Kansainväliset sanktiot – kauniita sanoja vai harkittuja tekoja? Miksi kansainväliset sanktiot eivät toimi - esimerkkimaina Rhodesia, Etelä-Afrikka ja Zimbabwe.

Tutkin Pro Gradu – tutkielmassani kansainvälisen yhteisön toimeenpanemien sanktioiden ongelmallisuutta, niiden toimivuuden näkökulmasta. Aiempien tapausten valossa, sanktioiden suurimpana kärsijänä on usein nähty olevan siviiliväestö. Sanktioista huolimatta ne henkilöt ja ryhmät joiden katsotaan ollen vastuussa tilanteesta, ovat kuitenkin kyenneet jatkamaan toimintaansa. Sanktio-keskustelua onkin jakanut suhtautuminen sanktioiden hyödyllisyyteen, ennen kaikkea siihen miksi niitä käytetään kun ne eivät toimi. Pyrin työlläni osallistumaan kyseiseen keskusteluun kansainvälisten suhteiden tutkimuksen näkökulmasta. Aikaisemmin akateemista keskustelua on käyty pitkälti oikeudellisesta sekä taloudellisesta näkökulmasta. Työ on teoriasidonnainen tutkimus, jossa vertailevan tapaustutkimuksen keinoin haetaan teorioista tukea esimerkkitapausten käsittelyyn sekä johtopäätöksien tulkintaan. Tutkimuskysymystä lähestytään ensiksi aihepiirin teoreettisen sisällön esittelyllä, jonka jälkeen sitä sovelletaan kolmeen esimerkkitapaukseen. Esimerkkitapaukset ovat Rhodesia, Etelä-Afrikka ja Zimbabwe. Maat on valittu niiden sanktioihin johtaneiden olosuhteiden samankaltaisuuden vuoksi. Zimbabwe on lisäksi esimerkki sanktioissa ja niiden käytössä tapahtuneesta muutoksesta. Muutos on ollut siirtyminen kokonaisvaltaisista sanktioista kohdennettuihin sanktioihin. Teoreettisena viitekehyksenä työssä on toimijoiden rationaalinen toiminta, jonka lähtökohtana ovat heidät omat intressit. Kyseinen toiminta myötävaikuttaa osaltaan sanktioiden toimimattomuuteen, toimijoiden suhteuttaessa aina oman toimintansa muiden toimintaan. Sanktiokeskustelun sijoittumista tieteellisessä keskustelussa selvennän regiimiteorian avulla. Sanktioiden eri osapuolten toimintaa pyrin vuorostaan tuomaan esille rationaalisen valinnan teorian, eritoten peliteorian, avulla. Mainitun lisäksi tuon esille myös poliittisen päätöksenteon epävarmuuden, sekä sen vaikutukset osapuolten toimintamalleihin. Hypoteesina tutkimukselle on, että sanktioita lähettävien maiden keskinäisen yhteistyön heikkous sekä niiden omat kansalliset intressit vaikeuttavat sanktioiden toimintaa. Lähteinä työssä on käytetty julkisia lähteitä, jotka käsittelevät aihepiirin yleistä sekä teoreettista keskustelua. Esimerkkitapauksissa on käytetty myös julkisia lähteitä, sekä aikalaiskirjoituksia. Viimeksi mainitun taustalla on kahden esimerkkitapauksen, Rhodesian ja Etelä-Afrikan, historiallinen näkökulma. Kolmen esimerkkitapauksen kautta, tutkielmassani vahvistuu siinä esitetty hypoteesi. Tämän mukaan sanktioiden toimintaa vaikeuttavat sanktiota lähettävien maiden keskinäisen yhteistyön puute sekä niiden kansalliset intressit. Yhtä lailla sanktioitavat maat ovat sanktioprosessien hitaudesta johtuen kyenneet ennakoimaan ja varautumaan tuleviin muutoksiin. Esimerkkitapauksista Rhodesian ja Etelä-Afrikan kohdalla halutun muutoksen taustalla voidaan katsoa olleen pääasiallisesti muut tekijät kuin sanktiot. Zimbabwen osalta voidaan vuorostaan todeta, että siinä missä kokonaisvaltaiset sanktiot eivät toimineet Etelä-Afrikan ja Rhodesian tapauksissa halutulla tavalla, kohdennetut sanktiot ovat olleet yhtä lailla ongelmallisia. Esimerkkitapausten tuloksista ei voida vetää vedenpitäviä johtopäätöksiä joilla kyettäisiin arvioimaan tai ennustamaan sanktioiden toimivuutta kokonaisvaltaisemmin. Syynä on kansainvälisten sanktio-tapausten yksilöllisyys sekä sanktioiden käytön kiistanalaisuus kansainvälisessä politiikassa.

Pilkahduksia Pilkkeestä – tutkimus ikääntyvien päihteidenkäyttäjien päivätoimintaryhmistä

