Detection of Concrete Delamination by Infrared Thermography, HR-244, 1986

Iowa has approximately 1000 bridges that have been overlaid with a nominal 2" of portland cement concrete. A Delamtect survey of a sampling of the older overlaid bridges indicated delaminations in several of them. Eventually these bridges as well as those that have not received an overlay must be programmed for rehabilitation. Prior to rehabilitation the areas which are delaminated must be identified. There are currently two standard methods of determining delaminated areas in bridge decks; sounding with a metal object or a chain drag and sounding with an electro-mechanical sounding system (Delamtect). Sounding with a metal object or chain drag is time consuming and the accuracy is dependent on the ear of the operator and may be affected by traffic noise. The Delamtect requires less field time but the graphical traces require that data reduction be done in the office. A recently developed method of detecting delamination is infrared thermography. This method is based on the temperature difference between sound and delaminated concrete. A contract was negotiated with Donohue and Associates, Inc. of Sheboygan, Wisconsin, to survey 18 p.c. concrete overlaid bridge decks in Iowa using the infrared thermography method of detecting delaminations.

Iowa Highway Archaeology Annual Report 1978-1979, HR-198, 1979

This final report summarizes the activities of the archaeological surveys contract for primary roads, secondary roads, and urban systems. The contract is negotiated annually between the Iowa Department of Transportation and the University of Iowa. The information contained is composed of summaries abstracted from completed cultural resource reports on file with the Department of Transportation, the Office of Historic Preservation, and the Office of the State Archaeologist.

The Highway Surveys Program A Summary Statement Fiscal 1977-1978, HR-198, 1978

This final report summarizes the activities of the archaeological surveys contract for primary roads, secondary roads, and urban systems. The contract is negotiated annually between the Iowa Department of Transportation and the University of Iowa. The information contained in this section of the report is composed of summaries abstracted from completed cultural resource reports on file with the Department of Transportation, the Office of Historic Preservation, and the Office of the State Archaeologist.

How siblings adjust sib-sib communication and begging signals to each other

Parents allocate food resources to their offspring in proportion to the intensity of begging behaviour. Begging encompasses several activities including vocalizations that should honestly signal need and jostling for the position in the nest where parents predictably deliver food items. Although siblings are known to adjust begging level to each other, the underlying mechanism remains unknown. We examined this issue in experimental two-chick broods of the barn owl, Tyto alba, a species in which siblings communicate vocally with each other in the prolonged absence of parents. The function of sib-sib vocal communication, so-called sibling negotiation, is to resolve conflicts over which individual will have priority of access to the next delivered indivisible food item. We found that when a nestling produced longer negotiation calls and stood closer to the nestbox entrance in the absence of parents, its sibling vocally negotiated at a lower rate. Additionally, when an individual produced more negotiation calls in the absence of parents, its sibling begged less intensely at the parent's return, with begging being the key factor that determined which nestling obtained a food item. We conclude that position in the nest and the duration of negotiation calls produced in the absence of parents influence the rate of producing negotiation calls, which in turn influences the rate at which siblings beg for food from their parents. Adjusting begging behaviour could therefore depend on complex sib-sib interactions taking place in the prolonged absence of parents.

Tellability

Tellability is a notion that was first developed in conversational storytelling analysis but which then proved extensible to all kinds of narrative, referring to features that make a story worth telling, its "noteworthiness." Tellability (sometimes designated "narratibility" or "reportability") is dependent on the nature of specific incidents judged by storytellers to be significant or surprising and worthy of being reported in specific contexts, thus conferring a "point" on the story. The breaching of a canonical development tends to transform a mere incident into a tellable event, but the tellability of a story can also rely on purely contextual parameters (e.g. the newsworthiness of an event); in conversation it is often negotiated and progressively co-constructed through discursive interaction. Tellability may also be dependent on discourse features, i.e. on the way in which a sequence of incidents is rendered in a narrative.

