Rynnäkkötykkien merkitys Suomen panssariaselajille

Tutkimuksessa käsitellään rynnäkkötykkien merkitystä Suomen panssariaselajille Jatkosodan jälkeen. Rynnäkkötykkien merkitys Suomen panssariaselajille oli Jatkosodan jälkeisinä vuosina huomattava. Tuolloin rynnäkkötykkipanssarivaunu Stu 40:ntä edusti Suomen panssarikaluston parhaimmistoa ja se oli panssariaselajin virallinen sotavaruste. Jatkosodan jälkeisinä vuosina panssariaselaji ei kokenut mullistavia muutoksia vaan kehitys oli pikemminkin sodan aikana saatujen kokemusten saattamista virallisiksi ohjesäännöiksi. Tällöin rynnäkkötykeiltä saadut kokemukset vaikuttivat aselajin kehityksen suuntaan. Panssariaselajin kehitys oli hyvin pitkälle toimintaa jalkaväen tukena. Tähän vaikutti osaltaan sotavarusteena olevan Sturm-40+ vaunun tekniset ominaisuudet. Rynnäkkötykkipanssarivaunu oli kiinteän torninsa takia muita panssarivaunuja haavoittuvaisempi taistelukentällä, joten se tarvitsi huomattavasti enemmän jalkaväen tukea. Tämä aiheutti sen, että Suomen panssariaselaji ei kehittynyt samaan tahtiin kuin kansainvälinen kehitys, joka alkoi painottaa panssareiden koottua käyttöä. Panssareiden kootun käytön esteenä olivat myös rynnäkkötykeistä saadut kokemukset sodan ajalta. Sodan aikana ei rynnäkkötykeiltä saatu lainkaan kokemuksia kootusta käytöstä ja tämä hidasti kehitystä myös jatkossa. Kehitykseen vaikuttivat myös Suomen vähäiset kalustoresurssit ja Puolustusvoimien sisällä tapahtuneet joukkojen uudelleen järjestelyt.

Vain lakiko lasta suojelee?

Tiivistelmä TURUN YLIOPISTO Oikeustieteellinen tiedekunta Perhe-oikeus VALJAKKA EEVA: Vain lakiko lasta suojelee? Väitöskirja, 219 s. Kesäkuu 2016 Tutkimuksessa tarkastellaan suomalaisen lastensuojelulainsäädännön pitkän ai- kavälin kehitystä 1800-luvun lopulta 2010-luvulle. Tavoitteena on selvittää, mil- lä tavoin lasten suojelun tarvetta on lastensuojelulakeja säädettäessä määritelty ja millaisin keinoin julkinen valta on suojellut lapsia. Tutkimuksessa luodaan myös yleisemmin kuvaa siitä, millaista keskustelua lastensuojelun yhteiskunnallisesta tehtävästä, yksityisen ja julkisen hyvinvointivastuun jakautumisesta sekä julkisen vallan perheen yksityisyyteen puuttuvien toimien tarpeellisuudesta ja oikeutukses- ta on eri aikoina käyty. Tutkimuksessa lastensuojelun käsitettä käytetään sekä laa- jemmassa (Child Welfare) että suppeammassa (Child Protection) merkityksessä. Tutkimus on lapsi- ja oikeuspoliittinen puheenvuoro, jossa lastensuojelun institutionaalisia kehityskulkuja tarkastellaan yhteiskunnassa sosioekonomisesti heikoimmassa asemassa olevan lapsiväestön ja lastensuojelun asiakkaiksi valikoi- tuvien lasten näkökulmasta. Tutkimusote on ongelmalähtöinen ja yhteyshakuinen siten, että tutkimuskysymyksiä tarkastellaan monitieteisesti hallinto- ja sosiaalioi- keudellisessa viitekehyksessä. Tutkimus osoittaa, että tarkasteltaessa lastensuojelua käsitteen suppeam- massa merkityksessä lastensuojeluinstituution rakenteet kuten lasten suojelutar- peen määrittely, suojelun keinot ja lastensuojelulain julkilausutut tavoitteet ovat pysyneet lähes samankaltaisina aina ensimmäisen lastensuojelulain (1936) säätä- misestä lukien. Tarkasteltaessa lastensuojelua käsitteen laajemmassa merkityksessä voidaan lastensuojelussa nähdä tapahtuneen muutoksia. Vähitellen hyvinvointivaltion laajentuessa lastensuojelua koskeva ymmärrys muuttui yhä moniulotteisemmak- si. Lastensuojelu merkitsi 1960-luvulle tultaessa laajaa lapsiväestön hyvinvointia turvaavaa yhteiskuntapoliittista ohjelmaa. Myös sosiaalipolitiikan suunnanmuutos 1990-luvulla ja sen myötä julkisen vallan vastuun kaventaminen merkitsivät muu- tosta lastensuojelussa. Monille yhteiskunnan eri osa-aluille ulottuvien perheiden ja lasten hyvinvointia tavoittelevien politiikkaohjelmien ja niiden toteuttamispyrki- mysten sijaan lastensuojelu kaventui niin käsitteenä kuin käytännön toimintanakin tarkoittamaan lähes yksinomaan sosiaalihuollon erityispalvelua eli lapsi- ja perhe- kohtaista lastensuojelua. Asiasanat: Lastensuojelu, lastensuojelulainsäädäntö, historiallinen kehitys, oikeu- dellinen sääntely, hyvinvointivaltio.

Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen rajaturvallisuusjärjestelmät

Tutkimuksessa oli tarkoitus vertailla Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen rajaturvallisuusjärjestelmiä keskenään. Tutkimusongelmana oli kysymys: ”Mitä eroja / yhtäläisyyksiä on Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen rajaturvallisuusjärjestelmillä ja miksi?” Tutkimuksen viitekehyksenä käytettiin turvallisuuden ja etenkin rajaturvallisuuden käsitettä. Tutkimus toteutettiin asiakirjatutkimuksena julkisia lähteitä käyttäen. Euroopan unionissa rajaturvallisuus on osa sisäistä turvallisuutta. Rajaturvallisuudella tarkoitetaan lähinnä henkilöihin kohdistuvaa valvontaa. Tärkeimmät Euroopan unionin rajaturvallisuuteen kohdistuvat uhkat ovat terrorismi, laiton maahanmuutto, kansainvälinen järjestäytynyt rikollisuus, ihmisten salakuljetus ja ihmiskauppa. Euroopan unionin rajaturvallisuusjärjestelmä rakentuu vapaalle liikkuvuudelle unionin sisällä ja neliportaiselle rajaturvallisuusjärjestelmälle. Unionin jäsenvaltiot vastaavat ulkorajojen valvonnasta, mutta nykyisin erityisesti nopean toiminnan rajainterventioryhmät mahdollistavat jäsenmaiden rajavalvontaviranomaisten toiminnan koko unionin alueella. Yhdysvalloissa rajaturvallisuus on osa kotimaan turvallisuutta, jonka tärkein tehtävä on terrorismin torjunta. Yhdysvalloissa rajaturvallisuuden käsite sisältää sekä henkilöiden että tavaroiden valvonnan eli ns. tullivalvonnan. Tärkeimmät uhkat ovat terrorismi, huumeet, joukkotuhoaseiden leviäminen, laiton maahanmuutto, ihmisten salakuljetus sekä tartuntatautien ja tuholaiseläinten leviäminen. Yhdysvaltojen rajaturvallisuusjärjestelmä perustuu tehokkaalle ja runsain teknisin apuvälinein tapahtuvalle rajojen valvonnalle etenkin Meksikon vastaisella rajalla. Myös Yhdysvaltojen rajojen valvonta aloitetaan ulkomailta ja ulotetaan sisämaahan. Rajaturvallisuuden uhkakuvat ovat hyvin pitkälti samanlaiset Euroopan unionissa ja Yhdysvalloissa. Terrorismin torjunta ja taloudelliset näkökohdat ovat Yhdysvalloissa Euroopan unionia huomattavasti korostetummin esillä. Hyvin samanlaisia ovat myös ne tavat, joilla rajojen valvontaa toteutetaan käytännössä. Yhdysvalloissa tehtävän toteuttaminen on kuitenkin yksinkertaisempaa, koska rajojen valvonnasta vastaa maalla yksi ja merellä yksi viranomainen. Euroopan unionissa jokaisella jäsenmaalla on omat kansalliset rajavalvontaviranomaisensa. Tämä tekee Euroopan unionin rajaturvallisuusjärjestelmästä Yhdysvaltojen järjestelmää kankeamman eikä tilanteeseen ole nähtävissä muutosta niin kauan kuin unioni pysyy valtioliittona ja jäsenvaltiot suvereeneina.

Selainkäyttäytymiseen perustuva kohdistettu verkkomainonta - Toimijoiden velvollisuudet erityisesti tietosuojan näkökulmasta.

Internetin monimuotoisessa ympäristössä on selainkäyttäytymiseen perustuvasta kohdistetusta verkkomainonnasta kehittynyt tehokas, mutta häikäilemätön työkalu sitä hyödyntäville toimijoille. Mainostekniikan tarkoituksena on kerätä käyttäjistä henkilökohtaisia tietoja ja seurata heidän Internet käyttäytymistään, jotta heidän kiinnostusten kohteensa ja mieltymyksensä saataisiin selville. Kerätyistä tiedoista muodostetaan käyttäjäprofiileja, joiden avulla oikeat mainokset kohdistetaan kullekin yksittäiselle verkon käyttäjälle. Yhteiskunnassa, jossa teknologia on koko ajan läsnä, on käyttäjien oikeus tieto- ja yksityisyydensuojaan kuitenkin helppo unohtaa. Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää käyttäjien tietosuojan toteutumisen näkökulmasta mainostekniikkaa hyödyntävien toimijoiden velvollisuudet. Sen lisäksi tavoitteena on selvittää toimijoiden välinen vastuun jakautuminen ja valvonta sekä lainvastaisesta menettelystä johtuvat seuraamukset. Lopuksi tehdään katsaus selainkäyttäytymiseen perustuvan kohdistetun verkkomainonnan tulevaisuuden näkymiin. Tutkielman metodi on oikeusdogmaattinen eli lainopillinen. Tutkimuskysymyksiin etsittiin ratkaisuja ja tulkintoja tutkimalla voimassa olevien oikeuslähteiden sisältöä. Keskeiset tietosuojaa ohjaavat lait ovat Suomen lainsäädännössä henkilötietolaki (22.4.1999/523) ja tietoyhteiskuntakaari (7.11.2014/917) sekä EU:n lainsäädännössä henkilötietodirektiivi (24.10.1995/46), sähköisen viestinnän tietosuojadirektiivi (12.07.2002/58/EY) ja vuonna 2018 voimaan tuleva yleinen tietosuoja-asetus (KOM (2012) 11, lopull). Suomen ja EU:n lainsäädäntö turvaa käyttäjien tieto- ja yksityisyydensuojan verkossa asettamalla velvollisuuksia selainkäyttäytymiseen perustuvan kohdistetun verkkomainonnan toimijoille. Henkilötietojen käsittelyn edellytyksenä on käyttäjien suostumus ja informointivelvollisuus, mutta oikeuskäytännön puuttuminen viittaa käyttäjien tietämättömyyteen. Vaikuttaa siltä, etteivät verkon käyttäjät voi käyttää hyväksi oikeussuojakeinojaan ja suojella itseään selainkäyttäytymiseen perustuvan kohdistetun verkkomainonnan tekniikoilta, koska he eivät ymmärrä niitä. Mikäli lainmukainen suostumus ja informointivelvollisuus eivät yllä lain asettamalle tasolle, on käsillä henkilörekisteririkkomus ja vakavimmissa loukkauksissa jopa henkilörekisteririkos. Tutkielmassa pohditaan, onko selainkäyttäytymiseen perustuvan kohdistetun verkkomainonnan valvonta riittävää vai pitäisikö valvontaa tehostaa. Lapsille kohdistettua verkkomainontaa tulisi valvoa ensisijaisesti, koska he eivät ole tarpeeksi kypsiä ymmärtämään mainostekniikan tarkoituksia. Käyttäjien henkilötietojen sääntelyn näkökulmasta yleinen tietosuoja-asetus on askel oikeaan suuntaan. Tulevaisuudessa henkilötietojen käsittelyyn liittyviä vaatimuksia tiukennetaan ja käyttäjien tietosuojaa pyritään parantamaan ottamalla huomioon uudet kehittyneet teknologiat. Nähtäväksi kuitenkin jää parantuuko käyttäjien tietosuoja ja puututaanko yksityisyyttä loukkaaviin verkkomainonnan menetelmiin myös käytännön tasolla.

