Julkiset hankinnat energiantuotantoinvestoinneissa

Pöyry Finland Oy:n energialiiketoimintaryhmässä on havaittu viimeisimpien voimalaitostoteutusprojektien yhteydessä, että julkiset hankinnat asettavat tiettyjä pakollisia raameja hankintatoimen johtamiselle. Julkista hankintaa säätelee Suomessa kansallinen hankintalaki, joka on melko heikosti tunnettu. Pöyryllä on tunnistettu tarve selvittää julkisen hankinnan mahdollistamia vaikutuskeinoja hankintatoimessa ja tehdä niistä insinöörin insinöörille rakentama ohjeistus, jota voidaan hyödyntää projektikohtaisena yleisen hankintaohjeen tukena, koskien julkisten hankintojen osuutta. Tässä diplomityössä suoritetaan yleinen katsaus julkisten hankintojen tämän hetkiseen tilanteeseen ja luodaan ohjeistus julkisten hankintojen keskeisimpien vaiheiden läpiviemiselle. Työssä kuvataan julkiselle hankinnalle ominaisimpia vaiheita, joissa tulee noudattaa erityistä tarkkuuta valituksien välttämiseksi. Tarkoituksena on luoda Pöyrylle ohjeistus, miten toimia, kussakin julkisen hankinnan vaiheessa, hankintalain mukaisesti ilman valituksia markkinaoikeuteen. Vuoteen 2016 mennessä on Suomen julkaistava uudistettu kansallinen hankinta lainsäädäntö, perustuen alkuvuonna 2014 uudistettuihin EU:n hankintadirektiiveihin. Tällä hetkellä hankintalaki on hyvin tulkinnanvarainen ja parhaiten vastauksia askarruttaviin kysymyksiin löytyy alan lakia tulkitsevasta kirjallisuudesta. Kirjoittajan projektikokemuksen perusteella, hankintalakiin liittyviin kysymyksiin saa pahimmillaan eri lakia tulkitsevilta asiantuntijoilta hyvinkin erilaisia tulkintoja. Tästä johtuen ei ole ihme, että hankintalakia ei tunneta kovin hyvin niin hankintayksikön kuin osallistuja/tarjoajakandidaatin puolellakaan.

Vision, image, record : a cultivation of the visual field

I den första delen av den här avhandlingen presenteras en bildens genealogi. Den skildrar hur begreppen för bilden, seendet och jaget utvecklades i relation till varandra i en specifik vetenskaplig och filosofisk kontext. Berättelsen sträcker sig från den tidiga renässansen och det perspektivistiska måleriet, till fotografiets födelse och positivismen. Den här utvecklingen medförde en form av reduktionism i vilken jagets roll – betydelsen av den mänskliga psykologin, vårt omdöme, vår uppmärksamhet och vår vilja – blev förbisedd. Inom den här tanketraditionen uppstod en förskjutning, från en förståelse av bilden som en representation av det tredimensionella rummet på en tvådimensionell yta, till en uppfattning om bilden som en genomskinlig ruta, ett fönster ut mot världen. Idén om avbildningen som en neutral ”blick från ingenstans” kom att förstärka en skeptisk hållning till kommunikation, dialog och vittnesmål och därmed även undergräva vår tillit till varandra och följaktligen vår tillit till oss själva. I den andra delen erbjuder författaren ett alternativ till den tanketradition som behandlas i den första delen. Det som blev förbisett i uppfattningen om en blick från ingenstans var att bilden är ett hjälpmedel då vi bearbetar vårt synfält. Bilden hjälper oss att dela vår syn på saker. Genom den här uppgiften av att dela blir bilden riktningsgivande i våra försök att orientera oss i världen. Jag kan stå bredvid en annan människa och se vad hon ser, men jag vet inte nödvändigtvis hur hon uppfattar det vi ser. Bilden lägger till ett led i det här förhållandet eftersom den inte enbart visar vad den andra ser. När bilden fungerar som den skall visar den också hur den andra ser och på det här sättet blir bilden verksam. Den föreliggande avhandlingen kombinerar epistemologi med vetenskapshistoria och visuella kulturstudier, men dess huvudintresse är filosofiskt. Den befattar sig med filosofiska missförstånd angående avbildning som en mimetisk konstform, kunskap som domesticering och varseblivning som mottagning av data. ------------------------------------------------------ Tämän väitöskirjan ensimmäinen osa selvittää kuvakäsitteen genealogiaa. Se havainnollistaa miten kuvan, näkemisen ja minän käsitteet kehittyivät suhteessa toisiinsa. Kertomus ulottuu varhaisesta renessanssista ja perspektivistisestä maalaustaiteesta, positivismin aikakauteen ja valokuvan syntyyn. Tämä kehitys toi mukanaan reduktionismin jossa minän rooli – ihmisen psykologian merkitys, meidän arviointikyky, meidän huomiokyky sekä meidän tahtomme – vaipui unohduksiin. Ajatusmaailmassa tapahtui siirtymä, kuvan merkitys vaihtui käsityksestä jossa se on kolmiulotteisen tilan representaatio kaksiulotteisella pinnalla, käsitykseen jossa kuva on läpinäkyvä ruutu, ikkuna kohti maailmaa. Ajatus kuvasta neutraalin näkökulman kantajana vahvisti skeptistä suhtautumista kommunikaatiota, dialogisuutta ja subjektiivisuutta kohtaan. Tämä skeptisyys ilmentyi myös vahvana epäluottamuksena ihmiskeskeisyyttä ja toiseutta kohtaan. Toisessa osassa tekijä tarjoaa vaihtoehdon tälle skeptiselle ajatusmaailmalle jota tarkastellaan ensimmäisessä osassa. Kuva on myös väline joka auttaa meitä jäsentämään meidän näkökenttäämme. Se auttaa meitä jakamaan meidän käsityksiä toistemme kanssa. Tämä näkemisen jakamisen käytäntö on kuvan keskeinen tehtävä. Voin seistä toisen ihmisen vieressä ja nähdä samat asiat kuin hän, mutta en välttämättä ymmärrä miten hän näkee nämä asiat. Kuva lisää jotain olennaista tähän suhteeseen. Kun kuva toimii niin kun sen kuuluu toimia, se näyttää myös miten toinen näkee, tällä tavalla kuvasta tulee välittäjä. Tämä väitöskirja yhdistää epistemologiaa, tieteen historiaa ja visuaalisen kulttuurin tutkimusta, mutta sen pääasiallinen tavoite on filosofinen. Se käsittelee filosofisia väärinkäsityksiä koskien kuvan eideettisyyttä.

