Saksan rooli Euroopan turvallisuusarkkitehtuurissa

Eurooppalainen turvallisuusympäristö muuttui merkittävästi kylmän sodan päätyttyä noin viisitoista vuotta sitten. Saksojen yhdistymisestä saakka Saksan liittotasavalta on etsinyt uutta rooliaan turvallisuuspoliittisena toimijana kansainvälisessä järjestelmässä. Saksa on yksi Euroopan suurmaista niin taloudellisesti kuin väestömäärältään. Kuitenkin sitä on pidetty “poliittisena kääpiönä”, jonka todellinen rooli poliittisena toimijana ei vastaa sen potentiaalia. Viime vuosina Saksan turvallisuuspolitiikka on muuttunut aktiivisemmaksi. Muutokset ovat aiheuttaneet tarpeen selvittää Saksan nykyistä turvallisuuspolitiikkaa. Tutkimuksella pyritään analysoimaan Saksan toteuttaman turvallisuuspolitiikan luonnetta, Saksan asemaa Euroopan turvallisuusarkkitehtuurissa, sekä tekijöitä jotka ovat johtaneet tiettyihin poliittisiin valintoihin. Tutkimus on luonteeltaan teoreettinen. Tutkimuksen aiheesta johtuen käyttökelpoinen ja saatavilla oleva tutkimusmateriaali on kirjoitettua materiaalia, jolloin päätutkimusmenetelmäksi on määrittynyt arvioiva asiakirja-analyysi. Tutkimuksessa selvisi, että Saksa on pyrkinyt vahvistamaan rooliaan turvallisuuspoliittisena toimijana viimeisten vuosien aikana ja monin tavoin siinä myös onnistunut. Saksa pyrkii kuitenkin edelleen toimimaan turvallisuusjärjestöjen ja muiden monikansallisten järjestelyiden puitteissa. Oletettavaa on, että Saksa pyrkii kasvattamaan rooliaan myös tulevaisuudessa. Saksan lähihistorian merkitys turvallisuuspoliittisille ratkaisuille on vähentynyt. Saksan suhteissa Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin toimijoihin vaikuttaa kuitenkin historiasta pohjautuvia vuorovaikutustekijöitä.

Puolueiden keskustelutilaisuuksista mediatapahtumiksi. Television vaaliohjelmat ja niihin liittynyt sanomalehtijulkisuus 1960-luvulta 1980-luvulle

