Oppikirja Suomen maantieteessä

1. pain. ilman tekijän nimettä, nimityksellä: "Suomen maantieteen oppikirja", 1867

Nopeusrajoituksen 100 km/h alentamisen liikenneturvallisuusvaikutukset Varsinais-Suomen ja Satakunnan alueella, esisuunnitelma

Työn tavoitteena ovat valtakunnalliset liikenneturvallisuustavoitteet vuoteen 2020 mennessä ja niiden saavuttaminen tienpitäjän toimenpitein.Tässä työssä tarkasteltiin maanteitä, joilla on kesäaikana voimassa 100 km/h nopeusrajoitus. Työssä vertailtiin nykyisten 100 km/h väylien tierekisteritietoja uusiin nopeus-rajoitusohjeisiin (LVM:n yleisohje 2009) sekä vertailtiin ko. tiejaksojen onnettomuustiheyksiä ja -asteita valtakunnallisiin lukuihin (Liikennevirasto, 2012). Lisäksi 100 km/h tieosuuksien ympäristön asukastiheyttä tarkasteltiin Rakennus- ja huoneistorekisteritietojen perusteella. Näiden tietojen perusteella muodostuivat mahdolliset nopeusrajoituksen alentamista vaativat tiejaksot. Nopeusrajoituksen alentamista liikenneturvallisuustilanteen parantamiseksi tarkasteltiin seuraavien priorisointiperiaatteiden mukaisesti: 1. 0-vision ja ihmisen kestokyvyn mukainen priorisointi: • Millä 100 km/h tiejaksoilla ei ole keskikaidetta? 2. Vastaavatko 100 km/h tiejaksot nykyisiä nopeusrajoitusohjeita? 3. Esiintyykö 100 km/h tiejaksoilla korkeita onnettomuustiheyksiä ja -asteita? Varsinais-Suomen ELY-keskuksen liikennevastuualueen johtotiimin päätöksen mukaisesti nopeusrajoitusta alennetaan 80 km/h:iin yhteensä 23 kilometrin matkalla. Lisäksi talvinopeusrajoitusta alennetaan yhteensä 9 kilometrin pituisella tiejaksolla. Nopeusrajoitustoimenpiteiden lisäksi yhden liittymän kohdalle päätettiin asettaa ohituskiellot ja yhdelle tiejaksolle esitettiin tehtäväksi puuston raivausta. Toimenpiteillä saavutetaan noin 0,78 vuosittainen vähenemä henkilövahinkoon johtaneissa onnettomuuksissa. Toimenpiteiden yhteiskuntataloudelliset kustannukset ovat yhteensä 600 000 euroa/vuosi.

Pohjavesialueilla sijaitsevien maa-ainesten ottoalueiden tila ja kunnostustarve Keski-Suomen maakunnassa