Työpajasta Studioon – teknologia kääntäjien työssä Euroopan unionin toimielimissä

Tutkielmassa tarkasteltiin Euroopan unionin toimielinten käännösteknologiaa historiallisessa kehyksessä. Tavoitteena oli selvittää, millä tavoin teknologia on tullut osaksi toimielinten kääntäjien sekä käännöspalveluiden muiden työntekijöiden arkipäivää ja millä tavalla teknologia on muuttanut henkilökunnan työnkuvaa. Lopuksi käsitellään viimeaikaisia muutoksia toimielinten käännösteknologian käytössä sekä kurkistetaan käännösteknologian tulevaisuuden mahdollisuuksiin. Tutkielmassa kommentoidaan lyhyesti EU-kääntämisen vaikutusta käännöstyökalujen kehittymiseen myös yksityisillä markkinoilla. Tarkastelun pohjana on EU-kääntämistä, käännöstyökaluja ja EU:n käyttämää käännösteknologiaa koskeva aineisto. Aineisto koostuu käännösteoreettisista julkaisuista, ammattilehtien artikkeleista sekä Euroopan unionin omista julkaisuista vuodesta 1983 vuoteen 2014. Tutkielmassa kerrotaan Euroopan unionin termipankki-, konekäännös- ja käännösmuistihankkeista aina 1970-luvulta tähän vuoteen. Tärkeimmiksi hankkeiksi on katsottu Eurodicautom, EC-Systran, Eurotra, Euramis, Translator’s Workbench, IATE, MT@EC sekä jossakin määrin Trados Studio. Lisäksi paneudutaan siihen, mitkä muut teknologiaratkaisut ovat muuttaneet käännöspalvelujen henkilökunnan työtä mainitulla aikavälillä. Nykypäivän arkipäiväisillä sähköpostilla ja tekstinkäsittelyohjelmilla on ollut merkittävä vaikutus toimielinten kääntäjien sekä käännöspalvelujen sihteerien työnkuviin. Työskentely-ympäristön sähköistyminen on mahdollistanut etätyöskentelyn ja freelancer-työvoiman tehokkaan käytön. Käännöstyökalut ovat tuoneet muassaan kokonaan uusia työtehtäviä ja -nimikkeitä. Sen lisäksi toimielinten vaikutus kieliteknologian tutkimukseen ja kehitykseen on ollut maailmanlaajuisesti merkittävää. Toimielinten kehitystyön tulokset sekä unionin hankintapäätösten vaikutukset koskettavat paitsi käännöspalvelujen henkilökuntaa myös toimielinten ulkopuolisia kääntäjiä.

