"Täydellinen itsenäisyys ulospäin. - Ja järjellinen järjestys sisäänpäin." : Ylioppilaat ja järjestyksenpitokysymys vuonna 1917

Vuoden 1917 maaliskuun vallankumous kaatoi tsaarinvallan Venäjällä ja synnytti autonomiseen Suomeen järjestysvaltatyhjiön. Sortuneen venäläisen järjestysvaltakoneiston tilalle muodostettiin suomalaisvoimin kunnallisia miliisilaitoksia yhteiskuntarauhaa turvaamaan. Tutkielmassa tarkennetaan ja havainnollistetaan aiemman kirjallisuuden kuvaa Helsingin miliisilaitoksen käytännön toiminnasta muistitietoon sekä Helsingin poliisilaitoksen arkiston aineistoihin tukeutuen. Erityisesti syvennytään kuitenkin Helsingin miliisilaitoksen palvelukseen joukolla hakeutuneisiin ylioppilaisiin. Ylioppilasmiliisien ryhmää tarkastellaan nk. Miliisikirjan eli miliisilaitoksen miehistömatrikkelin sekä ylioppilasmatrikkelin tarjoamien tietojen valossa. Lisävalaistusta opiskelijoiden käsityksiin ja käytännön toimiin vuonna 1917 on saatu ylioppilaslehdistä sekä ylioppilasaktiivien muistelmista. Monipuolinen, mutta sirpaleinen lähdeaineisto on mahdollistanut laaja-alaisen tutkimusotteen tilastollisesta tarkastelusta tekstien tulkintaan. Ylioppilasmiliiseissä heijastuivat opiskelijoiden pitkät perinteet järjestyksenpidossa ja työväen kanssa tehdyssä yhteistyössä. Taustalla vaikuttivat myös opiskelijoiden voimakkaat vasemmistosympatiat. Ylioppilaat pyrkivät sinnikkäästi ylläpitämään sovinnollista suhdetta työväestöön aina vuoden 1918 sisällissodan kynnykselle saakka. Opiskelijoiden ensisijaisena tavoitteena oli luoda oikeiston ja vasemmiston poliittiset kiistat ylittävä kansallinen rintama Suomen itsenäisyyden saavuttamiseksi ja turvaamiseksi.

Minästä toiseen : Lacanilaisen subjektin syntymä Anaïs Ninin House of Incestissä ja Hélène Cixous'n Dedans'issa

The study approaches two modern novels using the conceptual frame of Lacanian psychoanalysis, especially the Lacanian notion of subject. The novels can be described as subversive “Bildungsromans” (development novels) highly influenced by psychoanalytic thought. Anaïs Nin’s (1903—1977) “poetic novel” House of Incest (1936) is a story of sexual and artistic awakening while Hélène Cixous’s (b. 1937) first novel Dedans (1969) depicts the growth of a little girl whose father dies. Both are first novels and first person narratives. Concentrating in the narrator’s internal life the novels writings break with the realistic conventions of narrative, bringing forth the themes of anguish, alienation from the world and escape into the prison like realm of the self. The study follows roughly the Lacanian process of becoming a subject. Each chapter opens up with a quick introduction to the Lacanian concepts used in the following part that analyses the novels. The study can thus also be used as a brief introduction to Lacanian theory in finnish. The psychoanalytic narrative/story of the birth of the subject and the novels stories can be seen as mirroring each other. The method of the study is thus based on a dialogue between the theoretical concepts and the analyses. Novels are being approached as texts that break with the Cartesian notion of an autonomous subject making room for a dialectics of self and other, for a movement in which the “I” builds an identity mirroring itself with others. While both of the novels recount the birth of a character called I, they also have a first person narrator apart from the character “I”. Having constituted the self’s identity, the narrator finds from inside of the self also an other or “you” – this discovery is the final clue to the coffin of the autonomous self. From the Lacanian perspective man’s great Other is the order of language, Symbolic, which constitutes the individual, the speaking subject. Using this perspective the novels are interpreted as describing the process of becoming a subject of the Symbolic; subjected to Symbolic order. This “birth process” happens in particular in the Imaginary register, where the self’s identity is built. In the Imaginary or Mirror phase the “I” mirrors himself with different others (e.g. with his mirror image and the family members, the surrounding others) learning to see his body and his selfhood both as familiar and strange, other. In the Imaginary phase the novels’ characters are also trying to deal with the opposite realm of the Symcolic, the Real. The Lacanian Real is not the reality “before words” but a reality left over from the Symbolic, aside of it but constituted by the Symbolic, to be deducted only from within it. In the novels the Real is experienced as a womblike state where the self is immersed in the other’s body. The process of coming a subject of the Symbolic is depicted also as a process of renouncing the “dream of the womb”, which, if realized, could only mean the non-existence of the subject, i.e. death. The study concentrates on analysing the novels’ writing, where meanings are constantly changing: “I” becomes you, the father becomes a mother, inside becomes outside. This technique enables also the deconstruction of certain opposing notions in the novels. The Lacanian point of view exposes language as a constantly moving universe where the subject has no more stability than the momentary meanings language creates. The self’s identity depicted in the novels is a Lacanian fixed identity, whose growth is necessary but opposes the flux imminent to the Symbolic. The anguish experienced in the novels, in the “house of incest” or “inside”, is due to clinging on the unchanging “I”. However, the writing of the novels shows how the meaning of the “I” changes constantly and the fixity thus becomes movement. This way House of Incest and Dedans, despite their pessimistic stories, manage to create an image of a new, moving subject.

