Pääkaupunkiseudulla asuvien slangikäsityksiä

Tutkimuksessa tarkastellaan pääkaupunkiseudulla asuvien slangikäsityksiä. Tavoitteena on selvittää, millaisesta ilmiöstä slangissa vastaajien mielestä on kyse. Tutkimusaineisto kerättiin kyselylomakkeella, johon vastasi kaikkiaan 133 henkilöä kolmesta eri ikäryhmästä. Lomakkeessa kysyttiin slangin puhuma-aluetta, iän ja sosiaalisten taustatekijöiden vaikutusta slangin käyttöön sekä yleisiä käsityksiä slangista. Lomakkeen sanastotehtävässä pyydettiin ympyröimään sanalistalta slangiksi miellettävät sanat. Lisäksi vastaajia pyydettiin arvioimaan omaa slanginkäyttömääräänsä sekä kertomaan, mistä he slangisanoja mahdollisesti omaksuvat. Tutkimus kuuluu kansanlingvistiseen tutkimusalaan. Tutkimuksessa ilmenee, että slangikäsitykset jakautuvat kahdeksaan eri kategoriaan, jotka pohjautuvat suurelta osin siihen, keitä vastaaja pitää slangin puhujina. Näissä kategorioissa slangi nähdään nuorten helsinkiläisten, vanhojen helsinkiläisten, kaikenikäisten helsinkiläisten, pääkaupunkiseudulla asuvien, kaupungeissa asuvien, tietyllä muulla alueella asuvien, tiettyyn ryhmään kuuluvien tai kaikkien suomalaisten puheena ikään tai asuinpaikkaan katsomatta. Slangin ominaisuuksista vastaajat ovat maininneet selvästi useimmin sanastoon liittyviä piirteitä, kuten lainasanojen runsauden, sanojen muokkaamisen, uudet sanat, sanaston nopean muuttumisen sekä sanojen ymmärtämisen vaikeuden. Äänne- ja muoto-opillisista piirteistä on mainittu sanojen lyhentely, ja prosodisista piirteistä puhetapa, ääntämys, nopeatempoisuus, painotus, rytmi, nuotti sekä helsinkiläinen s. Tutkimuksen mukaan slangi mielletään kaikissa ikäryhmissä vahvimmin nuorten käyttämäksi kielimuodoksi. Vastaajien mukaan slangia käytetään ja kehitetään nuorena, jonka jälkeen pitäydytään kerran opitussa slangissa. Osin tästä syystä eri ikäpolvien slangit mielletään yleensä keskenään erilaisiksi. Kaikissa ikäryhmissä slangiksi mielletään yleisimmin vanhat ruotsalais- ja venäläisperäiset slangisanat. Tutkimuksen perusteella slangin käytöllä ajatellaan olevan identiteettiä luovia ja muita sosiaalisia merkityksiä. Lisäksi slangin käytön katsotaan olevan hyvin tilannesidonnaista. Nuoret vastaajat suhtautuvat slangiin sallivammin kuin muunikäiset vastaajat: heidän vastauksissaan sosiaalisten taustatekijöiden vaikutus slangin käyttöön näyttäytyy pienempänä kuin muunikäisten vastauksissa, ja he sijoittavat slangin muita ikäryhmiä useammin Helsinkiä laajemmalle alueelle eli todennäköisesti mieltävät slangiksi sellaisiakin kielimuotoja, jotka eivät muunikäisten vastaajien mielestä sisälly slangin käsitteeseen. Oman slanginkäyttönsä vastaajat arvioivat keskimäärin varsin vähäiseksi jopa niissä vastaajaryhmissä, joissa slangikäsitys on kaikista väljin. Tämä saattaa viitata siihen, että slangiin suhtaudutaan jokseenkin normatiivisesti eikä oman kielimuodon ajatella vastaavan mahdollista oikean slangin ideaalia. Slangia nimitetään aineistossa varsin usein murteeksi, ja tutkimus tarjoaa viitteitä siihen, että termiä voidaan käyttää yleisnimityksenä puhetavalle. Toisaalta murteen ja slangin suhteesta on myös johdettavissa hypoteesi, jonka mukaan eri-ikäiset vastaajat hahmottavat kielen rakenteen eri tavoin: nuoret vastaajat mainitsevat usein, että esimerkiksi eri murteilla voi olla omat erilliset slanginsa. Muunikäisten vastauksissa slangi näyttäytyy murteiden kanssa rinnakkaisena ilmiönä. Tämä hypoteesi vaatisi kuitenkin lisää tutkimusta, jotta johtopäätökset olisivat mahdollisia.