Hankkeen tavoitteena oli selvittää maa-ainesten ottoalueiden sijaintia, laajuutta, jälkihoitotilannetta sekä kunnostustarvetta Keski-Suomen maakunnan pohjavesialueilla. Hanke toteutettiin vuosina 2010–2012 osana valtakunnallista Soranottoalueiden tila ja ympäristöriskit (SOKKA) -hanketta. Maa-ainesten ottoa säädellään vuonna 1982 voimaan tulleella maa-aineslailla ja sen mukaisella lupamenettelyllä. Usein käyttökelpoisimmat maa-ainesvarat ja vedenhankinnalle tärkeät pohjavesivarat sijaitsevat samoissa geologisissa muodostumissa. Maa-ainesten oton on todettu vaikuttavan pohjaveden laatuun ja määrään sekä lisäävän pohjaveden likaantumisuhkaa. Maa-ainesten oton haitallisia vaikutuksia pohjaveteen voidaan vähentää ottotoiminnan aikaisilla toimenpiteillä sekä ottoalueiden asianmukaisella jälkihoidolla toiminnan loputtua. Ennen maa-aineslain voimaantuloa jälkihoitovelvoitteita ei ollut, minkä vuoksi vanhat ottoalueet ovatkin usein jälkihoitamattomia. Hankkeessa selvitettiin maa-ainesten oton tilanne 164 pohjavesialueella. Tarkastelussa oli mukana 1 305 maa-ainesten ottoaluetta, joiden yhteispinta-ala kattoi 2 403 hehtaaria. Ottoalueet jaettiin luokkiin jälkihoidon tilan ja kunnostustarpeen perusteella. Jälkihoitoluokka määritettiin maastokäynneillä valtakunnallisen hankkeen ohjeistuksen mukaisesti. Ottoalueiden kunnostustarveluokka määritettiin tässä hankkeessa kehitellyn pisteytyksen perusteella. Maa-ainesten ottoalueet rajattiin digitaalisesti kartalle paikkatieto-ohjelmalla. Valtaosa tarkastelluista maa-ainesten ottoalueista oli jälkihoitamattomia tai toiminnassa olevia. Lukumääriä tarkasteltaessa jälkihoitamattomien ottoalueiden osuus oli 50,4 % ja toiminnassa olevien alueiden 26,3 %. Muotoiltuja ottoalueita oli 4,0 %, osittain jälkihoidettuja 9,1 % ja jälkihoidettuja 0,3 % ottoalueiden kokonaismäärästä. Muussa käytössä, kuten urheilukenttänä, asuin- tai teollisuusalueena oli 2,5 % ottoalueista. Pinta-aloja tarkasteltaessa toiminnassa olevien ottoalueiden osuus oli suurin (41,9 %). Lukumääriä tarkasteltaessa kunnostustarve määritettiin suureksi 3,0 %:lla ottoalueista. Kunnostustarve oli kohtalainen 30,7 %:lla ja vähäinen tai tarpeeton 52,5 %:lla ottoalueista. Maa-ainesluvan mukaisesti kunnostettavia ottoalueita oli 13,9 % ottoalueiden kokonaismäärästä. Pinta-aloja tarkasteltaessa kunnostustarve oli suuri 7,5 %:lla, kohtalainen 28,6 %:lla ja vähäinen tai tarpeeton 24,0 %:lla ottoalueiden yhteispinta-alasta. Maa-ainesluvan mukaisesti kunnostettavia ottoalueita oli suurin osa, 39,9 %, ottoalueiden yhteispinta-alasta. Yleisimpiä maa-ainesten ottoalueilla tarvittavia kunnostustoimia ovat jätteiden ja romujen poisto, rintausten muotoilu, pintamateriaalin levitys maanpinnalle sekä puuston ja kasvillisuuden istutukset. Maaperälle ja pohjavedelle haitallista jälkikäyttöä voidaan ehkäistä katkaisemalla ottoalueelle johtavat kulkuväylät.

Laivastotoiminta saaristotaisteluissa Suomen olosuhteissa

Miten alivoimainen voi olosuhteissamme pärjätä? Tämä kysymys lienee raastanut Jouko Pirhosen mieltä hänen laatiessaan diplomityötään vuonna 1947. Tilanne oli merivoimien kannalta sysimusta. Laivasto oli riisuttu käytännössä kaikista hyökkäyksellisistä asejärjestelmistä Pariisin rauhansopimuksen seurauksena, ja merivoimien operaatioalueen katkaisi suurvallan miehittämä suurtukikohta Porkkalassa. Tulevasta ei ollut varmuutta. Silti oli yritettävä jotakin: yritettävä ylläpitää vähäisiäkin resursseja ja tutkia tulevaa parempien aikojen toivossa. Jouko Pirhosen diplomityö laajentaa vuonna 2012 aloitetun Suomalaisen sotataidon klassikot sarjan merelle. Näin ollen sarjalle asetettu ensimmäinen välitavoite – julkaista tekstejä kaikista puolustushaaroistamme – on saavutettu. Pirhosen tutkimus sijoittuu aikaan, jolloin diplomitöitä käytettiin hyödyksi täysipainoisesti. Sotakorkeakoulussa hänen vuosikurssillaan laadittiin kaiken kaikkiaan toistakymmentä diplomityötä, joiden otsikot ja sisältö liittyvät puolustusjärjestelmän jonkin osa-alueen kehittämiseen. Esimerkiksi Leevi Välimaa pohti tulevaisuuden sotaa pessimistisen sävyisessä tutkimuksessaan. Komentajakapteeni Kullervo Killinen taas arvioi tulevaisuuden merivoimia ja majuri Leo Ahola ilmavoimien kehittämismahdollisuuksia. Pirhosen työ pelkistyy lauseeseen ”taktiikka maaston mukaan ja väline olosuhteita varten”. Laajennettakoon maasto nykytermein taistelutilaksi ja olosuhteet kattakoot myös kyberulottuvuuden. Toimintamalliemme tulee yhä nivoutua jossain määrin taloudellisesti edullisiin ratkaisuihin ja erityisolosuhteidemme hyväksikäyttöön. Materiaali, henkilöstö ja käyttöperiaatteet luovat yhdessä perustan suorituskyvyllemme. Miten Pirhonen on päätynyt johtopäätöksiinsä? Pirhosen työn lähtökohdat ovat varsin käytännönläheiset – sotakokemukset ja suomalaiset olosuhteet. Suomalainen saaristo muodosti ja muodostaa erityislaatuisen toimintaympäristön, mikä edellyttää erityislaatuista meripuolustusta. Tuloksiinsa Pirhonen pääsi todennäköisesti yhdistelemällä omia sekä kollegoittensa kokemuksia ja havaintoja muiden tekemiin tutkimuksiin ja näkemyksiin. Pirhosen lähdeaineisto on parasta, mitä tuohon aikaan oli saatavissa. Pirhosen työtä arvioi kaksi eri sukupolven meriupseeria. Pitkän uran merivoimissa tehnyt ja merivoimia vuosina 1997–2001 komentanut vara-amiraali Esko Illi kuvaa artikkelissaan merivoimien kehitystä sodan jälkeen sekä arvioi Pirhosen diplomityössään esittämien näkemysten toteutumista merivoimissamme. Kapteeniluutnantti Juuso Säämänen maalaa kuvan Pirhosen sotilasurasta ja asemoi Pirhosen tekstin aikakauden kontekstiin. Lukijalle piirtyy siis kuva olosuhteista, jotka todennäköisesti vaikuttivat Pirhosen näkemyksiin hänen laatiessaan tutkimuksensa sekä analyysi niiden toteutumisesta ja vaikuttavuudesta.