Opiskelijoiden puheenvuorojen merkitys aktivoivassa luento-opetuksessa yliopisto-opiskelijoiden ja -opettajien kokemana

Tutkimuksessa selvitettiin yliopisto-opettajien, luokanopettajaopiskelijoiden ja yleisen kasvatustieteen opiskelijoiden kokemuksia opiskelijoiden aktivoivilla luennoilla esittämien puheenvuorojen merkityksestä opiskelijoiden oppimiseen tieteellisten argumentoinnin taitojen sekä oppimisen reflektoinnin harjaantumisen ja opettajan opetuksen kehittämisen kautta. Lisäksi tarkasteltiin opettajien ja opiskelijoiden kokemuksia siitä, pystyivätkö opiskelijat luennoilla vaikuttamaan tieteen kehitykseen, ja onko puheenvuoroilla yhteyttä opiskelijoiden sosiaalisen riippuvusorientaation vahvistumiseen. Tutkittavat olivat Turun yliopiston opettajia ja opiskelijoita (N = 237). Tutkittavien kokemuksia kartoitettiin kyselylomakkeen avulla. Lomake sisälsi 21 väittämää opiskelijoiden luennoilla esittämistä puheenvuoroista. Tutkimuksen mukaan sekä opettajat että opiskelijat näkivät opiskelijoiden luennoilla esittämien puheenvuorojen lisäävän opettajan mahdollisuutta kehittää opetustaan sekä opiskelijan mahdollisuutta vahvistaa tieteellisen argumentoinnin taitojaan ja oppimansa reflektointia. Opettajat uskoivat puheenvuorojen tuomiin mahdollisuuksiin opiskelijoita voimakkaammin. Lisäksi opettajat kokivat opiskelijoiden puheenvuorojen suuntaavan opiskelijan toimintaa oppimisesta opettajan sosiaaliseen miellyttämiseen. Tulokset osoittivat, että aktivoivalla luento-opetuksella koettiin olevan positiivisia vaikutuksia opiskelijoiden oppimiseen. Yliopisto-opettajien ja -opiskelijoiden tiedostaessa aktivoivan luento-opetuksen hyödyt, voidaankin pohtia, tulisiko aktivoivan luento-opetuksen yleistyä korkeakouluissa.

Finlands hundra främsta vetenskapsmän?

Kirjallisuusarvostelu

Tiedemiehen elämäkerran kirjoittamisesta

Referee-artikkeli

Yleistajuista tiedeviestintää

Kirjallisuusarvostelu

Liber & Open Access

Seminaariesitys Avoimen tieteen kansainvälinen tilannekuva 2015 -seminaarissa Helsingissä 13.4.2015.

Kansalliskirjaston ATT-hankkeet

Esitys Kansalliskirjaston järjestämässä Asiantuntijaseminaarissa Helsingissä 28.4.2015.