Tutkimuskohteenani ovat Helsingin Diakonissalaitoksen Pilke-projektin päivätoimintaryhmät ikääntyville päihteidenkäyttäjille. Helsingin Diakonissalaitoksen Pilke-projekti on osa Sininauhaliiton Liika on aina liikaa – ikääntyminen ja alkoholi -hanketta ja sitä rahoittaa Raha-automaattiyhdistys. Idea tutkimuksen tekoon nousi Liika on aina liikaa – ikääntyminen ja alkoholi -hankkeen tutkimustarpeiden myötä, tarpeesta saada kuuluviin yhden osahankkeen asiakkaiden ääni ja nostaa esiin heidän näkemyksensä ja kokemuksensa ryhmätoiminnasta, johon he osallistuvat, ja jota ei ole tutkittu vielä. Yhtenä perusteluna tutkimuksen tekemiselle on myös se, että aihe on uusi ja sitä ei ole juurikaan tutkittu. Tutkimusotteeni on etnografinen. Olen havainnoinut kolmea, Helsingin Diakonissalaitoksen eri tiloissa kokoontuvaa Pilke-ryhmää reilun puolen vuoden ajan. Tämän lisäksi olen haastatellut ryhmien jäseniä ryhmähaastattelun keinoin. Tutkimusnäkökulmaani olen laajentanut koskemaan myös ohjaajien työtä, koska pidän heidän työnsä näkyväksi tekemistä tärkeänä. Analyysissä yhdistän etnografisen aineiston temaattista luentaa ja diskurssianalyyttisempää otetta kiinnittäen huomiota puheella tuotettuihin ja puheen tuottamiin merkityksiin, vuorovaikutukseen keskustelijoiden välillä sekä identiteetin rakentumiseen puheessa. Tutkimuksessa pyrin kuvaamaan ja ymmärtämään ikääntyvien päihteidenkäyttäjien ryhmätoimintaa ja sen merkitystä ikääntyville sekä sitä, miten ryhmään löydytään. Ryhmähaastatteluissa kiinnostukseni kohdistuu etenkin siihen, miten ikääntyvät kokevat Pilke-ryhmätoiminnan ja millaisia määrittelyjä he itsestään ja suhteestaan ryhmätoimintaan tai alkoholiin antavat. Tuon esiin myös sitä, millaisiin haasteisiin tutkija voi törmätä tutkiessa ikääntyneitä päihteidenkäyttäjiä. Pohdin esimerkiksi afaattisesti puhuvien ihmisten haastattelemista ryhmähaastattelun keinoin sekä miksi havainnointi on mielestäni hyvä tapa tutkia ikääntyneitä päihteidenkäyttäjiä. Tulo Pilkkeeseen alkaa etsivästä työstä. Verkostojen yhteistyöllä ryhmiin päätyvät sellaiset ikääntyvät, joista suurin osa ei olisi kotonaan aktiivisten eläkeläisten harrastuspiireissä, koska niissä ei ole totuttu käymään ja sosiaalinen elämä on rajoittunut esimerkiksi lähiöravintolaan. Puhutaan haastavanakin pidetystä vähemmistöstä ikääntyneiden joukossa. Alkoholia on käytetty jo pitkään, tai sitä on ryhdytty käyttämään runsaasti vasta iäkkäänä. Pilkkeeseen löytyvistä ikääntyvistä varsin suuri osa kuitenkin kiinnittyy ryhmään. Tähän syynä ovat uusien ihmiskontaktien saamisen tärkeys, ohjaajien persoona, keskustelumahdollisuus ja mahdollisuus tehdä käsillä jotain, mitä kenties ei koskaan tulisi kotona tehtyä. Kynnys osallistumiseen on matala ja vaatimuksia elämäntapoja muuttamiselle ei ole. Pilkkeen merkitys siihen osallistuville on tulosteni mukaan suuri. Pilke katkaisee usein yksinäiseksikin koettua arkea ja muut ryhmässä käyvät koetaan tärkeiksi. Pilke tarjoaa mahdollisuuden jakaa ajatuksiaan ja omaa elämäntarinaansa. Huumori kantaa Pilke-tapaamisia. Myös käsillä tekeminen koetaan tärkeäksi ja sen huomaaminen, että tekemisen taito on tallella, voimaannuttaa. Pilke luo uudenlaista järjestystä elämään ja sen myötä myös alkoholinkäyttö osalla vähenee. Etenkin pitkäaikaisille jäsenille Pilkkeen voi sanoa muodostuvan kiinnipitäväksi ympäristöksi, joka on tutkimukseni keskeinen, alun perin D.W. Winnicottin käyttämä käsite.

Lasten ja nuorten kokemuksia lastensuojelun alkuvaiheen arvioinnista

Tämän tutkielman tarkoituksena on kuvailla lasten ja nuorten kokemuksia heidän osallistuttuaan perheineen lastensuojelun alkuvaiheen arviointiin eli lastensuojelutarpeen selvitykseen. Tarkastelen tutkielmassa lasten ja nuorten kokemuksia osallisuuden näkökulmasta. Tavoitteena on, että tämä tutkielma kertoisi lastensuojelutarpeen selvityksestä työkäytäntönä ja lisäisi tietoa siitä, miten lastensuojelu on onnistunut tavoitteessaan lisätä lasten ja nuorten osallisuuden kokemuksia ja lapsilähtöisyyttä lastensuojelun työkäytäntöihin ja erityisesti asiakkuuden alkuvaiheen selvitystyöhön. Tutkielmani on laadullinen tutkimus, jonka aineisto on saatu haastattelemalla yhdeksää 10–17-vuotiasta lasta ja nuorta, jotka ovat osallistuneet lastensuojelutarpeen selvitykseen vuosien 2009–2010 aikana. Lastensuojeluasiakkuus oli päättynyt arvioinnin jälkeen neljän nuoren osalta ja viiden nuoren kohdalla oli päädytty jatkamaan asiakkuutta lastensuojelun avohuollossa. Tutkimusaineiston analysoinnissa käytin temaattista sisällönanalyysiä. Thomasin malli osallisuuden ulottuvuuksista auttoi jäsentämään osallisuuden käsitettä ja lasten ja nuorten puhetta. Tutkimusaineistossa osallisuuden kokemuksen osa-alueiksi muodostuivat 1) tiedon saaminen asiakkuuden alkuvaiheesta ja syistä, jotka johtivat lastensuojelutarpeen selvitykseen, 2) kuulluksi tuleminen ja 3) vaikuttamisen mahdollisuus selvitystyön aikana. Useimmat lapset ja nuoret antoivat kiitettävän arvosanan tiedon saannistaan. Kuulluksi tuleminen edellytti mahdollisuutta itsensä ilmaisemiseen ja tuen saamista siihen. Lastensuojeluun kehitetyt osallistavat menetelmät olivat auttaneet oman mielipiteen kertomisessa. Vaikuttamisen mahdollisuus tarkentui mahdollisuudeksi vaikuttaa siihen, ketkä osallistuivat selvitykseen sekä mahdollisuudeksi vaikuttaa selvityksen sisältöön. Vaikuttamisen mahdollisuuteen sisältyi lisäksi mahdollisuus olla osallistumatta. Osallisuuden kokemukseen vaikuttivat myös se, näkyikö nuoren oma mielipide yhteenvetotekstissä ja se, oliko nuori selvillä asiakassuunnitelman tavoitteista. Kuulluksi tuleminen oli vaikuttanut nuorten käsityksiin lastensuojelusta ja muuttanut niitä positiivisemmiksi. Kuulluksi tulemisen ja osallisuuden kokemuksen seurauksena nuoret kokivat pääsääntöisesti hyötyneensä alkuvaiheen interventiosta. Eniten nuoret mainitsivat emotionaalisesti merkittäviä muutoksia, kuten luottamuksen ja yhteisen keskustelun lisääntymisen perheenjäsenten välillä ja hyväksytyksi tulemisen kokemuksia. Selvitykseen osallistumisen koettiin vaikuttaneen sekä lasten ja nuorten omaan käyttäytymiseen että vanhempien asennoitumiseen positiivisella tavalla. Tärkeimmät lähteet: Muukkonen, Tiina & Tulensalo, Hanna (2004): Kohtaavaa lastensuojelua. Möller (2005): Arviosta sanoisin – Tutkimus lastensuojelun asiakkuuden alkuvaiheeseen liittyvän arvioinnin mallintamisesta. Oranen, Mikko (2008): Mitä mieltä? Mitä mieltä? Lasten osallisuus lastensuojelun kehittämisessä.