Interdependency management in universities: a case study

There remains uncertainty in scientific discussions regarding the governance of universities in new public management regimes in terms of who actually 'rules' in the university. Apparently, a strengthened management leadership is confronted with continuing elements of academic self-regulation and professional autonomy in knowledge production and diffusion. Organisational and academic rationales coexist in today's management of universities. This article endeavours to clarify some of the ambiguities pertaining to the coexistence of two authorities by demonstrating the working of 'interdependency management' that is taking place within universities. For this purpose, the authors have scrutinised research, teaching and recruitment policies in one Swiss university that is subject to such ambiguities. The study confirms existing research in that a command-and-control system is not applied. Policymaking in universities is instead based on a mix of negotiations in faculties that are taking place in the 'shadow of hierarchy', negotiated bargaining between faculties and leaders and occasional unilateral decisions of leaders. This mitigates latent conflicts between management and the academic community: strategic orientations of the university are generally accepted by the academic community while the academic community has influence on policy formulation and maintains defining powers over policy substance.

Romanssien ja runouden aikakausi. Thomas Warton keskiaikaa määrittelemässä 1750–1790

Tutkimukseni käsittelee keskiajan nousua historian tärkeäksi periodiksi 1700-luvun Englannissa näkökulmanaan Thomas Wartonin (1726–1790) kirjoitukset. Warton oli Oxfordin yliopistossa toiminut oppinut antikvaari. Wartonin pääteos History of English Poetry (1774–1781) ei nimestään huolimatta ollut moderni kirjallisuushistoria vaan 1000–1500-luvun kirjoitettua kulttuuria laajasti käsitellyt vernakulaariin kirjallisuuteen pohjautunut esitys. Warton ja hänen lähipiiriinsä kuuluneet tutkijat tarjoavat erityisen mahdollisuuden tarkastella, miten käsitys keskiajasta omana aikakautenaanmuodostui 1700-luvun lopulla. Tutkin Wartonin ja hänen aikalaistensa toisen vuosituhannen alusta kirjoittamia arvioita Michel de Certeaun historiografisen operaation käsitteen avulla. Se koostuu kolmesta vaiheesta: Alue määrittelee sosiaaliset riippuvuussuhteet ja vaikuttimet, jotka ohjaavat tutkimusta. Käytäntö viittaa siihen, miten historioitsija valitsee materiaalinsa ja muokkaa siitä historiankirjoituksena hahmottuvan kokonaisuuden. Lopuksi kirjoitus konkreettisena ja fyysisenä ilmiönä luo illuusion lopullisuudesta ja huonosti sopivien osien yhteenkuuluvuudesta. de Certeaun teoria soveltuu paremmin vanhemman historiankirjoituksen ja oppineisuuden tarkasteluun kuin historiantutkimuksen narratiiveja analysoivat teokset, koska se kontekstualisoi laajemmin historiankirjoitukseen vaikuttavat ilmiöt. Thomas Warton ja muut 1700-luvun puolivälin oppineet määrittelivät keskiajan fiktiivisten tekstien avulla. Warton tutustui tarkasti romansseihin ja kronikoihin. Erityisen suuri merkitys keskiajan hahmottamisen kannalta oli Geoffrey Monmouthilaisen kronikalla Historia regum britanniae, joka esitteli Englannin myyttisen varhaisen historian yhdistämällä Rooman ja oman kansallisen perinteen. Geoffreyn kronikan avulla Warton huomasi keskiaikaisten tarinoiden laajan vaikutuksen; hän kirjoitti erityisesti kuningas Arthuriin liittyneiden kertomusten merkityksestä, joka jatkui aina 1500-luvulle asti. Näin Warton löysi antiikin perinteelle haastajan keskiaikaisesta kulttuurista. Wartonin tapa esitellä keskiaikaa perustui osittain valistusajan sulavasti kirjoitetuille universaalihistorioille, osittain oppineelle luettelomaiselle esitystavalle. Käytännössä Wartonin pitkät johdantotutkielmat kuitenkin johdattavat lukijaa keskeisiin teemoihin. Niitä ovat mielikuvituksen väheneminen uusimmassa kirjallisuudessa ja toisaalta hienostuneisuuden ja tiedon kasvu. Warton ei missään vaiheessa kerro, liittyvätkö nämä teemat yhteen, mutta tulkintani mukaan ne liittyivät. Warton ajatteli kirjallisuuden menettäneen olennaisen mielikuvituksen samaan aikaan, kun yhteiskunta oli kehittynyt. Tämä auttaa hahmottamaan koko kirjallisuuden historiaa: Warton etsi alkuperäistä mielikuvitusta niin antiikin Kreikasta, Orientista kuin muinaisesta Skandinaviasta. History of English Poetry ei pohtinut vain kirjallisuuden ja yhteiskunnan suhdetta, sillä Warton ajatteli voivansa tutkia keskiajan yhteiskuntaa kronikoiden ja romanssien avulla. Hänen käsityksensä feodalismista, hovien elämästä ja keskiaikaisista tavoista perustuivat niihin. Warton ei huomannut, että hänen käyttämänsä lähteet olivat tietoisia kirjallisia konstruktioita vaan hän piti niitä totuudenmukaisina kuvauksina. Toisaalta Wartonin tulkintaan heijastuivat myös 1700-luvun käsitykset yhteiskunnasta. Keskiajan lähteiden kuvaukset ja 1700-luvun ideaalit vaikuttivat lopulta siihen, millaiseksi populaari kuva keskiajasta kehittyi.