Hahnsson, Theodolinda

Theodolinda Hahnsson, eg. Sofia Theodolinda Hahnsson, senare Yrjö-Koskinen, f. Limón f. 1.2.1838 i Tyrvis d. 20.4.1919 i Helsingfors Theodolinda Hahnsson var den första kvinnliga författaren som skrev på finska. Hahnsson bidrog med sin produktion framför allt till novellgenrens utveckling. I hennes produktion ingår dikter, noveller, romaner och dramatik. Hennes verk som tillkom under 1860-talet representerar en romantisk, kristligt färgad idealism och bottnar i den fennomanska ideologin. Kvinnans starka roll i familjen och familjens ställning i samhället betonas särskilt starkt i Hahnssons texter. I den sena produktionen syns även starkare realistiska drag. Exempelvis romanen Huutolaiset, två flickors och sockenbarns berättelse, tar upp aktuella samhälleliga problem. http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/2818/

Topelius, Zachris

Zachris Topelius s. 14.1.1818 Kuddnäsissä, Uusikaarlepyyn lähellä k. 12.3.1898 Sipoossa Zachris Topelius on yksi aikansa suurimpia suomalaisia kirjailijoita, kulttuuripersoonia ja yhteiskunnallisia vaikuttajia. Topeliuksen pääosin 1800-luvun jälkipuoliskolla syntyneessä tuotannossa vallitsee kansallisromantiikan henki, mutta teoksista löytyy myös realistisia piirteitä. Ominaista Topeliuksen kansankuvaukselle on naiivi tunteellisuus ja isänmaallisuus. Kirjailijan teoksiin vaikutti myös hänen kristillinen elämänkatsomuksensa. Topeliuksen mittavan tuotannon tärkeimpiin teoksiin kuuluvat lapsille suunnatut teokset, esimerkiksi Lukemisia lapsille (Läsning för barn I-VIII, 1865‒1896) sekä oppikirja Maamme kirja (Boken om vårt land, 1875), jotka vaikuttivat ajan ruotsinkielisen lastenkirjallisuuden uudistumiseen. Suomessa Topelius oli edelläkävijä myös historiallisten romaanien ja novellien kirjoittajana. Hänen teoksiaan ovat esimerkiksi Suomen herttuatar (Hertiginnan af Finland, 1850) ja Välskärin kertomuksia (Fältskärns berättelser I-V, kirjana 1853‒1867). Topelius tunnettiin lisäksi tuotteliaana lyyrikkona, jonka useita runoja on sävelletty. Virsi- ja laulutuotantoon kuuluvat sellaiset edelleen tunnetut virret ja laulut kuten ”En etsi valtaa loistoa” (”Julvisa”/”Gif mig ej glans”, 1887), ”Kesäpäivä Kangasalla” (”En sommardag i Kangasala”, 1853), ”Sylvian joululaulu” (”Sylvias hälsning från Sicilien”/”Sylvias julvisa”, 1853) ja ”Pajulaulu” (”Videvisan”/”Sof, du lilla vide ung”, 1869). - - - - - Zachris Topelius f. 14.1.1818 i Kuddnäs, nära Nykarleby d. 12.3.1898 i Sibbo Zachris Topelius är en av de största finländska författarna, kulturpersonligheterna och samhällspåverkarna under sin tid. Hans litterära produktion, främst tillkommen under den senare halvan av 1800-talet, präglas av den nationella romantikens anda men även av realistiska drag. Topelius fosterländskhet och bild av det finländska karakteriseras av en naiv känslosamhet och är starkt präglad av hans kristna livssyn. Till det mest betydelsefulla i hans omfattande författarskap hör hans produktion för barn (t.ex. Läsning för barn I-VIII, 1865-1896 samt läroboken Boken om vårt land, 1875) som innebar en förnyelse av tidens svenskspråkiga barnlitteratur. Han var också en föregångare som finländsk författare till historiska romaner och noveller (t.ex. Hertiginnan af Finland, 1850 och Fältskärns berättelser I-V, i bokform 1853-1867), samt mycket produktiv som lyriker. Topelius lyrik har i flera fall tonsatts och han är upphovsman till en rad klassiska och fortfarande sjungna psalmer och andra sånger (t.ex. Julvisa/Gif mig ej glans…, 1887, En sommardag i Kangasala, 1853, Sylvias hälsning från Sicilien/Sylvias julvisa, 1853 och Videvisan/Sof, du lilla vide ung, 1869). Kansallisbiografia: http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/2854/ http://www.blf.fi/artikel.php?id=2854

