Koko kansan koti vai kommunistien pesäke? Helsingin Kulttuuritalon rakentaminen ja paikan henki 1955-1959

Helsingin Kulttuuritalo rakennettiin vuosina 1955–1958 vastaamaan Suomen kommunistisen puolueen ja muiden kansandemokraattisten järjestöjen toimitilojen puutteeseen. Kulttuuritalo oli myös kommunistien vastaus Helsingissä jo 1900-luvun alusta lähtien käytyyn konserttisali keskusteluun. Kulttuuritalo rakennettiin SKP:n päämajaksi, mutta sinne asettui myös lukuisia muita kansandemokraattisia järjestöjä. Kulttuuritalon suunnitteli professori Alvar Aalto. Pro gradu -tutkielmassani olen tarkastellut Helsingin Kulttuuritalon rakentamista ja paikan hengen muodostumista vuosien 1955–1959 välillä. Aikarajaus kattaa Kulttuuritalon rakennusvuodet sekä sen ensimmäisen kokonaisen toimintavuoden. Tutkielman ensisijaiset tutkimuskysymykset ovat: Miksi Helsingin Kulttuuritalo rakennettiin, millainen rakennusprosessi oli ja millainen paikan henki Kulttuuritalolle muodostui vuosien 1955–1959 aikana? Teoreettisen viitekehyksen tutkielmalle muodostaa paikan hengen käsite. Primäärilähteinä tutkielmassa ovat Kansan Arkistosta löytyvät Kulttuuritalo Oy:n ja Kulttuurityö ry:n kokoelmat sekä sanomalehdet. Sanomalehtiä käytetään Kulttuuritalon paikan hengen ilmentämiseen. Kulttuuritalo rakennettiin pääasiassa talkoovoimin. Talkoisiin osallistui runsaasti ihmisiä niin pääkaupunkiseudulta kuin ulkopaikkakunnilta. Suurin osa Kulttuuritalon rakentamisen rahoituksesta tuli kommunistisilta poliittisilta järjestöiltä ja ammattijärjestöiltä. Pyynnöistä huolimatta Helsingin kaupungilta tai Suomen valtiolta ei tippunut tukea kommunistien hankkeelle. NKP osallistui Kulttuuritalon rakennuskustannuksiin sekä suorin tavaralahjoituksia että epäsuoraan Bukarestissa sijainneen kansainvälisen rahaston kautta, joka toimi SKP:n rahoittajana. Kulttuuritalon paikan hengen luominen liittyi tiiviisti Kulttuuritalon rakentamiseen, sillä paikan henki alkoi muodostua jo talon rakennusvaiheessa. Kulttuuritalon paikan hengen rakentamiseen osallistuivat niin kommunistit ja kansandemokraatit kuin kommunismin vastustajat. Kommunismin vastustajilla tarkoitan tutkielmassa oikeistoa ja sosiaalidemokraatteja. Kommunismin vastustajat vastustivat tavallisesti myös Kulttuuritaloa, mikä kytkee 1950-luvun suomalaisen antikommunismin Kulttuuritalon paikan hengen muodostamiseen. Kun kommunistit rakensivat Kulttuuritalon paikan hengen positiivista puolta, sosiaalidemokraatit ja oikeistolaiset lehdet osallistuivat sen negatiivisen puolen muodostamiseen. Kulttuuritalon paikan hengestä muodostui vuosien 1955–1959 aikana voimakkaan punainen. Kulttuuritalon punaisuus sai kuitenkin kaksi merkitystä: Kommunisteille ja kansandemokraateille se merkitsi työväenliikkeen solidaarisuutta, tasa-arvoa ja voimaa. Kulttuuritalo oli heille osoitus työväen voimasta, ja he toivoivat sen auttavan kommunisteja saavuttamaan laajemman kannatuksen ja hyväksytyn aseman yhteiskunnassa. Kommunismin vastustajille Kulttuuritalo puolestaan merkitsi perinteistä yhteiskuntaa uhkaavaa tekijää. Kulttuuritalon oli heidän mielestään vaarallinen paikka, jonka avulla kommunistit pyrkivät vahvistamaan asemiaan yhteiskunnassa. Kulttuuritalon paikan henki heijasti näin suomalaisen yhteiskunnan kahtiajakautuneisuutta. Kulttuuritalon paikan henki vaikutti myös talon käyttöön. Kulttuuritalon ottivat innolla omakseen kommunistit ja kansandemokraatit, mutta sosiaalidemokraatit ja oikeistolaiset eivät halunneet sitä käyttää, vaikka Kulttuuritalon juhlasali olikin Helsingissä ainoa, joka täytti kansainvälisestikin tasokkaan akustiikan vaatimukset.

Italian ja Veneton läänin kolmas sektori. Maaraportti maaseutualueiden palvelutuotannon haasteista ja hyvistä käytännöistä.