Klassisen poliittisen taloustieteen heijastuminen Intian koleratodellisuuteen 1817–1914

Tässä työssä tutkitaan sitä, heijastuiko Britanniassa vallinnut klassisen poliittisen taloustieteen ihannointi Intian koleratodellisuuteen Itä-Intian kauppakomppanian ja Englannin kruunun hallintokausilla vuosina 1817–1914. Klassinen poliittinen taloustiede oli Britanniassa eli emämaassa dominantti ideologia ja sen vaikutus etenkin Intiassa oli huomattava. Työn lähdeaineisto koostuu pääasiassa Intiassa ja Iso-Britanniassa julkaistuista koleraa käsittelevistä teoksista. Tutkimus tarjoaa oman pienen panoksensa sekä Intian siirtomaahistoriaa että siirtomaajärjestelmän toimintaa käsittelevään tutkimukseen. Työssä esitetään, miten Intian koleraepidemiat alkoivat ja levisivät kauppakomppanian kaudella, miten kruunun alaisuuteen siirryttäessä Intiaan rakennettiin omanlaisensa koleratodellisuus ja -teoria ja miten todellisuus vasta hieman ennen 1900-luvun vaihdetta alkoi yhdentyä muun maailman koleratodellisuuden kanssa. Tutkielmasta voidaan päätellä klassisen poliittisen taloustieteen ajatusten heijastuneen Intian koleratodellisuuteen. Intian rooli raaka-aineiden tuottajana ja myöhemmin myös valmiiden tuotteiden markkinakenttänä heijastui sekä karanteenien vastustamisena että Euroopassa hyviksi todettujen koleraa ehkäisevien keinojen soveltamatta jättämisenä. Investoiminen Intian sosiaali- ja terveyssektorille ei sopinut klassisen poliittisen taloustieteen ihanteisiin, jotka painottivat markkinoiden toimintaan puuttumattomuutta ja näkymättömän käden kaikille jakamaa hyvinvointia. Kauppakomppanian kaudella puuttumattomuutta voitiin perustella yritysmäisellä toiminnalla, johon ei kuulut valtiolle kuuluvien tehtävien hoitaminen. Kruunun alaisuuteen siirtymisen myötä tilanne kuitenkin muuttui. Valtiolla oli suuremmat velvollisuudet kansalaistensa hyvinvointia kohtaan, joten kruunu joutui perustelemaan toimimattomuuttaan painokkaammin. Suurten sosiaalisektorin investointien ja karanteenien välttämiseksi Intiaan luotiin aivan oma koleratodellisuutensa, jonka mukaan kolera ei tarttunut ihmisestä toiseen, eikä sen leviämistä voinut estää, sillä se syntyi maasta nousevista höyryistä ja kulki tuulten mukana. Vääristynyt teoriapohja johti vääristyneeseen todellisuuteen. Epätietoisuus kolerasta ja sen hoidosta säilyi Intiassa 1800-luvun lopulle asti. Britannia hyväksyi saksalaisen epidemiologin, Robert Kochin esittämän bakteeriteorian vasta, kun Koch ja muu maailma totesivat, etteivät merille asetetut karanteenit enää pystyneet ehkäisemään koleran leviämistä. Merten ja kaupankäynnin vapaus ei tällöin enää ollut uhattuna, eikä Britannian siis koskaan tarvinnut luopua siirtomaajärjestelmälle niin olennaisesta tavaroiden liikkumisen esteettömyydestä.

Kuntien vaikuttavuustavoitteet lasten ja nuorten hyvinvointityössä

Tämä pro gradu –tutkielma tarkastelee kuntien itselleen asettamia vaikuttavuustavoitteita lasten ja nuorten hyvinvointityössä. Kirjallisuuskatsauksessa selvitetään, mitä tulos- ja tavoiteohjaus, tuloksellisuus ja vaikuttavuus tarkoittavat kuntien lasten ja nuorten hyvinvointityössä. Julkishallinnon New Public Management-reformin pohjalta syntynyt kuntalaki painottaa organisaatioiden tehokkuutta ja tuloksellisuutta. Tuloksellisuudella tarkoitetaan toimintojen taloudellisuutta ja vaikuttavuutta. Tällaiseen tulos- ja tavoiteohjaukseen siirtyminen on edellyttänyt arvioinnin kehittämistä. Keskeisiä käsitteitä tässä tutkimuksessa ovat: toiminta-ajatus, päämäärä, tavoite, vaikuttavuus, vaikuttavuustavoite, vaikutus ja arviointi. Teoreettista kirjallisuutta konkretisoidaan lasten ja nuorten hyvinvointityön arkipäivään liittyvin sovelluksin ja esimerkein. Tutkielman aineistona on 12 kuntien tuottamaa, vuoden 2008 alussa lakisääteiseksi tullutta lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelmaa, joiden tehtävänä on toimia lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämiseksi sekä lastensuojelun järjestämiseksi ja kehittämiseksi kunnissa. Aineiston kvalitatiivisen eli laadullisen analyysin menetelmänä käytetään teemoittelua. Tarkastelu paljastaa, että kunnat ovat asettaneet varsin vähän konkreettisia ja mitattavissa olevia vaikuttavuustavoitteita laatiessaan lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelmia. Kuntien asettamat tavoitteet voidaan jakaa seuraaviin teemoihin: määrälliset ja ”joko tai” –tavoitteet, ehdotusmuotoiset tavoitteet, ”kehitetään, edistetään, panostetaan, vahvistetaan” –tavoitteet, tavoitteet jatkuvana resurssitaisteluna sekä ”oikein vai väärin” –tyyppiset tavoitteet. Edellä esitetyt tavoitetyypit voidaan jakaa vielä karkeasti kahdenlaisiin kategorioihin: kunnallisen lasten ja nuorten palvelujärjestelmän kehittämiseen keskittyvät tavoitteet ja oikeaa ja väärää kuvaavat, moraalis-eettiset tavoitteet. Koko aineiston kattavana havaintona esitetään, että kunnat tuntuvat välttelevän täsmällisten, konkreettisten ja mitattavissa olevien tavoitteiden esittämistä lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelmissa ja ilmaisevan tavoitteiden sijaan mielellään palvelujärjestelmää kuvaavia ja kehittäviä päämääriä.