Käsityön osaamisen jäljillä. Tutkimus käsityön oppiaineen osaamisen ja oppilaan käsityönopetuksellisen taustan yhteydestä neljän yläkoulun 7.luokilla Satakunnan ja Varsinais-Suomen alueella

Käsityön oppiaineen tulevaisuus on viimeaikoina puhuttanut niin opetusalan kehittäjiä, opetushenkilöstöä, opettajankouluttajia kuin opettajaopiskelijoitakin. Käsityön oppiainetta toteutetaan edelleen valtakunnallisesti kahteen eri sisältöön painottuneena tai enemmän molemmat käsityön sisällöt, tekninen työ ja tekstiilityö, huomioiden. Tulevat Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet (2016) eivät enää mahdollista oppilaalle painottumiseen perustuvaa valintaa teknisen työn tai tekstiilityön sisältöjen välillä, mikä on lisännyt keskustelua entisestään. Tämän tutkielman tavoitteena oli selvittää onko käsityön oppiaineen toteuttamistavalla samansisältöisenä tai painottuneena yhteyttä oppilaan käsityön osaamiseen. Lisäksi selvitettiin onko oppilaan sukupuolella tai harrastuneisuudella yhteyttä oppilaan osaamiseen. Osaamista tutkittiin myös käsityön eri osa-alueilla, joita olivat työvälineet ja materiaalit, tuotteen suunnittelu, tuotteen valmistus ja menetelmät, kestävä kehitys, työturvallisuus ja teknologia. Tutkimus toteutettiin Opetushallituksen (Koulutuksen seurantaraportti 2011:1) käsityön osaamista arvioivan tutkimuksen syventävän tehtäväsarjan mittaria käyttäen. Tutkimus suoritettiin neljässä yläkoulussa Satakunnan ja Varsinais-Suomen alueella huhti- ja toukokuun 2014 aikana. Tutkimukseen osallistui yhteensä 229 7. luokan oppilasta. Tutkimusaineisto analysoitiin vertailemalla keskeisiä tunnuslukuja, keskihajontoja ja korrelaatioita. Analysoinnissa käytettiin epäparametrisiä menetelmiä ja päätestit tehtiin käyttäen Mann Withneyn U- ja Kruskal-Wallisin testiä. Tuloksista voidaan tulkita, että käsityön oppiaineen toteuttaminen monipuolisesti, molemmat käsityön sisällöt huomioivana opetuksena, ei heikennä oppilaiden käsityön osaamista. Heikoiten mittauksessa menestyivät erittäin painottuneessa käsityönopetuksessa olleet oppilaat. Tuloksista voitiin tulkita, että sukupuolella on tilastollisesti merkittävä yhteys käsityön osaamiseen. Tytöt menestyivät poikia paremmin käsityön osaamisen kokonaisarvioinnissa sekä tekstiilityön kysymyksissä. Pojat menestyivät paremmin vain teknisen työn kysymyksissä. Harrastuneisuudella ei ollut tilastollisesti merkittävää yhteyttä osaamiseen, mutta harrastajat menestyivät keskiarvovertailussa ei-harrastajia paremmin. Eri osa-alueiden keskiarvovertailuissa neljällä osa-alueella parhaiten menestyivät oppilaat, jotka olivat osallistuneet molempisisältöiseen käsityönopetukseen koko tähänastisen käsityönopetuksensa ajan.