IFRS 9 ‘Financial instruments’: Anticipated effects of the standard change at Kesko Group

IFRS 9 Financial instruments presents the classification and measurement, the impairment and the hedge accounting requirements for accounting of financial instruments. The standard was set by the International Accounting Standards Board to replace IAS 39 Financial instruments: Recognition and Measurement on 1 January 2018. Hence, the long-criticized and complexly experienced requirements for accounting of financial instruments will undergo the most significant reform. This thesis addresses anticipated effects of IFRS 9, focusing on the challenges the new classification and measurement requirements bring forth in the case organization Kesko. This thesis was conducted as an action research, in which, a case study method was applied. The thesis was conducted with a twofold manner, which involved general analysis of IFRS 9 and further covered distinct ambitions related to the case organization. For the general part, empirical data was gathered by interviewing two IFRS experts from KPMG and PwC, while the interviews within the case organization constituted for the case study. Further, the literature on the IFRS 9 was such scant that the theoretical examination was merged with the IFRS experts’ quotations that also strived to contribute to the overall objective of reinforcing the body of research related to the subject. This thesis indicates that IFRS 9 will most fundamentally reform the impairment and the hedge accounting requirements of financial instruments. Regard to impairment, the changes are anticipated to increase the amount of loan-loss provisions, whereas the relaxed hedge accounting requirements are expected to encourage more companies to commence the application of hedge accounting. The thesis provides empirical support on that the term business model for managing financial assets, introduced in IFRS 9, is ably hard to comprehend and remains ambiguous. It goes on to argue that the most prominent issue in defining the business model for managing financial assets is the limits set in IFRS 9 for selling financial assets. In consideration of Kesko, this thesis finds that the key effects of IFRS 9 are anticipated to be the reshaping of the organization’s treasury policy and further examination of the possibility to apply hedge accounting for foreign exchange derivatives. What is more, the thesis presumes that complying the requirements of IFRS 9 Kesko will apply the hold to collect and sell model for managing financial assets in future.

Koulutusintervention vaikutus hoitajien tietämykseen syömisen ja nielemisen vaikeuksista muistisairauksissa

Kansainvälinen tutkimustieto viittaa siihen, että lähi- ja sairaanhoitajien tietämys syömisen ja nielemisen vaikeuksista on usein heikkoa. On kuitenkin osoitettu, että jo lyhytkin koulutusinterventio saattaa lisätä merkitsevästi hoitohenkilökunnan tietämystä syömisen ja nielemisen vaikeuksista. Suomessa ei tiettävästi ole aiemmin tutkittu syömisen ja nielemisen vaikeuksia käsittelevän koulutuksen vaikutuksia hoitajien tietämykseen. Tämän tutkielman tavoitteena oli selvittää lähi- ja terveydenhoitajille sekä lähihoitajaopiskelijoille pidetyn kolmetuntisen Puheen ja nielemisen vaikeudet -koulutuksen vaikutusta heidän tietämykseensä syömisen ja nielemisen vaikeuksista muistisairauksissa. Lisäksi tarkasteltiin hoitajien koulutuksesta kokemaa hyötyä. Tutkimus toteutettiin tutkimuslomakkeilla välittömästi ennen ja jälkeen koulutuksen sekä postikyselynä kaksi viikkoa koulutuksen jälkeen. Vastaajien tietämystä eri mittauspisteissä mitattiin pyytämällä heitä arvioimaan koulutuksen sisältöä vastaavien väittämien paikkansapitävyyttä (oikein/väärin). Koulutuksen hyödyntämistä hoitotyössä kysyttiin avoimilla kysymyksillä sekä pyytämällä vastaajia arvioimaan Likert-asteikolla väitteitä. Vastauksia pyydettiin kaikilta koulutukseen osallistuneilta (N=15): ensimmäisen lomakkeen palautti 13, toisen 15 ja kolmannen 9 vastaajaa. Tietämystä mittaavassa osiossa annettuja vastauksia vertailtiin tilastollisesti ennen ja jälkeen koulutuksen. Tilastoanalyyseissä käytettiin IBM SPSS Statistics 22 -ohjelmaa, jolla oikein/väärin-väittämistä laskettiin minimi- ja maksimipistemäärät, keskiarvot, keskihajonnat ja oikeiden vastausten osuudet. Wilcoxonin merkittyjen järjestyslukujen testillä tarkasteltiin, onko mittaustulosten keskiarvojen välillä tilastollisesti merkitsevä ero eri mittauspisteissä. Laadullinen aineisto analysoitiin ryhmittelemällä avointen kysymysten vastaukset niiden keskeisten toistuvien teemojen mukaan. Tutkimus osoitti, että vastaajien tietämys syömisen ja nielemisen vaikeuksista lisääntyi koulutuksen jälkeen. Vastaajat saivat keskimäärin paremmat pisteet koulutuksen jälkeen, ja ero oli tilastollisesti merkitsevä ensimmäisen ja kolmannen mittauspisteen välillä. Koulutuksen jälkeen oikeiden vastausten osuus lisääntyi nielemisvaikeuksien tunnistamista ja hoitokäytänteitä käsittelevissä väittämissä, mutta ei juurikaan väittämissä, jotka koskivat yleisiä tietoja syömisen ja nielemisen vaikeuksista. Vastaajat kokivat koulutuksen hyödylliseksi hoitotyön tekemisen kannalta ja hyödynsivät koulutuksesta saamaansa tietoa käytännössä melko paljon. Erityisesti hoitajat hyödynsivät hoitotyössä tietoa nielemisvaikeuksien huomioimisesta ja hoitamisesta sekä turvallisesta nielemisestä. Tulosten vahvistamiseksi tarvitaan lisätutkimusta laajemmalla tutkimusjoukolla ja tutkimusasetelmaltaan vahvemmilla tutkimuksilla.