Tiivistelmä Maaraportin tavoitteena on luoda yleiskatsaus Italian kolmanteen sektoriin ja tutkimus kohdistuu erityisesti Pohjois-Italiassa sijaitsevan Veneton läänin kolmannen sektorin palvelutuotantoon. Raportissa tarkastellaan erityisesti kolmannen sektorin ja julkisen palvelutuotantosektorin sekä julkishallinnon toiminnallisia suhteita. Kolmannen sektorin mahdollisuuksia vastata maaseutualueiden palvelujen tarjonnan haasteisiin on pyritty analysoimaan. Italia on julkishallinnon ja kolmannen sektorin palvelutuotannon kannalta tarkasteltuna nykytilanteessa mielenkiintoinen testilaboratorio koko Euroopan mittakaavassa johtuen maan historiallisista, kulttuuri-sista, kieli- ja maantieteellisistä sekä itse väestöpohjan tarjoamista haasteista. Italiasta ei voida puhua yhden homogeenisen valtiokäsitteen alla, koska maa toimii kulttuurisista perinteistään johtuen kolmella eri nopeudella. Itse valtio käsitettäkin tulkitaan Italiassa monin eri tavoin pohjautuen ”valtiona” nähdyn organisaation käytännön funktioon sitoutuneena alueellisiin ja kulttuurisiin tekijöihin. Teollinen, dynaaminen yritysten varakas Pohjois-Italia henkilöityneenä Milanoon, hallinnon ja kulttuurin leimaama Keski-Italia kiteytyneenä ikuiseen kaupunkiin Roomaan ja Napolin alapuolinen Etelä-Italia, joka painii ”järjestelmässä sisällä olevan järjestelmänsä” kanssa eivät ole koskaan muodos-taneet oikeasti yhtenäistä Italian valtiota. Italiassa erillisinä itsehallinnollisina alueina toimivat lääneiksi luettavat Sisilia, Trentino Alto-Adige, Val di Aosta, Sardegna ja Friuli-Venezia Giulia, mikä lisää hallinnollista kirjavuutta. Viimeisten vuosien aikana Italian julkishallinto on ollut jatkuvassa transitiotilassa yrittäessään kohdata uudistumisen vaateita globalisoituvassa maailmassa. Italiassa on meneillään hidas siirtyminen liittovaltiomaiseen järjestelmään ja jopa syvempään paikallisuuteen. Massiivinen ja raskas julkishallintokoneisto neljällä eri tasolla (valtio - lääninhallinnolliset alueet - vahvat maakunnat - kunnat) on erittäin hankalasti modernisoitavissa, mutta poliittinen tahtotila on vaihtumassa klassista vahvaa keskushallintoa kannattavasta ajattelutavasta hyväksymään federalistisia, alueellisia hallintoratkaisuja. Italiassa on herätty havaitsemaan, että ongelmien ratkaisu täytyy viedä itse alueille ja niiden ihmisille, koska unilateraalinen keskushallinnointitapa ei enää vastaa monikerroksisiin, moniulotteisiin alueellisiin haasteisiin. Jokaisella alueella on erilaiset lähtökohdat ongelmien ratkaisuihin myös globalisoitumisen asettamissa yhteisissä haasteissa. Kolmannen sektorin asema arvostettuna italialaisten kansalaispalvelujen täydentäjänä ja tuottajana alkaa olla nykypäivää. Kolmannen sektorin elintärkeä osuus uusien palvelutarpeiden tunnistamisessa on jo yleisesti tunnustettu tosiasia Italiassa. Vapaaehtoisjärjestöt toimivat eturivissä kansalaisten arkipäivässä ja pystyvät näin kanavoimaan ensimmäisinä sosiaalista kehityskulkua ja kohottamaan esiin erilaisia marginaalistenkin ryhmien tarpeita sekä vastaamaan niihin. Kolmas sektori laajentaa, tuottaa ja paikkaa paikallista julkista palvelutuotantoa. Ratkaiseva askel lainsäädännölliseltä kannalta on ollut rahoitusvirtojen ohjaaminen kolmannen sektorin ns. ONLUS-organisaatioille ja ONLUS-statuksen perustaminen vuonna 1997. Italiassa on 60 231.214 asukasta (31.7.2009) ja se on hallinnollisesti jakaantuneena 8 100 kuntaan. Suomessa vastaavat luvut ovat 5 350 712 asukasta ja 348 kuntaa (11/2009). Maantieteelliseltä kooltaan Italia ei eroa 301 338 km2:n pinta-alallaan paljonkaan Suomesta (338 424 km2). Väestömäärän erojen vuoksi Italiassa on keskimäärin 199,9 asukasta neliökilometrillä ja Suomessa 17,1. Maiden välinen suora vertailu ei ollut mittakaavaerojen vuoksi järkevää. Kuntien hallinnollinen rooli on Italiassa painotukseltaan erilainen kuin Suomessa. Suomessa kuntien vastuulla oleva sosiaali-, terveydenhuolto- ja koulutoimi eivät ole samassa laajuudessa italialaisten kuntien vastuulla vaan näiden toimialojen vastuulliset tahot ovat läänit terveydenhoitopiireineen sekä maakuntahallinto koulupiirien osalta. Italialaisten kuntien vastuualueet voivat myös vaihdella mittavasti perustuslaissa määriteltyjen perustoimien lisäksi. Tutkimuksen kohteeksi on rajattu Koillis-Italiassa sijaitseva Veneton läänin alue, koska se on väkimäärältään lähes yhtä suuri kuin Suomi, 4 893 309 asukasta (31.3.2009). Kuntien lukumäärä on huimaava 581 kpl. Veneto on maantieteelliseltä alueeltaan pieni ja harvaan asuttua maaseutua on pinta-alasta melko niukasti. Pohjoisen osan vuoristoalueet karuine olosuhteineen muodostavat palvelutuotannollisesti haas-teellisen ympäristön, joka on verrattavissa suomalaisten maaseutualueiden tilanteeseen. Venetossa on omaksuttu Italian mittakaavassa innovatiivisia ratkaisuja julkishallinnon palvelutuotannon ja kolmannen sektorin toiminnan osalta. Veneton alue on luokiteltu maailman pienyritysintensiivisimmäksi alueeksi, mikä heijastuu myös alueen palvelutuotantoratkaisuissa. Raportti esittelee ensin Italian hallintoa, keskushallinnon, paikallishallinnon ja tutkimuksen asettelulle olennaisten kolmannen sektorin toimijoiden osalta. Tämä on välttämätöntä, sillä kolmannen sektorin toiminta on Italiassa hyvin pitkälle lainsäädännöllä ohjattua ja rajattua. Kolmannen sektorin käsitteistöä, toimijoita, järjestäytymistä ja sen toimintaa säätelevää lainsäädäntöä esitellään tarkemmin. Veneton läänin osalta kolmanteen sektoriin perehdytään sekä hallinnon että toimijakentän näkökulmia tulkiten. Raportin lopussa esitellään kolmannen sektorin palvelutuotantoon ja hallinnointiin liittyviä case-esimerkkitapauksia.

Kerjääminen ja kaupustelu kielletty. Kerjäämisen vastustaminen Helsingissä 1930-luvun laman aikana ja kontrollin diskurssit.

Opinnäytetyössäni tarkastelen kerjuun kontrollin muotoja Helsingissä 1930-luvun laman aikana. Kontrollitoimenpiteiden lisäksi tutkin kerjuun määrittelemistä ongelmaksi ja ilmiön tuomitsemista. Poimin moniäänisestä diskurssista keskeisiä argumentteja, jotka määrittivät kerjäämistä ja sen kitkemiseksi valittuja keinoja. Diskursseja analysoimalla pyrin paljastamaan sosiaalisiin ongelmiin ja poikkeavuuden kontrolloimiseen liittyneitä pyrkimyksiä ja valtarakenteita. 1930-luvun lama saattoi Suomessa kymmenet tuhannet henkilöt työttömiksi ja köyhäinhoidon varaan. Köyhäinhoidossa ja irtolaishuollossa työnteon rooli oli ensisijainen ja tilannetta pyrittiin lievittämään varatyöjärjestelmin. Kerjuu oli tarkasteluajanjaksolla kielletty vuoden 1879 vaivaishoitoasetuksella. Kerjuu kuitenkin lisääntyi huomattavasti. Maanteillä liikkuvat kulkurit ja ovilla pyytävät kerjäläiset herättivät virkamiesten, papiston ja kansalaisten huomion ja köyhyydestä tuli paitsi sosiaalinen, myös hyvin poliittinen ongelma. Helsingissä poliisi pidätti pahimpina aikoina yhdeksän kertaa enemmän kerjäläisiä kuin normaaliaikana. Useimmiten pidätetyt lähetettiin kotipaikkakunnalleen, heille annettiin köyhäinhoitoviranomaisten varoitus tai heidät alistettiin maaherran kuulusteluihin. Kerjäämisestä myös tuomittiin yleiseen pakkotyöhön. Seurakunnat ryhtyivät valtion työttömyyskomitean sihteerin pyynnöstä organisoimaan pula-ajan avustustoimenpiteitä ja vastustamaan kerjuuta Helsingissä. Vuonna 1931 perustettiin Diakoniakeskus johtamaan tätä työtä. Propagandallaan Diakoniakeskus pyrki lopettamaan almujen antamisen ovilla, keskittämään avustustoimintaa ja saamaan myös yleisöstä kannattavia jäseniä toiminnalleen. Diakoniakeskuksen toiminta perustui hätäapuaseman ja yösuojan ylläpitämiseen ja se asettui yhteistyöhön myös köyhäinhoitoviranomaisten kanssa. Vallitsevissa diskursseissa kerjääminen esitettiin paheksuttavana ja demoralisoivana toimintana ja sen katsottiin kulkevan käsi kädessä valehtelemisen ja rikollisuuden kanssa. Myös viittaukset nälkävuosiin ja sisällissotaan nousivat esiin viranomaisten esittämissä vaatimuksissa kerjäämisen hillitsemiseksi. Diskursseista ja toiminnasta paljastui voimakkaita kerjäläisten seulomiseen ja laitostamiseen tähdänneitä pyrkimyksiä. Sopeutumattomiksi määritellyt yksilöt tuli alistaa holhouksen ja kontrollin alaisiksi, ja heidät tuli siivota arkipäivän yhteiskunnasta jopa pakkotyölaitoksiin. Diakoniakeskus, viranomaiset ja yleisö olivat kaikki osapuolia siinä kerjuun yhteiskunnalle vahingollisena määrittelevässä diskurssissa, joka heijasteli myös ajan henkeä. Diskursseista nousevatkin esiin ajan hengen mukaiset medikalisoituneen moralismin diskurssit sekä vallanpitäjien moraalinen paniikki köyhyyden äärellä. Vuonna 1937 astuivat voimaan uudet huoltolait, jolloin kerjääminen muuttui köyhäinhoidollisesta kysymyksestä järjestyskysymykseksi ja osaksi irtolaisuutta. Kerjuun vähetessä myös Diakoniakeskuksen toiminnan kannattavuus väheni ja se siirsikin propagandansa painopistettä pois kerjäämisen vastustamisesta. Tutkielman lopussa tarkastelen vielä lyhyesti 2000-luvun romanikerjäläisdiskurssia ja sen yhteneväisyyksiä 1930-luvun keskusteluun ja toimenpiteisiin. Keskeisen lähdeaineiston tutkielmalle muodostavat Helsingin seurakuntayhtymän arkistossa säilytettävät Diakoniakeskuksen lentolehtiset, pöytäkirjat, kirjeet ja lehtileikekokoelma, virallisjulkaisut sekä Huoltaja- ja Poliisimies-lehdissä sekä Suomen Kuvalehdessä julkaistu aikalaiskirjallisuus. Muun lähdeaineiston hankkimisessa olen käyttänyt aineistoja huoltoviraston arkistosta, Helsingin poliisilaitoksen arkistosta sekä Helsingin yliopiston kirjaston käsikirjoituskokoelmista.