Muistin politiikkaa Münchenissä. Keskustelu kansallissosialismi-dokumentaatiokeskuksesta paikallisen menneisyydenkäsittelyn ilmentäjänä.

Pro gradu -työni tutkimuskohde on Münchenissä yli 20 vuotta vireillä olleen museohankkeen ympärillä käyty julkinen keskustelu 1980-luvulta 2000-luvulle. München oli kaupunki, jossa Hitler nousi valtaan, NSDAP-puolue perustettiin ja joka kolmannessa valtakunnassa sai lisänimet ”Liikkeen pääkaupunki” ja ”Taiteen pääkaupunki”. 1980-luvulta lähtien on Münchenissä virinnyt keskustelu tarpeesta perustaa kaupunkiin dokumentaatiokeskus, jossa kansallissosialismin nousua Münchenissä käsiteltäisiin kriittisesti. Dokumentaatiokeskus-hanke on ollut kiistelty ja keskustelun voi katsoa olleen ennen kaikkea kiista siitä, miksi ja miten Münchenin tulisi käsitellä natsimenneisyyttään. Työssäni selvitän sitä, mistä hankkeen ympärillä on kiistelty, millaisia teemoja keskustelussa on noussut esille ja miksi hanke on edennyt niin hitaasti. Työni aikarajaus kattaa 1980- ja 1990-luvut painottuen kuitenkin vahvasti 2000-luvulle, jolloin aiheen ympärillä käyty julkinen keskustelu on ollut vilkkaimmillaan. Tutkielmani primaariaineiston muodostavat lehdistökirjoittelu, radio- ja tv-ohjelmat sekä Münchenissä järjestetyt julkiset keskustelutilaisuudet, joiden aiheena museosuunnitelma on ollut. Tutkielmani jakautuu kuuteen alalukuun, joissa luvuissa neljä ja viisi käyn lävitse varsinaista tutkimusaineistoa. Ennen keskusteluun paneutumista avaan luvussa kaksi työni kannalta keskeisiä käsitteitä, erittelen pääpiirteitä saksalaisesta historiadiskurssista sodanjälkeisinä vuosikymmeninä sekä rakennan työlleni kollektiiviseen muistiin perustuvaa teoreettista viitekehystä. Luvussa kolme käsittelen Münchenin sodanjälkeistä jälleenrakennusta sekä dokumentaatiokeskuksen rakennuspaikaksi valitun Königsplatzin merkitystä natsiliikkeelle. Lisäksi valotan baijerilaisen poliittisen kulttuurin erityispiirteitä. Luvuissa neljä ja viisi analysoin aiheen tiimoilta käytyä julkista keskustelua tutkimusaineiston pohjalta jaotellen sen keskusteluissa pintaan nousseiden teemojen mukaisesti. Museohankkeen hidas eteneminen on ollut osoitus sekä haluttomuudesta että vaikeudesta käsitellä paikallista natsimenneisyyttä. Merkittäväksi tekijäksi museohankkeen etenemisessä nousee Münchenin saama huono julkisuus aiheen tiimoilta sekä kritiikki Münchenin poikkeavuudesta suhteessa muihin saksalaiskaupunkeihin. 2000-luvulla saavutettu poliittinen yksimielisyys dokumentaatiokeskuksen perustamisesta kertoo syvällisestä ajan hengen muutoksesta Münchenissä ja valmiudesta kriittisesti käsitellä kaupungin natsimenneisyyttä.

Taajuushuutokaupan tehokkuus - Toteutuminen Suomen ja Ruotsin 2,6 GHz:n huutokaupoissa

Tutkielmassa arvioidaan taajuushuutokauppojen taloudellista tehokkuutta. Tutkielmassa tarkastellaan erityisesti huutokaupan allokatiivista tehokkuutta ja sen toteutumista kahdessa huutokauppatapauksessa. Työn metodeina on historiallinen tarkastelu taajuushuutokauppojen kehityshistoriasta, toimialatarkastelu teletoimialasta, peliteoreettinen analyysi monen kohteen huutokaupan taloudellisesta tehokkuudesta sekä huutokaupassa asetettujen huutojen suuruuksien sekä määrien analysointi Suomen ja Ruotsin 2,6 GHz:n huutokauppojen osalta. Historiallisen tarkastelun tuloksena esitetään, että huutokaupat ovat taloudellisesti tehokkaampi menetelmä kuin muut taajuusjakomenetelmät: arpajaiset, hallinnollinen arviointi tai ns. ”first come first serve” –menetelmä. Matemaattisen analyysin avulla määritellään tarkasti huutokaupan tehokkuus monen kohteen huutokaupassa ja miten huutokauppamekanismilla voidaan ohjata huutokauppa tehokkaaseen lopputulemaan. 2,6 GHz:n Suomen ja Ruotsin huutokauppojen osalta johtopäätöksinä esitetään, että Ruotsin huutokaupassa todennäköisesti saavutettiin tehokas lopputulema. Suomen huutokaupan osalta esitetään, että huutokaupan taloudelliset mekanismit eivät välttämättä ohjanneet huutokauppaa tehokkaaseen lopputulemaan. Suurimpana syynä Suomen huutokaupan mahdollisesti tehottomaan lopputulemaan voitaneen pitää huutokaupassa ilmennyttä, osittain mekanismista johtunutta, vähäistä kysyntää.

Kansalaisjärjestöt paikallistason ihmisoikeuspolitiikan määrittelykamppailussa. Tapaustutkimus lähisuhde- ja perheväkivallan vastaisen ohjelman valmistelusta Espoossa.