Murteellisuus, maalaisuus ja miellyttävyys helsinkiläisten kuulemana : Monimenetelmäinen tutkimus lukiolaisten kieliasenteista

Tutkielmassa tarkastellaan helsinkiläislukiolaisten asennoitumista suomen murteisiin ja pääkaupunkiseudun puhekieleen. Teoreettisena viitekehyksenä toimivat sosiaalipsykologinen kieliasennetutkimus ja kansanlingvistiikka. Keskeisin tutkimusmenetelmä tutkielmassa on kuuntelutesti, jonka avulla selvitettiin, miten helsinkiläisnuoret arvioivat kuulemiaan erimurteisia ääninäytteitä ja minne he paikantavat ne. Pääaineistona on 221:n ja lisäaineistona 19 helsinkiläislukiolaisen lomakevastaukset. Lomakkeen avulla vastaajilta kerättiin tietoa ääninäytteisiin liitetyistä assosiaatioista muun muassa asenneskaalojen ja lisäaineistossa avoimien kysymysten avulla. Laajemman aineiston analysoinnissa on hyödynnetty tilastollisia menetelmiä SPSS-ohjelman avulla. Kuuntelutesti koostui yhdeksästä tutkimusta varten äänitetystä puhenäytteestä. Verbal guise -tekniikan mukaisesti kunkin näytteen puhuja puhuu omaa murrettaan, poikkeuksena yksi puhuja, joka tuotti kuuntelutehtävää varten kaksi erimurteista ääninäytettä (matched guise). Kokonaisuutena miellyttävimmäksi arvioitiin helsinkiläisnaisen ja kiiminkiläismiehen ääninäytteet. Lukiolaiset arvioivat siis myönteisimmin ääripäitä: oman asuinalueensa puhetapaa ja murteellista puhetapaa. Kuitenkin toinen Helsinkiin paikannettu puhuja, espoolaisnainen, arvioitiin toiseksi epämiellyttävimmäksi: samalla lailla arvioitiin myös uusimaalaisena pidetyn turkulaismiehen näyte. Nämä epämiellyttävän kuuloisiksi arvioidut puhuivat vastaajien mielestä epäselvästi, mikä vaikutti tilastollisesti merkitsevästi heidän evaluointeihinsa. Matched guise -ääniparista vastaajat pitivät lounaisvälimurteista versiota peräpohjalaisversiota miellyttävämpänä. Tasoittunutta murretta puhuneet sijoitettiin pääasiassa Etelä-Suomeen ja leimallista murretta puhuneet Savoon ja Pohjanmaalle. Kuvaillessaan sanallisesti ääninäytteitä vastaajat kiinnittivät huomiota siihen, kuinka hyvin puhuja suoriutui tehtävästä (kuvasta kertominen), millainen oli hänen tunnetilansa ja kuinka murteellinen hän oli. Murteellisiksi kuvattuja puhujia pidettiin myös maalaisimpina. Helsinkiin paikannettuja puhujia pidettiin murteettomina. Sekä suoraan kysymällä että epäsuorasti kuuntelutestillä tutkien lukiolaisten murreasenteista saadaan samansuuntainen kuva: suurin osa vastaajista suhtautuu melko myönteisesti murteisiin. Sen sijaan suhde pääkaupunkiseutulaiseen puheeseen on ristiriitainen, sillä kuuntelutestin perusteella vastaajat eivät automaattisesti suosi helsinkiläisiksi tunnistamiaan ja puolet heistä pitää slangia leuhkan kuuloisena. Tutkielma antaa tietoa siitä, miten helsinkiläislukiolaiset suhtautuvat kuulemiinsa erilaisiin puhetapoihin. Tämä kuva poikkeaa osin aiempien tutkimusten kuvaamista stereotyyppisistä murreasenteista. Metodisesti tutkimus avartaa käsitystä siitä, miten olennainen merkitys kuulijoille esitetyn äänimateriaalin luonteella on tuloksiin. Murreaineksen ohella asenteisiin vaikuttavat puheen sisällölliset seikat, sekä se, miten selvästi tai epäselvästi puhujan koetaan puhuvan. Menetelmään liittyvistä ongelmista huolimatta kuuntelutehtävän avulla on mahdollista saada tietoa sekä avoimista että alitajuisemmista asenteista eri kielimuotoja kohtaan.

Elämästä autofiktioksi : Lajitradition jäljillä Pirkko Saision romaanisarjassa Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo ja Punainen erokirja

Pirkko Saisio's trilogy Pienin yhteinen jaettava (The Smallest Shared Dividend, 1998), Vastavalo (Against the Light, 2000), and Punainen erokirja (The Red Book of Separation, 2003), depicts the development of a masculine girl who at the end of the trilogy comes out as a homosexual women, a mother, and a writer. The main character is named Pirkko Saisio, and many of the events are picked from Saisio's real life. Nevertheless, the author wants the trilogy to be read as a novel, not a memoir. The present study analyses the generic elements of Saisio s trilogy and contextualizes the narrative identity that Saisio is creating in her fiction. Following Alastair Fowler s theory of genres as types without strict borders and a tendency to hybridity, the trilogy is linked to several genres. Serge Doubrovsky s genre concept of autofiction is the basis for the analysis: it explains the trilogy s borderline identity between autobiography and novel, and designates the main elements that render Saisio s autobiographical narrative into fiction. Both Doubrovsky and Saisio emphasize the role of the unconscious in writing, and at the same time stress the importance of a skilled composition. As well as autofiction, the trilogy is analyzed as a Bildungsroman, a confession and conversion narrative, a coming-out -narrative and a portrait-of-the-artist novel. Each genre is illuminated by its paradigmatic work: Wilhelm Meister s Apprenticeship by Goethe, The Confessions by St. Augustine, and The Well of Loneliness by Radclyffe Hall. The parallelisms between Saisio s trilogy and the typical plots of the genres and thematics of the classics show how the tradition works in Saisio s text. The thematic parallelisms highlight Saisio s concern for the conflicts that occur between an individual and the surrounding society, while the similarities in plots question the autobiographicality of Saisio s narrative but also clarify how Saisio refines the traditional genres. Read in the light of Saisio s trilogy, the classics are shown to have their gender-transgressive elements that the non-normative reader can identify with. Saisio s text also challenges universalizing claims about genre and gender. As a narrative of identity it follows the example of 1970s essentialistic coming-out stories, but at the same time depicts the notion of identity in a manner that manifests postmodern ideas about identity as multiple and ever-transforming. Keywords: autobiographicality, autofiction, identity narrative, genre research, Bildungsroman, conversion narrative, confession, coming-out story, a portrait-of-an-artist novel