Keski-Suomen ELY-keskuksen kanta-, seutu- ja yhdystieverkon merkitsevyysluokitus : Poikkileikkaus vuoden 2014 tilanteesta

Työssä tarkastellaan Keski-Suomen ELY-keskuksen alueen kaikkien kanta-, seutu- ja yhdysteiden merkittävyyttä tieosittain. Tarkasteltava tieverkko jaettiin kahteen osaan: vähäliikenteisiin ja keskivilkkaisiin teihin. Tien toiminnallinen luokka ei vaikuta jaotteluun. Seutu- ja yhdystieverkon tiejaksot, joiden KVL on alle 500 ajon./vrk, kuuluvat vähäliikenteiseen tieverkkoon ja tiet, joiden KVL on vähintään 500 ajon./vrk, kuuluvat keskivilkkaaseen tieverkkoon. Lisäksi työn alussa päätettiin, että kaikki kantatiet sekä kuntakeskuksien väliset seututiet sisällytetään keskivilkkaaseen tieverkkoon, vaikka asetettu liikennemääräraja ei täyttyisi. Tarkasteltavan tieverkon kokonaispituudeksi muotoutui näin ollen 4 660 kilometriä. Merkitsevyysluokitus jakaantuu kolmeen pääluokkaan ja niihin sisältyviin yksittäisiin merkitsevyystekijöihin. Pääluokka 1 sisältää säännöllisen henkilöliikenteen, pääluokka 2 säännöllisen tavaraliikenteen ja pääluokka 3 muita tekijöitä. Koska vähäliikenteinen ja keskivilkas tieverkko eroavat merkityksellisesti ja liikenteellisesti toisistaan, laadittiin niille kunkin pääluokan osalta omat erilliset merkitsevyystekijänsä. Pääpiirteissään luokitus on molemmilla samansuuntainen, mutta eroja syntyy merkitsevyystekijöiden erilaisista painotuksista ja pääluokkien alla tarkasteltavista merkitsevyystekijöistä. Päätettyjen merkitsevyysluokkien, niiden pisteiden ja painoarvojen perusteella kullekin tieosuudelle laskettiin merkitsevyyspisteiden summa. Merkitsevyyspisteiden perusteella tieosat jaettiin neljään eri luokkaan, joista luokka 1 on merkittävin ja luokka 4 vähiten merkittävä. Merkitsevyysluokitukset toimivat apuna niin sanotun alemman tieverkon hankkeiden priorisoinnissa ja tienpidon ohjelmoinnissa. Työssä laaditun tietokannan avulla voidaan tehdä lisäanalyysejä esimerkiksi silloin, kun halutaan asettaa tiet parantamisen osalta kiireellisyysjärjestykseen. Merkitsevyysluokituksia voidaan hyödyntää esimerkiksi hoito- ja soratieluokituksissa, päällystettyjen teiden ylläpitoluokituksessa, rakenteen parantamishankkeiden priorisoinnissa, täsmähoitokohteita määritettäessä ja tien hallinnollisen luokituksen muutoksissa. Merkitsevyysluokitukset toimivat myös apuvälineenä sidosryhmien, kuten esimerkiksi maakuntaliittojen ja kuntien, kanssa käytävässä vuoropuhelussa. Tietokantaan on rakennettu myös herkkyystarkasteluosio. Muuttamalla minkä tahansa merkitsevyystekijän pistearvoa tai pääluokkien painotusta, muuttaa tietokanta jokaisen tieosan sijoitusta automaattisesti. Uusi sija samoin kuin sijamuutos näkyvät alkuperäisen sijoituksen vieressä, jolloin jokaisen tietokantaa käyttävän on helppo ja havainnollista tehdä haluamiaan herkkyystarkasteluja. Herkkyystarkastelun avulla voi myös reaaliajassa nähdä pisteytyksessä tapahtuvan muutoksen vaikutuksen luokituksen jakaumaan. Työkalu laskee automaattisesti luokituksen ja näyttää merkitsevyysluokkien kilometri- ja tieosajakauman.