Pro gradu -tutkielmani aiheena on kansalaisjärjestöjen vaikutus ja osallisuus ihmisoikeuksia koskevassa määrittelykamppailussa paikallistasolla. Tutkimus on tapaustutkimus, jonka kohteena on Espoon kaupungin perhe- ja lähisuhdeväkivallan vastaisen Puhu – älä lyö! -toimintaohjelman valmisteluprosessi. Tutkimuksen aineistona on kymmenen ohjelman valmisteluun osallistuneen henkilön haastattelua sekä ohjelmasta tuotettuja versioita ja muita materiaaleja. Tutkimuksen ote on kehysanalyyttinen. Perhe- ja lähisuhdeväkivallan vastaista politiikkaa Espoossa tarkastellaan ihmisoikeuspolitiikan ja siten naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisen politiikan näkökulmasta. Ihmisoikeussopimuksissa naisiin kohdistuva väkivalta on määritelty tasa-arvokysymykseksi. Koska naisjärjestöt ovat tutkimusten mukaan olleet merkittäviä tekijöitä tasa-arvopolitiikan kehittämisessä niin Suomessa kuin ulkomailla, on järjestöjen vaikutus Espoossa valmisteltuun perhe- ja lähisuhdeväkivallan vastaiseen ohjelmaan otettu tämän tutkimuksen kohteeksi. Johtuen väkivallan erilaisten määritelmien vaikutuksista siihen, kuinka ongelmaa pyritään hoitamaan, kiinnitetään tutkimuksessa erityistä huomiota niihin kehystämisen tapoihin, joita ohjelman valmistelussa on esiintynyt ja kysytään kuinka järjestöt ovat vaikuttaneet ongelman määritelmään Espoossa. Etenkin konstruktivistiset teoriat ihmisoikeussopimusten vaikutuksesta kansallisiin politiikkoihin väittävät, että kansalaisjärjestöillä on merkittävät vaikutus eri valtiollisten toimijoiden painostamisessa muuttamaan politiikkojaan ihmisoikeuksia kunnioittavaan suuntaan. Valtionhallinnossa järjestöjä taas on pyritty osallistamaan enemmän päätöksentekoon, mitä on perusteltu osallistuvan demokratian näkökulmasta. Puhu - älä lyö! -ohjelman kehys lähisuhde- ja perheväkivallasta paljastui analyysin ensimmäisessä osassa venytetyksi ja taivutetuksi. Ohjelmassa ei siis ole kyse nimenomaan naisiin kohdistuvasta väkivallasta, niin kuin monet järjestöt olisivat toivoneet. Järjestöjen osallistaminen tapahtui kaupungin ehdoilla. Kaupunki rajoitti valmisteluryhmän sisäisten palveluntuottajajärjestöjen mahdollisuutta tuoda esille väkivallan sukupuolittunutta luonnetta, mikä heikensi niiden mahdollisuutta politisoida koko naisiin kohdistuvasta väkivallasta käytyä keskustelua sukupuolten erilaisten valtasuhteiden näkökulmasta. Kaupungista riippumattomien järjestöjen poliittiset kannanotot taas valjastettiin valmistelun osana viranhaltijoiden omien poliittisten päämäärien tueksi ja legitimoimaan itse ongelmaa. Määrittelykampailussa kansalaisjärjestöt eivät onnistuneet Espoossa määrittelemään toimintaohjelmaprosessissa kehystä, joka olisi ollut sekä paikalliseen sukupuolten välistä konfliktia välttelevään kulttuuriin sopiva, että tarpeeksi radikaali haastaakseen niitä väkivallan sukupuolineutraaliin käsittelytapaan liittyviä uskomuksia, jotka estävät puuttumasta sukupuolten erilaisiin valtasuhteisiin yhteiskunnassa.

Vaggvisor i Kvevlax : Språkliga strukturer och konstruktioner

Lullabies in Kvevlax. Linguistic structures and constructions. The study is a linguistic analysis of constructions that shape the texts used in lullabies in Kvevlax in Ostrobothnia in Finland. The empirical goal is to identify linguistic constructions in traditional lullabies that make use of the dialect of the region. The theoretical goal was to test the usability of Construction Grammar (CxG) in analyses of this type of material, and to further develop the formal description of Construction Grammar in such a way as to make it possible to analyze all kinds of linguistically complex texts. The material that I collected in the 1960s comprises approximately 600 lullabies and concomitant interviews with the singers on the use of lullabies. In 1991 I collected additional material in Kvevlax. The number of informants is close to 250. Supplementary material covering the Swedish-language regions in Finland was compiled from the archives of the Society of Swedish Literature in Finland. The first part of the study is mainly based on traditional grammar and gives general information about the language and the structures used in the lullabies. In the detailed study of the Kvevlax lullabies in the latter part of the study I use a version of Construction Grammar intended for the linguistic analysis of usage-based texts. The analysis focuses on the most salient constructions in the lullabies. The study shows that Construction Grammar as a method has more general applicability than traditional linguistic methods. The study identifies important constructions, including elements typical of this genre, that structure the text in different variants of the same lullabies. In addition, CxG made it possible to study pragmatic aspects of the interactional, cultural and contextual language that is used in communication with small children. The constructions found in lullabies are also used in language in general. In addition to being able to give detailed linguistic descriptions of the texts, Construction Grammar can also explain the multidimensionality of language and the variations in the texts. The use of CxG made it possible to show that variations are not random but follow prototypical linguistic patterns, constructions. Constructions are thus found to be linguistic resources with built-in variation potentials.

Savua ilmassa - Tupakoinnin paikka ammattiin opiskelevien elämässä

Tutkielman tarkoituksena on selvittää tupakoinnin sosiaalista ja kulttuurista paikkaa nuorisoasteen ammattiin opiskelevien elämässä. Tutkielmassa tarkastellaan miten tupakointi näkyy ammattiin opiskelevien arjessa ja minkälainen on heitä ympäröivä tupakointikulttuuri. Tutkielmassa myös kartoitetaan niitä syitä, jotka saavat ammattiin opiskelevat ensin aloittamaan tupakoinnin ja myöhemmin pitävät heitä siinä kiinni. Tutkimuksen taustalla ovat sosioekonomiset terveyserot. Ammattiin opiskelevista tupakoi päivittäin 40 prosenttia, kun lukiolaisista päivittäin tupakoivia on 12 prosenttia. Ammattiin opiskelevien elämäntavat näyttävät myös muilta osin jokseenkin eriytyneen lukiolaisten elämäntavoista. Erot elämäntavoissa heijastelevat tulevaa terveyttä ja johtavat tulevaisuudessa mahdollisesti sosioekonomisten terveyserojen suurenemiseen. Etenkin ammatillisen koulutuksen suosion noustessa väestöryhmien välisten terveyserojen kaventaminen tulee entistä tärkeämmäksi. Tutkimuksen aineistona käytetään viittä noin tunnin pituista fokusryhmähaastattelua, jotka järjestettiin syksyn 2009 ja kevään 2010 aikana kolmella paikkakunnalla Länsi-, Itä- ja Etelä-Suomessa. Aineiston analyysimenetelmänä on mukailtu teema-analyysi, jossa noudatetaan fokusryhmähaastattelun analysoimisohjeita. Aineistosta nousevan tulkinnan perusteella tupakointi on tärkeässä roolissa monien ammattiin opiskelevien arjessa. Vaikka tupakointia rajoitetaan ammatillisissa oppilaitoksissa yhä enenevissä määrin, nykytilanne tuntuu vielä olevan se, että oppilaitosten tupakointikulttuuri on paikoitellen hyvinkin voimakas. Tupakointiin ei juuri puututa ja opettajat esimerkiksi tupakoivat oppilaiden nähden tai jopa heidän kanssaan. Aineiston perusteella tupakointi on monille ammattiin opiskeleville olennainen osa koulupäivää, vapaa-ajalla tupakoidaan vähemmän. Aineistossa tupakoinnin aloittamisen ja jatkamisen syinä korostuvat sosiaaliset käytännöt. Lopettaminen on vaikeaa, koska tupakoinnista on tullut keskeinen osa arkea ja yhteistä olemista kavereiden kanssa. Se mielletään tavaksi, joka saa positiivisia merkityksiä. Fyysinen riippuvuus tupakasta sen sijaan pääsääntöisesti halutaan kieltää.