Aija ja Meija, Anja ja Minja : Kaksitavuisten ija- ja nja-päätteisten naistennimien yleistyminen ja suosionvaihtelu

Tutkielmassa tarkastellaan kahden etunimityypin yleistymistä ja suosionvaihtelua. Tutkittavat nimityypit ovat kak-sitavuiset ija-päätteiset naisennimet (kuten Eija, Maija ja Raija), joita tutkielmassa kutsutaan Aija-tyypiksi, ja kak-sitavuiset nja-päätteiset naisennimet (kuten Pinja, Ronja ja Tanja), joita kutsutaan Anja-tyypiksi. Tavoitteena on tutkia kahden naisennimityypin syntymistä ja suosiota. Mikä on nimien alkuperä ja onko uuden nimen mallina käytetty mahdollisesti toista, yleistä nimeä? Mitkä nimistä ovat yleistyneet ensimmäisinä ja mitkä nimet ovat jää-neet harvinaisiksi? Milloin ija- ja nja-päätteiset nimet ovat suosituimmillaan, ja miten nimityyppien suosiot ovat vaihdelleet? Tutkimuksen aineisto on saatu Väestörekisterikeskuksen tilastoista, jotka sisältävät tiedot vuonna 1965 elossa ol-leista ja sen jälkeen syntyneistä suomalaisista. Aineistoon on poimittu viisivuotiskausittain vuosilta 1870 1999 kaikki ija- ja nja-loppuiset nimet, jotka on annettu ensimmäisiksi etunimiksi suomenkielisille tytöille. Aineistoon kuuluu myös vastaavat tiedot yksittäisiltä vuosilta 2000 2009. Lisäksi työssä tukeudutaan monin paikoin Väestö-rekisterikeskuksen nimipalveluun, joka on Väestörekisterikeskuksen internetsivuilla toimiva hakupalvelu. Aineisto sisältää yhteensä 46 Aija-tyypin nimeä ja 66 Anja-tyypin nimeä. Työn tutkimusmetodi on kvantitatiivinen: etunimi-tyyppien yleistymistä selvitetään ja kuvataan taulukoiden ja kaavioiden avulla. Työssä hyödynnetään soveltuvin osin innovaatiotutkimuksen teorioita ja tilastotieteen menetelmiä. Sekä (K)+V+ija että (K)+V+nja ovat nimimuotteja. Niiden mukaan on helppo muodostaa uusia nimiä, jotka yleen-sä ongelmitta tunnistetaan (naisten)nimiksi. Alun perin nämä muotit on tunnettu lähinnä lempinimimuotteina, jotka todennäköisesti ovat alkujaan lainaa. Myöhemmin Aija- ja Anja-tyypin nimiä on alettu antaa myös virallisiksi ni-miksi, ja viimeistään 1900-luvun alusta lähtien tämän mallin mukaisilla nimillä on ollut kiistatta virallisen etuni-men asema. Tutkielmassa osoitetaan, että tutkittavat etunimityypit ovat kuuluneet etunimistöön jo 1800-luvun puolella. Monet Aija-tyypin nimet yleistyvät 1900-luvun alussa ja ovat yleisimmillään 1900-luvun puolivälissä. Suosionhuipun aikana ija-päätteisen nimen saa keskimäärin useampi kuin joka kymmenes tyttö. Anja-tyypillä ei ole yhtä selkeää suosionhuippua, vaan tyyppi on tasaisen suosittu 1900-luvun ajan. 2000-luvulla Anja-tyyppi on selvästi Aija-tyyppiä suositumpi. Etunimien suosionvaihtelututkimuksissa on tähän asti tukeuduttu prosenttilukuihin: mitä suuremman osuuden vuo-sittain syntyneistä lapsista kunkin nimen haltijat muodostavat, sitä suositumpi nimi on. Tutkielmassa kyseenalaiste-taan näin yksiselitteinen nimen suosion määritelmä. Vuosittain annettujen erilaisten nimien määrä on kasvanut merkittävästi 1900-luvun puolivälistä lähtien. Samalla valikoima, josta nimet valitaan, on kasvanut. Tämä suuri muutos nimenannossa pitäisi ottaa huomioon etunimien suosionvaihtelututkimuksissa. Vuoden yleisimmin valittu nimi 2000-luvulla ei voi saada yhtä suurta prosenttiosuutta kuin vuoden kärkinimi 1950-luvulla, mutta se ei välttä-mättä tee nimestä vähemmän suosittua.

Therapeutic work with the present moment: A conversation analytical study of guidance into immediacy

Therapeutic work with the client’s present moment experience in existential therapy was studied by means of conversation analysis. Using publicly available video recordings of therapy sessions as data, an existential therapist’s practice of guiding a client into immediacy, or refocusing the talk on a client’s immediate experience, was described and compared with a therapist’s corresponding action in cognitive therapy. The study contributes to the description of interactional practice of existential therapy, and involves the first application of conversation analysis to a comparative study of psychotherapy process. The potential utility of this approach and the clinical and empirical implications of the present findings are discussed.