Suomen mahdollisuudet vaikuttaa Euroopan unionin lainsäädäntömenettelyyn

Väitöstutkimuksen kohteena on säädösten valmistelu ja niitä koskevaa päätöksenteko Euroopan unionissa erityisesti siitä näkökulmasta, miten Suomen kaltainen pieni jäsenvaltio voi vaikuttaa EU-säädöksiin. Väitöskirjassa analysoidaan unionin toimielinten välillä vallitsevaa dynamiikkaa ja Suomen asemaa erityisesti EUT-sopimuksen 289 artiklan 1 kohdan ja 294 artiklan mukaisessa tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä. Lissabonin sopimuksen voimaantulon jälkeen tavallinen lainsäätämisjärjestys, joka aiemmin tunnettiin yhteispäätösmenettelynä, on selvästi yleisin lainsäädäntömenettely unionissa. Väitöskirja koostuu kuudesta erillisjulkaistusta pääosin vertaisarvioidusta artikkelista ja niitä täydentävästä ja kokoavasta yhteenveto-osasta. Kirjan tämä painos sisältää vain yhteenvetoluvun, ei erikseen julkaistuja artikkeleita. Väitöskirjassa hyödynnetään eurooppaoikeuden ja politiikan tutkimuksen kirjallisuutta. Metodologisesti väitöstutkimus edustaa empiiristä oikeustutkimusta, jossa yhdistyy lainopillinen analyysi ja empiiristen, tässä tapauksessa lähinnä laadullisten aineistojen analyysi. Yhteenvedossa on seurattu lainsäädäntömuutoksia ja oikeuskäytäntöä 10. huhtikuuta 2015 asti. Väitöskirjatutkimuksen kantavana teemana on oikeuden ja politiikan suhde EUlainsäätämisessä. Artikkeleita ja yhteenvetoa sitovat yhteen kaksi yleisen tason argumenttia. Ensiksi, EU:n lainsäädäntömenettelyä koskevat oikeussäännöt ja institutionalisoituneet käytännöt luovat kehikon toimielinten sisäiselle päätöksenteolle sekä niiden välisille poliittisluonteisille neuvotteluille, vaikkakaan sääntöihin ja käytäntöihin ei yleensä ole tarvetta nimenomaisesti vedota menettelyn kuluessa. Toiseksi, koska Suomen kaltaisen pienen jäsenvaltion muodollinen valta – siis äänimäärä neuvostossa – on hyvin rajallinen, suomalaisten ministerien ja virkamiesten tulisi hyödyntää erilaisia epävirallisia vaikuttamiskanavia, jos halutaan vahvistaa Suomen tosiasiallista vaikutusvaltaa menettelyssä. Unionin lainsäädäntötoiminta ei tyypillisesti ole rationaalisen mallin mukaan etenevää päätöksentekoa, vaan tempoilevaa ja vaikeasti ennakoitavaa kamppailua eri preferenssejä edustavien toimijoiden välillä. Väitöskirjan ensimmäisessä artikkelissa analysoidaan säädösvalmistelua ja lainsäätämismenettelyä unionissa vaihe vaiheelta. Johtopäätöksenä todetaan, että unioniin on syntynyt yhteispäätösmenettelyn, sittemmin tavallisen lainsäätämisjärjestyksen myötä uudenlainen lainsäätämiskulttuuri, jolle on leimallista tiiviit yhteydet komission, Euroopan parlamentin ja neuvoston välillä. Toimielimet ottavat nykyisin joustavasti huomioon toistensa kantoja menettelyn edetessä, mikä mahdollistaa sen, että valtaosa EU-säädöksistä voidaan hyväksyä jo ensimmäisessä käsittelyssä. Toisessa tutkimusartikkelissa analysoidaan komission asemaa unionin toimielinrakenteessa. Artikkelissa tarkastellaan komission aloiteoikeutta sekä komission puheenjohtajan ja sen jäsenten valintamenettelyjä siitä näkökulmasta, edistääkö komissio todella unionin yleistä etua itsenäisenä ja riippumattomana, kuten EU-sopimuksen 17 artiklassa edellytetään. Tiettyjen järjestelyjen myötä Euroopan parlamentin ja komission suhde on kehittynyt siihen suuntaan, että komissio toimii jossain määrin parlamentille vastuunalaisena hallituksena. Artikkelissa kritisoidaan, että kehitys ei välttämättä lähennä kansalaisia unionin toimielimiin ja että kehitys omiaan vaarantamaan komission aseman verrattain riippumattomana välittäjänä trilogeissa. Kolmas artikkeli sisältää tapaustutkimuksen kuluttajille myönnettäviä luottoja sääntelevän direktiivin (2008/48/EY) valmisteluvaiheista. Tapaustutkimus konkretisoi Suomen hallituksen edustajien tekemän EU-vaikuttamisen keinoja, vahvuuksia ja kehittämiskohteita. Artikkelissa todetaan, että Suomelle aivan keskeinen vaikuttamisresurssi ovat sellaiset virkamiehet, jotka hallitsevat niin käsiteltävän säädöshankkeen sisältökysymykset kuin unionin päätöksentekomenettelyt ja toimielinten institutionalisoituneet käytännöt. Artikkelissa tehdyt empiiriset havainnot jäsenvaltioiden välillä käydyistä neuvotteluista tukevat konstruktiivisen mallin perusoletuksia. Neljännessä artikkelissa, joka on laadittu yhteistyönä professori Tapio Raunion kanssa, analysoidaan unioniasioiden kansallista valmistelua ja tarkemmin ottaen sitä, miten Suomen neuvottelukannat muotoutuvat valtioneuvoston yhteensovittamisjärjestelmän