien uusien energiaratkaisujen sisällyttäminen rakennuksen investointiin on erittäin haastavaa. Asunnon ostajan näkökulmasta määrääviä valintakriteerejä ovat edelleen asunnon hinta ja sijainti. Lisäinvestoinnin tekemiseen eivät riitä perusteluiksi ainoastaan vihreät attribuutit, mutta tulevaisuudessa niiden asema rakentamisessa tulee korostumaan. Rakennus- ja kiinteistöyhtiöt kaipaavat rakentamisen erityishankkeisiin asiantuntevia ja sitoutuneita osapuolia sekä riittävää neuvotteluvaraa kaikille osapuolille.

Suomalaisen yhtymän ylimenokyky jatkosodassa ja kehittäminen sodan jälkeisellä vuosikymmenellä

Ylimenokaluston uusimiselle ilmeni tarve lähes välittömästi sotien jälkeen, sillä ne eivät enää täyttäneet sodanajan teknisiä ja taktisia vaatimuksia. Sodan palvellut ylimenokalusto oli rappeutunut ja kulunut loppuun. Valtakunnan raja oli siirtynyt, puolustuksen syvyys vähentynyt ja mahdollisen operaatioalueen vesistöjen määrä oli moninkertaistunut. Arvioitiin, ettei vihollisen hyökkäystä kyettäisi pysäyttämään valtakunnan rajalla, vaan taisteluita tultaisiin käymään syvyydessä. Operatiivisen ja taktisen liikkumatilan laajentamiseksi katsottiin puolustajalle välttämättömäksi hankkia merkittävä vesistöjen ylittämiskyky. Tutkimustehtävänä on tarkastella millainen oli suomalaisen yhtymän ylimenokyky jatkosodassa ja miten ylimenokykyä lähdettiin muuttuneiden vaatimusten ja olosuhteiden vuoksi kehittämään sotien jälkeisenä vuosikymmenenä. Tutkimustehtävän avulla selvitetään miten suomalaiset yhtymätason ylimenohyökkäykset toteutettiin jatkosodassa, miten olosuhteet ja uhkakuvat vaikuttivat ylimenokyvyn kehittämiseen ja ylimenokalustolle asetettuihin laatu- ja määrävaatimuksiin sekä miten ylimenokykyä lähdettiin kehittämään sotien jälkeen. Tutkimus on asiakirjatutkimus, jonka tutkimusmenetelmänä on kvalitatiivinen sisältöanalyysi. Pääaineistona ovat suomalaiset arkistoasiakirjat, sodanjälkeiset Sotakorkeakoulun diplomityöt ja ohjesääntökirjallisuus. Tärkeimmät asiakirjat ovat Vesistöjen ylimenokalustotoimikunnan ja Pääesikunnan pioneeriosaston asiakirjat. Ohjesääntökirjallisuudesta hyödyllisimpänä ovat kenttäohjesäännöt, pioneeriohjesäännöt ja käsikirjat. Lisäksi tutkimuksessa käytettiin kirjallisuuslähteitä. Jatkosodassa suomalaisten yhtymien kyky ylimenohyökkäyksiin oli niin johdon kuin joukkojen tottumattomuuden sekä ylimenokaluston vähäisyyden takia varsin rajallinen. Suomelle asetettiin Pariisin rauhansopimuksen nojalla rajoituksia, jotka vaikuttivat rajoittavasti puolustuksen suunnitteluun. Suomen asema oli kahden sotilasliittouman välissä hankala. Tästä johtuen arvioitiin, että mahdollinen tuleva sota saattaisi alkaa yllättäen missä osassa maata tahansa. Lisäksi vihollinen tulisi olemaan merkittävästi ylivoimainen. Puolustussuunnittelussa tulikin ottaa huomioon suomalaiset erityisolosuhteet, erityisesti vesistöjen osalta. Ainoa keino vastata vihollisen ylivoimaan oli luoda taktiikka, jolla olosuhteita hyväksikäyttäen voitaisiin tasata voimasuhteita. Suomessa alettiin kehittää vesistötaistelutaktiikkaa. Sillä nostettiin teoreettisia sotataidollisia valmiuksia, mutta ylimenokalustojen hankintamäärät jäivät vähäisiksi eikä yhtymien todellinen kyky vesistöillä operointiin parantunut.