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan television vaaliohjelmia ja niihin liittynyttä sanomalehtijulkisuutta 1960-luvun alusta 1980-luvun lopulle. Tarkastelun kohteena ovat sekä eduskunta- että presidentinvaalien vaaliohjelmat. Tutkimusaineisto koostuu Yleisradion hallinto- ja ohjelmaneuvostojen pöytäkirjoista, vaaliohjelmien televisiotallenteista sekä vaaliohjelmia käsittelevistä sanomalehtikirjoituksista. Lehtiaineisto on kerätty Helsingin Sanomista, Ilta-Sanomista, Iltalehdestä, Aamulehdestä, Kansan Uutisista, Suomenmaasta sekä Suomen Sosialidemokraatista. Sanomalehtiaineistoa on täydennetty Yleisradion leikearkistoon kerätyillä lehtileikkeillä. Tutkimuksessa on analysoitu toisaalta television vaaliohjelmien kehitystä ja toisaalta vaaliohjelmiin liittynyttä sanomalehtikirjoittelua. Television vaaliohjelmien kehityksen osalta tutkimuksessa on kuvattu, millä tavoin vaaliohjelmia on eri aikoina tehty ja millaisia poliittisia kiistoja niiden tekemiseen on liittynyt. Sanomalehtiaineiston analyysissa on tarkasteltu sitä, mihin seikkoihin vaaliohjelmia käsittelevissä kirjoituksissa on kiinnitetty huomiota, millä tavoin lehdet ovat suhtautuneet ohjelmien toteutukseen ja millainen rooli ohjelmilla on nähty olleen vaalikampanjoinnissa. Väitöskirjan näkökulma on historiallinen, mikä merkitsee ajallisten kontekstien keskeisyyttä analyysissa. Tutkimuksessa on kiinnitetty huomiota sekä poliittisessa kulttuurissa että mediamaisemassa tapahtuneisiin muutoksiin. Vaaliohjelmat olivat 1960-luvulla tarkkaan säänneltyjä puolueiden välisiä keskustelutilaisuuksia, joissa toimittajilla ei ollut näkyvää roolia. Ohjelmien toteutuksesta vastasivat puoluemandaateilla toimineet Yleisradion ohjelma- ja hallintoneuvoston jäsenet, joten ohjelmien toteutuksen yksityiskohdista vastasivat puolueet. Puolueet riitelivät usein vaaliohjelmien toteutuksesta, mikä osoittaa, että puolueille television vaaliohjelmat olivat tärkeitä poliittisia foorumeita jo 1960-luvulta lähtien. Vaaliohjelmat jakautuivat kahteen erilaiseen ohjelmaformaattiin; vaalitentteihin ja suureen vaalikeskusteluun. Vaalitenteissä kunkin puolueen edustajat olivat vuorollaan ”altavastaajina”, joille muiden puolueiden edustajat esittivät kysymyksiä. Suuri vaalikeskustelu oli perinteisempi paneelikeskustelu, jossa poliitikot selvittivät vuorotellen kantojaan ajankohtaisiin poliittisin kysymyksiin. 1970-luvun puolivälissä vaalitenttien toteutuksessa tapahtui suuria muutoksia, kun toimittajat syrjäyttivät poliitikot vaalitenttien kyselijöinä. Suuri vaalikeskustelu säilyi ennallaan. Sanomalehtien suhtautuminen vaaliohjelmiin oli 1960- ja 1970-luvuilla huomattavasti pidättyvämpää kuin poliitikkojen. Sanomalehdistön näkökulmasta television vaaliohjelmien tärkeimpänä tehtävänä oli puolueiden poliittisten linjausten esittely. Vaaliohjelmia käsittelevissä teksteissä esiteltiin pääasiassa poliitikkojen ohjelmissa pitämiä puheenvuoroja. Puoluelehdissä puheenvuorojen sisältöä arvioitiin aatteellisista lähtökohdista, sitoutumattomissa sanomalehdissä neutraalimmin. Vaaliohjelmien toteutukseen liittynyt kritiikki kohdistui toisaalta poliitikkojen puoluepropagandaan, toisaalta poliitikkojen liialliseen varovaisuuteen. Sanomalehtien suhtautuminen vaaliohjelmiin säilyi ennallaan myös 1970-luvulla, jolloin vaaliohjelmia alettiin tehdä toimittajavetoisesti. Ainoa muutos liittyi vaaliohjelmakritiikkiin, joka kohdistui nyt poliitikkojen ohella myös toimittajiin, joiden katsottiin olleen ohjelmissa liian hyökkääviä. Suurin muutos vaaliohjelmiin liittyneessä kirjoittelussa tapahtui 1980-luvulla. Vaaliohjelmia käsitteleviä kirjoituksia julkaistiin sanomalehdistössä monikertainen määrä 1970-lukuun verrattuna. Samalla myös vaaliohjelmia käsittelevien kirjoitusten näkökulmat alkoivat muuttua, kun ohjelmin visuaalinen ulottuvuus alkoi olla yhä näkyvämmin esillä sanomalehtiin laadituissa analyyseissa. Lehdet alkoivat teettää säännöllisesti erilaisia tutkimuksia poliitikkojen pärjäämisestä ohjelmissa ja kirjoittaa vaalikeskusteluiden voittajista ja häviäjistä. Lisäksi lehtijutuissa arvioitiin poliitikkojen esiintymistä ja vaaliohjelmista välittyviä vaikutelmia. Vuoden 1982 presidentinvaaleissa uusista näkökulmista kirjoittivat erityisesti iltapäivälehdet, mutta vuosikymmenen jälkipuoliskolla samankaltaisia lähestymistapoja omaksuivat myös Helsingin Sanomat ja Aamulehti. Niiden vaaliohjelmia käsittelevissä uutisissa kiinnitettiin yhä useammin huomiota poliitikkojen esiintymiseen, pukeutumiseen ja tunnetiloihin. Puoluelehtien suhtautuminen vaaliohjelmiin säilyi kuitenkin ennallaan, ja myös vaaliohjelmakritiikki säilyi suurelta osin muuttumattomana. 1980-luvun aikana television vaaliohjelmat muuttuivat lehdistön käsittelyssä puolueiden tavoitteita esittelevistä keskustelutilaisuuksista poliitikkojen ja puolue johtajien henkilökohtaisia ominaisuuksia mittaaviksi esiintymiskokeiksi ja suuriksi mediatapahtumiksi, joiden katsottiin toisinaan jopa ratkaisseen vaalin tuloksen. Nostaessaan television vaaliohjelmat kampanjajournalisminsa ytimeen, sanomalehdet vahvistivat television poliittista roolia.