Viemärin päässä Kotkan kaupunki : Vesiensuojelun kehitys Kymijoen itäisen päähaaran suulla 1945-1970

The focus of this thesis is the marine environmental history of the eastern part and the estuary of the Kymi river from 1945 to 1970. There is no previous research on this area from an environmentally historical perspective, nor have many of the sources here discussed been previously used. Therefore the thesis expands academic understanding of local environmental processes and protection in and around the city of Kotka and the Kymi river. The thesis falls within the methodological field of socio-political history, as the research focus is centered on the local process of establishing the nature of environmental problems and solving them. The principal assumption has been that the city of Kotka, due to its ongoing expansion, was slow to respond to environmental hazards. The Kymi river was among the most degraded bodies of water during this period. Kotka on the other hand was a major center of wood processing industry and one of Finlands major industrial ports. In the past the river and its estuary had provided ample resources for fishers. It is this contradictory use of the environment that allows one to discuss the local struggle for the correct use of the environment. Primary sources include local and city archives, environmental studies, and legal documents linked with the above. The archives of the city of Kotka and of various private associations form the core sources. Environmental studies from the research period have been dealt with as sources to the local political power struggle. Alongside with current environmental research they also provide insight into the state of the environment. Another goals has been to accumulate environmental research for a future multidisciplinary study in this area. As a final conclusion it can be said that environmental degradation was widely understood as a problem only in the 1960s. The influential role of the city of Kotka however determined the pace with which these problems were then solved.

Ajan sisäkkäiset tilat. Arkkitehtuuri, valokuva ja menneisyyden esittäminen W. G. Sebaldin romaanissa Austerlitz

In her thesis, Kaisa Kaakinen analyzes how the German emigrant author W. G. Sebald (1944-2001) uses architecture and photography in his last novel "Austerlitz" to represent time, history and remembering. Sebald describes time in spatial terms: it is like a building, the rooms and chambers of which are connected to each other. The poetics of spatial time manifests itself on multiple levels of the text. Kaakinen traces it in architectural representations, photographic images, intertextuality, as well as in the form of the text, using the concept of spatial form by Joseph Frank. Architectural and photographic representations serve as meeting points for different aspects and angles of the novel and illustrate the idea of a layered present that has multiple connections to the past. The novel tells a story of Jacques Austerlitz, who as a small child was sent from Prague to Britain in one of the so-called Kindertransports that saved children from Central Europe occupied by the National Socialists. Only gradually he remembers his Jewish parents, who have most likely perished in Nazi concentration camps. The novel brings the problematic of writing about another person's past to the fore by the fact that Austerlitz's story is told by an anonymous narrator, Austerlitz's interlocutor, who listens to and writes down Austerlitz's story. Kaakinen devotes the final part of her thesis to study the demands of representing a historical trauma, drawing on authors such as Dominick LaCapra and Michael Rothberg. Through the analysis of architectural and photographic representations in the novel, she demonstrates how Austerlitz highlights the sense of singularity and inaccessibility of memories of an individual, while also stressing the necessity - and therefore a certain kind of possibility - of passing these memories to another person. The coexistence of traumatic narrowness and of the infinity of history is reflected in ambivalent buildings. Some buildings in the novel resemble reversible figures: they can be perceived simultaneously as ruins and as construction sites. Buildings are also shown to be able to both cover and preserve memories - an idea that also is repeated in the use of photography, which tends to both replace memories and cause an experience of the presence of an absent thing. Commenting and critisizing some recent studies on Sebald, the author develops a reading which stresses the ambivalence inherent in Sebald's view on history and historiography. Austerlitz shows the need to recognize the inevitable absence of the past as well as the distance from the experiences of others. Equally important, however, is the refusal to give up narrating the past: Sebald's novel stresses the necessity to preserve the sites of the past, which carry silent traces of vanished life. The poetics of Austerlitz reflects the paradox of the simultaneous impossibility and indispensability of writing history.