Punaisten naisten tiet. Valtiorikosoikeuteen vuonna 1918 joutuneiden Porin seudun naisten toiminta sota-aikana, tuomiot ja myöhemmät elämänvaiheet

Suomen sisällissotaan osallistui vuonna 1918 naisia molemmin puolin rintamaa erilaisissa tehtävissä. Taisteluiden jälkeen yli 5500 punaista naista joutui valtiorikosoikeuteen syytettynä valtiopetoksellisesta toiminnasta. Ne noin 2000 naista, jotka palvelivat punakaartissa aseistettuina, ovat pitkään hallinneet sitä kuvaa, joka suomalaisilla on ollut punaisista naisista. Sen sijaan on tiedetty hyvin vähän niistä naisista, joiden valkoiset katsoivat edistäneen valtiopetosta muilla keinoilla. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan, millaisia olivat Porin seudulla ne kapinasta syytetyt naiset, jotka eivät olleet tarttuneet aseisiin ja mikä oli heidän myöhempi kohtalonsa. Työn ensimmäisessä osassa tutkitaan valtiorikosoikeuteen joutuneiden naisten taustaa, toimintaa sota-aikana ja tästä aiheutuneita välittömiä seuraamuksia. Millaisia henkilöitä päätyi valtiorikosoikeuden eteen tuomittavaksi? Millaisissa tehtävissä he olivat sota-aikana toimineet ja miksi? Mitkä seikat olivat oikeudessa raskauttavia, kun valtiorikostuomioita jaettiin? Työn jälkimmäisessä osassa tutkitaan, mitä punaisille naisille tapahtui sodan jälkeen ja miksi näin kävi. Sisällissodan jälkeistä maailmaa hahmotetaan etsimällä vastauksia seuraaviin kysymyksiin: Millainen oli se yhteiskunnassa vallinnut ajan henki, jonka vaikutuspiiriin naiset valtiorikosoikeudesta ja vankilasta palasivat? Miten yhteisö otti heidät vastaan? Miten heihin suhtauduttiin työmarkkinoilla? Miten käsiteltiin punaisia leskiä ja orpoja? Mitä punaisilta odotettiin kansalaisina ja miten heistä pyrittiin muokkaamaan yhteiskuntakelpoisia? Miten poliittisen elämän uudelleenvirittely onnistui ja kiinnostiko se enää näitä naisia? Miten suomalaisen yhteiskunnan muuttuessa myös sen suhtautuminen punaisiin muuttui? Millaisilla toimilla valtiovalta pyrki eri vaiheissa yhtenäistämään rikkirevennyttä kansaa ja miten se näkyi yksittäisten ihmisten elämässä? Ajan kuluessa asenteet muuttuivat ja naiset vanhenivat. Miten naiset kuvasivat kokemaansa myöhemmin omaisilleen? Kysymyksiä pohditaan paikallisesta, Porin seudun näkökulmasta, mutta niitä peilataan kuitenkin jatkuvasti valtakunnalliseen tilanteeseen. Kontekstualisoi- malla paikalliskokemukset laajempaan kokonaisuuteen on voitu paremmin selittää tapahtunutta, ja paikallistutkimuksen kautta on nähty myös koko maassa vallinneita yleisiä olosuhteita. Tutkimuksen