Therapeutic change in interaction

A process of change within a single case of cognitive-constructivist therapy is analyzed by means of conversation analysis (CA). The focus is on a process of change in the sequences of interaction, which consist of the therapist’s conclusion and the patient’s response to it. In the conclusions, the therapist investigates and challenges the patient’s tendency to transform her feelings of disappointment and anger into self-blame. Over the course of the therapy, the patient’s responses to these conclusions are recast: from the patient first rejecting the conclusion, to then being ambivalent, and finally to agreeing with the therapist. On the basis of this case study, we suggest that an analysis that focuses on sequences of talk that are interactionally similar offers a sensitive method to investigate the manifestation of therapeutic change. It is suggested that this line of research can complement assimilation analysis and other methods of analyzing changes in a client’s talk.

After interpretation.

Using 58 audio recorded sessions of psychoanalysis (coming from two analysts and three patients) as data and conversation analysis as method, this paper shows how psychoanalysts deal with patients’ responses to interpretations. After the analyst offers an interpretation, the patient responds: at that point (in the “third position”), the analysts recurrently modify the tenor of the description from what it was in the patients’ responses. They intensify the emotional valence of the description, or they reveal layers of the patients’ experience other than those that the patient reported. Both are usually accomplished in an implicit, non-marked way, and they discreetly index possible opportunities for the patients to modify their understandings of the initial interpretation. Although the patients usually do not fully endorse these modifications, the data available suggests that during the sessions that follow, the participants do work with the aspects of patients’ experience that the analyst highlighted. In discussion, it is suggested that actions that the psychoanalysts produce in therapy, such as choices of turn design in third position, may be informed by working understanding of the minds and mental conflicts of individual patients, alongside the more general therapeutic model of mind they hold to.

Zorros märke : Manligt identitetsbygge i Per Pettersons roman "Jeg forbanner tidens elv"

Avhandlingens syfte är att belysa hur porträtten av jagberättaren Arvid och hans mor växer fram i Per Pettersons roman Jeg forbanner tidens elv. Det paradigm jag utgår ifrån är det psykoanalytiska. Förutom texter av Sigmund Freud och Jacques Lacan stöder jag mig på texter av Peter Brooks och Terry Eagleton. För en tolkning av Arvids sätt att berätta sin historia använder jag mig av James Phelans tankar kring den opålitliga berättaren . Analysen bygger på en närläsning av romanen och några av de intertexter som förekommer i den. Av dessa är särskilt myten om kung Oidipus samt berättelsen om Zorro centrala för förståelsen av Arvids personlighet och hur den manliga identiteten byggs. Andra centrala intertexter som granskas närmare är Erich Maria Remarques roman Triumfbågen och Somerset Maughams roman Den vassa eggen. Porträttet av mor belyses indirekt via den funktion hon har i Arvids berättelse. Arvids porträtt analyseras ur två olika perspektiv. I uppsatsens första del, Romanbygget , undersöker jag hur romanen är uppbyggd och hur bilden av Arvid formas genom vad han berättar om sin mor, sitt liv, sin bakgrund och sina uppväxtår. Det perspektiv som Konung Oidipus i Freuds tolkning av det antika dramat ger, lyfter, som en nyckel in i romanen, fram dynamiken mellan Arvid, mor och den övriga familjen. I romanen dödas far i psykisk bemärkelse, han blir medvetet föraktad och förbisedd som manlig förebild och identifikationsobjekt. Arvids fixering vid mor gör att han ser sig själv med hennes ögon. Också bröderna får sin gestalt som rivaler i kampen om mor. I ljuset av den oidipala problematiken framhåller jag Arvids olösta relation till familjemedlemmarna som den avgörande orsaken till Arvids misslyckanden i livet och hans oförmåga att forma en fungerande och stabil vuxenidentitet. Men jag föreslår också en tidig, omedveten fadersidentifikation, symboliserad av Zorro och Zorros magiska märke, som i sublimeringen eventuellt finner sin lösning i en dröm om att bli författare. I uppsatsens andra del Berättarrösten undersöker jag Arvids sätt att berätta utgående ifrån Phelans tankar kring den opålitliga berättaren . Jag analyserar några centrala avsnitt i romanen med avseende på hur berättarröstens och den implicita författarens framställningar överensstämmer eller skiljer sig ifrån varandra. I min läsning är Arvid en komplext pålitlig och opålitlig berättare. Arvid framhåller i sin berättelse och i sina återblickar ett tillrättalagt och i någon mån förskönat porträtt av sig själv, en livslögn vars upplösning enligt min mening antyds i de avslutande kapitlen. För min förståelse av psykoanalysens teori och hur den kan tillämpas i litteraturforskningen är Ludwig Wittgensteins tankar om bildens användning centrala. I avsnittet om Zorro tar jag kortfattat upp frågan hur psykoanalytisk litteraturtolkning kan leda vilse i form av övertolkning, det vill säga att analysen övergår i fantasi. En annan möjlig felkälla som jag lyfter fram i analysen är att romanen tolkas av en svenskspråkig läsare som eventuellt läser in andra nyanser i den norska texten, än vad författaren avsett. Jag tar också upp frågan om Arvid i Pettersons tidigare produktion och huruvida det är frågan om en fortgående berättelse om Arvid Jansen under olika livsbetingelser. Mitt intryck är att det inte är fråga om ett enhetligt personporträtt utan olika frågeställningar som modelleras ur samma material.