Rahoitusmarkkinoiden epätäydellisyydet suhdannevaihteluiden voimistajana

Eräs taloustieteen keskeisistä tutkimussuunnista on viime vuosikymmeninä ollut informaation taloustiede: epätäydellinen informaatio ja sen vaikutus markkinoiden toimintaan. Epätäydellisen informaation teoriat johtavat tietyissä olosuhteissa hyvin erilaisiin johtopäätöksiin talouden toiminnasta kuin täydellisten markkinoiden teoria. Tutkielmassa tarkastellaan epäsymmetrisen informaation ja tasevaikeuksien aiheuttaman luottorajoitteisuuden synnyttämiä tehottomuuksia rahoitusmarkkinoilla ja niiden roolia suhdannevaihteluiden voimistajana. Informaation taloustieteeseen pohjautuvien suhdanneteorioiden mukaan rahoitusmarkkinoiden ongelmat ovat paitsi seurausta reaalitalouden ongelmista, myös vastaavasti itse reaalitalouden ongelmia vaikeuttava tekijä. Vuorovaikutus on kahdensuuntainen. Se, että ongelmat rahoitusmarkkinoilla saattavat voimistaa pienetkin shokit koko talouden tasolla havaittaviksi pitkäkestoisiksi suhdanteiksi, tarjoaa selityksen sille, miksi syvät taantumat vaikuttavat usein saavan alkunsa suhteellisen pienistä reaalitaloudellisista impulsseista. Rahoitusmarkkinoilla on arveltu olevan merkittävä osa myös rahapolitiikan välittymisessä. On esitetty, että korkomuutosten kysyntävaikutusten ohella rahapoliittisilla toimenpiteillä on vaikutusta myös rahoitusmarkkinoiden tehokkuuteen. Näin rahapolitiikan reaalitaloudellisten vaikutusten suuruus olisi riippuvainen rahoitusmarkkinoilla vallitsevista epätäydellisyyksistä. Tämä luottokanavaksi nimetty prosessi perustuu rahapolitiikan aiheuttamiin muutoksiin yksityisen sektorin ja pankkien taseissa. Taseiden heikkeneminen saattaa johtaa informaatio-ongelmien pahenemiseen. Perinteisesti rahapoliittisten toimien on katsottu vaikuttavan lähinnä yksityisen sektorin kulutus- ja investointihalukkuuteen, mutta epätäydellisen informaation rahoitusmarkkinoilla ne voivat vaikuttaa luoton säännöstelyn kautta myös rahoituksen saannin edellytyksiin, eli yksityisen sektorin kulutus- ja investointimahdollisuuksiin. Rahoitusmarkkinoiden epätäydellisyyksien vaikutus rahapolitiikan tehoon tai eksogeenisten shokkien aiheuttamiin suhdanteisiin vaihtelee taloudellisen tilanteen mukaan. Hyvinä taloudellisina aikoina informaatio-ongelmat ovat pienempiä ja sekä pankkien että lainaajien taseet vahvempia kuin huonoina. Luottokanavien merkitys ei siis pysy vakiona, eikä näin ollen myöskään rahapolitiikan vaikutus reaalitalouteen. Etenkin syvissä taantumissa, jolloin luottokanavat ovat voimakkaimmillaan, saattavat normaalioloissa rahapolitiikan välittymistä dominoivat korkokanavat ja tavanomainen rahapolitiikka menettää merkityksensä. Huolimatta siitä, että teoreettinen mielenkiinto rahoitusmarkkinoiden reaalitaloudellisia vaikutuksia kohtaan on viime vuosikymmenten aikana koettujen kriisien myötä kasvanut; kysyntä- ja tarjontapuolen häiriöitä korostaviin koulukuntiin jakautunutta makrotaloustiedettä eivät rahoitusmarkkinoiden epätäydellisyyksien varaan rakennetut ns. financial accelerator -mallitkaan ole kyenneet yhdistämään. Rahoitusmarkkinoiden epätäydellisyydet voivatkin voimistaa noususuhdanteita ja taantumia vaikuttamalla paitsi kotitalouksille myönnettävien luottojen kautta kulutuskysyntään ja tuotantokapasiteetin käyttöasteeseen, myös yrityksille myönnettävien luottojen ja investointien kautta tuotantokapasiteetin määrään.

“En ole tyhjäpää turha julkku” – Julkkisehdokasdiskurssin hegemonisoituminen 1990-luvun eduskuntavaaleissa

Pro gradu-tutkimukseni käsittelee niin sanottuja julkkisehdokkaita ja heidän representaatiotaan mediassa 1990-luvun eduskuntavaalien aikaan. Nyky-yhteiskunnassa julkkisehdokkaat näyttäytyvät itsestään selvänä ilmiönä, jonka alkuperälle ei juuri uhrata ajatuksia. Ilmiön taustalla on poliittisen kulttuurin muuttuminen yhä viihteellisemmäksi ja henkilökeskeisemmäksi. Poliitikot käyttäytyvät kuin julkisuuden henkilöt ja samalla julkisuuden henkilöt ovat pyrkineet poliitikoiksi. Lisäksi suomalaisessa vaalijärjestelmässä ei käytetä niin sanottuja listavaaleja, vaan äänestetään yksittäisiä ehdokkaita. Niinpä vaaleissa päähuomio kiinnittyy ehdokkaiden henkilökohtaisiin ominaisuuksiin ja yksilöiden välisiin kamppailuihin. Näissä olosuhteissa julkkisehdokkaat ovat potentiaalinen keino saavuttaa lisää näkyvyyttä ja herättää myös politiikasta vähän kiinnostuneiden äänestäjien mielenkiinto. Tutkimukseni ajallinen viitekehys on 1990-luku, sillä halusin selvittää mitkä ovat julkkisehdokasilmiön juuret ja miten ilmiö on kehittynyt. Oman tutkimukseni valossa vuoden 1991 eduskuntavaalit olivat julkkisehdokkaiden läpimurto. Keskeinen hypoteesini on, että media ei anna julkkisehdokkailla tasavertaisia mahdollisuuksia muiden ehdokkaiden kanssa esiintyä vakavasti otettavina ja ”oikeina” poliittisina ehdokkaina. Media puhuu julkkisehdokkaista alentuvasti ja asenteellisesti sekä heidän poliittisia kykyjään epäillen. Tämän asenteellisuuden tutkimiseksi tarkastelin kuutta valtakunnallista sanomalehteä (Helsingin Sanomat, Iltalehti, Ilta-Sanomat, Demari, Nykypäivä ja Suomenmaa) kolmien eduskuntavaalien ajalta. Tarkoituksena oli saada selville onko olemassa jonkinlainen hegemoninen julkkisehdokasdiskurssi, jonka seurauksena kaikista julkkisehdokkaista puhutaan samalla tavalla alentuvasti. Ilmiön taustoitukseksi selvitin julkisuuden teoriaa, politiikan ja viihdeteollisuuden suhdetta, parasosiaalisia suhteita sekä julkkisehdokkaiden historiaa. Hegemonisen diskurssin piirteitä tutkin puolestaan kriittisen diskurssianalyysin keinoin. Aluksi tarkastelin millaisia representaatioita, identiteettejä ja suhteita diskurssissa luodaan. Tämän jälkeen tutkin diskurssin ideologisuutta ja hegemonisuutta. Julkkisehdokasdiskurssi näyttäytyi 1990-luvun sanomalehdissä vaihtoehdottomana ja sen sosiaalinen alkuperä pimittyi vuosikymmenen kuluessa. Näin ollen diskurssi hegemonisoitui ja 2000-luvulle tultaessa siitä on muodostunut hyvin itsestään selvä puhetapa, jota ei kyseenalaisteta. Julkkisehdokkaita paheksutaan yleisesti, vaikka puolueet saavat julkkisehdokkaiden kautta näkyvyyttä, media myy heidän avullaan tuotteitaan ja äänestäjät saavat eduskuntaan tuoreita ja ”ryvettymättömiä” kansanedustajia. Pro gradu -tutkimukseni tekee hegemonisen julkkisehdokasdiskurssin näkyväksi, mutta vain media kykenee haastamaan vallitsevan

Kokoomus ja kommunismin uhka. Puolueen antikommunismi vuoden 1929 eduskuntavaalitaistossa.