Simulerade skoldilemman : redskap för utveckling av reflektionsförmåga?

Syftet med avhandlingen är att studera lärarstuderandes samtal om simulerad skolverksamhet för att söka förstå möjligheter och begränsningar med simulerade dilemman som medierande redskap för reflektion över lärares arbete. Undersökningen är genomförd under seminarier i svensk och finländsk lärarutbildning. Forskningsprocessen består av tre faser; en konstruktionsfas, en prövningsfas och en undersökningsfas. Under konstruktionsfasen producerades simuleringar på basen av en narrativ analys av semistrukturerade intervjuer med nyutbildade lärare. Simuleringarna testades med lärare och lärarstuderande i prövningsfasen. I undersökningsfasen utarbetades reflektionsfrågor och studiens empiriska data samlades in genom videoobservation. Totalt femton samtal filmades vid fem seminarier och tre olika lärosäten, två i Sverige och ett i Svenskfinland. De studerande som förekommer i datamaterialet befann sig i början, mitten och i slutet av sin lärarutbildning. Analysen bygger på Schöns olika reflektionsbegrepp och ett sociokulturellt perspektiv som bygger på den ryska kulturhistoriska skolan. Resultaten visar att de studerande engagerade sig starkt i samtalen i de flesta fall och att engagemanget var relaterat till deras uppfattningar om simuleringens autenticitet. Simuleringarna och reflektionsfrågorna användes både som sekundära och tertiära artefakter. Bland simuleringarnas modaliteter framstod ljudet som den viktigaste för nyanser av förståelse och engagemang och reflektionsfrågorna fungerade som kommunikativt stöd och strukturell scaffolding. När de studerande använde simuleringen för dekontextualisering i en öppen dialog förekom en tertiär dialog, i vilken förhandling av ny mening ägde rum. Kreativ reflektion – att se dilemmat ur olika perspektiv och reciprok reflektion – öppen utmanande dialog förekom flitigt i vilka en didaktiskanalytisk praktikgemenskap skapades. Slutsatserna är att simulerade skoldilemman kan utgöra en potential för lärarstuderandes utveckling av reflektionsförmåga när de används i mindre samtalsgrupper och den didaktiska inramningen relateras till aktuellt kursinnehåll. Om simuleringens innehåll inte upplevs som autentiskt finns dock risk för att förutfattade meningar om lärares arbete förstärks om de inte utmanas av medstuderande eller lärarutbildare.

Projektien markkinoinnin ja myynnin kehittäminen rakennusalan pk-yrityksessä Venäjän markkinoilla