Hankintayksikön korvausvastuu hankintamenettelyn keskeyttämisellä aiheutetusta vahingosta – erityisesti hankintalain nojalla

Tutkielma käsittelee hankintayksikön korvausvastuuta hankintamenettelyn keskeyttämisellä aiheutetusta vahingosta erityisesti hankintalain vahingonkorvaus- ja hyvitysmaksusäännösten nojalla. Huomiota kiinnitetään niiden ohella myös sopimuksentekorikkomukseen ja vahingon-korvauslakiin mahdollisina vastuuperusteina. Tutkielman aihepiiri sijoittuu systemaattisesti yksityis- ja julkisoikeuden rajapintaan ja myös sopimusvastuun ja sopimuksen ulkoisen vastuun harmaalle alueelle. Metodi on oikeusdogmaattinen. Sopimusneuvottelujen sitomattomuus on perusteltu lähtökohta myös julkisissa hankinnoissa. Sitä tukee hankintalainsäädännön taustalla oleva pyrkimys julkisten varojen käytön tehostami-seen. Hankintalaissa hankintayksikön oikeutta keskeyttää hankintamenettely ei olekaan käy-tännössä rajattu, kunhan tarjoajia kohdellaan yhdenvertaisesti. Hankintayksikön hyvin vapaa oikeus menettelyn keskeyttämiseen on tarjoajien luottamuksensuojan kannalta kuitenkin on-gelmallinen. Tämä korostuu erityisesti silloin, kun hankintayksikkö on jo valinnut tarjouskilpai-lun voittajan hankintapäätöksellä ja näin antanut indision sopimuksentekotahdostaan. Hankin-tamenettelyn keskeyttämisen tarkoituksenmukaisuussyistä vielä hankintapäätöksen jälleen salliva oikeuskäytäntö on myös ristiriidassa hankintaoikaisua koskevan säännöksen sanamuo-don kanssa. Hankintalain mukainen korvausvastuu on ankaraa, eikä edellytä hankintayksikön tuottamusta. Vahingonkorvaussäännöksen nojalla korvataan vaihtoehtoisesti ns. positiivinen sopimusetu tai tarjousmenettelystä aiheutuneet kulut. Molempien katsotaan tutkielmassa olevan mahdollisia myös menettelyn keskeyttämisen yhteydessä. Hyvitysmaksun määrä ei sen sijaan ole sidottu aiheutuneeseen vahinkoon, eikä etenkään suuremmissa hankinnoissa yleensä riitä kattamaan koko vahinkoa. Hyvitysmaksun suhde samassa tapauksessa mahdollisesti myöhemmin määrät-tävään vahingonkorvaukseen on epäselvä. Hankintamenettelyssä on normaalitapauksessakin pääsääntöisesti vain yksi voittaja. Vain tälle tarjoajalle laittomasta keskeyttämisestä aiheutunut vahinko on siten syy-yhteydessä lainvastai-seen menettelyyn ja tulee korvattavaksi. Tarjousmenettelykuluja koskevan vahingonkorvauk-sen ja hyvitysmaksun osalta syy-yhteyskynnystä on lainsäädännössä alennettu. Tästä huolimat-ta alusta saakka virheelliset tarjouskilpailut, joissa virheettömän menettelyn kulkua on jälkikä-teen vaikea arvioida, muodostuvat ongelmallisiksi. Oikeuskäytännössä syy-yhteyttä koskeva näyttökynnys on näissä tapauksissa asetettu ehkä tarpeettomankin korkealle.