kohteena on 267 Porista, Porin maalaiskunnasta ja Ulvilasta kotoisin olevaa naista, jotka joutuivat valtiorikosoikeuden tutkittaviksi. Keskeisimpänä lähdeaineistona ovat seurakuntien rippikirjat ja maistraattien henkikirjat sekä Kansallisarkiston, Kansan arkiston ja Työväen arkistojen sisällissotaa ja sen jälkeistä poliittista elämää valottavat kokoelmat. Tutkimuksen naisista enemmistö oli 18−37-vuotiaita työläisnaisia. Aiemmin rikoksista tuomittuja heidän joukossaan oli hyvin vähän. Suurin osa (n. 71 %) työskenteli punakaartin huollossa keittiö-, siivous- ja vaatetusosastoilla. Noin 21 % työskenteli sairaanhoidossa, ja loput kahdeksan prosenttia olivat punakaartin hallintoa avustavissa muissa tehtävissä. Naiset saivat pääosin lieviä, 2−3 vuoden ehdollisia tuomioita. Vain joka kymmenes nainen tuomittiin ehdottomaan rangaistukseen. Punakaartiin vasta pakomatkalla liittyneet ja kaartissa vähäisissä tehtävissä lyhytaikaisesti toimineet henkilöt vapautettiin syytteistä. Tutkimuksessani olen osoittanut, millaisia vaikeuksia paluu sodanjälkeiseen arkeen tuotti naisille. Varsinkin yksin lastensa kanssa jääneillä oli monenlaisia ongelmia. Sodan aikana levitetty propaganda oli osaltaan lisäämässä vaikeuksia. Toisaalta työtilanne parantui monen naisen osalta jo vuoden 1918 aikana, ja oman punaisen yhteisön tarjoama tuki helpotti arjesta selviytymistä. Elämä tasaantui, naiset perustivat perheitä ja osa palasi työelämään ja politiikkaan. Säilyneiden lähteiden valossa sisällissota näyttäisi radikalisoineen vain pienen osan naisista, kun taas enemmistö kannatti maltillisia sosialidemokraatteja tai jäi kokonaan pois politiikasta. Punaiseksi leimautuminen valtiorikosoikeudessa ei pakottanut naisia muuttamaan uudelle paikkakunnalle; Porin seudulla ja yleensä vielä omassa suvussakin oli riittävästi entisiä punaisia luomassa kollektiivista tukea. Myös valtiovalta pyrki rauhoittamaan poliittista tilannetta ja sopeuttamaan punaisia yhteiskuntaan monin uudistuksin. Naisten kannalta merkittävin myönnytys tapahtui jatkosodan aikana, kun punalesket lopulta oikeutettiin valtiollisen eläkkeen piiriin. Tämä tutkimus on ensimmäinen punaisista naisista laadittu eräänlainen kollektiivinen elämäkerta, jossa on tarkasteltu heidän sodanjälkeistä elämäänsä. Yhteenvetona voidaan todeta, että Porin seudulta valtiorikosoikeuteen joutuneet naiset olivat tavallisia työläisnaisia. Sota ja osallisuus siihen ei tätä asiaa muuttanut. Naiset sopeutuivat yhteiskuntaan nopeasti ja elivät pääosin tavallista työläisperheen arkea sodan jälkeenkin.