Tämä diplomityö keskittyy kehittämään työssä käsiteltävän Venäjällä toimivan rakennusalan urakoitsijan projektien markkinointia ja myyntiä. Työssä paneudutaan projektimarkkinoinnin kautta yrityksen markkinointiin ja myyntiin. Käsittelyn aiheena ovat myös proaktiivinen markkinointi ja Venäjän rakennusmarkkinoiden aiheuttamat erityispiirteet. Tutkimuksesta selvisi, että yrityksellä on erityisesti ollut vaikeuksia saada ison luokan projekteja. Usein tähän on ollut syynä kilpailijoiden parempi taloudellinen kilpailukyky. Muutama projekti on myös keskeytynyt tai peruuntunut. Onnistuneiden tarjouskilpailuiden taustalla taas ovat olleet referenssikäynnit, hyvät suhteet asiakkaaseen ja laadukas suorittaminen. Projektimarkkinoinnin kirjallisuuden ja yrityksessä suoritettujen teemahaastattelujen pohjalta yritykselle kehitettiin ennakoivaa markkinointia painottava kokonaisvaltainen markkinointi- ja myyntiprosessi. Tärkeimpiä kohtia prosessissa ovat proaktiivinen projektien etsintä ja projektin valmistelu. Projekteja etsitään osallistumalla teollisuuden alan konferensseihin sekä ottamalla itse yhteyttä asiakkaaseen ja eri toimijoihin. Potentiaaliset projektit seulotaan suuremmasta joukosta ennalta määrättyjen kriteereiden avulla. Projekteihin pyritään aktiivisesti vaikuttamaan ennen tarjouskilpailua, jolloin myös järjestetään referenssikäyntejä. Neuvotteluissa sovelletaan kilpailutilanteen mukaan joustavaa kustannusperusteista hinnoittelua. Suoritetun urakan jälkeen asiakasyrityksen investointisuunnitelmia tutkitaan ja tarpeen vaatiessa pyritään säilyttämään yhteys nukkuvan suhteen aikana. Tällöin järjestetään asiakkaan kanssa seminaareja sekä epävirallisia ta-pahtumia. Yrityksen markkinointia ja myyntiä hankaloittavat Venäjän rakennusmarkkinoiden erityispiirteet. Epävarmuudesta aiheutuvat riskit pitää huomioida katteessa, mutta usein Venäjän erityisolosuhteet tulee vain hyväksyä, koska niihin on vaikea vaikuttaa.

Accounting for competition, governance and accountability during institutional change in not-for-profit and public sector organisations

Purpose The aim of this thesis1 is to analyse theoretically how institutionalisation of competitive tendering2, governance and budgetary policies cannot be taken for granted to lead to accountability among institutional actors3. The nature of an institutionalised management accounting policy, its relevance as a source of power in organisational decision making, and in negotiating inter-organisational relationships, are also analysed. Practical motivation The practical motivation of the thesis is to show how practitioners and policy makers can institutionalise changes which improve the power of management accounting and control systems4 as a mechanism of accountability among institutional actors and in negotiating relationships with other organisations. Theoretical motivation and conceptual approach The theoretical motivation of the thesis is to extend the institutional framework of management accounting change proposed by Burns and Scapens (2000) by using the theories of critical realism, communicative action, negotiated order and the framework of circuits of power. The Burns and Scapens framework needs further theorisation to analyse the relationship between the institutionalisation of management accounting and accountability; and the relevance of management accounting information in negotiating in inter-organisational relationships. Methodology and field studies Field research took place in public and not-for-profit health care organisations and a municipality in Finland from 2008 to 2013. Data were gathered by document analysis, interviews, participation in meetings and observations. Findings The findings are explained in four different essays that show that institutionalisation of competitive tendering, governance and budgetary policies cannot be taken for granted to lead to accountability among institutional actors. The ways by which institutional actors think and act can be influenced by other institutional mechanisms, such as inter-organisational circuits of power and intraorganisational governance policies, independent of the institutional change process. The relevance of institutionalised management accounting policies in negotiating relationships between two or more organisations depends on processes and contexts through which institutional actors use management accounting information as a tool of communication, mutual understanding and power. Research limitations / implications The theoretical framework used can be applied validly in other studies. The empirical findings cannot be generalised directly to other organisations than the organisations analysed. Practical implications Competitive tendering and budgetary policies can be institutionalised to shape actions of institutional actors within an organisation. To lead to accountability, practitioners and policy makers should implement governance policies that increase the use of management accounting information in institutional actors’ thinking, actions and responsibility for their actions. To reach a negotiated order between organisations, institutionalised management accounting policies should be used as one of the tools of communication aiming to reach mutual agreement among institutional actors.