Kaksikulttuurisissa perheissä tapahtuva lasten etninen sosialisaatio ja etnisen identiteetin muodostuminen - Diskurssianalyyttinen näkökulma

Tässä tutkielmassa on tarkasteltu sitä, millaisia merkityksiä kaksikulttuuristen perheiden vanhemmat antavat puheessaan perheessä tapahtuvalle lasten etniselle sosialisaatiolle. Tarkastelun kohteena ovat myös ne puheen tavat ja käytännöt, joilla haastateltavat haastattelutilanteessa tekevät ymmärrettäväksi lapsen etniseen sosialisaatioon liittyviä näkökulmia. Koska nämä puheen tavat ovat merkityksellisiä lapsen identiteetin rakentumiselle sosiaalisessa ympäristössä, kiinnostus kohdistuu myös siihen, millaisia erilaisia identiteettejä tämä vanhempien tuottama puhe mahdollistaa lapselle, jolla on kaksikulttuuriset juuret. Aineiston analyysissä hyödynnän diskurssianalyyttistä teoreettismetodologista viitekehystä. Diskurssianalyysin teoreettinen koti on sosiaalisen konstruktionismin traditiossa. Tämän tutkielman kohteena ovat perheet, joissa on edustettuna kaksi etnistä kulttuuria, joista toinen on myös valtakulttuuri. Aineistona toimii viiden kaksikulttuurisen perheen vanhempien teemahaastattelut, jotka on tehty kevään ja syksyn 2010 aikana. Aineiston analyysin ensimmäisessä vaiheessa diskurssianalyyttisiä välineitä käyttämällä oli mahdollista eritellä niitä tapoja, joilla vanhemmat tekevät ymmärrettäväksi etniseen sosialisaatioon liittyviä käytäntöjä, näkökulmia ja sen merkityksiä lapselle. Analyysin lopputuloksena aineistosta oli identifioitavissa kolme tulkintarepertuaaria: kaksikulttuurisuus sosialisaation seurauksena-, vanhemmuuden-, sekä eronteon tulkintarepertuaarit. Tulkintarepertuaarit kuvaavat niitä diskursiivisia keinoja ja suhteellisen pysyviä puheen tapoja, joilla vanhemmat merkityksellistivät ja selittivät kulttuurin siirtoa. Kaksikulttuurisuus sosialisaation seurauksena- tulkintarepertuaariin on identifioitu puhetavat, joissa ei pidetä itsestään selvänä, että molemmat kulttuurit näyttäytyisivät yhtä vahvoina lapsen elämässä. Aktiivisen sosialisaation merkitys näyttäytyy tässä repertuaarissa keskeisenä. Vanhemmuuden tulkintarepertuaariin liittyvissä selonteoissa etnisestä sosialisaatiosta puhutaan vanhemmuuteen kuuluvana, ei siitä erillisenä prosessina. Eronteon tulkintarepertuaarissa sosialisaatiopuhetta tehdään erontekojen kautta. Voimakkaimmin erontekoa käytetään puheessa oman sisäryhmän positiiviseen erottautumiseen liittämällä siihen positiivisia attribuutteja. Analyysin toisessa vaiheessa tarkasteltiin sitä, millaisia identiteettejä vanhemmat puheessa mahdollistavat lapselle. Tämä perustuu diskursiiviseen psykologiaan, joka katsoo, että ihmiset kielenkäytössään puheteoilla rakentavat sekä itseä että toisia. Puheessa rakentuneet potentiaaliset identiteetit osoittivat, että sama tulkintarepertuaari ja myös saman henkilön puhe voi mahdollistaa erilaisia, myös toisilleen vastakkaisia identiteettejä, jotka eri tilanteissa mahdollistuvat.

Kerjääminen ja kaupustelu kielletty. Kerjäämisen vastustaminen Helsingissä 1930-luvun laman aikana ja kontrollin diskurssit.