Educación, desarrollo y planificación educativa según propuestas de la UNESCO (1960-1990).

1. Mostrar la evolución de las relaciones internacionales hasta la actualidad y la forma en que ésta abocó en una forma determinada de entender el desarrollo, diferente en los distintos momentos de la evolución; 2. Comprobar la influencia de los Organismos Internacionales en los patrones de conducta internacionales y en la adopción de ciertas definiciones de desarrollo; 3. Llegar a entender la Unesco como organismo especializado de las Naciones Unidas; 4. Comprobar en qué medida acusa la influencia de las distintas formas de entender la vida internacional y el desarrollo en sus decisiones y acciones; 5. Analizar si estas decisiones y acciones en el área educativa van destinadas a configurar un tipo de educación que de una forma u otra contribuya a afianzar un modo de entender lo que suponen las relaciones internacionales y el desarrollo en cada momento. La presente tesis está dividida en dos grandes apartados, uno que analiza la dimensión instruccional del desarrollo y otro que analiza la forma en que concibe la Unesco el desarrollo y su relación con la educación. Las líneas divisorias elegidas fueron, atendiendo a su impacto histórico, los cuatro Decenios de las Naciones Unidas para el Desarrollo, que coinciden exactamente con cuatro décadas en tiempo real, sirviendo de marco a la estrategia internacional de ayuda al desarrollo. Puesto que el Cuarto Decenio se extiende de 1990 al año 2000 se estipuló que éste sirviera de orientación en un posible análisis prospectivo. Así pues, se determinó dividir la información, particularmente aquélla relativa a la Unesco que sería la que con más profundidad se trabajaría, en tres décadas: 1960-70; 1970-80; 1980-90. Como conclusión general se puede decir que, al margen de todas las críticas que se nos puedan ocurrir (los problemas internos de la Unesco, sus contradicciones; el mal uso de ciertas ideas y conceptos o la doblez de otros; la confianza excesiva en el poder de la educación; el encarcelamiento de la educación en las instituciones; los cambios anunciados y no cumplidos, la permanencia de ciertas estructuras...) lo cierto es que durante el período de tiempo estudiado se pasa de una aceptación pasiva del subdesarrollo como destino a la preocupación activa del desarrollo. En esta preocupación se han dado pasos de gigantes como por ejemplo llevar el debate a la escena internacional; convertir la educación en condición y muestra del desarrollo y hacer de la educación un derecho; tender puentes entre la sociedad y el individuo; entre la modernización y las costumbres tradicionales, la economía y la naturaleza, el crecimiento y la ética. Pasos que hemos podido 'palpar' en todos y cada uno de los documentos de la Unesco. Sin embargo, y pese a todas estas consecuciones, aún sigue habiendo un pero en la cuestión del desarrollo, pues sigue existiendo pobreza. La solución tal vez venga dada en algo sencillo que, recuperando lo mejor de los años pasados, convierta el ideal en realidad.

Factores estrategicos en el cambio de la fecundidad. Chile: un analisis de comunas entre 1950 y 1970

Incluye Bibliografía

Análisis de la mortalidad infantil en el Nordeste de Brasil 1940-1970

Incluye Bibliografía

Conciliacion censal en una poblacion abierta: el caso del Estado de Sao Paulo, 1950-1970

Incluye Bibliografía

El Salvador: Análisis de la tendencia histórica de la fecundidad (1978-83) y mortalidad infantil (1960-93)

Incluye Bibliografía

A emergência do escravo agente na historiografia brasileira da escravidão entre os anos 1970 e 1980

Pós-graduação em História - FCLAS