Let Go and Remember. How Finnish Communities Experienced and Memorialized School Shootings

This study examines the aftermath of mass violence in local communities. Two rampage school shootings that occurred in Finland are analyzed and compared to examine the ways in which communities experience, make sense of, and recover from sudden acts of mass violence. The studied cases took place at Jokela High School, in southern Finland, and at a polytechnic university in Kauhajoki, in western Finland, in 2007 and 2008 respectively. Including the perpetrators, 20 people lost their lives in these shootings. These incidents are part of the global school shooting phenomenon with increasing numbers of incidents occurring in the last two decades, mostly in North America and Europe. The dynamic of solidarity and conflict is one of the main themes of this study. It builds upon previous research on mass violence and disasters which suggests that solidarity increases after a crisis, and that this increase is often followed by conflict in the affected communities. This dissertation also draws from theoretical discussions on remembering, narrating, and commemorating traumatic incidents, as well as the idea of a cultural trauma process in which the origins and consequences of traumas are negotiated alongside collective identities. Memorialization practices and narratives about what happened are vital parts of the social memory of crises and disasters, and their inclusive and exclusive characteristics are discussed in this study. The data include two types of qualitative interviews; focused interviews with 11 crisis workers, and focused, narrative interviews with 21 residents of Jokela and 22 residents of Kauhajoki. A quantitative mail survey of the Jokela population (N=330) provided data used in one of the research articles. The results indicate that both communities experienced a process of simultaneous solidarity and conflict after the shootings. In Jokela, the community was constructed as a victim, and public expressions of solidarity and memorialization were promoted as part of the recovery process. In Kauhajoki, the community was portrayed as an incidental site of mass violence, and public expressions of solidarity by distant witnesses were labeled as unnecessary and often criticized. However, after the shooting, the community was somewhat united in its desire to avoid victimization and a prolonged liminal period. This can be understood as a more modest and invisible process of “silent solidarity”. The processes of enforced solidarity were partly made possible by exclusion. In some accounts, the family of the perpetrator in Jokela was excluded from the community. In Kauhajoki, the whole incident was externalized. In both communities, this exclusion included associating the shooting events, certain places, and certain individuals with the concept of evil, which helped to understand and explain the inconceivable incidents. Differences concerning appropriate emotional orientations, memorialization practices and the pace of the recovery created conflict in both communities. In Jokela, attitudes towards the perpetrator and his family were also a source of friction. Traditional gender roles regarding the expression of emotions remained fairly stable after the school shootings, but in an exceptional situation, conflicting interpretations arose concerning how men and women should express emotion. The results from the Jokela community also suggest that while increased solidarity was seen as important part of the recovery process, some negative effects such as collective guilt, group divisions, and stigmatization also emerged. Based on the results, two simultaneous strategies that took place after mass violence were identified; one was a process of fast-paced normalization, and the other was that of memorialization. Both strategies are ways to restore the feeling of security shattered by violent incidents. The Jokela community emphasized remembering while the Kauhajoki community turned more to the normalization strategy. Both strategies have positive and negative consequences. It is important to note that the tendency to memorialize is not the only way of expressing solidarity, as fast normalization includes its own kind of solidarity and helps prevent the negative consequences of intense solidarity.

Conflicting genomes, the demic theory & biodiversity

Organismic-centered Darwinism, in order to use direct phenotypes to measure natural selection's effect, necessitates genome's harmony and uniform coherence plus large population sizes. However, modern gene-centered Darwinism has found new interpretations to data that speak of genomic incoherence and disharmony. As a result of these two conflicting positions a conceptual crisis in Biology has arisen. My position is that the presence of small, even pocket-size, demes is instrumental in generating divergence and phenotypic crisis. Moreover, the presence of parasitic genomes as in acanthocephalan worms, which even manipulate suicidal behavior in their hosts; segregation distorters that change meiosis and Mendelian ratios; selfish genes and selfish whole chromosomes, such as the case of B-chromosomes in grasshoppers; P-elements in Drosophila; driving Y-chromosomes that manipulate sex ratios making males more frequent, as in Hamilton's X-linked drive; male strategists and outlaw genes, are eloquent examples of the presence of real conflicting genomes and of a non-uniform phenotypic coherence and genome harmony. Thus, we are proposing that overall incoherence and disharmony generate disorder but also more biodiversity and creativeness. Finally, if genes can manipulate natural selection, they can multiply mutations or undesirable characteristics and even lethal or detrimental ones, hence the accumulation of genetic loads. Outlaw genes can change what is adaptively convenient even in the direction of the trait that is away from the optimum. The optimum can be "negotiated" among the variants, not only because pleiotropic effects demand it, but also, in some cases, because selfish, outlaw, P-elements or extended phenotypic manipulation require it. With organismic Darwinism the genome in the population and in the individual was thought to act harmoniously without conflicts, and genotypes were thought to march towards greater adaptability. Modern Darwinism has a gene-centered vision in which genes, as natural selection's objects can move in dissonance in the direction which benefits their multiplication. Thus, we have greater opportunities for genomes in permanent conflict.