Suomen taloushistorian kokonaislinjoja etsimässä

Kirjallisuusarvostelu

Suomen mahdollisuudet vaikuttaa Euroopan unionin lainsäädäntömenettelyyn

Väitöstutkimuksen kohteena on säädösten valmistelu ja niitä koskevaa päätöksenteko Euroopan unionissa erityisesti siitä näkökulmasta, miten Suomen kaltainen pieni jäsenvaltio voi vaikuttaa EU-säädöksiin. Väitöskirjassa analysoidaan unionin toimielinten välillä vallitsevaa dynamiikkaa ja Suomen asemaa erityisesti EUT-sopimuksen 289 artiklan 1 kohdan ja 294 artiklan mukaisessa tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä. Lissabonin sopimuksen voimaantulon jälkeen tavallinen lainsäätämisjärjestys, joka aiemmin tunnettiin yhteispäätösmenettelynä, on selvästi yleisin lainsäädäntömenettely unionissa. Väitöskirja koostuu kuudesta erillisjulkaistusta pääosin vertaisarvioidusta artikkelista ja niitä täydentävästä ja kokoavasta yhteenveto-osasta. Kirjan tämä painos sisältää vain yhteenvetoluvun, ei erikseen julkaistuja artikkeleita. Väitöskirjassa hyödynnetään eurooppaoikeuden ja politiikan tutkimuksen kirjallisuutta. Metodologisesti väitöstutkimus edustaa empiiristä oikeustutkimusta, jossa yhdistyy lainopillinen analyysi ja empiiristen, tässä tapauksessa lähinnä laadullisten aineistojen analyysi. Yhteenvedossa on seurattu lainsäädäntömuutoksia ja oikeuskäytäntöä 10. huhtikuuta 2015 asti. Väitöskirjatutkimuksen kantavana teemana on oikeuden ja politiikan suhde EUlainsäätämisessä. Artikkeleita ja yhteenvetoa sitovat yhteen kaksi yleisen tason argumenttia. Ensiksi, EU:n lainsäädäntömenettelyä koskevat oikeussäännöt ja institutionalisoituneet käytännöt luovat kehikon toimielinten sisäiselle päätöksenteolle sekä niiden välisille poliittisluonteisille neuvotteluille, vaikkakaan sääntöihin ja käytäntöihin ei yleensä ole tarvetta nimenomaisesti vedota menettelyn kuluessa. Toiseksi, koska Suomen kaltaisen pienen jäsenvaltion muodollinen valta – siis äänimäärä neuvostossa – on hyvin rajallinen, suomalaisten ministerien ja virkamiesten tulisi hyödyntää erilaisia epävirallisia vaikuttamiskanavia, jos halutaan vahvistaa Suomen tosiasiallista vaikutusvaltaa menettelyssä. Unionin lainsäädäntötoiminta ei tyypillisesti ole rationaalisen mallin mukaan etenevää päätöksentekoa, vaan tempoilevaa ja vaikeasti ennakoitavaa kamppailua eri preferenssejä edustavien toimijoiden välillä. Väitöskirjan ensimmäisessä artikkelissa analysoidaan säädösvalmistelua ja lainsäätämismenettelyä unionissa vaihe vaiheelta. Johtopäätöksenä todetaan, että unioniin on syntynyt yhteispäätösmenettelyn, sittemmin tavallisen lainsäätämisjärjestyksen myötä uudenlainen lainsäätämiskulttuuri, jolle on leimallista tiiviit yhteydet komission, Euroopan parlamentin ja neuvoston välillä. Toimielimet ottavat nykyisin joustavasti huomioon toistensa kantoja menettelyn edetessä, mikä mahdollistaa sen, että valtaosa EU-säädöksistä voidaan hyväksyä jo ensimmäisessä käsittelyssä. Toisessa tutkimusartikkelissa analysoidaan komission asemaa unionin toimielinrakenteessa. Artikkelissa tarkastellaan komission aloiteoikeutta sekä komission puheenjohtajan ja sen jäsenten valintamenettelyjä siitä näkökulmasta, edistääkö komissio todella unionin yleistä etua itsenäisenä ja riippumattomana, kuten EU-sopimuksen 17 artiklassa edellytetään. Tiettyjen järjestelyjen myötä Euroopan parlamentin ja komission suhde on kehittynyt siihen suuntaan, että komissio toimii jossain määrin parlamentille vastuunalaisena hallituksena. Artikkelissa kritisoidaan, että kehitys ei välttämättä lähennä kansalaisia unionin toimielimiin ja että kehitys omiaan vaarantamaan komission aseman verrattain riippumattomana välittäjänä trilogeissa. Kolmas artikkeli sisältää tapaustutkimuksen kuluttajille myönnettäviä luottoja sääntelevän direktiivin (2008/48/EY) valmisteluvaiheista. Tapaustutkimus konkretisoi Suomen hallituksen edustajien tekemän EU-vaikuttamisen keinoja, vahvuuksia ja kehittämiskohteita. Artikkelissa todetaan, että Suomelle aivan keskeinen vaikuttamisresurssi ovat sellaiset virkamiehet, jotka hallitsevat niin käsiteltävän säädöshankkeen sisältökysymykset kuin unionin päätöksentekomenettelyt ja toimielinten institutionalisoituneet käytännöt. Artikkelissa tehdyt empiiriset havainnot jäsenvaltioiden välillä käydyistä neuvotteluista tukevat konstruktiivisen mallin perusoletuksia. Neljännessä artikkelissa, joka on laadittu yhteistyönä professori Tapio Raunion kanssa, analysoidaan unioniasioiden kansallista valmistelua ja tarkemmin ottaen sitä, miten Suomen neuvottelukannat muotoutuvat