Rajamaata rahoittamassa. Maailmanpankin muuttuva Suomi-kuva kehitysrahoituksen kaudella 1948–1975

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani Maailmanpankissa syntynyttä Suomi-kuvaa vuosina 1948–1975, jolloin Suomi sai kehitysrahoitusta. Otsikon rajamaata rahoittamassa viittaa maakuvaan, jossa keskeistä oli näkemys Suomesta raja-alueena idän ja lännen välissä. Tutkimus sisältää syntyneen Suomi-kuvan muutoksen lainojen myöntökaudella sekä keskeiset tiedot lainojen sisällöstä ja tavoitteista. Ensisijaisena lähdeaineistona on käytetty Maailmanpankin Suomea käsitelleitä raportteja sekä tutkimushaastatteluja. Tutkimus on esittämistavaltaan kronologinen ja temaattinen sekä ensimmäinen kokonaisvaltainen tutkimus Suomen vastaanottamasta kehitysrahoituksesta, joka pohjautuu Maailmanpankin aineistoihin. Tutkimus perustuu historiantutkimuksen lähdekritiikille ja maakuvatutkimuksen metodeille. Kehitysrahoituksen kaudella Suomi oli ulkomaankaupasta riippuvainen talous, jonka geopoliittinen asema oli Maailmanpankin näkemyksessä merkittävin syy vähäiseen luottamukseen kansainvälisillä pääomamarkkinoilla. Tutkimus erittelee Suomi-kuvan jatkuvia ja vaihtuvia teemoja, joita olivat epävarma kansainvälinen status, ennustamaton sisäpolitiikka, kiivas tulonjakotaistelu ja inflaatio-deflaatiokierre. Suomen maine tunnollisena lainanmaksajana on läsnä koko ajanjakson. Maailmanpankin raporteissa sosiaalipalvelujen laajentaminen oli taloudellinen ”ongelma”, kun heikot suomalaiset koalitiohallitukset eivät kyenneet vastustamaan kasvavia budjetteja. Maailmanpankki rahoitti laajasti suomalaista teollisuutta ja rakentamista. Ulkomaisella valuutalla ja pääomalla oli kova kysyntä ja tarve. Allokointi säilyi pitkään puuteollisuutta ja sitä tukevaa infrastruktuuria painottaneena. Vuoteen 1961 asti Maailmanpankissa vallitsi käsitys Suomen kehityksen tukemisen olevan tehokkainta puunjalostusteollisuuden välityksellä. Tämän jälkeen pienen ja keskisuuren teollisuuden lainoittaminen suomalaisten kehitysluottolaitosten välityksellä nousi prioriteetiksi, jolloin koulutetun väestön osuus korostui. Maailmanpankki loi aktiivisesti Suomeen uutta tutkimukseen perustuvaa yritysrahoituksen kulttuuria. Yleisesti Bretton Woods -järjestelmään kuuluminen oli merkittävää Suomen taloudelliselle kehitykselle. Tutkimus esittää tapausesimerkin kulloinkin vallalla olevan kehitysideologian käytännön soveltamisesta. Kehityksen teoriaa kuljetetaan maakuvan kronologian mukana. Tutkimus yhdistää aiheensa käsittelyssä taloudellista ja poliittista näkökulmaa; niiden periaatteiden keskinäinen ristiriitaisuus tekee kehityspolitiikasta hedelmällisen poliittisen historian tutkimusaiheen.

Osituksen sovittelu

Tämän tutkielman aiheena ja tutkimuskohteena on osituksen sovittelu voimassa olevan oikeuden kannalta. Avioliitto nykyisessä muodossaan on varallisuusoikeudellinen sopimus, joka perustaa avio-oikeuden puolisoiden välille. Avio-oikeus konkretisoituu avioliiton purkautuessa avioeroon tai puolison kuolemaan. Normaalisääntöjen mukainen ositus johtaa omaisuuden puolittamiseen. Avioliiton purkautuessa puolittamisperiaate on vahva pääsääntö. Sen säännönmukainen noudattaminen voi johtaa epäoikeudenmukaiseen lopputulokseen. Osituksen epäoikeudenmukaista lopputulosta varten on avioliittolain 103b §:ssä säädetty mahdollisuudesta sovitella ositusta. Osituksen sovittelun osapuolia voivat olla puolisot, puoliso ja toisen puolison perilliset, tai molempien perillistahot. Tutkielmassa kuvataan, miten avioliittolain 103b §:ssä ilmaistu osituksen sovittelusääntö sijoittuu aviovarallisuusjärjestelmän kokonaisuuteen. Tutkielma pyrkii vastaamaan, millaisten edellytysten vallitessa sovittelu on mahdollista de lege lata. Sovitteluedellytysten lisäksi tutkielmassa tarkastellaan, millaisia sovittelukeinoja voimassa oleva laki mahdollistaa, ja millaisia rajoituksia niiden käyttöön liittyy. Tutkielmassa selvitetään sovittelussa käytettyjen harkintakriteerien painoarvoa ja keskinäistä suhdetta. Mielenkiinto kohdistuu myös siihen, millaisia ongelmia sovittelusäännön tulkinnassa ja soveltamisessa on ilmennyt korkeimman oikeuden ennakkoratkaisujen perusteella säännön liki kolmekymmenvuotisen voimassaolon aikana. Osituksen sovittelusääntö on oikeudenmukaisuustavoitteen kannalta välttämätön osa voimassaolevan aviovarallisuusjärjestelmän kokonaisuutta. Sillä voidaan korjata ositusjärjestelmän heikkouksia poikkeuksellisissa tilanteissa. Tutkimusmateriaalina on lainsäädäntö, lain valmistelutyöt, oikeuskirjallisuus sekä osituksen sovittelua koskeva korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntö.

Yhdenvertaisuusperiaate korkeimman hallinto-oikeuden perusteluissa.