Opinnäytetyössäni tarkastelen kerjuun kontrollin muotoja Helsingissä 1930-luvun laman aikana. Kontrollitoimenpiteiden lisäksi tutkin kerjuun määrittelemistä ongelmaksi ja ilmiön tuomitsemista. Poimin moniäänisestä diskurssista keskeisiä argumentteja, jotka määrittivät kerjäämistä ja sen kitkemiseksi valittuja keinoja. Diskursseja analysoimalla pyrin paljastamaan sosiaalisiin ongelmiin ja poikkeavuuden kontrolloimiseen liittyneitä pyrkimyksiä ja valtarakenteita. 1930-luvun lama saattoi Suomessa kymmenet tuhannet henkilöt työttömiksi ja köyhäinhoidon varaan. Köyhäinhoidossa ja irtolaishuollossa työnteon rooli oli ensisijainen ja tilannetta pyrittiin lievittämään varatyöjärjestelmin. Kerjuu oli tarkasteluajanjaksolla kielletty vuoden 1879 vaivaishoitoasetuksella. Kerjuu kuitenkin lisääntyi huomattavasti. Maanteillä liikkuvat kulkurit ja ovilla pyytävät kerjäläiset herättivät virkamiesten, papiston ja kansalaisten huomion ja köyhyydestä tuli paitsi sosiaalinen, myös hyvin poliittinen ongelma. Helsingissä poliisi pidätti pahimpina aikoina yhdeksän kertaa enemmän kerjäläisiä kuin normaaliaikana. Useimmiten pidätetyt lähetettiin kotipaikkakunnalleen, heille annettiin köyhäinhoitoviranomaisten varoitus tai heidät alistettiin maaherran kuulusteluihin. Kerjäämisestä myös tuomittiin yleiseen pakkotyöhön. Seurakunnat ryhtyivät valtion työttömyyskomitean sihteerin pyynnöstä organisoimaan pula-ajan avustustoimenpiteitä ja vastustamaan kerjuuta Helsingissä. Vuonna 1931 perustettiin Diakoniakeskus johtamaan tätä työtä. Propagandallaan Diakoniakeskus pyrki lopettamaan almujen antamisen ovilla, keskittämään avustustoimintaa ja saamaan myös yleisöstä kannattavia jäseniä toiminnalleen. Diakoniakeskuksen toiminta perustui hätäapuaseman ja yösuojan ylläpitämiseen ja se asettui yhteistyöhön myös köyhäinhoitoviranomaisten kanssa. Vallitsevissa diskursseissa kerjääminen esitettiin paheksuttavana ja demoralisoivana toimintana ja sen katsottiin kulkevan käsi kädessä valehtelemisen ja rikollisuuden kanssa. Myös viittaukset nälkävuosiin ja sisällissotaan nousivat esiin viranomaisten esittämissä vaatimuksissa kerjäämisen hillitsemiseksi. Diskursseista ja toiminnasta paljastui voimakkaita kerjäläisten seulomiseen ja laitostamiseen tähdänneitä pyrkimyksiä. Sopeutumattomiksi määritellyt yksilöt tuli alistaa holhouksen ja kontrollin alaisiksi, ja heidät tuli siivota arkipäivän yhteiskunnasta jopa pakkotyölaitoksiin. Diakoniakeskus, viranomaiset ja yleisö olivat kaikki osapuolia siinä kerjuun yhteiskunnalle vahingollisena määrittelevässä diskurssissa, joka heijasteli myös ajan henkeä. Diskursseista nousevatkin esiin ajan hengen mukaiset medikalisoituneen moralismin diskurssit sekä vallanpitäjien moraalinen paniikki köyhyyden äärellä. Vuonna 1937 astuivat voimaan uudet huoltolait, jolloin kerjääminen muuttui köyhäinhoidollisesta kysymyksestä järjestyskysymykseksi ja osaksi irtolaisuutta. Kerjuun vähetessä myös Diakoniakeskuksen toiminnan kannattavuus väheni ja se siirsikin propagandansa painopistettä pois kerjäämisen vastustamisesta. Tutkielman lopussa tarkastelen vielä lyhyesti 2000-luvun romanikerjäläisdiskurssia ja sen yhteneväisyyksiä 1930-luvun keskusteluun ja toimenpiteisiin. Keskeisen lähdeaineiston tutkielmalle muodostavat Helsingin seurakuntayhtymän arkistossa säilytettävät Diakoniakeskuksen lentolehtiset, pöytäkirjat, kirjeet ja lehtileikekokoelma, virallisjulkaisut sekä Huoltaja- ja Poliisimies-lehdissä sekä Suomen Kuvalehdessä julkaistu aikalaiskirjallisuus. Muun lähdeaineiston hankkimisessa olen käyttänyt aineistoja huoltoviraston arkistosta, Helsingin poliisilaitoksen arkistosta sekä Helsingin yliopiston kirjaston käsikirjoituskokoelmista.

Vanhustenhoitajan ammatillinen rooli – avain vanhusten hyvinvointiin ja hoitajien työssä jaksamiseen

Suomessa väestön rakenne on muuttumassa ja hoitoa tarvitsevien määrä nousee jatkuvasti. Vanhustenhoito on muuttunut henkisesti ja fyysisesti yhä kuormittavammaksi ja vanhustenhoidon imago huonoksi. Tavoitteita asetetaan, mutta resurssit näiden saavuttamiseen ovat tiukassa. Tutkimuksen keskiössä olivat vanhustenhoitajien kokemukset ammatillisesta roolista. Tutkimuksen teoreettisina tukipilareina toimivat rooliteoria sekä näkemykset tunnetyöstä ja totaalisista laitoksista. Menetelmänä toimi IPA:a, jonka avulla voidaan päästä käsiksi siihen, miten tutkittavat jäsentävät maailmaansa − tässä tapauksessa ammatillista rooliaan vanhustyöntekijöinä. Tutkimuksen aineistona toimivat 8 haastattelua, jotka on kerätty vuonna 2009. Aineistosta nousi päällimmäisenä esiin hoitajan ja asukkaan välinen vuorovaikutus ja se, kuinka hoitajan on oltava ammatillisessa roolissa. Tätä vuorovaikutussuhdetta kuvattiin kaikissa kahdeksassa haastattelussa ja sitä pidettiin ammattitaidon oleellisimpana osana. Ensimmäisellä tutkimuskysymyksellä selvitettiin millaisia rooliodotuksia vanhustenhoitajat asettavat toiminnalleen. Oleellisimmat odotukset rakentuivat sen ympärille, miten vanhuksen kanssa ollaan vuorovaikutuksessa. Tilanteissa hoitajan tulisi osata oikeanlaiset tiukat, mutta toisaalta lempeät otteet, jotta vanhukset eivät passivoituisi. Nämä otteet nähtiin vanhuksen edun mukaisina, sillä ilman jämäkkää hoito-otetta vanhukset saattoivat heittäytyä täysihoitoon ja lakata pitämästä yllä päivittäisiä toimintojaan, kuten hampaiden pesua. Toinen tutkimuskysymys paneutui siihen, kokevatko vanhustenhoitajat roolinmukaisuuden tärkeäksi työssään. Lisäksi perehdyttiin siihen, miksi roolinmukaisuus koetaan tärkeänä. Haastatellut vanhustenhoitajat toivat esiin, että työstä on suoriuduttava tietyllä tavalla. Omista murheista tai mieltymyksistä huolimatta työt piti saada tehtyä. Työhön oltiin tultu vanhuksen edun vuoksi ja se oli pidettävä mielessä koko ajan. Kun hoitajat onnistuivat toimimaan rooliodotusten mukaisesti, säilyi tunnelma osastolla rauhallisena ja lääkkeitä kului vähemmän. Kolmas tutkimuskysymys pureutui siihen, voiko vanhustenhoitaja vapautua ammatillisesta roolistaan työpäivän aikana. Hoitajat kokivat, että roolista vapautuminen oli mahdollista työpäivän aikana, mutta sille annettiin tiukat rajat. Vanhusten nähden hoitajan tuli pysytellä tiukasti roolinmukaisessa odotettavassa käytöksessä. Vanhustenhoitajilla oli selkeästi erilaiset käyttäytymissäännöt niihin tilanteisiin kun oltiin osastolla potilaiden näkyvillä kuin niihin tilanteisiin joissa oltiin yksin tai kollegoiden kanssa. Tässä voidaan nähdä selkeä yhteys Goffmanin rooliteoriaan, jossa hän tuo esiin, että esityksissä on näyttämö ja takatila. Vanhainkodin tapauksessa näyttämö on osasto, jossa vanhukset ja omaiset seuraavat hoitajien toimintaa. Takatiloina sen sijaan toimivat hoitajien omat työhuoneet, taukotilat ja henkilökunnan wc, jossa työnaamio voitiin riisua hetkellisesti pois. Tärkeimmät lähteet ovat: Goffman, E. (1971). Arkielämän roolit. Oikeille jäljille rooliviidakossa ja Smith, J., Flowers, P., Larkin, M. (2009). Interpretative Phenomenological Analysis. Theory, method and research.