Suomen mahdollisuudet vaikuttaa Euroopan unionin lainsäädäntömenettelyyn

Väitöstutkimuksen kohteena on säädösten valmistelu ja niitä koskevaa päätöksenteko Euroopan unionissa erityisesti siitä näkökulmasta, miten Suomen kaltainen pieni jäsenvaltio voi vaikuttaa EU-säädöksiin. Väitöskirjassa analysoidaan unionin toimielinten välillä vallitsevaa dynamiikkaa ja Suomen asemaa erityisesti EUT-sopimuksen 289 artiklan 1 kohdan ja 294 artiklan mukaisessa tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä. Lissabonin sopimuksen voimaantulon jälkeen tavallinen lainsäätämisjärjestys, joka aiemmin tunnettiin yhteispäätösmenettelynä, on selvästi yleisin lainsäädäntömenettely unionissa. Väitöskirja koostuu kuudesta erillisjulkaistusta pääosin vertaisarvioidusta artikkelista ja niitä täydentävästä ja kokoavasta yhteenveto-osasta. Kirjan tämä painos sisältää vain yhteenvetoluvun, ei erikseen julkaistuja artikkeleita. Väitöskirjassa hyödynnetään eurooppaoikeuden ja politiikan tutkimuksen kirjallisuutta. Metodologisesti väitöstutkimus edustaa empiiristä oikeustutkimusta, jossa yhdistyy lainopillinen analyysi ja empiiristen, tässä tapauksessa lähinnä laadullisten aineistojen analyysi. Yhteenvedossa on seurattu lainsäädäntömuutoksia ja oikeuskäytäntöä 10. huhtikuuta 2015 asti. Väitöskirjatutkimuksen kantavana teemana on oikeuden ja politiikan suhde EUlainsäätämisessä. Artikkeleita ja yhteenvetoa sitovat yhteen kaksi yleisen tason argumenttia. Ensiksi, EU:n lainsäädäntömenettelyä koskevat oikeussäännöt ja institutionalisoituneet käytännöt luovat kehikon toimielinten sisäiselle päätöksenteolle sekä niiden välisille poliittisluonteisille neuvotteluille, vaikkakaan sääntöihin ja käytäntöihin ei yleensä ole tarvetta nimenomaisesti vedota menettelyn kuluessa. Toiseksi, koska Suomen kaltaisen pienen jäsenvaltion muodollinen valta – siis äänimäärä neuvostossa – on hyvin rajallinen, suomalaisten ministerien ja virkamiesten tulisi hyödyntää erilaisia epävirallisia vaikuttamiskanavia, jos halutaan vahvistaa Suomen tosiasiallista vaikutusvaltaa menettelyssä. Unionin lainsäädäntötoiminta ei tyypillisesti ole rationaalisen mallin mukaan etenevää päätöksentekoa, vaan tempoilevaa ja vaikeasti ennakoitavaa kamppailua eri preferenssejä edustavien toimijoiden välillä. Väitöskirjan ensimmäisessä artikkelissa analysoidaan säädösvalmistelua ja lainsäätämismenettelyä unionissa vaihe vaiheelta. Johtopäätöksenä todetaan, että unioniin on syntynyt yhteispäätösmenettelyn, sittemmin tavallisen lainsäätämisjärjestyksen myötä uudenlainen lainsäätämiskulttuuri, jolle on leimallista tiiviit yhteydet komission, Euroopan parlamentin ja neuvoston välillä. Toimielimet ottavat nykyisin joustavasti huomioon toistensa kantoja menettelyn edetessä, mikä mahdollistaa sen, että valtaosa EU-säädöksistä voidaan hyväksyä jo ensimmäisessä käsittelyssä. Toisessa tutkimusartikkelissa analysoidaan komission asemaa unionin toimielinrakenteessa. Artikkelissa tarkastellaan komission aloiteoikeutta sekä komission puheenjohtajan ja sen jäsenten valintamenettelyjä siitä näkökulmasta, edistääkö komissio todella unionin yleistä etua itsenäisenä ja riippumattomana, kuten EU-sopimuksen 17 artiklassa edellytetään. Tiettyjen järjestelyjen myötä Euroopan parlamentin ja komission suhde on kehittynyt siihen suuntaan, että komissio toimii jossain