Finlandismer i fokus : Finlandssvenska studerandes syn på ett urval finlandismer och allmänsvenska ord och uttryck

Syftet med studien är att undersöka sydfinlandssvenska högskolestuderandes kännedom om och inställning till ett urval finlandssvenska ord och uttryck samt till dessa ords allmänsvenska motsvarigheter. För att undersöka detta har jag gjort en enkätundersökning bland svenskspråkiga högskolestuderande i Helsingfors. Jag undersöker i vilken utsträckning informanterna använder finlandssvenska ord och uttryck och i vilken utsträckning allmänsvenska. Jag undersöker även vilka finlandssvenska ord och uttryck de använder mest och vilka minst, samt vilka allmänsvenska ord och uttryck de använder mest och vilka minst. Dessutom undersöker jag om informanternas språkliga bakgrund har ett samband med deras kännedom om och användning av finlandssvenska respektive allmänsvenska ord och uttryck. Avsikten med den här undersökningen är att öka kunskapen om hur unga finlandssvenskar förhåller sig till sin finlandssvenska varietet samt till den allmänsvenska varieteten som de i vuxen ålder förutsätts behärska åtminstone i någon mån. Idén till enkätundersökningen kommer från Margareta Södergårds och Sofie Tjärus studie Blivande barnträdgårdslärares syn på finlandismer (2008). Urvalet finlandismer kommer från en mindre undersökning Goda och onda finlandismer som Mikael Reuter (2004) har gjort bland en grupp finlandssvenska och sverigesvenska språkvårdare. Sammanlagt ingår 55 finlandismer av olika slag i enkäten. För varje finlandism finns det även en eller fler allmänsvenska motsvarigheter och sammanlagt ingår därför 122 ord och uttryck i enkäten. Mina informanter är 162 studerande vid två svenska högskolor i Helsingfors. För att få reda på relevanta bakgrundsfakta om informanterna har jag använt samma formulär som Therese Leinonen i Svenskan i Finland ett språk i kläm? (Leinonen & Tandefelt 2000). Jag har utgående från informanternas generella språkanvändning delat in dem i tre grupper. En grupp vars vardag är finskdominerad, en vars vardag är svenskdominerad och en vars vardag utspelar sig till ungefär lika stor del på svenska som på finska. Undersökningen är kvantitativ och för att behandla materialet har statistikprogrammet SPSS använts. Studien visar att informanterna förhåller sig rätt lika till finlandismerna och de allmänsvenska orden och uttrycken. De känner ungefär lika bra till de finlandssvenska och de allmänsvenska orden och uttrycken, men de prefererar ändå i viss mån finlandismerna framför de allmänsvenska orden och uttrycken. Mina informanter förefaller i viss mån vara mer accepterande mot finskpåverkade finlandismer än vad Reuters (2004) informanter är, och de förhåller sig mindre positiva till metaforiska uttryck än vad Reuters informanter gör. Informanter med en svenskspråkig vardag verkar använda allmänsvenska ord och uttryck i högre utsträckning än vad informanterna med en finskspråkig vardag gör. Resultaten tyder dessutom på att informanterna med en svenskspråkig vardag också känner till fler allmänsvenska ord och uttryck även om de inte alltid själva är beredda att använda dem. Studien visar även att informanter med en svenskspråkig vardag använder en del metaforiska uttryck mer än vad informanterna med en finskspråkig vardag gör. Det är överlag tydligt att undersökningens informanter, finlandssvenska högskolestuderande från södra Finland, varken har en speciellt stor kännedom om metaforiska uttryck eller en speciellt positiv inställning till dessa. Bristande behärskning av metaforiska uttryck, idiom och kollokationer kan ses som ett första steg mot språkförlust och sett ur den synvinkeln är resultatet oroväckande. Det stärker den rådande uppfattningen att allt inte står helt rätt till med den svenska språkbehärskningen bland unga finlandssvenskar.