valtioneuvoston yhteensovittamisjärjestelmän ylimmällä tasolla EU-ministerivaliokunnassa. Artikkelissa todetaan laajan pöytäkirja-aineiston ja sitä täydentävän haastatteluaineiston pohjalta, että EUministerivaliokunnan asialistan laadinta on delegoitu kokonaisuudessaan asiantuntijavirkamiehille. Lisäksi asialistan muotoutumiseen vaikuttaa luonnollisesti unionin toimielinten, erityisesti Eurooppa-neuvoston agenda. Toisaalta, EU-ministerivaliokunnan kokouksissa ministerit yksin tekevät päätöksiä ja linjaavat Suomen EU-politiikkaa. Viidennessä artikkelissa selvitetään, miten olisi toimittava, jos pyritään siihen, että uusi tai muutettu EU-säädös vastaisi mahdollisimman pitkälti Suomen kansallisesti määriteltyä neuvottelukantaa. Tehokkainta on vaikuttaa aloiteoikeutta lainsäädäntömenettelyssä käyttävään komissioon, tarvittaessa myös virkahierarkian ylimmillä tasoilla, sekä tehdä yhteistyötä muiden jäsenvaltioiden kanssa, erityisesti puheenjohtajavaltion, tulevien puheenjohtajavaltioiden ja suurten jäsenvaltioiden kanssa. Mikäli käsittelyssä oleva EU-säädöshanke arvioidaan kansallisesti erityisen tärkeiksi tai ongelmalliseksi, tulisi vaikuttamistoimia laajentaa kattamaan myös Euroopan parlamentin avainhenkilöitä. Kuudennessa artikkelissa analysoidaan suomalaisen kansalaisyhteiskunnan ja etujärjestöjen vaikutusmahdollisuuksia EU-asioiden valmistelussa. Johtopäätöksenä todetaan, että muodollinen yhteensovittaminen EU-valmistelujaostojen laajan kokoonpanon kokouksissa ei ole sidosryhmille ensisijainen eikä tehokkain vaikuttamisen keino. Sen sijaan korostuvat epäviralliset yhteydet toimivaltaisen ministeriön vastuuvirkamieheen kotimaassa ja vaikuttaminen eurooppalaisen kattojärjestön välityksellä. Väitöskirjan yhteenveto-osassa on eritelty, missä EU:n säädösvalmistelun ja lainsäätämismenettelyn vaiheissa Suomen kaltaisella pienellä jäsenvaltiolla on parhaat edellytykset vaikuttaa valmisteltavana olevaan säädökseen. Parhaat vaikutusmahdollisuudet ovat aivan EU-säädöksen elinkaaren alkuvaiheessa, kun komissio on vasta käynnistämässä uutta säädösvalmistelua. Väitöstutkimuksessa todetaan, että varhaista kannanmuodostusta ja sen mahdollistamaa ennakkovaikuttamista on Suomessa kyetty kehittämään etenkin niissä poliittisesti, taloudellisesti tai oikeudellisesti tärkeissä hankkeissa, joissa hallituksen kannanmuodostus tapahtuu EU-ministerivaliokunnassa. Muissa unionin säädöshankkeissa ennakollisen vaikuttamisen intensiteetti näyttäisi vaihtelevan, riippuen muun muassa toimivaltaisen ministeriön keskijohdon ja ylimmän johdon sitoutumisesta. Toinen Suomelle otollinen vaikuttamisen ajankohta on silloin, kun komission antamaa ehdotusta käsitellään asiantuntijavirkamiesten kesken neuvoston työryhmässä. Tehokas vaikuttaminen edellyttää, että Suomea neuvotteluissa edustavat henkilöt kokoavat ”samanmielisistä” jäsenvaltioista kaksoisenemmistösäännön mukaisen voittavan koalition. Viimeinen vaikuttamisen ikkuna aukeaa silloin, kun Coreper-komiteassa laaditaan neuvoston puheenjohtajalle neuvottelumandaattia toimielinten välisiin trilogeihin tavallisen lainsäätämisjärjestyksen ensimmäisessä käsittelyssä. Tässä varsin myöhäisessä menettelyvaiheessa vaikuttaminen on pienen jäsenvaltion näkökulmasta jo selvästi vaikeampaa. Väitöskirja sijoittuu luontevasti osaksi valtiotieteellistä eurooppalaistumis-kirjallisuutta siltä osin, kuin siinä on tutkittu EU-jäsenyyden vaikutuksia kotimaisiin hallinnon rakenteisiin ja politiikan asialistaan. Kuten tunnettua, Suomen EU-politiikka rakentuu eduskunnalle vastuullisen valtioneuvoston varaan. Väitöskirjassa ei kuitenkaan ole otettu erityiseen tarkasteluun perustuslakiin sidottua eduskunnan ja hallituksen yhteistoimintaa EU-asioissa. Sen sijaan on tutkittu unioniasioiden valmistelua ja yhteensovittamista valtioneuvoston sisällä. Kun EU-asioiden yhteensovittamisjärjestelmää luotiin, pidettiin tärkeänä, että jokaisessa säädöshankkeessa ja politiikkahankkeessa kyetään muodostamaan kansallisesti yksi ja yhtenäinen neuvottelupositio. Yhtenäisen kansallisen linjan ajamisen katsottiin parantavan Suomen asemaa unionin päätöksenteossa. Väitöskirjassa todetaan johtopäätöksenä, että EU-asioiden kansallinen valmistelujärjestelmä toteuttaa sille asetetut tavoitteet käytännössä varsin hyvin. Merkittävin kehittämiskohde liittyy kansallisen EU-valmistelun reaktiivisuuteen. Jos Suomi haluaa vaikuttaa yhä vahvemmin EU-lainsäätämiseen, Suomelle tärkeät hankkeet pitäisi tunnistaa jo varhaisessa vaiheessa ja priorisoida selkeästi niiden hoitamista ministeriöissä.