Tämä tutkielma käsittelee hallinto-oikeudellista yhdenvertaisuusperiaatetta korkeimman hallinto-oikeuden perusteluissa. Tarkoituksena on ollut selvittää, miten KHO perustelee yhdenvertaisuusperiaatetta koskevat ratkaisunsa. Kysymys kiinnittyy toisaalta oikeudellisen perustelemisen teoriaan ja toisaalta oikeussäännöistä ja oikeusperiaatteista käytyyn keskusteluun. Tutkimusaineiston muodostavat vuosina 2003–2015 Finlex-tietokannassa julkaistut suomenkieliset vuosikirjaratkaisut (n=28). Aineisto valikoitui päätösten asiasanojen perusteella. Tutkimusaineisto on luokiteltu perustelujen laadun mukaan neljään kategoriaan. Yhdensuuntaisen punninnan kategoriaan kuuluvat ne korkeimman hallinto-oikeuden päätökset, joissa on tuotu esiin seikkoja, joiden perusteella erilaisten tosiasioiden vallitessa asiassa olisi voitu päätyä toisenlaiseen lopputulokseen. Kyse ei ole kuitenkaan varsinaisista punnintaperusteluista siinä mielessä, että päätöksissä olisi esitetty aitoja contra-argumentteja tai dialogia perustelujen ja vastaperustelujen välillä. Kumulatiivisten perustelujen kategoriaan kuuluvat päätökset, joissa KHO perustelee ratkaisuaan kumulatiivisesti useilla eri argumenteilla. Yhden argumentin kategoriaan kuuluvat ne tuomioistuimen päätökset, joista löytyy yksi yhdenvertaisuusratkaisua perusteleva pro-argumentti. Mekaanisten perustelujen kategoriassa korkein hallinto-oikeus ottaa kantaa yhdenvertaisuusperiaatteeseen ainoastaan muodollisesti perustelematta ratkaisuaan sisällöllisesti. Tutkielmassa osoitetaan, ettei periaateratkaisujen perusteleminen ole aina punnintaa. Valtaosa tutkimusaineiston päätöksistä sijoittuu mekaanisten perustelujen kategoriaan. Monissa tapauksissa yhdenvertaisuusperiaatetta koskeva ratkaisu on tuomioistuimelle selvä, eikä vastakkaista lopputulosta perustelevia näkökulmia ole ollut esitettävissä. Toisinaan korkein hallinto-oikeus kuitenkin esittää perustelut mekaanisesti myös kiperissä tulkintatilanteissa, joissa olisi perusteltua odottaa avoimia ja dialogisia perusteluja. Tämä herättää kysymyksen perustelujen uskottavuudesta. Puutteellisesti perustellut päätökset eivät myöskään ole omiaan ohjaamaan toivotulla tavalla alempien viranomaisten toimintaa.

Määräämisperiaate kuluttajaluottosopimuksissa

Siviiliprosessin johtavana periaatteena dispositiviisissa asioissa pidetään määräämisperiaatetta eli dispositiivista periaatetta. Määräämisperiaatteen mukaan asianosaisella on valta ratkaista, haluaako hän oikeussuojaa ja missä laajuudessa sekä mitä oikeussuojan mahdollisista muodoista hän käyttää. Asianosaiset määräävät vetoamillaan seikoilla tuomioistuimen tutkimisvallan rajat, joiden ulkopuolelle tuomioistuin ei saa tutkintaansa ja todistusharkintaansa ulottaa. Tuomioistuimen tutkimisvelvollisuus on siis dispositiivisissa riita-asioissa säädetty lähtökohtaisesti suppeaksi. Tuomioistuimen tutkimisvelvollisuuteen vaikuttavat kuitenkin nykyään Euroopan unionin kuluttajansuojalainsäädäntö ja erityisesti sopimusehtodirektiivi sekä direktiiviä koskeva unionin tuomioistuimen ratkaisukäytäntö. EU-tuomioistuimen ratkaisukäytännön mukaan tuomioistuin on tietyissä tilanteissa viran puolesta velvollinen arvioimaan kuluttajaoikeudelliseen faktaperusteisiin nojautuvia vaateita, vaikkei asianosainen olisi vedonnut niihin. Myös korkein oikeus on hiljattain antanut ensimmäiset ratkaisunsa tuomioistuimen oma-aloitteisesta tutkimisvelvollisuudesta. Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää ensinnäkin, miten määräämisperiaate ilmenee lainsäädännössä ja oikeudenkäyntimenettelyssä. Toiseksi tutkielmassa halutaan selvittää, mitä muita menettelysääntöjä määräämisperiaatteeseen liittyy, sillä määräämisperiaatteen mukaista asianosaisten aktiivisuutta on pyritty tehostamaan monin keinoin. Kolmanneksi tässä tutkielmassa tutkitaan, mitä kuluttajaluottosopimuksella tarkoitetaan ja miten kuluttajasopimusten ehtoja on mahdollista kohtuullistaa. Lisäksi tutkielman yhtenä tärkeänä tavoitteena on selvittää, millainen vaikutus EU-oikeudella on ollut määräämisperiaatteeseen erityisesti kuluttajaluottosopimusten osalta ja miten kuluttajaa suojaava näkökulma on näkynyt kansallisissa tuomioistuimissa. Tutkielman keskeisimpinä lähteinä on käytetty lain esitöitä sekä korkeimman oikeuden ja EU-tuomioistuimen oikeuskäytäntöä. Tutkielman kannalta keskeisiä lakeja ovat oikeudenkäymiskaari ja kuluttajansuojalaki niihin myöhemmin tehtyine muutoksineen ja hallituksen esityksineen. Lisäksi tutkielmassa on hyödynnetty aiheesta saatavilla olevaa kirjallisuutta sekä artikkeleita.