määrin parlamentille vastuunalaisena hallituksena. Artikkelissa kritisoidaan, että kehitys ei välttämättä lähennä kansalaisia unionin toimielimiin ja että kehitys omiaan vaarantamaan komission aseman verrattain riippumattomana välittäjänä trilogeissa. Kolmas artikkeli sisältää tapaustutkimuksen kuluttajille myönnettäviä luottoja sääntelevän direktiivin (2008/48/EY) valmisteluvaiheista. Tapaustutkimus konkretisoi Suomen hallituksen edustajien tekemän EU-vaikuttamisen keinoja, vahvuuksia ja kehittämiskohteita. Artikkelissa todetaan, että Suomelle aivan keskeinen vaikuttamisresurssi ovat sellaiset virkamiehet, jotka hallitsevat niin käsiteltävän säädöshankkeen sisältökysymykset kuin unionin päätöksentekomenettelyt ja toimielinten institutionalisoituneet käytännöt. Artikkelissa tehdyt empiiriset havainnot jäsenvaltioiden välillä käydyistä neuvotteluista tukevat konstruktiivisen mallin perusoletuksia. Neljännessä artikkelissa, joka on laadittu yhteistyönä professori Tapio Raunion kanssa, analysoidaan unioniasioiden kansallista valmistelua ja tarkemmin ottaen sitä, miten Suomen neuvottelukannat muotoutuvat valtioneuvoston yhteensovittamisjärjestelmän ylimmällä tasolla EU-ministerivaliokunnassa. Artikkelissa todetaan laajan pöytäkirja-aineiston ja sitä täydentävän haastatteluaineiston pohjalta, että EUministerivaliokunnan asialistan laadinta on delegoitu kokonaisuudessaan asiantuntijavirkamiehille. Lisäksi asialistan muotoutumiseen vaikuttaa luonnollisesti unionin toimielinten, erityisesti Eurooppa-neuvoston agenda. Toisaalta, EU-ministerivaliokunnan kokouksissa ministerit yksin tekevät päätöksiä ja linjaavat Suomen EU-politiikkaa. Viidennessä artikkelissa selvitetään, miten olisi toimittava, jos pyritään siihen, että uusi tai muutettu EU-säädös vastaisi mahdollisimman pitkälti Suomen kansallisesti määriteltyä neuvottelukantaa. Tehokkainta on vaikuttaa aloiteoikeutta lainsäädäntömenettelyssä käyttävään komissioon, tarvittaessa myös virkahierarkian ylimmillä tasoilla, sekä tehdä yhteistyötä muiden jäsenvaltioiden kanssa, erityisesti puheenjohtajavaltion, tulevien puheenjohtajavaltioiden ja suurten jäsenvaltioiden kanssa. Mikäli käsittelyssä oleva EU-säädöshanke arvioidaan kansallisesti erityisen tärkeiksi tai ongelmalliseksi, tulisi vaikuttamistoimia laajentaa kattamaan myös Euroopan parlamentin avainhenkilöitä. Kuudennessa artikkelissa analysoidaan suomalaisen kansalaisyhteiskunnan ja etujärjestöjen vaikutusmahdollisuuksia EU-asioiden valmistelussa. Johtopäätöksenä todetaan, että muodollinen yhteensovittaminen EU-valmistelujaostojen laajan kokoonpanon kokouksissa ei ole sidosryhmille ensisijainen eikä tehokkain vaikuttamisen keino. Sen sijaan korostuvat epäviralliset yhteydet toimivaltaisen ministeriön vastuuvirkamieheen kotimaassa ja vaikuttaminen eurooppalaisen kattojärjestön välityksellä. Väitöskirjan yhteenveto-osassa on eritelty, missä EU:n säädösvalmistelun ja lainsäätämismenettelyn vaiheissa Suomen kaltaisella pienellä jäsenvaltiolla on parhaat edellytykset vaikuttaa valmisteltavana olevaan säädökseen. Parhaat vaikutusmahdollisuudet ovat aivan EU-säädöksen elinkaaren alkuvaiheessa, kun komissio on vasta käynnistämässä uutta säädösvalmistelua. Väitöstutkimuksessa todetaan, että varhaista kannanmuodostusta ja sen mahdollistamaa ennakkovaikuttamista on Suomessa