Itsekorjaus huumorin keinona verkkokeskustelussa

Tutkielmassa tarkastellaan itsekorjausta huumorin ja vitsailun keinona kahdenkeskisessä verkkokeskustelussa. Keskustelut käydään Messenger-pikaviestinohjelmassa, jossa keskustelijat voivat lähettää toisilleen kirjoitettuja viestejä ja olla reaaliaikaisesti vuorovaikutuksessa keskenään. Aineisto on vuosilta 2004 - 2010; kooltaan se on 25088 kilotavua (noin 2531,5 sivua tekstinkäsittelyohjelmalla kirjoitettua tekstiä). Informantteja on viisi, ja he ovat ystäviä keskenään, jolloin keskustelu on hyvin reaaliaikaista, spontaania ja vitsailevaa. Aineisto sisältää 71 tapausta, joissa itsekorjausta käytetään huumorin keinona. Tutkimusaihetta lähestytään keskustelunanalyyttisen metodin avulla. Vaikka se on puhutun kielen tutkimukseen kehitetty analyysiväline, sitä voidaan soveltaa myös verkkokeskustelun tarkastelemiseen. Keskustelunanalyyttisin keinoin pystytään selvittämään, millä keinoin keskustelijat korjaavat tahattomia kirjoitusvirheitä ja tarkoituksella väärin kirjoitettuja muotoja tai vuoroja, kun ne osallistuvat huumorin luomiseen. Tutkimus osoittaa, kuinka jo tahattoman kirjoitusvirheen tekeminen huvittaa keskustelijoita etenkin silloin, kun sanasta tulee suomen kielessä tuntematon, jolloin sen humoristisuus ei voi perustua sen merkitykseen. Lyöntivirheen seurauksena syntynyt sana voi myös olla kontekstiinsa sopimaton, minkä vuoksi se huvittaa keskustelijoita. Kirjoitusvirheellistä muotoa saatetaan käyttää lisäksi tarkoituksella myöhemmin keskustelussa huumorin keinona. Sormen lipsahdukset korjataan usein lähettämällä korvaava muoto keskusteluun ilman puhutussa keskustelussa korjausta ennakoivaa ainesta (esim. sanan katkaisu, tauko tai partikkeli eiku, tai ja siis), minkä mahdollistaa verkkokeskustelun kirjoitettu muoto: korjauksen kohde voidaan havaita aikaisemmasta näkyvissä olevasta keskustelusta. Mahdollinen korjausta implikoiva partikkeli sijoittuu esiintyessään usein vasta korjaavan aineksen jälkeen. Toisin kuin tahattomia virheitä korjattaessa, tarkoituksella väärin kirjoitettujen vitsailevien muotojen korjaus voidaan ennakoida partikkeleilla eiku tai tai, jotka osoittavat korjattavan sanan tai rakenteen sopimattomuuden kontekstiin. Humoristisuus perustuu väärän ja korjaavan muodon rinnastamiseen, ja usein ne ovatkin esimerkiksi samassa sijamuodossa tai saman verbin eri persoonamuotoja, ja niillä voidaan viitata leikkisästi samaan tarkoitteeseen. Tahallisella väärinkirjoituksella saatetaan vitsailla niin keskustelun alussa kuin missä kohtaa keskustelua ja minkälaisessa toiminnassa tahansa (esim. ehdotuksessa, kannanotossa ja ymmärrysehdokkaassa) lukuun ottamatta keskustelun lopetuksia. Keskustelija voi kumota ja osoittaa edeltävän vuoronsa olleen vitsi myös kiteytyneellä ilmauksella noei, joka on aineistossa eniten käytetty korjauskeino: se esiintyy 39 kertaa kaikista 71 tapauksesta. Ilmaus näyttää olevan erityisen käyttökelpoinen korjaustapa lyhyen muotonsa vuoksi, sillä se on nopea kirjoittaa humoristiseksi tarkoitetun viestin jälkeen vaikkakin keskustelija haluaa ensin tarkoituksella esittää olevansa jossain määrin vakavissaan korjattavassa viestissään. Noei tekee korjauksen yksin eikä tarvitse seurakseen korjaavaa ainesta, mutta toisen lausuman kanssa esiintyessään ilmaus voi kumota laajemmankin jakson edeltävästä keskustelusta. Noei:llä tehty korjaus voi kohdistua myös keskustelun moodiin, jonka ilmaus saattaa siirtää humoristiseksi tai vakavaksi.

Yhteisestä toiminnasta yhteiseen kieleen : keskustelunanalyyttinen tutkimus toisen kielen oppimisesta kielikylpypäiväkodin arkitilanteissa

This dissertation examines how Finnish-speaking children learn Swedish in an immersion kindergarten where the method of Canadian immersion is used. Within the framework of conversation analysis, this study explores how second language learning is situated in interaction and evidenced in the participants´ verbal and non-verbal behavior. The database consists of 40 hours of videotaped data collected in naturally occurring situations in a group of 15 four-year-old children during the first two years of their immersion. Due to the immersion method, all the children share the same L1, in this case Finnish, and the teachers understand Finnish. However, they speak only Swedish to the children in all situations and Swedish is learned in interaction without formal teaching. The aim of the study is to discover how the children´s second language competence gradually increases when they participate in interaction with the Swedish-speaking teachers. The study also sheds light on the methodological question of how second language learning can be analyzed with the method of conversation analysis. The focus is on showing how the second language is learned in interaction, especially on how learning is achieved collaboratively. In this study, the emerging second language competence is explored by investigating how the children show understanding of the teachers´ non-verbal and verbal actions during the first and the second semester of the immersion. The children´s use of Swedish is analyzed by investigating how they recycle lexical items and later even syntactic structures from the teachers´ Swedish turns. The results show that the teachers´ actions are largely understood by the children even at the beginning of the immersion. The analyzes of the children´s responsive turns reveal that they interpret the teachers´ turns on the basis of non-verbal cues at first. Especially at the beginning of the immersion, the participants orient to the progress of interaction and not to problems in understanding. Even in situations where the next actions show that the children do not understand what is said, they tend to display understanding rather than non-understanding. This behavior changes, however, when the children´s competence in their second language increases. At the second semester, the children both show understanding of the teachers´ verbal turns and also display their non-understanding by initiating repair when they do not understand. Understanding of the teachers´ verbal turns, including their syntactic structure, is manifested in the ways the children tie their turns to the teachers´ turns. Recycling, on the other hand, proves to be the way by which the children start to speak the second language. In this study, the children´s common L1 is evidenced to be an important resource in interaction. It allows the children to participate in their individual ways and to share their experiences both with each other and with the teachers. It also enables them to co-construct conversations that lead to collaborative learning. Moreover, the uninhibited use of L1 proves to be an important analytic tool that makes the immersion data especially fruitful for conversation analytic research on second language learning, since the children´s interpretations of the second language are in evidence even when they do not speak the second language.