Tämän Pro gradu -tutkielman tarkoituksena on selventää Kansallisen Kokoomuspuolueen kommunisminvastaisuutta 1920-luvulla, tarkemmin ottaen vuoden 1929 eduskuntavaalikamppailussa. Tutkimuskysymykseni liittyvät puolueen identiteetin ja kommunisminvastaisuuden yhteyteen: miten kokoomuspuolueen suhtautuminen kommunismiin kytkeytyi, yhtäältä, oman porvarillisen poliittis-kansallisen identiteetin puolustamiseen, ja toisaalta, vuonna 1929 vallitseviin poliittisiin oloihin, jolloin muun muassa parlamentaarinen järjestelmä herätti laajaa epäluottamusta, kokoomus ajautui sisäiseen kriisiin ja kommunistien kumoustavoite korostui suomalaisessa julkisuudessa? Etsimällä vastauksia näihin kysymyksiin pyrin selittämään mistä osakokonaisuuksista antikommunismi koostui, miten uhkaa muokattiin ja perusteltiin. Mielestäni tärkeää ja mielenkiintoista on miettiä, kuinka kommunisminvastaisuus ilmeni ikään kuin vastauksena muihin yhteiskunnallis-poliittisiin ongelmiin ja turhautumiin. Tutkimukseni teoreettinen viitekehys perustuu toiseuden ja viholliskuvien tutkimukseen, koska toiseuden merkitys identiteetin kehittymiselle on kiistaton. Tähän liittyvän kirjallisuuden lisäksi olen käyttänyt lähteinäni tutkimuskirjallisuutta, sanomalehtiä ja julkaisemattomia arkistolähteitä. Tutkimukseni aatehistoriallisen luonteen vuoksi ensisijainen alkuperäislähteeni on julkaistu materiaali – vaalijulkaisut ja kokoomuslehdistö – jonka avulla olen pyrkinyt analysoimaan puolueen suhtautumista kommunismiin ja sen vaikutusta puolueen identiteetille. Metodini on historiallis-kvalitatiivinen, joka tarkoittaa sitä, että pyrin samaan aikaan huomioimaan sekä puolueen julkisuuskuvan että sen toiminnan kulisseissa. Tämä edellyttää huomion kohdistamista sekä julkaistuun että julkaisemattomaan lähdeaineistoon. Julkaistuun materiaaliin kohdistuneen analyysin pohjalta on mahdollista päätellä, että kokoomus halusi luoda itsestään kuvan jyrkästi kommunisminvastaisena puolueena. Toiseus-analyysin perusteella voidaan sanoa, että kommunismi oli puolueen selvä toinen. Julkisuuskuva ei kuitenkaan välttämättä vastannut puolueen todellisia käsityksiä kommunismista ja sen pohjalle muodostetusta viholliskuvasta. Antikommunismi ja viholliskuvan vahvistaminen palvelivat myös muita päämääriä, joista merkittävimmät liittyivät katkenneen kokoomuksen yhtenäisyyden pönkittämiseen ja huomion kääntämiseen pois muista vuonna 1929 esiin työntyneistä ongelmista. Kommunismin muodostamaa uhkaa Suomen kansalliselle olemassaololle pyrittiin perustelemaan monelta eri kantilta. Kommunismin nähtiin rapauttavan kristillisen moraalin ja siveellisyyden, lisäävän yhteiskunnallisia levottomuuksia, heikentävän parlamentarismia sekä vaarantavan Suomen sotilaallisen turvallisuuden ja pyhäksi koetun etuvartiotehtävän. Antikommunismi yhdistyi läheisesti myös ideologisen venäläisvastaisuuden ääri-ilmiöön, ryssävihaan. Näihin eri ilmiöihin liittyvä "antikommunistinen diskurssi" oli siis yksi niistä perustoista, jonka päällä kokoomuksen poliittis-kansallinen identiteetti kehittyi 1920-luvun mittaan. Kevätkesän 1929 tuomien, lähes ylitsepääsemättömien vaikeuksien myötä antikommunistisen diskurssin merkitys kasvoi entisestään ja loi pohjan puolueen suhtautumiselle lapualaisvuosiin.

Jatkosodan ihmisluovutukset menneisyyden kipupisteenä – Elina Sanan Luovutetut-teoksen aiheuttama kohu

Tutkielmani käsittelee Elina Sanan Luovutetut-tietokirjaa ja sen aiheuttamaa laajaa julkista keskustelua. Graduni tarkoituksena on selvittää, miksi teos aiheutti poikkeuksellisen kiivaan kotimaisen ja osin kansainvälisenkin kohun. Keskustelu käynnistyi marraskuussa 2003. Teoksessa esitettiin, että Suomi luovutti jatkosodan aikana saksalaisille viranomaisille noin 3 000 sotavankia ja siviiliä. Näistä osa oli juutalaisia. Kirjan tietojen vuoksi Simon Wiesenthal -keskus lähetti tasavallan presidentti Haloselle selvityspyynnön. Tämän johdosta valtioneuvoston kanslia tilasi emeritusprofessori Heikki Ylikankaalta selvityksen jatkosodan ihmisluovutusten tutkimustilanteesta. Ylikankaan selvityksen pohjalta päätettiin käynnistää Kansallisarkiston hallinnoima tutkimusprojekti. Tutkielmani aineisto koostuu suomalaisista ja ulkomaisista sanoma- ja aikakauslehdissä julkaistuista uutisista, kolumneista, kirja-arvosteluista ja artikkeleista. Lisäksi olen käyttänyt Internetissä julkaistua aineistoa. Olen rajannut tutkimani keskustelun välille 1.11.2003–31.3.2004. Olen syventynyt Luovutetut-kohuun kolmesta eri näkökulmasta. Jatkosodan ihmisluovutukset ovat osa vaikeaa ja ikävää menneisyyttä. Nimitän niitä menneisyyden kipupisteeksi. Olen eritellyt jatkosodan varjopuolien käsittelystä esitettyjä näkökulmia. Keskityn etenkin puheenvuoroihin oman pesän likaamisesta ja Suomen osallisuudesta holokaustiin. Toiseksi, olen tarkastellut kohua akateemisen historiantutkimuksen ja maallikoiden kohtaamisena. Keskustelussa nousi vahvasti esille historiantutkimuksen tehtävä menneisyyden työstämisessä. Keskeisiä näkökulmia olivat, kuka saa tutkia historiaa, ja olivatko Elinan Sanan esittämät tiedot uusia. Kolmanneksi, olen tarkastellut jatkosodan ihmisluovutuksia muiden sodan varjopuolien rinnalla. Jatkosodan historiakuva on monivivahteinen, jossa nämä pitkään vaietut varjopuolet näyttäytyvät säröinä. Tutkielmani perusteella voi sanoa, että jatkosodan ihmisluovutukset olivat 2000-luvun alussa menneisyyden kipupiste. Keskustelijoiden enemmistölle tiedot luovutuksista ja suomalaisten tiiviistä yhteistyöstä saksalaisten kanssa olivat uusia ja hämmentäviä. Elina Sanan kirja osoitti, että jatkosodan historiakuva oli puutteellinen. Keskustelun varsinaisena katalyyttinä toimi Wiesenthal-keskuksen lähettämä kirje. Juutalaisten osuus luovutetuista nosti esille kysymyksen suomalaisten osuudesta holokaustiin, mikä lisäsi kiinnostusta ulkomailla. Historiantutkijat joutuivat kohussa puolustuskannalle. Heitä syytettiin vaikeiden asioiden tutkimisen laiminlyömisestä. Puolustukseksi he pyrkivät osoittamaan heikkouksia Sanan teoksesta ja korostamaan aiemman tutkimuksen merkitystä.