Moralpanik eller förnuftslogik - i Jokela-fallets diskursiva efterdyningar

I denna pro gradu avhandling undersöker jag Jokela-fallets diskursiva efterdyningar utgående från ett moralpanikperspektiv. Syftet är att se huruvida reaktionerna på och förklaringarna till skolmassakern i Jokela kan anses präglas av moralpanik, samt vilka andra förklaringsmodeller som präglade den omfattande Jokela-debatten. Avhandling grundar sig på en kvalitativ diskursanalys av förklaringsmodellerna så som de presenterades i opinionstexter och insändare i Helsingin Sanomat hösten 2007. Jag analyserar hur den medierade Jokela-debatten utvecklades och formade perceptionerna om skolskjutningar, ungdomar och det finländska samhällstillståndet i stort. Jokela-fallet väckte starka reaktioner och rädsla. Man försökte förstå och förklara orsakerna till skottdramat. Flera olika förklaringsmodeller presenterades i medierna; en oro över ungdomens mentala hälsa och mobbning, webbens och populärkulturens farliga inflytande, det hårdnade samhällsklimatet och en försvagad välfärd, också den bristfälliga vapenlagstiftningen kritiserades. Den gemensamma nämnaren var att Jokela-fallet uppfattades som en indikator på hela samhällets tillstånd där en gemensam värdegrund och moral håller på att erodera. Mitt teoretiska perspektiv grundar sig främst på moralpanikteorier av Stanley Cohen och Chas Critcher som jag kopplar ihop med Ulrich Becks teori om risksamhället och Emile Durkheims anomiteori. Det här speglar jag mot bland annat Hille Koskelas forskning om rädslans kultur och trygghetssamhället, samt jämför med amerikansk forskning om skolskjutningar. Jokela-debatten formades främst av två dominerande diskurser: a) en rationaliseringsdiskurs som kännetecknas av att man försöker förklara Jokela-fallet genom förnuftsmässiga och logiska resonemang genom att peka på olika samhällsaspekter, b) en risk- och kontrolldiskurs som kännetecknas av moralpaniktendenser främst i form av oro över ungdomar, internet och försvagade samhällsnormer, samt krav på ökad social kontroll och reglering för att säkra trygghet och ordning i samhället. Jokela-fallet var inte ett klassiskt moralpanikfall, men fyllde många av kriterierna för moralpanik. Jokela-debatten uttryckte en rädslans kultur som genomsyrar dagens risksamhälle och som legitimerar ökad riskhantering och social kontroll, som försvar mot de hot och problem som samhället kollektivt upplever. Det ställdes krav på mera social kontroll och reglering på grund av upplevda hot mot samhällets normer och en försvagad moral, vilket är ett uttryck för moralpanik. Jokela-fallets diskursiva efterdyningar visar att tryggheten har blivit ett moraliskt imperativ. Trygghet har blivit något vi förutsätts eftersträva och som vi är färdiga att betala ett allt högre pris för, både mätt i pengar och i frihet.

Ravinnon kasvinsuojeluainejäämät

Kasvinsuojeluaineita käytetään elintarviketuotannossa kasvitautien ehkäisemiseen sekä kasvintuhoojien vaikutusten ajoittamiseen ja kasvun säätelyyn. Käytettyjen tehoaineiden riskinarviointi yksi kerrallaan on tuottanut tärkeää perustietoa, mutta se ei ole antanut selkeää kokonaiskuvaa kuluttajien altistumisesta. Tämän vuoksi asetelmaa tarkasteltiin kokonaisvaltaisesti, ottaen kaikki elintarvikkeista havaitut tehoainejäämät mukaan arvioon kumulatiivisesti. Aikuisten lisäksi mukana on ensi kertaa myös lapsiryhmiä. Ensimmäistä kertaa Suomessa tarkastellaan sekä pitkäaikaista että akuuttia altistusta. Esitetty kumulatiivinen riskinarviointi perustuu vuosina 2002- 2008 kasvinsuojeluainejäämien valvonnassa yhteensä 10 565 elintarvikenäytteestä saatuihin tutkimustuloksiin. Lisäksi riskinarvioinnissa on käytetty Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ja DIPP-konsortion tuottamia aikuisten ja lasten ruoankulutustietoja (Finravinto 2007 ja DIPP-ravintotutkimukset). Ravinnon välittämälle tehoainejäämien altistukselle on tunnusomaista matala perustaso, jossa esiintyy lyhytaikaisia altistushuippuja. Kun ravinnon välittämä pitkäaikainen altistus kasvinsuojeluaineille on hyväksyttävällä tasolla, ei lyhytaikaisen altistuksen tilanne kaikilta osin ole yhtä hyvä. Kolmivuotiailla lapsilla todennäköisyys aRfD:n ylittymiselle on organofosfaattien ja karbamaattien osalta ollut suurempi kuin 0,1 % eli enemmän kuin yksi tuhannesta, mikä ei vielä vastaa tavoitteita. Ylitykset aiheutuvat tuontituotteista,koska niiden taustalla olevia karbamaatteja ja organofosfaatteja ei enää käytetä Suomessa. Myönteistä kehitystä on tapahtunut, mutta tilannetta on aiheellista edelleen seurata.