ylimmällä tasolla EU-ministerivaliokunnassa. Artikkelissa todetaan laajan pöytäkirja-aineiston ja sitä täydentävän haastatteluaineiston pohjalta, että EUministerivaliokunnan asialistan laadinta on delegoitu kokonaisuudessaan asiantuntijavirkamiehille. Lisäksi asialistan muotoutumiseen vaikuttaa luonnollisesti unionin toimielinten, erityisesti Eurooppa-neuvoston agenda. Toisaalta, EU-ministerivaliokunnan kokouksissa ministerit yksin tekevät päätöksiä ja linjaavat Suomen EU-politiikkaa. Viidennessä artikkelissa selvitetään, miten olisi toimittava, jos pyritään siihen, että uusi tai muutettu EU-säädös vastaisi mahdollisimman pitkälti Suomen kansallisesti määriteltyä neuvottelukantaa. Tehokkainta on vaikuttaa aloiteoikeutta lainsäädäntömenettelyssä käyttävään komissioon, tarvittaessa myös virkahierarkian ylimmillä tasoilla, sekä tehdä yhteistyötä muiden jäsenvaltioiden kanssa, erityisesti puheenjohtajavaltion, tulevien puheenjohtajavaltioiden ja suurten jäsenvaltioiden kanssa. Mikäli käsittelyssä oleva EU-säädöshanke arvioidaan kansallisesti erityisen tärkeiksi tai ongelmalliseksi, tulisi vaikuttamistoimia laajentaa kattamaan myös Euroopan parlamentin avainhenkilöitä. Kuudennessa artikkelissa analysoidaan suomalaisen kansalaisyhteiskunnan ja etujärjestöjen vaikutusmahdollisuuksia EU-asioiden valmistelussa. Johtopäätöksenä todetaan, että muodollinen yhteensovittaminen EU-valmistelujaostojen laajan kokoonpanon kokouksissa ei ole sidosryhmille ensisijainen eikä tehokkain vaikuttamisen keino. Sen sijaan korostuvat epäviralliset yhteydet toimivaltaisen ministeriön vastuuvirkamieheen kotimaassa ja vaikuttaminen eurooppalaisen kattojärjestön välityksellä. Väitöskirjan yhteenveto-osassa on eritelty, missä EU:n säädösvalmistelun ja lainsäätämismenettelyn vaiheissa Suomen kaltaisella pienellä jäsenvaltiolla on parhaat edellytykset vaikuttaa valmisteltavana olevaan säädökseen. Parhaat vaikutusmahdollisuudet ovat aivan EU-säädöksen elinkaaren alkuvaiheessa, kun komissio on vasta käynnistämässä uutta säädösvalmistelua. Väitöstutkimuksessa todetaan, että varhaista kannanmuodostusta ja sen mahdollistamaa ennakkovaikuttamista on Suomessa kyetty kehittämään etenkin niissä poliittisesti, taloudellisesti tai oikeudellisesti tärkeissä hankkeissa, joissa hallituksen kannanmuodostus tapahtuu EU-ministerivaliokunnassa. Muissa unionin säädöshankkeissa ennakollisen vaikuttamisen intensiteetti näyttäisi vaihtelevan, riippuen muun muassa toimivaltaisen ministeriön keskijohdon ja ylimmän johdon sitoutumisesta. Toinen Suomelle otollinen vaikuttamisen ajankohta on silloin, kun komission antamaa ehdotusta käsitellään asiantuntijavirkamiesten kesken neuvoston työryhmässä. Tehokas vaikuttaminen edellyttää, että Suomea neuvotteluissa edustavat henkilöt kokoavat ”samanmielisistä” jäsenvaltioista kaksoisenemmistösäännön mukaisen voittavan koalition. Viimeinen vaikuttamisen ikkuna aukeaa silloin, kun Coreper-komiteassa laaditaan neuvoston puheenjohtajalle neuvottelumandaattia toimielinten välisiin trilogeihin tavallisen lainsäätämisjärjestyksen ensimmäisessä käsittelyssä. Tässä varsin myöhäisessä menettelyvaiheessa vaikuttaminen on pienen jäsenvaltion näkökulmasta jo selvästi vaikeampaa. Väitöskirja sijoittuu luontevasti osaksi valtiotieteellistä eurooppalaistumis-kirjallisuutta siltä osin, kuin siinä on tutkittu EU-jäsenyyden vaikutuksia kotimaisiin hallinnon rakenteisiin ja politiikan asialistaan. Kuten tunnettua, Suomen EU-politiikka rakentuu eduskunnalle vastuullisen valtioneuvoston varaan. Väitöskirjassa ei kuitenkaan ole otettu erityiseen tarkasteluun perustuslakiin sidottua eduskunnan ja hallituksen yhteistoimintaa EU-asioissa. Sen sijaan on tutkittu unioniasioiden valmistelua ja yhteensovittamista valtioneuvoston sisällä. Kun EU-asioiden yhteensovittamisjärjestelmää luotiin, pidettiin tärkeänä, että jokaisessa säädöshankkeessa ja politiikkahankkeessa kyetään muodostamaan kansallisesti yksi ja yhtenäinen neuvottelupositio. Yhtenäisen kansallisen linjan ajamisen katsottiin parantavan Suomen asemaa unionin päätöksenteossa. Väitöskirjassa todetaan johtopäätöksenä, että EU-asioiden kansallinen valmistelujärjestelmä toteuttaa sille asetetut tavoitteet käytännössä varsin hyvin. Merkittävin kehittämiskohde liittyy kansallisen EU-valmistelun reaktiivisuuteen. Jos Suomi haluaa vaikuttaa yhä vahvemmin EU-lainsäätämiseen, Suomelle tärkeät hankkeet pitäisi tunnistaa jo varhaisessa vaiheessa ja priorisoida selkeästi niiden hoitamista ministeriöissä.