"Innokas punikki". Hyvinkään punakaartilaisnaiset sisällissodan jälkiselvittelyissä 1918.

Hyvinkääläiset työläisnaiset ottivat vuoden 1918 sisällissotaan osaa punakaartin riveissä ruoanlaittajina, sairaanhoitajina sekä asetta kantaneina sotilaina. Valkokaartia tukemaan saapuneet saksalaissotilaat saavuttivat Hyvinkään huhtikuun 20. päivä, ja pitäjä valloitettiin. Osa hyvinkääläisnaisista oli tässä vaiheessa siirtynyt jo pohjoisemmille rintamille. Valkoiset etenivät kuitenkin voittoisasti kohti pohjoista, ja suurin osa hyvinkääläisnaisista oli antautunut 1. toukokuuta mennessä. Tämä tutkimus tarkastelee Hyvinkään punakaartilaisnaisiin kohdistuneita kuulustelututkimuksia ja toimenpiteitä sisällissodan jälkiselvittelyissä, jotka alkoivat huhtikuussa ja jatkuivat vuoden loppuun saakka. Samalla tuon esiin runsaasti uutta tietoa Hyvinkään punakaartilaisnaisten toimista sisällissodassa sekä heidän taustoistaan. Tärkeimpiä lähteitä tutkimuksessani ovat erilaiset Kansallisarkistossa säilytettävät oikeusasiakirjat: Hyvinkään pitäjän kenttäoikeuksien pöytäkirjat, viralliset esitutkintapöytäkirjat sekä valtiorikosoikeuksien ja valtiorikosylioikeuden aktit. Lisäksi olen etsinyt tietoa sodassa ja sen jälkiselvittelyissä surmansa saaneista punaisista hyvinkääläisnaisista. Tässä tärkeimpinä lähteinäni ovat olleet Suomen Sotasurmat 1914–1922 -projektin nimitiedosto sekä valkokaartin kirjanpidosta löytyneet vangitsemistiedot. Olen hyödyntänyt suuren tietomäärän käsittelyssä tilastollisia menetelmiä. Tarkastelen naisia kuitenkin paljon myös yksilötasolla, sillä juuri yksilötarinat rikastuttavat paikallishistoriallista tutkimusta. Tutkimukseni perusteella punaisiksi luokiteltuja hyvinkääläisnaisia menehtyi sisällissodan jälkiselvittelyissä 27 – heistä suurin osa Lahden ja Hämeenlinnan seudulla, missä viimeiset taistelut käytiin. Menehtyneistä naisista moni oli vasta 16–17-vuotias. Myös hyvinkääläisnaisia joutui suurille vankileireille – tässä yhteydessä tarkastelen kahden naisen vankileirimuistelmia. Kotipaikkakunnalla tutkittiin samanaikaisesti kenttäoikeuksissa 64 hyvinkääläisnaista. Kenttäoikeuksien tehtävänä oli kartoittaa punakaartilaisten toimintaa sekä heidän tietojansa paikkakunnalla ja lähiseuduilla tapahtuneista murhista sekä ryöstöistä. Kenttäoikeuksissa kuulustelluista naisista valtaosa vapautettiin lyhyen vankeuden jälkeen. Jälkiselvittelyjen virallisessa vaiheessa 116 hyvinkääläistä punakaartilaisnaista joutui kuulusteluihin. Heistä vajaa puolet oli toiminut sodan aikana erilaisissa huoltotehtävissä mm. punakaartin ruokalassa. 25 naista oli epäiltynä Hyvinkäällä huhtikuussa perustetussa aseellisessa naiskaartissa toimimisesta. Loput olivat toimineet punaisten hallinnossa tai sairaanhoitotehtävissä kotipaikkakunnalla ja rintamilla. Kuulustelujen perusteella 81 naista sai vuoden 1918 jälkipuoliskolla syytteen valtiorikosoikeudessa; heistä suurin osa avunannosta valtiopetokseen. Tutkimukseni kattaa näin kaikkiaan noin 150 hyvinkääläistä punakaartilaisnaista. Tutkimukseni valottaa heidän toimintaansa sodan aikana sekä arvioi rankaisutoimenpiteiden motiiveja. Tutkimukseni mukaan asetta kantaneisiin naisiin suhtauduttiin jälkiselvittelyissä keskimäärin hyvin ankarasti. Muiden punakaartilaisnaisten osalta rankaisutoimenpiteissä ei ollut yhtenäistä linjaa. Perunankuorinta punakaartin ruokalassa saattoi olla tuomittava rikos siinä missä kaartilaisten matkoilla liikkuminen ja ryöstetyn tavaran kätkeminen.

Nimbyn muunnelmia. Yhteinen hyvä ja oma etu etelä-haagalaisten mielipiteissä alueen kaavamuutoksesta.

Tässä pro gradu-tutkielmassa tutkitaan yhdestä Helsingissä tehdystä kaavamuutoksesta jätettyjä kirjallisia mielipiteitä. Työ jäsentyy (not in my backyard) käsitteen ympärille. Työssä tutkitaan, mihin yhteisiin hyviin vedoten haagalaiset vastustavat alueensa täydennysrakentamista ja kuinka legitiimiä suora omaan taloudelliseen tai muuhun etuun vetoaminen on jätetyissä mielipiteissä. Nimby-käsite on kotoisin Yhdysvalloista, liberaalin politiikka-käsityksen maasta ja on alkujaan ollut jokseenkin vähäosaisten muodostaman ympäristöliikkeen taisteluhuuto. Käsitteen siirtyminen suomalaista täydennysrakentamiskaavaa jäsentäväksi käsitteeksi ei ole sujunut ongelmitta. Työssä osoitetaan termin ongelmallisuuden johtuvan osittain tästä siirtymästä. Termiin liittyvät ristiriidat helpottavat, kun käsitettä käyttää kuvailevana käsitteenä ja pyrkii tietoisesti eroon sen leimaavasta puolesta. Nimby-tutkimuksen valtavirrasta poiketen tässä työssä lähestytään käsitettä ”nimbyjen” itsensä lähtökohdista. Tästä seuraten yksi tämän työn tuloksista on uudenlainen erilaisten nimby-tyypien luokittelu. Tutkittujen mielipiteiden perusteella on olemassa 1) Nimby tiukasti paikkaan sidonnaisena ilmiönä eli ”paikallinen nimby”, 2)Nimby markkina-argumentaationa eli ”markkinanimby”, 3) Nimby edustuksen ongelmana eli ”edustusnimby” ja 4) Nimby liberaalin demokratiakäsityksen määrittämänä vaikuttamisena eli ”liberaali nimby”. Työn keskeiset teoreettiset työkalut toimittavat ranskalaiset Luc Boltanski ja Laurent Thévenot oikeuttamisen maailmojen teoriallaan ja sen laajennuksella, Thévenot’n käsityksellä poliittisen elämän kieliopeista. Suurin osa haagalaisista oikeuttaa kaavamuutoksen vastustamisensa johonkin yhteisen hyvän määritelmään vedoten. Tällaisista mielipiteistä valtaosa hyödyntää kodin maailman keinoja: vetoaa alueen perinteiseen miljööseen, vehreyteen ja toivoo muuttumattomuutta. Myös markkinoiden maailmaan vetoava taloudellinen argumentaatio ja tehokkuutta painottava teollinen argumentaatio ovat yleisiä, kuten muissakin Suomea koskevissa tutkimuksissa on havaittu. Kodin maailman suurempi osuus ja paikallisuuden vahvempi merkitys on yksi tämän työn havainnoista. Työn tulosten puoli liittyy poliittiseen toimintaan ja poliittiseen kulttuuriin. Nimby-liikkeet mielletään Pierre Rosanvallonia seuraten vastademokraattisiksi toimijoiksi. Mielipiteistä suuri osa, yli 40 prosenttia operoi ensisijaisesti omaan etuun vetoavan liberaalin kieliopin piirissä. Tämä on kiinnostava mahdollinen muutos suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa, joka vaatii selvästi lisää tutkimusta.