Vieraan pääoman ehtoinen välipääomarahoitus ja määräysvalta

Tämän tutkimuksen kohteena ovat vieraan pääoman ehtoiset välipääoma-rahoitusinstrumentit sekä tämänkaltaisiin rahoitusinstrumentteihin mahdollisesti liittyvät vieraan pääoman sijoittajan määräysvaltaoikeudet osakeyhtiössä. Tutkimuksessa on kyse ensisijaisesti lainopillisesta eli oikeusdogmaattisesta tutkimuksesta, mutta tutkimuksessa hyödynnetään jonkin verran myös oikeustaloustieteellistä tutkimusmetodia. Tutkimuksessa tarkastellaan ensinnäkin minkälaisia vaikutusvaltaa tuovia ominaisuuksia ja erityisiä sopimusehtoja velkapohjaisiin välipääomainstrumentteihin voidaan liittää. Tämän lisäksi tutkimuksessa selvitetään, voiko tämänkaltaisissa rahoitusinstrumenteissa esiintyä sen luonteista vaikutusvaltaa, jota voidaan pitää yrityskauppavalvonnan yhteydessä tarkoitettuna määräysvaltana. Tässä tarkoituksessa tutkimuksessa kiinnitetään huomiota ensinnäkin velkainstrumentteihin liittyviin erityisiin sopimusehtoihin eli kovenantteihin. Tämän lisäksi tutkimus tarkastelee sellaisia velkaluonteisia välipääomainstrumentteja, joiden nojalla velkojalla on oikeus saavuttaa oman pääoman sijoittajan asema osakeyhtiössä. Tutkimuksen mukaan rahoitussopimuksiin ja yleisesti vieraan pääoman luonteisiin välipääomainstrumentteihin voi sisältyä kovenantteja, joiden nojalla velkoja voi tosiasiallisesti vaikuttaa yhtiössä tehtäviin liiketoimintaratkaisuihin. Erityisesti sopimusehdot, jotka edellyttävät velkojan suostumusta tietyille yrityksen liiketoimille tai joiden nojalla velkojalla on oikeus vaikuttaa yhden tai useamman yhtiön hallituksen jäsenen valintaan antavat velkarahoittajalle vaikutusvaltaa yhtiössä. Tällöin voi tietyissä tilanteissa olla perusteltua arvioida rahoitussopimuksen ehtoihin perustuvaa vieraan pääoman ehtoisen välipääomasijoittajan vaikutusvaltaa siten, että velkojalle sopimusehtojen nojalla kuuluva vaikutusvalta yhtiössä merkitsee yrityskauppavalvonnan yhteydessä tarkoitettua tosiasiallista määräysvaltaa. Edellä mainitun kaltaisia tilanteita on tutkimuksen mukaan kuitenkin pidettävä lähtökohtaisesti poikkeuksellisina etenkin siitä syystä, että kovenantteihin perustuvan vaikutusvallan tarkoituksena on pääasiallisesti toimia velkojan riskinhallintavälineenä ja turvata velkojan saatavia eikä mahdollistaa tämän tavoitteen ylittävää, ja näin kilpailuoikeudellisessa mielessä määräysvaltana pidettävän vaikutusvallan käyttöä. Sitä vastoin sellaisiin velkapohjaisiin välipääomainstrumentteihin, joiden nojalla velkoja voi halutessaan saada osakeomistuksen yhtiöstä, voi puolestaan liittyä myös kysymys määräysvallan syntymisestä.

Edunvalvonta ja kuolinpesä

Tässä tutkielmassa tarkastellaan kuolinpesää holhoustoimilaissa tarkoitetun edunvalvonnan näkökulmasta. Tarkastelun kohteena ovat kuolinpesän selvittämiseen liittyvät eri vaiheet: kuolinpesän hallinnon järjestäminen, perunkirjoitus, pesänselvitystoimien tekeminen sekä ositus ja perinnönjako. Tutkielman tavoitteena on selvittää, mitä keskeisiä vaikutuksia holhoustoimilain soveltaminen tuo mukanaan pesänselvitykseen. Tarkastelun kohteena on voimassa oleva oikeus, ja lähteenä on käytetty aihetta käsittelevää lainvalmisteluaineistoa, aiheen kannalta keskeistä oikeuskirjallisuutta, oikeuskäytäntöä sekä eduskunnan oikeusasiamiehen ratkaisuja. Tutkimusmetodi on lainopillinen. Edunvalvonnassa olevan henkilön eli päämiehen edustaminen kuolinpesään liittyvissä asioissa kuuluu lähtökohtaisesti edunvalvojan tehtävään. Tutkielmassa keskeiselle sijalle nousee edunvalvojan ja päämiehen oikeudellisen suhteen tarkastelu. Tässä suhteessa keskeisellä sijalla ovat edunvalvojaan kohdistuva huolellisuusvelvollisuus sekä edunvalvojan velvollisuus noudattaa kaikessa toiminnassaan päämiehen etua. Edunvalvojan huolellisuusvelvollisuudella voidaan katsoa olevan korostunut merkitys silloin, kun päämiehellä on kytkös kuolinpesään. Lähtökohtaisesti päämiehen edun mukaista on, että edunvalvoja ryhtyy kaikkiin niihin toimenpiteisiin, joita päämiehen jäämistösaannon asianmukainen toteuttaminen edellyttää. Edunvalvojan on huomioitava päämiehensä oikeudellinen asema kuolinpesässä ja esitettävä päämiehensä puolesta kaikki sellaiset vaatimukset, jotka vaikuttavat päämiehen ositus- tai jakoasemaan. Edunvalvonnan kestäessä tulee kiinnittää huomiota myös päämiehen itsemääräämisoikeuden toteutumiseen. Tutkielmassa tarkastellaan edunvalvontaa rintaperillisen, lesken, muun perillisen sekä testamentinsaajan näkökulmasta. Päämiehen edun ja edunvalvojan huolellisuusvelvollisuuden näkökulmasta tarkastellaan erityisesti ositus- ja perinnönjakomenettelyä sekä tasinkoon, ennakkoperintöön, lakiosasääntelyyn sekä leskensuojasäännöksiin liittyviä kysymyksiä. Tutkielmassa nostetaan myös esiin ongelmia, jotka voivat muodostua esteeksi päämiehen jäämistöön perustuvien oikeuksien toteutumiselle. Tällaisina voidaan nähdä edunvalvojan tiedonsaantiin liittyvät ongelmat, edunvalvojien erilaiset osaamistasot sekä yleisen edunvalvonnan resursointi.