kyetty kehittämään etenkin niissä poliittisesti, taloudellisesti tai oikeudellisesti tärkeissä hankkeissa, joissa hallituksen kannanmuodostus tapahtuu EU-ministerivaliokunnassa. Muissa unionin säädöshankkeissa ennakollisen vaikuttamisen intensiteetti näyttäisi vaihtelevan, riippuen muun muassa toimivaltaisen ministeriön keskijohdon ja ylimmän johdon sitoutumisesta. Toinen Suomelle otollinen vaikuttamisen ajankohta on silloin, kun komission antamaa ehdotusta käsitellään asiantuntijavirkamiesten kesken neuvoston työryhmässä. Tehokas vaikuttaminen edellyttää, että Suomea neuvotteluissa edustavat henkilöt kokoavat ”samanmielisistä” jäsenvaltioista kaksoisenemmistösäännön mukaisen voittavan koalition. Viimeinen vaikuttamisen ikkuna aukeaa silloin, kun Coreper-komiteassa laaditaan neuvoston puheenjohtajalle neuvottelumandaattia toimielinten välisiin trilogeihin tavallisen lainsäätämisjärjestyksen ensimmäisessä käsittelyssä. Tässä varsin myöhäisessä menettelyvaiheessa vaikuttaminen on pienen jäsenvaltion näkökulmasta jo selvästi vaikeampaa. Väitöskirja sijoittuu luontevasti osaksi valtiotieteellistä eurooppalaistumis-kirjallisuutta siltä osin, kuin siinä on tutkittu EU-jäsenyyden vaikutuksia kotimaisiin hallinnon rakenteisiin ja politiikan asialistaan. Kuten tunnettua, Suomen EU-politiikka rakentuu eduskunnalle vastuullisen valtioneuvoston varaan. Väitöskirjassa ei kuitenkaan ole otettu erityiseen tarkasteluun perustuslakiin sidottua eduskunnan ja hallituksen yhteistoimintaa EU-asioissa. Sen sijaan on tutkittu unioniasioiden valmistelua ja yhteensovittamista valtioneuvoston sisällä. Kun EU-asioiden yhteensovittamisjärjestelmää luotiin, pidettiin tärkeänä, että jokaisessa säädöshankkeessa ja politiikkahankkeessa kyetään muodostamaan kansallisesti yksi ja yhtenäinen neuvottelupositio. Yhtenäisen kansallisen linjan ajamisen katsottiin parantavan Suomen asemaa unionin päätöksenteossa. Väitöskirjassa todetaan johtopäätöksenä, että EU-asioiden kansallinen valmistelujärjestelmä toteuttaa sille asetetut tavoitteet käytännössä varsin hyvin. Merkittävin kehittämiskohde liittyy kansallisen EU-valmistelun reaktiivisuuteen. Jos Suomi haluaa vaikuttaa yhä vahvemmin EU-lainsäätämiseen, Suomelle tärkeät hankkeet pitäisi tunnistaa jo varhaisessa vaiheessa ja priorisoida selkeästi niiden hoitamista ministeriöissä.

Ammattiliittojen rakenteen sekä muiden instituutioiden vaikutus kansalliseen kilpailukykyyn

This thesis examines the impact of structural characteristics of wage bargaining and unemployment insurance system of trade and labour unions and governmental institutions on national competitiveness. In addition, the effect currency union has on these factors is evaluated. The analysis is conducted on 17 EU- and ETA-countries through panel data regression. The results indicate that able governmental institutions enhance national competitiveness significantly and without exceptions. The competitive benefits of wage bargaining peak when wages are negotiated decentralized, above all when the country is a member of the Eurozone. This can be explained with the reduced capability of Eurozone governments to conduct efficient income policies in coordinated wage bargaining structure, since it lacks the means to exploit monetary policies which are exercised by a politically independent central bank.