The Far Eastern Question at the Washington Conference (1921-1922) with an outline of its implications for internal politics in China

This dissertation is a narrative account of the negotiations concerning the question of the Far East and the Shandong issue at the Washington Conference, leading to treaties, agreements and resolutions. In this dissertation, a certain stress is laid on the interaction between the Conference and the internal situation in China, particularly concerning the question of the implications of the Conference for Cabinet politics in Peking. Through the narrative account of the Conference, the general aim is an attempt to reassess the achievements of the Washington Conference. Too often the Washington Conference has been viewed negatively. The political aim behind the legal framework was to open the door to China as a sovereign State member of the international community whose territorial integrity was internationally recognized, despite its chaotic internal situation. It is undeniable that the Washington Conference opened a new chapter in modern Chinese history. The violations of the agreements concerning China that occurred in the 1930s should not lead to the belief that these agreements were of no value. Peace may not be lasting and evolves according to circumstances; agreements are transitory, and new situations need new arrangements. This dissertation tries to demonstrate that the agreements in themselves were not the cause of their failure, but the failure was due to the lack of determination on the part of the Signatories Powers to defend them.

Yhteiskunnallisen yrittäjyyden institutionalisaatio Suomessa - haasteet ja mahdollisuudet

Tutkimuksessa tarkastellaan yhteiskunnallista yrittäjyyttä suomalaisesta näkökulmasta ja pyritään kartoittamaan niitä tekijöitä, jotka voivat vaikuttaa sen institutionalisaatioon Suomessa. Yhteiskunnallinen yrittäjyys on viimeisen kahden vuosikymmenen aikana kansainvälisesti huomiota saanut pyrkimys yhdistää innovatiivisella tavalla taloudellisesti kestävä yritystoiminta ja sosiaalisen muutoksen aikaansaaminen. Erityisesti yhteiskunnalliset yritykset on nähty yhtenä mahdollisena vastauksena tulevaisuudessa yhä ajankohtaisempaan kysymykseen siitä, miten tärkeinä pidetyt hyvinvointipalvelut saadaan tuotettua huoltosuhteen heikentyessä ja julkisen talouden kiristyessä. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää avainhenkilöhaastatteluiden avulla, miten yhteiskunnallinen yrittäjyys ymmärretään Suomessa, ja mitä mahdollisuuksia tai haasteita nähdään sen vakiintumiselle. Tutkimus muodostuu kahdesta osuudesta. Ensimmäisen osan muodostaa yhteiskunnallisen yrittäjyyden käsitteen selventäminen heijastamalla haastatteluissa nousseita käsityksiä aiempaan pääosin kansainväliseen tutkimuskirjallisuuteen. Toinen osuus on teoriasidonnainen. Aineistosta pyritään kartoittamaan niitä tekijöitä, jotka haastateltavien mukaan vaikuttavat yhteiskunnallisen yrittäjyyden institutionalisaatioon Suomessa. Tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen muodostaa (uusi) institutionalismi ja erityisesti teoria institutionalisaatiosta. Uuden alan institutionalisaatioon vaikuttavat Lawrencen ja Phillipsin mukaan sekä makrokulttuuriset instituutiot, eli yhteiskunnan erilaiset rakenteet, että institutionaalinen yrittäjyys, eli aktiivisten yksilöiden toiminta. Olemassa olevat rakenteet voivat olla uuden alan vakiintumista mahdollistavia tai rajoittavia. Tutkimuksen aineiston valinta perustuu teoreettiseen otokseen.Tutkimukseen on haastateltu avainhenkilöitä niistä sidosryhmistä, jotka ovat keskeisessä asemassa uuden alan tai ilmiön vakiintumiseen nähden. Haastattelutekniikkana on käytetty puolistrukturoitua teemahaastattelua. Haastatteluista saatua aineistoa on analysoitu laadullisen sisällönanalyysin avulla. Yhteiskunnallisesta yrittäjyydestä ei vallinnut haastateltujen kesken yhtenäistä kuvaa. Yhteiskunnallisen tehtävän ensisijaisuus nähtiin kuitenkin keskeisenä ilmiötä määrittävänä tekijänä. Haastatteluissa ilmenevät käsitykset ovat myös melko yhdenmukaisia Iso-Britannian mallin kanssa. Keskeisinä tuloksina yhteiskunnallisen yrittäjyyden institutionalisaatioon vaikuttavina tekijöinä nousivat mahdollistavina esiin vahva kolmas sektori, vakiintunut osuustoiminta, myönteinen poliittinen linjaus, vastuullisen kansalaisuuden ja individualismin vahvistuminen sekä tiivis kansainvälinen yhteistyö. Institutionalisaatiota rajoittavina institutionaalisina tekijöinä nousivat esiin vakiintuneet (erityisesti yrityspuolen) organisaatiot, hankintalaki ja sen sovellukset, perinteinen yksipuolinen näkemys yrittäjyydestä, hallintoalamaisuuskulttuuri sekä käsitteiden sekaantuminen ja leimautuminen haihatteluksi.