Pohjoismaisen puolustusyhteistyön rajoitteet ja mahdollisuudet rakenteellisen realismin näkökulmasta

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan pohjoismaista puolustusyhteistyötä Tanskan, Norjan, Ruotsin ja Suomen osalta rakenteellisen realismin teoreettisesta näkökulmasta. Tutkimuksen menetelmä on teorialähtöinen laadullinen sisällön analyysi, jossa teoria määrittää tutkimuskohteet (aineiston) ja analyysitason (tarkastelun tarkkuuden). Tutkimuksessa käytetään tukevana menetelmänä voimasuhdeanalyysia valtioiden välisellä järjestelmätasolla tapahtuneiden muutosten arvioimiseksi. Tutkimusongelmana on selvittää, miten Pohjoismaiden rakenteelliset ominaisuudet rajoittavat tai edesauttavat pohjoismaisen puolustusyhteistyön syventämistä rakenteellisen realismin näkökulmasta. Rakenteellisen realismin avulla voidaan selittää kansainvälisen turvallisuuspolitiikan lopputuloksia ja tutkia valtioiden toisilleen muodostamia mahdollisuuksia ja rajoitteita. Tässä tutkimuksessa pohjoismaisen puolustusyhteistyön kehityksen tarkastelu on rajattu 2000-luvulle. Tutkimuksessa käytetään kahta toisiaan täydentävää rakenteellisen realismin teoriaa: Kenneth N. Waltzin voimatasapainoteoriaa ja Stephen M. Waltin uhkatasapainoteoriaa. Tämän lisäksi näiden teorioiden selitysvoimaa on parannettu muiden rakenteellisen realismin ja osittain uusklassisen realismin teorioilla. Teorioiden pohjalta on muodostettu tutkimuksen viitekehys, rajaukset ja ennakko-oletukset. Rakenteellisessa realismissa pienten valtioiden tutkimus on asetettava suurvaltojen välisten suhteiden viitekehykseen. Rakenteellisen realismin analyysitaso on karkea ja tutkimuksen kohteena ovat valtiot materiaalisina puolustuksellisina yksiköinä, mistä johtuen sisäpoliittiset tekijät, ihmisten käsitykset tai muut todellisuuden muodostukseen liittyvä problematisointi rajataan tarkastelun ulkopuolelle. Tutkimuksessa nousi esille, että Venäjän toimintavapaus on lisääntynyt huomattavasti 2000- luvulla ja se on muuttunut heikosta muiden valtioiden järjestelmäpaineita myötäilevästä valtiosta järjestelmään paineita aiheuttavaksi valtioksi. Venäjän toimintavapauden lisääntyminen on vähentänyt huomattavasti Pohjoismaiden turvallisuuspoliittista liikkumavapautta. Pohjoismaat nauttivat 2000-luvun alussa verrattain hyvää toimintavapautta, eikä pohjoismaiselle puolustusyhteistyölle tuolloin ollut tarvetta. Myöskään Nato-jäsenyyden hakeminen ei ollut Suomelle talouspoliittisesti kannattavaa. Ruotsin sotilaallinen voima toimi 2000-luvun alussa Itämerta tasapainottavana tekijänä, mutta sen sotilaallinen voima on kuitenkin heikentynyt 2000-luvulla samalla kun Venäjä on voimistunut. Lisäksi Suomen talous on muuttunut 2000-luvulla riippuvaisemmaksi Venäjän kaupasta ja erityisesti Venäjältä tuotavasta energiasta samaan aikaan, kun Suomen talous on muuttunut alijäämäiseksi. Edellä mainittujen tekijöiden yhteisvaikutus onkin muuttanut huomattavasti Ruotsin ja Suomen keskinäisriippuvaista turvallisuuspoliittista asemaa suhteessa Venäjään. Suomi muodostaa puskurivyöhykkeen Ruotsille ja samalla näiden valtioiden yhdessä muodostama puskurivyöhyke on tullut riippuvaiseksi muiden maantieteellisesti lähellä sijaitsevien ja riittävän omavaraisten Nato-valtio Tanskan ja Norjan kanssa tehtävästä yhteistyöstä, joka puolestaan Venäjän näkökulmasta, yhteistyön muodosta riippuen, joko vahvistaa tai vähentää Venäjän ja Pohjoismaiden välistä turvallisuusdilemmaa. Tanska ja Norja ovat talouden ja omavaraisuuden rakenteiden kannalta huomattavasti Suomea paremmassa asemassa. Lisäksi ne ovat tarkasteluajanjaksolla valmiiksi Naton jäseniä, jolloin niiden potentiaalisilla liittoutumisratkaisuilla ei ole ollut turvallisuuspoliittista merkitystä Venäjän kansallisen turvallisuuden varmistamisen kannalta. Tällä hetkellä Norjan ja Tanskan arktisen alueen intresseillä ei vielä ole negatiivista vaikutusta Venäjän ja Pohjoismaiden välisiin suhteisiin; riippuvuus on molemminpuolista arktisen alueen luonnonvarojen hyödyntämiseksi. Norjan ja Tanskan turvallisuuspoliittinen asema on sekin kuitenkin muuttunut Venäjän alivoiman muututtua merkittäväksi ylivoimaksi. Turvallisuusdilemmaa vahvistaa Itämerellä vastakkainasettelu idän ja lännen välillä; nollasummapeli, jossa Venäjän turvallisuus- ja talouspoliittiseen asemaan kohdistuu merkittäviä uhkia ja jossa Venäjällä samalla on merkittävä ylivoima kyvyissä turvallisuusdilemmaan vastaamiseksi. Suomen ja Ruotsin syventynyt keskinäinen puolustusyhteistyö on luonnollinen jatkumo tilanteessa, jossa Natoon liittyminen on muuttunut erittäin vaikeaksi ja myös Natoon osittain rinnastettavissa oleva pohjoismaiden puolustusyhteistyö Nato-maiden Tanska ja Norja kanssa. Pohjoismaita juridisesti sitomaton epävirallinen yhteistyö, jossa Suomi ja Ruotsi voivat säilyä Natoon kuulumattomina valtioina onkin rakenteellisen realismin näkökulmasta luonnollinen vaihtoehto nykyisessä järjestelmädynamiikassa pienille valtioille, jotka sijaitsevat manner-suurvalta Venäjän geopoliittisten intressien osalta keskeisellä alueella.