Sanomattakin selvää? : "Ja", "mutta" ja "että" puheenvuoron lopussa

This study describes the use of utterances ending in the conjunctions "ja" (‘and’), "mutta" (‘but’) or "että" (‘that’/‘so’) in Finnish conversation. It argues that in spoken interaction, these conjunctions are not only used as linking elements but also as final elements in interactional and linguistic units. In contrast to more traditional views, the study shows that final conjunctions do not always indicate incompleteness or project continuation, but that they can also form recognizable points for turn-transition. In these contexts they can be reanalyzed as final particles that leave some aspect of the turn implicit. The data for the study consist of audio-taped telephone conversations and videotaped service encounters. Situated within the framework of conversation analysis and interactional linguistics, the study discusses the interactional uses of conjunction-final turns and their recognizability as possibly complete units in talk-in-interaction. The analysis of conjunction-final utterances focuses on 1) participant orientation, and 2) their recurrent contexts of use. The results show that the recipients of conjunction-final utterances often treat them as sufficient and complete in their contexts by displaying understanding or agreement. When the same speaker continues after a pause, it is not always clear that the continuation was "planned" in advance; it can also be reactive to lack of expected uptake. In these cases, a turn can be analyzed as potentially complete even if the same speaker decides to continue after a pause. In the light of these observations, the study confirms the incremental nature of spoken language. All the final conjunctions under examination have recurrent and recognizable contexts of use. Most typically, a conjunction-final utterance is produced in the service of some earlier claim by the same speaker. The conjunction-final utterance may 1) specify the earlier claim with a detailing list ("ja"), 2) legitimize it by presenting grounds ("että") or 3) partly back down from it by making a concession ("mutta"). Together with the earlier claim, conjunction-final utterances form recognizable discourse patterns that are used for argumentative purposes. In these contexts, conjunctions are used to relinquish the floor instead of functioning as turn-holding devices. In conclusion, the study discusses the emergence of conjunctions as final particles – how their development can be explained. Conjunction-type final particles emerge from recurring situations in which the future course of the conjunction-final turn-so-far is clear enough to remain unsaid, to be left to inference. More specifically, this ability to leave something to inference often lies in the fixed discourse patterns that are conventionalized and predictable and thus reducible.

Finlandssvenska åsikter om och attityder till modern språkpåverkan

The study describes and analyzes Finland Swedes attitudes to modern-day linguistic influence, the relationship between informants explicitly reported views and the implicit attitudes they express towards language influence. The methods are primarily sociolinguistic. For the analysis of opinions and attitudes I have further developed and tested a new tool in attitude research. With statistical correlation analysis of data collected through a quantitative survey I describe the views that Swedish-language Finns (N=500) report on the influence of English, on imports, and on domain loss. With experimental matchedguise techniques, I study Finland-Swedes (N=600) subconscious reactions to English imports in spoken text. My results show that the subconscious reactions in some respects differ markedly from the views informants explicitly report that they have: informants respond that they would like English words that come into Swedish to be replaced by Swedish replacement words, but in a matched-guise test on their subconscious attitudes, the informants consider English words in a Swedish context to have a positive effect. The topic is further dealt with in interviews where I examine 36 informants implicit attitudes through interactional sociolinguistic analyses. This study comes close to pragmatic discourse analysis in its focus on pragmatic particles and modality. The study makes a rather strict distinction between explicitly expressed opinions and implicit, subconscious attitudes. The quantitative analyses suggest that the opinions we express can be tied to the explicit in language. The outcome of the matched-guise test shows that it is furthermore possible to find subconscious, implicit attitudes that people in actual situations rely on when they make decisions. The discourse analysis finds many subconscious signals, but it also shows that the signals arise in interaction with one s interlocutor, the situation, and the norms in the society. To account for this I have introduced the concept of socioconscious attitude. Socioconscious attitudes reflect not only the traditions and values the utterer grew up with, but also the speaker s relation to the social situation (s)he takes part in.

Päivikin sadusta Metsolan lapsiin : Aili Somersalon lastenkirjojen nimistö 1910-luvulta 1950-luvulle