“Empire is a state of mind” – Imagining Eurasia in Russia –

Työssäni tarkastelen venäläistä neo-euraasianistista liikettä ja tapoja joilla liikkeen aktivistit rakentavat Euraasiasta yhtenäistä kokonaisuutta ja imperiumia. Keskeisiä tutkimuskysymyksiäni ovat: Mikä imperiumi on ja mitkä ovat sen keskeisiä motivaatioita ja teemoja? Kuinka imperiumin idea rakentuu tai käsitetään ja tämän voi tulkita? Minkälaisia seurauksia voi tulkita heidän tavallaan Euraasia nähdä olevan? Materiaalina käytän haastatteluja, jotka on kerätty Moskovassa keväällä 2008, ja liikkeen kirjallisia tuotoksia (lehdet ja Internet -sivut). Neo-euraasianistisella liikkeellä tarkoitan tässä työssä Kansainvälistä Euraasianistista liikettä (Meždunarodnoe Evrazijskoe Dviženie) ja sen alahaaraa Euraasianistista Nuorisoliittoa (Evrazijskij Sojuz Molodëži). Liike perustettiin virallisesti 2003, mutta rakentaa vahvasti historiallista yhteyttä 1930 -luvun klassiseen eurasianismiin. Tämän lisäksi sen diskurssissa on paljon neuvostoliittolaisia, fasistisia, uuskonservatiivisia ja nationalistisia piirteitä. Liikkeen johtohahmo on filosofi-geopoliitikko Alexandr Dugin. Työn tausta-ajatuksena minua kiinnostaa etenkin nk. älymystön tai intelligenttien vaikutus nationalismiin tai sosiaalisia ryhmiä määrittelevien diskurssien kehitykseen ja muutokseen.Tarkastelen materiaalia diskurssianalyyttisesta näkökulmasta. Näen diskurssianalyysin sen tutkimisena, miten sosiaalista todellisuutta tuotetaan erilaisissa sosiaalisissa käytännöissä. Samalla näiden diskurssien tutkiminen, foucautlaisen perinteen myötä, tarkastelee kriittisesti niiden tuottamia (aktualisoituneita sekä potentiaalisia) valtasuhteita. Käytän työssäni myös Benedict Andersonin kuvitellun yhteisön (imagined communities) käsitettä, joka auttaa hahmottamaan tapaa, jolla tutkimuskohteeni rakentavat imperiumia yhteisönä. Aktivistien puheessa imperiumi (imperiâ) tulee esiin pääasiallisesti positiivisesti ja ”heidän omanaan,” kun taas termi imperialismi (imperializm) pääosin negatiivisena, liittyen etenkin keskeisenä vihollisena pidettyihin Yhdysvaltoihin. Esiin nousee monta toisiinsa liittyvää teemaa, jotka jaottelen viideksi pääteemaksi. Näistä tarkastelen lähemmin imperiumia ”kaikkien kansojen hyväntekijänä (poliittinen puoli)”, ulkoisen voiman lähteenä (historiallis-geopoliittinen puoli) sekä kollektiivisen subjektin luojana (imperialistis-nationalistinen puoli). Pyrin kontekstualisoimaan diskurssin ja tarkastelemaan tapoja, joilla se ammentaa motiiveja myös historiallis-kulttuurisista tavoista hahmottaa aluetta ja sen asukkaita. Käsittelen myös kansan, kansakunnan, etnoksen ja nationalismin käsitteitä ja sitä, miten ne nousevat neo-eurasianistisessa diskursissa esiin. Imperiaalisen nationalismin (imperskij nacionalizm) käsite auttaa ymmärtämään niitä tapoja, jolla liike tekee sekä pesäeroa nationalismiin että samalla hyödyntää monia nationalistisen diskurssin perusteemoja. Eräs liikkeen diskurssin keskeisistä eroista niin sanottuun nationalismin valtavirtaan on ”kansakunnan (naciâ)” käsitteen vahva negatiivinen konnotaatio. Sen vastakohtana esiin nostetaan vahvasti kansan (narod) käsite. Samalla kuitenkin etnisen venäläisen (russkij) käsitettä käytetään tavallista laajemmin ja kattavammin kuin tavallisesti, ja ennen kaikkea Venäjä nousee imperiumin keskeisimmäksi tekijäksi. Euraasialaiseen imperiumiin liitetyistä positiivistista mielikuvista käsittelen tarkemmin monikansallisuuden ja kansojen kodin ideaa, joka nousee mielestäni huomattavaksi retoriseksi taustaksi kaikessa materiaalissa. Tähän liittyy vahvasti myös saman teeman sivujuonne, eli imperiumin ”vapauttava” rooli. Tulkitsen, että liikkeen imperiumi -diskurssilla on instrumentaalinen luonne: se legitimoi aktivistien vaatimuksia varsinkin entisen Neuvostoliiton alueen suhteen. ”Euraasialaisen kansan” ajatus toimii mahdollisena Euraasiaa yhteisenä tekijänä ”Neuvostokansan” tilalla. Sen taustalla materiaalistani päätellen siintävät kuitenkin enemmänkin Venäjä ja venäläis -spesifit vaateet kuin koko Euraasia. Pohdin myös kansakunnan (nation) hyljeksimisen syitä ja käsitteen sopivuutta Venäjälle, kuten myös venäläisyyden käsitteiden kerrostuneisuutta. Kokonaisuudessaan imperiumi tuli esiin abstraktina, utopistisena ja ”totaalisena” kokonaisuutena.

Idänkaupan loppu - Suomen ja Neuvostoliiton välinen erityinen kauppasuhde ja Suomen kauppapolitiikan odotushorisontti sen purkautuessa 1988–1991

Suomen kylmän sodan aikaisesta kaupankäynnistä sosialististen maiden kanssa poliittisesti ja taloudellisesti merkittävintä oli kahdenvälinen kauppasuhde Neuvostoliiton kanssa. Tässä tutkielmassa määrittelen idänkaupan Suomen ja Neuvostoliiton väliseksi erityissuhteeksi, jota luonnehti käsitys molempien toisilleen myöntämästä erityisasemasta, kaupan tason poliittinen merkitys, jatkuvuuden korostaminen sekä clearing-järjestelmä. Neuvostoliiton hajotessa vuonna 1991 myös idänkauppa loppui. Tässä tutkielmassa argumentoin kuitenkin, ettei idänkaupan loppuminen ollut suoranaisesti seurausta Neuvostoliiton hajoamisesta. Kehityskulut, jotka johtivat idänkaupan loppumiseen, olivat murtaneet perustan kahdenvälisen kaupan erityissuhteelta jo ennen kuin Neuvostoliitto lopetti olemassaolonsa. Tarkastelen kaupan erityissuhteen purkautumista vuosina 1988–1991. Keskeisiä tapahtumia idänkaupan loppuvaiheessa oli clearing-järjestelmän uudistaminen vuonna 1988, viimeisen clearingpohjaisen runkosopimuksen allekirjoittaminen 1989, clearing-järjestelmän lopettaminen vuonna 1990 sekä Neuvostoliiton hajoaminen 1991. Keskityn kauppapolitiikan valmistelutason toimintaan. Tärkeimmän lähdeaineiston muodostavat ulkoministeriön kauppapoliittisen osaston ja Suomen Pankin idänkaupan osaston arkistoaineisto. Tutkimuskysymys on kaksiosainen. Ensinnäkin tutkin Suomen kauppapolitiikan toimijoiden näkemyksiä idänkaupan tulevaisuudesta. Käsittelen sitä, miltä idänkaupan tulevaisuus näytti silloin, kun se oli loppumassa. Vaikka idänkaupan loppuminen näyttää jälkikäteen suoraviivaiselta, se ei ollut sitä tapahtumahetkellä. Käytän apunani Reinhart Koselleckin käsitteitä odotushorisontista (horizon of expectations) ja kokemusavaruudesta (space of experience). Toiseksi pyrin piirtämään kuvan siitä idänkaupasta, joka loppui. Tarkastelen idänkauppaa sille ominaisten piirteiden kautta selvittääkseni, mitkä idänkaupan ominaisuudet vaikuttivat sen loppumiseen. Tutkielman perusteella Suomen ja Neuvostoliiton välinen kauppasuhteen erityisyyden purkaantuminen johtui ensisijaisesti muutoksista Neuvostoliitossa, mutta myös Suomen ja kansainvälisen ympäristön poliittisilla ja taloudellisilla muutoksilla oli merkitystä. Idänkaupan järjestelmä loppui, koska se ei sopeutunut muuttuvaan maailmaan. Idänkaupan ilmiöön liittyneiden vahvojen epämuodollisten instituutioiden ansiota oli, että erityissuhde jatkui niin pitkään.

Suomen suuriruhtinaskunnan virkamiehistön yksityiskirjastot ja sensuurin kieltämä kirjallisuus niissä 1800-luvun alkuvuosikymmeninä