Certainty or Faith? Arendt's and Merleau-Ponty's Critique of Cartesian Foundationalism

Epistemological foundationalism has for centuries attempted to unify all scientific inquiry into the context of one grand science, the first philosophy. One of the most important tasks of this tradition has been to ground all knowledge on absolutely certain foundations. In this master s thesis I ask the following question: To what extent and under what conditions is it possible to achieve absolute certainty in the sense of the attempts of Cartesian foundationalism? By examining how the 20th century philosophers, Edmund Husserl (1859-1938), Hannah Arendt (1906-1975) and Maurice Merleau-Ponty (1908-1961) interpret the epistemological methodology of René Descartes, I claim that the Cartesian achievement of absolute certainty rests on the implicit presupposition of an epistemologically prior form of faith in the world and trust (pistis) in other conscious beings. I show that knowledge is possible only within the context of a common world that is inhabited by several conscious beings that share a common linguistic system. This threefold element is shown to be the bedrock condition for any kind of philosophical inquiry. The main literature sources for this thesis are The Life of the Mind by Hannah Arendt, Le Visible et l invisible by Maurice Merleau-Ponty, Meditationes de Prima Philosophiae by René Descartes and Erfahrung und Urteil by Edmund Husserl.

Tuuleen piirrän nimeni : Daniel Urwindin fragmentaarinen omaelämäkerta Bo Carpelanin romaanissa Alkutuuli