Rajavartiolaitoksen ja Tullin välinen luottamus rajatarkastuksissa

Luottamuksella on keskeinen asema viranomaisten välisen yhteistyön onnistumisen näkö-kulmasta. Luottamus vähentää yhteistoiminnan kitkaa ja helpottaa yhteistyöosapuolten välistä kanssakäymistä tekemällä siitä mielekästä. Vuorovaikutus toimijoiden välillä liittyy kiinteästi luottamuksen syntymiseen yhteistoiminnassa. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää lukijalle viranomaisyhteistyön näkökulmasta rajatarkas-tusympäristössä esiintyvää luottamusta. Tämä tutkimus keskittyy tarkastelemaan Kaakkois-Suomen rajavartioston Imatran toimipistettä. Jokaisella työyhteisöllä on omanlainen työskentelykulttuuri, joka on muokkaantunut historian aikana. Työyksikköjen erilaisuudesta johtuen tutkielman tulokset kertovat vain yhden aseman kokemuksia luottamuksesta ja yhteistyöstä. Tutkimus on toteutettu osana sotatieteiden maisterikoulutusta vuosien 2013- 2015 aikana. Suurin osa työstä mukaan lukien haastattelut suoritin joulukuun 2014 - maaliskuun 2015 aikana. Tutkimuksen olen rajannut koskettamaan rajatarkastusympäristöä, jolloin poliisin rajaaminen ulos tarkastelusta on ollut perusteltua ja mielekästä. Poliisin kanssa yhteistyö rajatarkastusympäristössä on vähäistä verrattuna Tullin ja Rajavartiolaitoksen väliseen yhteistyön määrään. Tullin ja Rajavartiolaitoksen välinen yhteistyö on pääasiassa luontevaa ja hyvin toimivaa. Kahden virkakunnan välisellä yhteistyöllä on pitkä ja toimiva historia. Nyky-yhteiskunnan rajut muutokset ja niistä aiheutuvat säästöpaineet ovat omiaan luomaan kilpailuasetelmaa viranomaisten välille, joka puolestaan heikentää viranomaisten välistä luottamusta. Lisääntyneellä vuorovaikutuksen huomioinnilla saadaan aikaiseksi parempaa ja tehokkaampaa yhteistyötä. Luottamuksen mekanismit liittyvät kiinteästi yhteistyöhön ja sen onnistumiseen. Luottamus on eräänlainen yhteistyötä kannatteleva ja edistävä voima, jota ilman yhteistyö on miltei mahdotonta. Tutkimustulokset puoltavat käsitystä luottamuksen tärkeydestä viranomais-ten välisessä yhteistyössä. Teemahaastattelujen pohjalta tehty analyysi osoittaa yhtäläisyyk-siä aikaisempiin yhteistyöstä tehtyihin tutkimuksiin ja näin tukee omia havaintojani.

Housu-vallankumous

Kirjallisuusarvostelu

Sanelua vai vuorovaikutusta? - Soteva, Karelia ja Porin Konepajan sotakorvaustuotanto 1944–1952