Oikeasuhtaisen seuraamuksen valinta moitittavan sananvapauden käytössä työ- ja virkasuhteissa

Tässä tutkielmassa tarkastellaan TSL:n, KvhL:n ja VirkamL:n sääntelemää oikeasuhtaisen seuraamuksen valintaa moitittavan sananvapauden käytössä oikeuskäytännössä muotoutuneiden kriteerien valossa. Tarkasteltavana on, millaisilla arviointiperusteilla huomautuksen ja varoituksen antamiskynnys sekä palvelussuhteen päättämiskynnys täyttyvät moitittavan sananvapauden käytössä työ- ja virkasuhteissa. Menetelmänä käytetään lainoppia tarkastelemalla TSL:n, KvhL:n ja VirkamL:n sanamuodosta tehtäviä tulkintoja hyödyntäen lain esitöitä ja oikeuskirjallisuutta sekä oikeuskäytäntöä. Valtion virkamiehen, kunnallisen viranhaltijan sekä työntekijän sananvapaus on turvattu PL 12 §:ssä ja EIS 10 art.:ssa. Sananvapaus ei oikeuta loukkaamaan muiden oikeuksia, ja työnantajalla on oikeus reagoida sananvapauden käyttöön, mikäli sillä esimerkiksi loukataan yrityksen tai viranomaisen oikeuksia taikka muiden työntekijöiden tai ulkopuolisten asiakkaiden oikeuksia. Sananvapauden rajoittamisen oikeusperustana on työsuhteessa TSL 3:1 mukainen lojaliteettivelvoite ja virkasuhteissa asiallisuusvaatimus (KvhL 17 §, VirkamL 14 §). Keskeistä seuraamusharkinnassa on työntekijän, viranhaltijan, valtion virkamiehen sananvapauden käytön moitittavuuden aste. Seuraamuskynnystä nostaa ja madaltaa oikeuskäytännössä muotonsa saaneet vertailuperusteet, joita tutkielmassa tarkastellaan. Mitä moitittavampaa sananvapauden käyttö on, sen todennäköisemmin seuraamuskynnys ylittyy. Arviointi tehdään kokonaisarviona in casu. Kaikkiin tapauksiin soveltuvaa yleissääntöä ei ole mahdollista asettaa lakien joustavien sananmuotojen vuoksi.

Puhenuotteja ja Suomi-emojeita. Miten Suomen brändin imagoa on rakennettu vuosina 2007 – 2016?

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen sitä, miten Suomen brändin imagoa on rakennettu suomalaisten ja ei-suomalaisten mielissä kymmenen vuoden aikana 2007 – 2016. Maabrändit ovat kansainvälisissä suhteissa arkipäivää. Ne ovat valtiollisia strategioita, joilla valtiot pyrkivät globalisaatiovoimien murroksissa varmistamaan olemassaolonsa vahvistamalla kansallistunnetta ja kiillottamalla kansainvälistä profiilia. Samalla valtiot voivat vaikuttaa tulevaisuuteensa luomalla itselleen menestymisen edellytyksiä. Maabrändillä on monia positiivisia vaikutuksia, mutta sen onnistuminen edellyttää ihmisten hyväksyntää. Maabrändiin liittyy kysymyksiä. Hallitus ’inspiroi’ kansalaisia omaksumaan brändin, jotta nämä brändilähettiläinä kyseenalaistamatta toistaisivat kohtaamilleen tahoille valmiista puhenuoteista hallituksen määrittelemää sanomaa. Tutkielman tavoitteena on 1) setviä brändäämisen sotkuista sanastoa ja 2) selvittää, miten valtiojohdossa on viime vuosikymmenenä rakennettu Suomen brändin imagoa. Teoreettisen viitekehyksen muodostaa kansainvälisten suhteiden konstruktivistinen teoria, jossa keskeisiä tutkimuskohteita ovat maabrändin kaltaiset sosiaaliset faktat. Aineistoa on yli 1000 sivua, johon sovellan metodina laadullista diskurssianalyysia. Johtopäätösten mukaan Suomen epäsuositun brändistrategian teemat hallitsevat kaikkea valtiollista viestintää. Brändin imagoa rakennetaan ensisijaisesti talous–pragmaattisilla diskursseilla, joiden keskiössä ovat globaalitalouden lait, kansainvälinen kilpailu ja kansallisten vahvuuksien kaupallistamismahdollisuudet. Suomen brändin pahin uhka ovat itse suomalaiset, joilla on huono itsetunto ja puuttuvat markkinointitaidot. Brändin moraalidiskurssin kohteena ovat maailman vähäosaisten sijaan tulevat sukupolvet.