Tutkielma käsittelee Bo Carpelanin romaania Alkutuuli (Urwind 1993) päähenkilö Daniel Urwindin fragmentaarisesti kerrottuna elämäntarinana. Kyse on kahdella aikatasolla etenevästä fiktiivisestä omaelämäkerrasta, joka perustuu viikottaisiin päiväkirjamerkintöihin. Daniel hahmottaa identiteettiään tilaan kytkeytyneiden muistojen sekä oman nimensä avulla leikaten samalla kerronnan jatkuvuuden. Tutkimusongelmana on hahmottaa Danielin kerronnan tavat, kirjoittamisen syyt sekä prosessiin lopputulos. Menneisyyteen kohdistuvan minä-kerronnan analyysi perustuu Dorrit Cohnin Transparent minds -teoksen käsitteistöön. Alkutuulessa esiintyy muistikerronnan ja muistimonologin epäsäännöllistä vuorottelua. Niiden osana on edesmenneiden läheisten upotettuja monologeja, joiden takaa kuultaa Danielin ääni: monologit ovat Danielin kuvittelemia tai referoimia puheita ja ajatuksia, joiden esittäjä on hänen yksinäisen keskustelunsa toinen osapuoli. Omaelämäkertaa käsittelevinä teoreettisina lähteinä ovat ensisijaisesti Päivi Kososen artikkelit sekä hänen tutkimuksensa Elämät sanoissa. Tutkielman tulkinnan kannalta keskeisessä asemassa ovat Bo Carpelanin essee- ja kaunokirjallinen tuotanto. Kirjoittamisen lähtökohtana on päähenkilön identiteettiä horjuttava elämänvaihe. Vaimo Marian lähdettyä vuodeksi Amerikkaan Daniel pyrkii löytämään oman kielensä ja luomaan muistojensa avulla eheämmän kuvan itsestään. Prosessiin kytkeytyy keskeisesti tila - Danielin kulkiessa talossaan, joka on hänen lapsuudenkotinsa, aistitodellisuus toimii mieleenpalauttajana: äänet ja tuoksut johdattavat hänet elämään menneisyyden muistoja uudelleen nykyhetkessä. Samalla talo ja huoneet personifioituvat ja minuus alkaa rakentua tilan kaltaiseksi. Uusien ovien ja huoneiden löytyminen symboloi Danielin muistojen selkeytymistä ja itseymmärryksen syvenemistä. Kirjoittamisen voi tulkita olevan psykoanalyyttinen prosessi, jossa omaelämäkerran minä keskustelee menneisyyden minänsä kanssa. Puhuja odottaa vastausta toiselta, vaikka vastaus löytyy paradoksaalisesti itsestä. Omaelämäkerran moniäänisyyttä korostavat edesmenneiden läheisten läsnäolo, Danielin eri ikävaiheiden identiteetit ja kaksoisolentojen hahmoissa esiintyvät minuudet. Kirjoittamisen avulla Daniel pyrkii pääsemään etäämmälle itsestään ja saavuttamaan minättömyyden tilan, jota käsitellään John Keatsilta peräisin olevan käsitteen "negatiivinen kyky" avulla. Alkutuuli on taiteilijaromaani, jossa taiteilijuutta edustavat siivet ja lentäminen kytkeytyvät mielikuvitukseen ja uusiutumiseen. Danielin tie taiteilijuutta edeltävään minättömyyteen on kuitenkin vaikea ja monet merkit viittaavat diletantin kohtaloon. Unenomaisen logiikan omaavan, fragmentaarisen kerronnan takaa on hahmotettavissa myös lainalaisuuksia. Muiden henkilöiden lyhyet elämäkerrat ovat heidän haavansa paljastavia episodeja, jotka muuttuvat osaksi Danielin elämäntarinaa. Danielin kirjallinen omakuva on montaasi, jossa eri tasossa olevat elementit, nykyhetki ja menneisyys, mielikuvitus, unet ja upotetut monologit rinnastuvat samaan tasoon. Daniel peilaa elettyä ja koettua koomisen peilirakenteen avulla, jossa hänen elämäänsä osallisena olleet menneisyyden henkilöt kulkevat narrikulkueen mukana. Toive eheästä minäkuvasta osoittautuu kuitenkin mahdottomaksi merkityssulkeuman todenvastaisuuden vuoksi. Urwind-nimen pohdinnasta liikkeelle lähtenyt omaelämäkerta päättyy syklistä liikettä mukaillen tilanteeseen, jossa päähenkilö hyväksyy elämän käsittämättömyyden ja luottaa omassa nimessään piilevään voimaan, tuuleen, viitaten samalla myös romaanin nimeen. Avainsanat: Bo Carpelan - muistot - tila - fragmentaarisuus - fiktiivinen omaelämäkerta