Tutkielmassa selvitetään, millaiset piirteet ovat tyypillisiä Aili Somersalon kirjoittamien satuteosten nimistölle. Tarkasteltavana on 274 nimeä, jotka on poimittu kymmenestä Somersalon vuosina 1918 1951 julkaistusta lastenkirjasta. Nimiaineisto on jaettu kuuteen eri kategoriaan: ihmisten nimiin, eläinten nimiin, kuvitteellisiin nimiin, fantastisten satuolentojen nimiin, paikannimiin ja lainanimiin. Tutkielmassa keskitytään nimien rakenteellisten piirteiden ja funktioiden erittelyyn. Tämän lisäksi pohditaan, kuinka nimet ovat motivoituneet ja muuttuuko kirjailijan nimenanto vuosikymmenten aikana. Tutkielmassa sivutaan myös nimen ja nimityksen välistä rajaa sekä kyseenalaistetaan iso alkukirjain proprin tunnusmerkkinä kaunokirjallisessa kontekstissa. Aineiston nimille tyypillisiä rakenteellisia piirteitä ovat yksinimisyys, yhdysnimirakenne ja nimien kaksiosaisuus, appellatiivisuus ja adjektiivien esiintyminen nimenä tai nimenosana, johtimien käyttö sekä erilaiset äänteelliset piirteet. Nimen perustehtävän, identifioinnin, lisäksi aineiston nimet pyrkivät kuvailemaan, luokittelemaan ja lokalisoimaan tarkoitteitaan. Vuosikymmenten aikana teosten nimimäärä kasvaa maltillisesti. Teosten sisältämissä konventionaalisissa nimissä näkyy kulloisenkin vuosikymmenen nimimuoti. Merkillepantavaa on myös teoksissa esiintyvä hahmojen samanimisyys. Mielenkiintoisen lisän analyysiin tuovat aineiston lainanimet, jotka ovat peräisin paitsi universaalista satuperinteestä, myös suomalaisesta kansanmytologiasta ja Kalevalasta. Kansallisromanttisuus näkyy myös teoksiin valikoituneissa konventionaalisissa nimissä, joista suuri osa on omakielisiä. Kirjailija on lainannut teoksiinsa nimiä myös omasta elämänpiiristään. Somersalon nimenmuodostus nojaa vahvasti leksikkoon. Aineiston nimien ja nimitysten välinen raja ei ole yksiselitteinen, ja aineiston voikin luonnehtia koostuvan nimityksen kaltaisista nimistä ja nimen kaltaisista nimityksistä. Kaiken kaikkiaan aineiston nimet ovat hyvin informatiivisia, tarkoitteen fyysisiä tai mentaalisia ominaisuuksia kuvailevia, ja toimivat olennaisena osana tarinankerrontaa. Nimet kielivät kirjailijan kannattamasta ideologiasta, ja kytkeytyvät siten myös reaalimaailmaan. Vaikka kirjailijan nimenanto on osin huolimatonta, on se silti selvästi harkittua. Aili Somersalon luoma nimimaisema on omalakinen ja tunnistettava.

Toisia todellisuuksia, murtumia kielessä ja subjektissa : Mielen sairaus ja kirjoittaminen terapiana Maria Vaaran omaelämäkerrallisessa tuotannossa

Tutkielmassa käsitellään Maria Vaaran (1931 1992) omaelämäkerrallista teossarjaa sekä Vaaran kirjoittamisen terapeuttisia funktioita. Teoksissaan Vaara kuvaa parantumistaan skitsofreniaksi luokitellusta psyykkisestä sairaudesta ja masennuksesta luovan kirjoittamisen sekä psykoterapian avulla. Vaaran kirjoitus lähestyy psykoanalyyttisia teorioita kirjoittamisen terapeuttisista vaikutuksista, mutta myös jälkistrukturalistisia näkemyksiä tekstistä prosessinalaisena, kumouksellisena käytäntönä. Tutkielman keskeiset teoriat tulevat psykoanalyytikko, kielitieteilijä Julia Kristevalta sekä psykoanalyyttisesta ja jälkistrukturalistisesta perinteestä, ja näiden teoreettisten lähestymistapojen avulla tarkastellaan omaelämäkerrallisen kirjoittamisen, subjektiuden sekä kielen ja kirjoittamisen toisiinsa limittyviä teemoja Vaaran tuotannossa. Vaaran omaelämäkerrallinen kirjoittaminen paljastuu tutkielmassa yhtäaikaisesti subjektiutta eheyttäväksi ja hajottavaksi toiminnaksi. Vaaran teokset osoittavat, miten minuus rakentuu erilaisten samastumisten ja erottautumisten kautta, psykoottisten kuvitelmien, hallusinaatioiden ja paranoidien kuvitelmien täyttäessä tekstin. Kirjoittaminen kohtaa ongelman merkityksen epäyhtenevyydestä: siitä, ettei sanoilla koskaan voida täysin tavoittaa omia psykofyysisia kokemuksia tai välittää niitä toisille ihmisille. Kuitenkin Vaaran teosten Maria kirjoittaa kaiken aikaa ja luo kokemuksellisia suhteita toisiin. Mielikuvitus, kirjallisuus ja kirjoittaminen muodostavat avoimen psyykkisen tilan, jossa minuutta voidaan rakentaa. Kirjoittaminen osoittautuu lopulta käytännöksi, jossa esteettinen, terapeuttinen ja eettinen nivoutuvat yhteen. Vaaran teosten Marian harjoittama minuuden analyysi tarjoaa mahdollisuuksia käsitellä vierauden ja toiseuden ilmenemistä omassa itsessä ilmiö, joka Julia Kristevan mukaan mahdollistaa myös niiden todellisten toisten ymmärtämisen, joiden parissa elämme. Vaaran teokset kyseenalaistavat jaottelun terveisiin ja sairaisiin , ne rikkovat toden ja fiktion välisiä rajoja ja käsitystä minuudesta yhtenä ja eheänä. Vaaran tuotanto ei olekaan ainoastaan kuvaus skitsofreniasta ja sen kielestä, vaan siitä, miten minuus ja ilmaisu ylipäänsä rakentuvat suhteessa toisiin ja miten psyykkinen elämä on riippuvaista avoimuudesta erilaisille katkoksille ja murtumille.