Tämän tutkimuksen aiheena on yksittäisen metalliteollisuusyrityksen asema sotakorvaustuotannossa sekä kanssakäyminen Sotakorvausteollisuuden valtuuskunnan (Soteva) ja Neuvostoliiton sotakorvauksista vastaavan valtuuston eli ”Karelian” kanssa. Sotevalla oli asetuksin määrätty valta sotakorvausten järjestämisessä ja tarvittaessa valtuudet puuttua teollisuuslaitosten tuotantoon sekä yrityssalaisuuksiksi katsottaviin seikkoihin.Karelian mittavat oikeudet nojautuivat puolestaan rauhansopimukseen. Tutkimuksen pääkysymyksenä on, kuinka paljon yritys sai päättää sotakorvaustuotannostaan ja mitkä seikat siihen vaikuttivat. Esimerkkinä toimii Rosenlew-yhtiöön kuulunut Porin Konepaja Oy. Tutkimus on tapaustutkimus, jossa päälähteenä on käytetty Porin Konepajan sekä Sotevan välistä laajaa kirjeenvaihtoa ja yrityksen vuosikertomuksia sekä Lars Holmströmin Porin Konepajalle sijoittuvaa yrityksen sotakorvaustuotantoa käsittelevää muistelmateosta. Lähteitä lähestytään laadullisen sisällönanalyysin keinoin. Sotakorvausurakasta suoriutuminen edellytti toimijoiden välistä luottamusta sekä yhteistyötä. Sotevalla oli vaikeuksia teollisuuskentän kapasiteetin tuntemisessa ja tuotantoa pyrittiin sijoittamaan suurempiin yrityksiin, joihin se myös luotti. Suuremmille yrityksille annettiin myös verrattain tasavertainen neuvotteluasema tuotantoon liittyvissä kysymyksissä. Myös valmistettavalla tuotteella oli vaikutusta. Tutkimuksessa perehdytään tarkemmin myös Sotevan ja teollisuuslaitosten yhteistyöhön, johon vaikutti esimerkiksi se, että teollisuuskenttä piti ideologisesti kiinni normaalin kaupankäynnin periaatteista, joita ei voitu valtion näkökulmasta sotakorvauksissa soveltaa. Sotevan kankea byrokratia sekä hinnoittelu koettiin ongelmallisiksi. Kanssakäymiseen vaikutti merkittävästi myös Neuvostoliiton vastaanottajataho Karelia, jolla oli myös omat valtuutensa ja agendansa puuttua teollisuuslaitosten toimintaan. Erittäin tiukka laadunvalvonta on melko usein yleistetty poliittiseksi painostuskeinoksi, mutta ainakin Porin Konepajan tapauksessa kyseessä oli eri tavoitteet. Tutkimuksessa avataan myös tuotantolaitoksen keinoja vaikuttaa vastaanottajatahoon ja keskinäiseen luottamukseen. Viime vuosikymmeninä on purettu sotakorvausten myyttiä, eli aikanaan poliittisesti värittynyttä uskomusta siitä, että sotakorvaukset loivat Suomen metalliteollisuuden.Tässä tutkimuksessa sivutaan myös yksittäisen yrityksen hyötynäkökulmaa käsittelemällä sotakorvausten ja Sotevan avulla saavutettuja etuja. Sodanjälkeisessä tilanteessatärkeyslistalla ensisijaiseen sotakorvaustuotantoon osallistuminen voidaan katsoa hyödyttäneen yrityksiä. Tuotannon kehittäminen ei olisi ollut mahdollista ilman Sotevanmyöntämiä hankintalisenssejä ja luottoa. Samanaikaisesti Soteva tarvitsi motivoituneitayrityksiä sotakorvauksista suoriutumiseen, mikä osittain hillitsi suoranaisten mahtikäs kyjen antamista.

Asevoimien rooli Venäjän ulkopolitiikassa

Venäjän ulkopolitiikassa asevoimilla on aina ollut merkittävä asema. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen asevoimien rooli vähentyi suurvaltastatuksen poistumisen myötä. 2000- luvun aikana Venäjän talous on kehittynyt ja se on noussut taas kamppailemaan suurvaltastatuksesta. Muuttunut asema on johtanut asevoimien merkityksen korostumiseen, josta yhtenä todisteena on asevoimien reformi. Tutkimuksessa selvitetään asevoimien roolia Venäjän ulkopolitiikassa klassisen realismin viitekehyksessä. Tutkimuksen teoreettinen tausta perustuu Hans Morgenthaun klassisen realismin näkemyksiin, jotka on rajattu teemoihin valta, voima ja kamppailu. Tutkimuksen teorian lähteenä on käytetty Hans Morgenthaun teosta Politics among Nations – The Struggle for Power and Peace. Tutkimuksen menetelmänä toimii teoriaohjaava sisällönanalyysi. Päätutkimuskysymys on ”Mikä on asevoimien rooli Venäjän ulkopolitiikassa?” Tutkimuksessa vastataan apukysymyksiin ”Miten Venäjän asevoimien reformi vaikuttaa sen asevoimien rooliin?” ja ”Miten ulkopolitiikassa hyödynnetään isoja asevoimia?” Tutkimus osoittaa asevoimien roolin olevan tärkeä osa Venäjän ulkopolitiikkaa. Asevoimia käytetään poliittisen mielipiteen korostamiseksi. Niillä halutaan korostaa omaa valta-asemaa ja vaatia muita valtioita ottamaan Venäjän mielipide huomioon päätöksenteossa samalla tavoin kuin muidenkin suurvaltojen mielipide huomioidaan. Reformiin käytettävät varat ovat merkki asevoimien merkityksestä. Reformilla halutaan myös vastata muuttuneisiin uhkakuviin, jotka ovat nykyään entistä laajempia. Asevoimat ovat aina olleet keskeisessä asemassa suurvaltojen ulkopolitiikassa. Jatkotutkimustarpeet korostuvat reformin päättymisen jälkeen. Silloin voidaan tutkia onko, Venäjän asevoimien päivittäminen uusien uhkakuvien mukaisesti aiheuttanut muutoksia asevoimien asemassa Venäjällä.