CISE-hanke ja rannikkovartiostotehtävät Suomessa

Euroopan komissio vahvisti kattavan meripolitiikan kehittämisen yhdeksi kauden 2005–2009 strategisista tavoitteistaan. Merten tehokas hallinnointi on EU:lle elinehto niin talouden kilpailukyvyn kuin ihmisten hyvinvoinninkin kannalta. Euroopan unionin yhdennetty meripolitiikka (Integrated Maritime Policy, IMP) kattaa kaikki meriin ja rannikkoalueisiin liittyvät hallinnonalat ja politiikanlohkot. Sen jalkauttamiseen pyritään hankkeilla jotka koordinoidaan EU-tasolla ja toteutetaan kansallisella tasolla. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan Eurooppalaisen merivalvontaverkoston luomiseksi aloitet-tua CISE-hanketta (Common Information Sharing Environment), joka kuuluu tärkeäksi nostetun Eurooppalaisen merivalvontaverkosto-hankkeen alle. Tutkimustehtävänä tässä tutkielmassa on selvittää EU:n CISE-hankkeen toteutuessaan tuomat mahdollisuudet Rajavartiolaitoksen rannikkovartiostotehtävien täyttämisessä. Tutkielma on luonteeltaan laadullinen, analyysimenetelmä on induktiivinen lähdeaineistoanalyysi. Tutkielman keskeisen aineiston muodostavat EU:n CISE-hankkeen asiakirjat, asiantuntijahaastattelut, kansallinen ja kansainvälinen lainsäädäntö sekä Rajavartiolaitoksen julkinen materiaali. Tutkimuksen perusteella suurimmat hyötyjät CISE-hankkeesta tulevat todennäköisesti olemaan moniviranomaistehtävät ja kansainvälistä yhteistyötä vaativat tehtävät, kuten suuret ympäristöonnettomuudet tai meripelastustehtävät, sekä rajat ylittävän rikollisuuden torjunta rannikkoalueilla.

Todellisuuden tasot: Luonnon supervenienssi ja tieteenalojen väliset suhteet

Tämä tutkielma käsittelee kysymystä siitä, miten superveniensin käsitettä voidaan soveltaa selitettäessä, miten eri tieteenalojen tutkimat ilmiöt voivat näyttäytyä luonteeltaan erilaisina ja toisiinsa palautumattomina siinäkin tapauksessa, että kaikki ilmiöt nousisivat yhdeltä perustavan fysiikan tasolta. Supervenienssi on tunnettu filosofisena käsitteenä ja sitä on esitetty selitykseksi moniin tämänkaltaisiin kysymyksiin, mutta pelkkänä teoreettisena käsitteenä se on vain osittainen esitys siitä, millainen eri tasojen suhde voisi teoriassa olla. Tässä työssä tutkin, miten empiirisiin tieteisiin pohjautuvat käsitteet suhtautuvat supervenienssin käsitteeseen ja antavat sille tarkemmin määritellyn sisällön sekä todisteita sen olemassaolosta. Ajatus siitä, että kaikki totuudet maailmassa olisivat johdettavissa jollekin yhdelle tasolle, kaipaa tarkennusta. David Chalmers on kirjassaan Constructing the World osoittanut yksityiskohtaisesti, miten tämä ajatus voidaan ymmärtää. On kuitenkin mahdollista väittää myös, että sekä käytännön tieteen että filosofian näkökulmasta on olemassa perusteita uskoa, että maailmassa ei ole yhtä perustasoa vaan useita toisiinsa palautumattomia tasoja. Tällaisen näkemyksen on yksityiskohtaisesti esittänyt ja perustellut John Dupré kirjassaan The Disorder of Things. Duprén esittämien kaltaisiin argumentteihin on mahdollista vastata käyttämällä supervenienssin käsitettä, kunhan sitä käytetään oikein. Supervenienssin ja siihen liittyvän emergenssin käsitteet voidaan ymmärtää eri tavoilla, joista toiset ovat järkevämpiä ja luonnon ymmärrettävyyden kannalta lupaavampia kuin toiset. Olennaista käsitteelle on moninainen toteutuvuus, jossa samat supervenientit ominaisuudet voivat toteutua monella tavalla alemmalla tasolla. Kun tarkastellaan luonnossa esiintyviä supervenienssin kaltaisia ilmiöitä, voidaan huomata fysiikan karkeistuksen käsitteen, jossa systeemiä koskevaa informaatiota katoaa, johtavan supervenienssisuhteeseen. Jack Cohenin ja Ian Stewartin emergenssiin liittyvät argumentit osoittavat, että luonnon supervenienssi johtaa myös siihen, että korkeamman tason ilmiöt voivat toteutua samanlaisina riippumatta siitä, mikä alemman tason pohja toteuttaa ne, ja liikkuminen selityksissä alemman ja ylemmän tason ilmiöiden välillä on usein ongelmallista. Tästä päästään havaintoon, että Duprén esittämä eri tasojen epäyhtenäisyys on käytännön tasolla varsin todellista, eikä tieteessä pitäisikään aina olettaa reduktionistista lähestymistapaa, mutta tämä ei toisaalta tarkoita, että tasojen erot olisivat jyrkkiä ja metafyysisiä. Tietoinen kokemus on ehkä ainoa ilmiö, jonka paikan löytäminen kokonaiskuvassa näyttäytyy periaattessakin hyvin ongelmallisena.