Tutkimus luotaa 1800-luvun alkuvuosikymmenten Suomen suuriruhtinaskunnan virkamiehistön poliittisia asenteita sensuuri-ja painovapauskysymysten valossa. Sadan virkamiehistöön kuuluneen henkilön yksityiskirjastot ja niiden sisältämät mahdolliset sensuurin kieltämät nimikkeet on seulottu Kansalliskirjaston kokoelmissa olevista 1800- luvun kirjahuutokauppaluetteloista vertailemalla niitä Kansallisarkistossa säilytettäviin sensuuriviranomaisten kiellettyjen teosten listoihin. Tutkimuksen keskeisimmiksi teemoiksi nousevat näin poliittis- sekä kirjahistorialliset, kirjallista kulttuuria koskettelevat ulottuvuudet. Virkamiehistön yksityiskirjastot mahdollisine kiellettyine nimikkeineen on esitelty tilastollisen taulukoinnin avulla kirjastojen koon, virkamiehistön hallintoalan, rankiluokan sekä alueellisen identiteetin mukaan jaoteltuina. Vaikka lähdeaineiston perusteella on tämänkaltaisen poliittisväritteisen kirjallisen kulttuurin tavoittaminen osaksi ongelmallista, ovat huutokauppaluettelot systemaattisesta ja säännöllisestä luonteestaan johtuen merkittävää ja satunnaisten inventaarioluetteloiden ohella lähestulkoon ainoaa käsillä olevaa yksityiskirjastoja koskevaa lähdeaineistoa. Suomen 1800-luvun valtiolliseen asemaan liittyviä historiantulkintoja on tutkimuksen edetessä pyritty kuljettamaan rinnakkain; niitä ovat toisaalta suomalaisten käsitykset maansa perustuslaillisesta asemasta ja toisaalta venäläisten viranomaisten tulkinnat Suomen asemasta yleisvaltakunnallisessa viitekehyksessä. Tämän ohella tutkimusaihetta on lähestytty sen ajalliseeen kontekstiin olennaisesti kytkeytyvien yhteiskunta-ja historianfilosofisten teorioiden avulla. Ne ovat olleet myös tutkimuksen kohteena olleille aikalaisille relevantti henkinen ulottuvuus. Tämä on perusteltua, koska filosofista ja valtiotieteellistä kirjallisuutta on ollut kirjastoissa paljon. Etiikasta ja moraalista lähtevä vapauden ongelma on ollut yksi tämänkaltainen yhteiskuntafilosofinen kysymys. Tutkimuksessa aika ajoin esiin nouseva aatteellinen vertailu muiden Euroopan maiden oloihin laajentaa tutkimuksen historiallisen viitekehyksen osaksi 1800-luvun eurooppalaisen henkisen aatemaailman maisemaa. Tutkimuksen varovaiset johtopäätökset juontuvat erilaisista näkökulmista. Kiellettyjä nimikkeitä löytyi hieman yli 30 % kaikista virkamiehistön yksityiskirjastoista, mutta kiellettyjen nimikkeiden määrät osoittautuivat kirjastokohtaisesti laskettuna pienehköiksi. Ilmiön voi näin väittää olleen toisaalta marginaalista, mutta toisaalta konkreettinen osoitus poliittiseen vakaumukseen viittaavasta asennoitumisesta; sensuuria esimerkiksi saatettiin tulkita perustuslaillisuutta ja Aleksanteri I:n antaman hallitsijanvakuutuksen taustaa vasten. Kielletyn kirjallisuuden hankkiminen sensuurilaeista piittaamatta saattoi myös olla kamppailua hyvänä pidetyn yhteiskuntajärjestyksen puolesta järjestelmän epäkohtia vastaan. Keisaria kohtaan tunnettiin lojaalisuutta, mutta hänen hallitsemaansa järjestelmää edustavia sensuuriviranomaisia kohtaan välttämättä ei. Tässä kohdin Suomen tilanteella oli vastaavuutta Saksan oloihin, j o s s a nuorhegeliläiset halusivat muuttaa yhteiskuntaa ideaalimpaan suuntaan. Venäjän keisarikuntaan kuuluminen toi mukanaan maallista hyvää, mutta henkisen kulttuurin puolella orientoiduttiin pääasiassa länteen, ja pitäydyttiin Ruotsin ajan luomassa perinnössä. Yksi keskeinen tästä kummunnut valistusaatteen traditionaalinen arvo oli itsensä vapaa kehittäminen, joten sensuurikysymyksissä ajauduttiin väistämättä törmäyskurssille valtiopoliittisen ja kulttuurisen identiteetin ristipaineessa. Vaikka valtiopoliittinen identiteetti vaihtui vuoden 1809 jälkeen, ei kulttuurisen identiteetin kohdalla näin käynyt. Tätä kautta vahvistuu kokonaiskuva 1700-luvun historian ja Ruotsin ajan perinnön tärkeydestä 1800-luvun henkiselle kehitykselle etenkin kirjallisen kulttuurin saralla.

Oikeusvaltion paradoksin äärellä. Tasavallan suojelulakiesityksistä käyty eduskuntakeskustelu vuosina 1930 ja 1936

Tutkimuksessa lähestytään oikeusvaltion paradoksia tarkastelemalla sen ilmenemistä valtiopäiväkeskusteluissa, joita käytiin hallituksen esityksistä tasavallan suojelulaiksi vuosina 1930 ja 1936. Oikeusvaltion paradoksin ytimessä on kysymys siitä, miten yksityisen oikeussubjektin myös valtion harjoittamalta mielivallalta nauttima suoja voidaan taata, kun eduskunta on ylin lainsäätäjä ja voi muuttaa myös perustuslakia, jossa tuo suoja taataan. Tämä kysymys korostuu etenkin poikkeusoloissa, jolloin toimeenpanovallalla tulisi olla riittävät valtuudet vaikean tilanteen ratkaisemiseksi. Oikeusvaltion paradoksin kannalta keskeisiä ovat muodollinen, laillisuutta ja muotoja painottava sekä materiaalinen, oikeusjärjestyksen sisällöllisiä periaatteita, kuten perusoikeuksia painottava oikeusvaltiotulkinta. Nämä kaksi tulkintaa ovat vaikeissa tilanteissa toistensa kanssa ristiriidassa ja päättäjät joutuvat tasapainoilemaan niiden välillä: toimiako tehokkaasti yhteiskuntajärjestyksen turvaamiseksi, jolloin on riski valtion sisältä käsin tapahtuvasta oikeusvaltion murenemisesta, vai kunnioittaako perusoikeuksia ja altistaa valtakunta ulkoiselle vallankaappaukselle tai muille järjestyshäiriöille. Tutkimuskysymystä tarkastellaan vuosina 1930 ja 1936 eduskunnalle annettujen hallituksen tasavallan suojelulakiesitysten myötä. Esitykset tasavallan suojelulaiksi antoivat presidentille oikeuden, mikäli valtakuntaa uhkasi vaara tai yleinen järjestys ja turvallisuus olivat uhattuina, rajoittaa tiettyjä hallitusmuodon toisessa luvussa taattuja perusoikeuksia. Vuonna 1930 lapuanliikkeen aiheuttama vallankaappauksen uhka oli todellinen ja hallituksen oli pakko antaa sen vaatimia säädöksiä kommunistisen toiminnan tukahduttamiseksi. Paradoksaalisesti laki oli samanaikaisesti lapuanliikkeen painostuksen tulos että yritys ottaa tilanne haltuun poikkeuslailla. Vuonna 1936 tilanne oli huomattavasti rauhallisempi. Lakia perusteltiin sekä maailmanpoliittisen tilanteen epävakaudella että tarpeella säätää poikkeustilanteista etukäteen osana pysyvää lainsäädäntöä. Valtuuksia ei kuitenkaan haluttu säätää osaksi valtiosääntöä, vaan säädös annettiin erillisenä poikkeuslakina. Eduskuntakeskustelussa kannat jakautuivat yleisesti ottaen siten, että lakien vastustajat esittivät materiaaliseen oikeusvaltiotulkintaan ja kannattajat muodolliseen oikeusvaltiotulkintaan lukeutuvia argumentteja. Vastustajien mielestä oli tärkeää kunnioittaa kansalaisten perusoikeuksia ja perustuslakien pysyvyyttä. He myös pelkäsivät lakien mahdollistamaa hallinnollista mielivaltaa. Lakien kannattajat puolestaan korostivat demokratian itsepuolustuksen tärkeyttä: oli yksilön kannalta parasta oikeusturvaa, että kumoukselliset voimat voitiin pitää kurissa. Vuoden 1930 laki jätettiin lepäämään yli vaalien ja hyväksyttiin lopullisesti syksyllä 1930. Se oli osa kommunistilakipakettia, mutta sitä käytettiin lapuanliikkeen hillitsemiseksi ja Mäntsälän kapinan kukistamiseksi vuonna 1932. Vuoden 1936 laki hylättiin eduskunnassa. Vuonna 1939 annettiin vielä kolmas hallituksen esitys tasavallan suojelulaiksi. Se jätettiin lepäämään yli vaalien ja hyväksyttiin syksyllä 1939. Hallituksen laajennettuja valtuuksia tarvittiin tällä kertaa sellaisia henkilöitä vastaan, joista voisi olla uhkaa Suomen ulkoiselle turvallisuudelle. Lain nojalla tehtiin satoja poliittiseen vasemmistoon kohdistuneita turvasäilöpidätyksiä sodan aikana. Tämä laki on kuitenkin rajattu tutkimuksen ulkopuolelle.