Vankina valkoisten : Oulun vankileiri 1918

Suomen sisällissodassa keväällä vuonna 1918 syntyi useita vankileirejä, jotka oli tarkoitettu valkoisten vangitsemia punaisia varten. Yksi vankileireistä sijaitsi Oulun Raatinsaaressa. Tässä tutkimuksessa olen tarkastellut Oulun vankileirin vankeja, vartijoita ja leirin oloja sekä valtiorikosoikeuden toimintaa ja leirin kuolleisuutta. Oulun vankileiri toimi Valloitettujen alueiden turvaamisosastoon kuuluneen sotavankilaitoksen alaisuudessa. Vankileiri oli tarkoitettu lähinnä Oulun ja Lapin läänin punavankeja varten. Myös asevelvollisuuskutsuntoja vältelleitä ja asevelvollisuudesta kieltäytyneitä oli vangittujen joukossa. Vankien määrä oli suurimmillaan hieman yli 800. Vangit kuuluivat pääsääntöisesti työväenluokkaan. Vangittuina oli myös naisia, joista suurin osa oli pidätetty venäläisten kasarmeilta. Venäläisiä sotilaita, joita oli noin 1000, pidettiin vangittuina omilla kasarmeillaan, ennen kuin heidät kotiutettiin toukokuun lopussa. Vartijoina toimivat aluksi Oulun ja lähikuntien suojeluskuntajoukot ja toukokuun lopusta lähtien asevelvollisuusjoukot. Erityisesti asevelvollisjoukkoja pidettiin vartiointitehtävään sopimattomina. Sotilaat suhtautuivat tehtäviinsä välinpitämättömästi ja vankeihin myötämielisesti. Heistä suurin osa oli kotoisin samoilta paikkakunnilta, mistä punavangitkin ja he kuuluivat suurimmalta osaltaan myös työväenluokkaan. Asevelvollisjoukot olivat myös ylityöllistettyjä ja sotilaskuri oli olematonta, joten ei ollut ihme, että heinäkuun alussa useat asevelvollissotilaat karkasivat riveistä. Vangit asuivat leirillä ahtaasti ja saivat vain niukasti ruokaa. Leirillä vankeja hoitivat lääkäri ja kaksi sairaanhoitajaa. Sairaanhoito oli hankalaa, koska sairastuneita ja heikkoja vankeja oli paljon. Vankien hengellisestä huollosta oli vastuussa kasvatusosasto, jonka johdossa oli pappi apunaan kaksi kasvatusapulaista. Kesäkuun aikana Oulussa toimintansa aloitti kaksi valtiorikosoikeuden osastoa, jotka langettivat tuomioita samanlaisen linjan mukaisesti kuin muuallakin maassa. Punaisena lankana näyttää olleen työväenliikkeen poliittinen nujertaminen. Kuolleisuuden suhteelliseen alhaisuuteen oli osasyynä se, että vartijat eivät olleet kiinnostuneita tehtäviään kohtaan. He eivät estäneet yhteydenpitoa vankien ja heidän omaistensa välillä. Vartijat eivät myöskään syyllistyneet vankileiriterroriin, vaan suhtautuivat vankeja kohtaan pääsääntöisesti maltillisesti. Vangeilla oli mahdollisuuksia ulkopuoliseen ruoansaantiin omaisten kautta ja työskennellessään leirin ulkopuolella eri työtehtävissä. Vankeja käytettiinkin vankileirin ulkopuolisiin työtehtäviin paljon. Koska työnantajat oli velvoitettu kustantamaan työssäkäyvien vankien ruoan, he saivat lisäravintoa ohi vankileiriorganisaation. Siten vangit olivat tarpeeksi vastustuskykyisiä tarttuvia tauteja kohtaan. Oulun vankileirissä kuolleisuus jäikin suhteellisen alhaiseksi hieman alle kuuteen prosenttiin. Avainsanat: Suomi 1918 . vankileirit . sisällissota - sotavangit

Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi : näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta

Tutkielma käsittelee vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen suhteutumista yhteiskunnan modernisaatioprosessiin nälkävuosista 2000-luvulle. Aihepiiriä tarkastellaan lähinnä Etelä-pohjanmaan itäosissa Järviseudulla sijaitsevan Alajärven kunnan alueesta käsin. Alajärven puitteissa käsitellään myös lestadiolaisuuden laajempaa kontekstia sekä sen suhteutumista Suomen historiaan ja yhteiskunnan rakenteisiin ja niiden muutoksiin. Yksilön, joukkoliikkeen ja yhteiskunnan suhteita ja merkityksiä avataan tutkielmassa psykohistoriallisten teorioiden kautta. Historiallista muutosta jäsennetään puolestaan modernisaation määrittelyillä. Tutkielman lähdemateriaali perustuu arkistoaineistoon, jossa keskeisessä osassa ovat Alajärven seurakunnan arkisto, sekä Alajärven rauhanyhdistyksen arkisto. Myös herätysliikkeen lehtiä ja muistitietoa käytetään lähdemateriaalina. Lestadiolaisuus saapui Alajärvelle suurten nälkävuosien jälkeen 1870-luvulla. Liikkeen saapumisvaihe voidaan käsittää osana laajempaa yhteiskunnallista muutosta, jossa yksilön kasvava vastuu esimerkiksi rahatalouden muodossa muutti yksilön asemaa ja minuuden rakentumisen ehtoja. Herätysliikkeen ensimmäiset saarnamiehet näyttäytyvät lähteissä murrosprosessin eläjiksi. Lestadiolaisten saarnamiesten nimiä löytyy varsin paljon esimerkiksi kirkkokurinalaisten luettelosta, erilaisista siveellisyysrikkomuksista syytettynä. Lestadiolaisuuden leviäminen liittyy läheisesti myös siirtolaisuuteen. Lestadiolaisuuteen liittyy varhaisvaiheista lähtien niin sanotut liikutukset, jotka voidaan tulkita minäintegraation katoamiseksi ja tiedostamattomien hahmojen nousemiseksi hallitsemaan käyttäytymistä uskonnollisen, olemassaolon ahdistusta symboloivan, puheen seurauksena. Uuden vuosisadan alkupuoliskolla lestadiolaisuus loi asemansa seudun suurimpana hengellisenä liikkeenä ja ylipäätään suurimpana joukkoliikkeenä. Joukkoliikkeellä oli minuuden ja maailman suhteita jäsentävä rooli, ja siihen sulautuminen koettiin usein paluuna turvallisen seurakuntaäidin helmaan. Metaforat voidaan tulkita psykohistoriallisesti paluuna varhaislapsuuden menetettyyn tai saavuttamattomaan asetelmaan. Vanhoillislestadiolaisuus paalutti vuosisadan alkupuoliskolla arvomaailmansa voimakkaasti valkoisen Suomen arvomaailmaan ja ihanteisiin. Toisen maailmansodan jälkeinen yhteiskuntarakenteen nopea muutos maatalousvaltaisesta kunnasta palvelu- ja teollisuusvetoiseksi yhteiskunnaksi, sekä yleinen muuttoliike maalta kohti suurempia keskuksia aiheuttivat suomalaisessa yhteiskunnassa laajan kulttuuri- arvo ja elämäntapamurroksen. Tämä murros näkyy vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä kriisitilana, jonka alkusysäys oli liikkeen sivistysporvariston erkaantuminen herätysliikkeestä etenkin suuremmissa kaupungeissa 1960-luvun alussa. Alajärvellä varsinaista hajaantumista ei tapahtunut, mutta yhteiskunnan muuttuminen heijastui voimakkaasti vanhoillislestadiolaiseen kulttuuriin ja vanhoillislestadiolaisuus kääntyi voimakkaasti sisäänpäin modernisaation elementtien levitessä laajemmin liikkeen agraarisille ydinalueille 1960- ja 1970-luvuilla. Tästä kumpuaa liikkeessä voimakas kuohunta, jossa uskonnollinen todellisuus ja pahuuden lohkominen "maailmaan" nousevat keskeiseen asemaan. Henkilöitä, jotka eivät jakaneet ryhmän yhteisiä ihanteita ja kokemuksia pyrittiin saamaan kuriin niin sanotuissa hoitokokouksissa. Yksimielisyys ja "yhteinen rakkaus" suhteessa kollektiiviin on keskeinen piirre vanhoillislestadiolaisen liikkeen itsemäärittelyissä 1970-luvulla. Alajärven suurimman hengellisen liikkeen jäsenmäärä kääntyy laskuun 2000-luvun alussa. Kasvun pysähtyminen selittyy pitkälti yleisellä muuttoliikkeellä jonka myötä vanhoillislestadiolaisuuden painopiste on siirtynyt kohti Etelä-Suomea ja suurien kaupunkien ympäristöön. Postmoderni kulttuuri on asettanut vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen uudenlaiseen asemaan. Yksilön vapauden ja individualismin korostuksissa traditionaalinen liikkeen sisällä on heränneet kysymykset etenkin yhteisön roolista yksilön suhteellisen toimintavapauden määrittelijänä. Vanhoillislestadiolainen joukkoliike kantaa vielä 2000-luvullakin merkityssisältöjä, joissa yksilö ikään kuin uhrautuu yhteisön hyväksi ja kannattelee kollektiivisia rakenteita.