Fiber-reinforced composite fixed dental prostheses: Studies of the materials used as pontics

Fiber-reinforced composite fixed dental prostheses – Studies of the materials used as pontics University of Turku, Faculty of Medicine, Institute of Dentistry, Department of Biomaterials Science, Finnish Doctoral Program in Oral Sciences – FINDOS, Annales Universitatis Turkuensis, Turku, Finland 2015 Fiber-reinforced composites (FRC), a non-metallic biomaterial, represent a suitable alternative in prosthetic dentistry when used as a component of fixed dental prostheses (FDPs). Some drawbacks have been identified in the clinical performance of FRC restorations, such as delamination of the veneering material and fracture of the pontic. Therefore, the current series of studies were performed to investigate the possibilities of enhancing the mechanical and physical properties of FRC FDPs by improving the materials used as pontics, to then heighten their longevity. Four experiments showed the importance of the pontic design and surface treatment in the performance of FRC FDPs. In the first, the load-bearing capacities of inlay-retained FRC FDPs with pontics of various materials and thicknesses were evaluated. Three different pontic materials were assessed with different FRC framework vertical positioning. Thicker pontics showed increased load-bearing capacities, especially ceramic pontics. A second study was completed investigating the influence of the chemical conditioning of the ridge-lap surface of acrylic resin denture teeth on their bonding to a composite resin. Increased shear bond strength demonstrated the positive influence of the pretreatment of the acrylic surfaces, indicating dissolution of the denture surfaces, and suggesting potential penetration of the monomer systems into the surface of denture teeth. A third study analyzed the penetration depth of different monomer systems on the acrylic resin denture teeth surfaces. The possibility of establishing a durable bond between acrylic pontics and FRC frameworks was demonstrated by the ability of monomers to penetrate the surface of acrylic resin denture teeth, measured by a confocal scanning type microscope. A fourth study was designed to evaluate the load-bearing capacities of FRC FDPs using the findings of the previous three studies. In this case, the performance of pre-shaped acrylic resin denture teeth used as pontics with different composite resins as filling materials was evaluated. The filling material influenced the load-bearing capacities, providing more durable FRC FDPs. It can be concluded that the mechanical and physical properties of FRC FDPs can be improved as has been shown in the development of this thesis. The improvements reported then might provide long lasting prosthetic solutions of this kind, positioning them as potentially permanent rehabilitation treatments. Key words: fiber-reinforced composite, fixed dental prostheses, inlay-retained bridges, adhesion, acrylic resin denture teeth, dental material.

Rajavartiomiehen voimakeinojen käyttö Frontexin koordinoimissa ulkorajavalvontaoperaatioissa

Suomen rajavartiolaitoksen rajavartiomiehet osallistuvat vuosittain Euroopan rajaturvallisuusvirasto Frontexin koordinoimiin ulkorajavalvontaoperaatioihin. Operaatioissa suomalaisten rajavartiomiesten tehtävät liittyvät usein laittoman maahantulon järjestäjien kiinniottamiseen. Kiinniottotilanteet voivat edellyttää tarvittaessa voimakeinojen käyttämistä. Suomen kansallisen lainsäädännön mukaan rajavartiomiehillä on oikeus voimakeinojen käyttöön virkatehtävissään. Tämä tutkimus on sotatieteellisen johtamisen oppiaineen alaan kuuluva, oikeudellista lähestymistapaa hyödyntävä, oikeusdogmaattisella tutkimusmenetelmällä toteutettu tutkimus. Tutkimuksen päätarkoituksena oli tulkita eri oikeuslähteiden valossa, miten rajavartiomiehen toimivalta ja voimakeinojen käytön oikeudellinen perusta ulkorajavalvontaoperaatioissa muodostuu? Tässä tutkimuksessa oikeutta voimakeinojen käyttöön tulkittiin eri oikeuslähdemateriaalien kautta oikeustieteellistä näkökulmaa hyödyntäen. Tutkimuksessa kuvattiin oikeussääntöjen ja oikeusnormien hierarkkisia suhteita Suomen kansallisen lainsäädännön näkökulmasta sekä suhdetta ylikansalliseen lainsäädäntöön nähden. Tutkimuksessa rajavartiomiehen voimakeinojen käytön oikeudellista perustaa tulkittiin Suomen kansallisen lainsäädännön sekä Euroopan unionin lainsäädännön näkökulmista. Oikeuskäytännön havainnollistamiseksi käytettiin tutkimuksessa myös Euroopan ihmisoikeus-tuomioistuimen ratkaisukäytäntöä. Tutkimusaineisto muodostui voimassa olevasta oikeudesta, sen lainvalmisteluaineistosta sekä oikeusoppineiden ja asiantuntijoiden näkemyksistä. Oikeusdogmatiikan keinoin tulkittiin sekä systematisoitiin tutkimuksessa käytettyä oikeuslähdemateriaalia ja muodostettiin tulkinta rajavartiomiehen voimakeinojen käytön muodostumisesta Frontexin koordinoimissa ulkorajavalvontaoperaatioissa. Rajavartiomiehen voimakeinojen käytön kansallinen sääntely on rajavartiolain uudistamisen myötä lähes yhdenmukainen poliisin kanssa. Ulkorajavalvontaoperaatioissa rajavartiomiehen voimakeinojen käyttöä ohjaavat Suomen kansallisen lainsäädännön lisäksi ylikansallisen lainsäädännön velvoitteet sekä vastaanottavan jäsenvaltion kansallinen lainsäädäntö. Näiden oikeusjärjestyksien hierarkkisen rakennelman yksiselitteinen kuvaaminen on moniselitteinen. Oikeuslähdemateriaalin perusteella Euroopan ihmisoikeussopimus on yksi tärkeimmistä rajavartiomiehen voimakeinojen käyttöä ohjaavista oikeussäännöistä. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntö korostaa suhteellisuusperiaatteen huomioimista kaikissa voimakeinojen käyttöön liittyvissä tilanteissa. Suomessa suhteellisuusperiaate on myös keskeisin voimakeinojen käyttöä ohjaavista periaatteista. Erikoiskoulutettujen joukkojen voimakeinojen käytölle voidaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä johtaa tiukemmat arviointikriteerit.