Luonnonsuojelun uudet mahdollisuudet Pirkanmaalla : Pirkanmaan LUMO-ohjelman 1. vaiheen loppuraportti

Pirkanmaan LUMO-ohjelman tavoitteena on tehdä näkyväksi uudenlaisia luonnonsuojelun toimintatapoja, jotka laajentavat luonnonsuojelun mahdollisuuksia Pirkanmaalla. Ohjelman painopiste on luonnonsuojelun tavoissa, joissa luonnon monimuotoisuutta kehitetään aktiivisin toimenpitein. Niitä ovat esimerkiksi uusympäristöjen hoito ja vihreä infrastruktuuri. Pirkanmaan LUMO-ohjelma toteutettiin laadullisen tapaustutkimuksen menetelmien avulla. Pirkanmaan LUMO-ohjelmassa tarkastellaan yksityiskohtaisesti kuutta tapausta, jotka liittyvät täyttömaa-alueiden ja kiviainesten ottopaikkojen maisemointiin, hulevesirakentamiseen, lehtojen palauttamiseen ja metsien omatoimiseen suojeluun. Tapauksien tarkastelun avulla ohjelmassa muodostetaan käsitys niistä tavoista ja lähestymistavoista, joiden avulla luonnonsuojelun uudenlaisia toiminnan tapoja voidaan edistää. Lisäksi raportissa listataan lyhyesti muita esimerkkejä, joiden avulla luonnon monimuotoisuutta voidaan kehittää aktiivisesti. Pirkanmaan LUMO-ohjelma rahoitettiin Pirkanmaan liiton myöntämänä Euroopan aluekehitysrahaston osarahoittamana projektina (projektikoodi A32866). EAKR- ja valtionrahoituksen lisäksi projektia rahoittivat Pirkanmaan ELY-keskus, Tampereen kaupunki ja Suomen luonnonsuojeluliiton Pirkanmaan luonnonsuojelupiiri. Pirkanmaan LUMO-ohjelman tuottaja oli Suomen luonnonsuojeluliiton Pirkanmaan luonnonsuojelupiiri. Ohjelmatyön toteutti projektipäällikkö, ympäristöpolitiikan tutkija Jere Nieminen. Ohjelmatyö toteutettiin ajalla 1.8.2014 - 31.1.2015.