Sotilaan ammatti uravaihtoehtona ja puolustusvoimat työnantajana : alokkaiden mielipiteet ja niiden arvo-, yhteiskunta- sekä toimintaympäristösidonnaisuus

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää alokkaiden suhtautumista sotilaan ammattiin ja puolustusvoimiin työnantajana. Lisäksi tutkimuksessa kartoitettiin arvojen, yhteiskunnan ja toimintaympäristön rakenteita sekä niiden vaikutusta mielipiteiden muodostumiseen. Arvojen osalta tutkimuksessa käytettiin Schwarzin arvoteoriaa. Tulosten käytettävyyden ja luotettavuuden lisäämiseksi tutkimuksessa kartoitettiin myös alokkaiden omia arvioita mielipiteidensä syntymekanismeista. Tutkimus toteutettiin survey-tutkimuksena kaikissa kolmessa valmiusprikaatissa, yhteensä yhdeksässä eri perusyksikössä. Kyselyyn osallistui yhteensä 1151 alokasta ja vastaaminen tapahtui puolustusvoimien tiedonkeruulomakkeelle. Tutkimusaineiston analysointia edelsi faktorianalyysi, jolla vähennettiin käytettävien faktorien määrää ja tiivistettiin tutkimusaineistoa. Tutkimusongelmiin vastattiin käyttämällä varianssianalyysiä ja regressioanalyysiä. Regressioanalyysissä selitettävinä muuttujina käytettiin suhtautumista sotilaan ammattiin ja puolustusvoimiin työnantajana. Selittävinä muuttujina puolestaan käytettiin kansallista identiteettiä, tiedonsaantia ennen varusmiespalvelusta, arvoja, arvojärjestelmiä sekä mielipiteiden syntymiseen liittyneitä toimintaympäristöllisiä ja yhteiskunnallisia tekijöitä. Varianssianalyysiä käytettiin alokkaiden taustatietojen analysointiin samoihin selitettäviin muuttujiin liittyen. Käytettyjen menetelmien avulla voitiin todeta, että alokkaiden suhtautumiseen sotilaan ammattiin ja puolustusvoimiin työnantajana vaikuttivat taustamuuttujien osalta sukupuoli, joukko-osasto ja sotilaslääni. Taustamuuttujista tilastollisesti lähes merkitsevä yhteys löytyi aselajista, asumispaikasta ja asumismuodosta. Taustamuuttujien lisäksi tilastollisesti merkitsevä yhteys löytyi kansallisesta identiteetistä, tiedonsaannista ennen varusmiespalvelusta, arvoista sekä arvojärjestelmistä. Yksittäisten arvojen osalta eniten mielipiteisiin vaikuttivat kansallinen turvallisuus ja käskyvalta. Arvotyyppien osalta puolestaan merkittävimmät yhteydet löytyivät yhdenmukaisuudesta ja vaihtelunhalusta. Mielipiteidensä ja arvojensa alokkaat kokivat syntyneen ennen kaikkea muiden ihmisten, koulutuksen sekä median toimesta. Tulosten perusteella alokkaat suhtautuvat sotilaan ammattiin ja puolustusvoimiin työnantajana neutraalisti, joka vastaa myös varusmiesten loppukyselyjen tuloksia. Lisäksi puolustusvoimien kannalta paras keino näiden mielipiteiden muokkaamiseen näyttäisi olevan näkyvyys jokaisen nuoren peruskoulutuksessa ja mediassa, jo ennen varusmiespalvelusta.