Firabelityö ja suomalaisen työelämän murros 1900-luvun alusta 1960-luvulle

Tutkimus tarkastelee firabelitöiden näkökulmasta suomalaisen tehdastyön ja työelämän murrosta 1900-luvun alusta 1960-luvulle. Tutkimuksen tarkoituksena on valottaa firabelitöiden historiallista luonnetta. Firabelitöillä tarkoitetaan töitä, joita työntekijät tekivät itselleen työpaikalla, työnantajan välineillä ja materiaaleilla. Yleensä firabelitöinä tehtiin erilaisia kodin hyödykkeitä. Firabelityöt ovat olleet osa paternaalista vaihtojärjestelmää, jossa tehtaanomistaja huolehti työntekijöilleen työn uusintamisen kannalta välttämättömät elinolot niin palkkana kuin luontaisetuina. Firabelityöt sijoittuivat luontaisetujen ja työpaikalta varastamisen väliselle harmaalle alueelle. Tutkimusajan sisällä Suomessa siirryttiin paternaalisista työyhteisöistä sopimusyhteiskuntaan, jossa työehdot sovitaan työnantajien ja työntekijöiden ammattiliittojen välisissä neuvotteluissa. Tutkimus jäsentyy siten, että alkuun firabelityöt kontekstualisoidaan 1900-luvun työelämään vertaamalla niitä luontaisetuihin ja työpaikalta näpistämisiin. Historiallisen taustan jälkeen tutkimus käsittelee firabelitöiden tekemisen luvallisuutta ja luvattomuutta. Firabelitöiden luvanvaraisuuteen liittyy työnantajan, työnjohdon ja työntekijän erilaiset näkökulmat. Lopuksi käsittelen muistitiedon vaikenemista firabelitöistä 1970-luvun alkuun tultaessa. Päälähteenä tutkimuksessa on muistitietoaineistot neljästä eri arkistosta. Aineistot on kerätty vuosien 1967-2012 välisenä aikana. Muistitietoaineistojen lisäksi tutkimuksessa käytetään lähteenä neljän eri tehtaan arkistoaineistoja vuosilta 1901-1970. Firabelityöt pitivät sisällään työväestön omapäisyyden ja samanaikaisesti työnantajien joustovaran palkanmaksukyvyn ollessa heikko. Firabelityöt palasivat työntekijöiden luvallisiksi tai luvattomiksi palkanlisiksi 1930-luvun pula-aikana ja säilyivät sellaisina säännöstelyn päättymiseeen vuoteen 1956 asti. Firabelitöitä tehtiin eniten metalliteollisuudessa. Firabelitöiden aineellisen hyödyn lisäksi niiden tekeminen kehitti työntekijöiden ammatillista osaamista ja kohotti työntekijöiden ryhmähenkeä. Vaikka firabelitöitä koskevat muistelmat päättyvät vuoteen 1970, ei niiden tekeminen välttämättä ole päättynyt.

Haaveiluvelliä ja polttamatonta pihlajan tuhkaa. Miten ja miksi muistoja kerrotaan Lyttylän koulukartanosta

Muistitietoa käsittelevä tutkimukseni selvittää sitä, miten ja miksi muistoja kerrotaan Lyttylän koulukartanosta. Tutkin myös sitä, mitä muistojen kertomisella viestitään. Porin kaupunkiin kuuluvassa Lyttylän kylässä on vanha koulukartano, jonka kaikki kyläläiset tuntevat, ja se on paikka, jossa monet muistot elävät vielä nykyäänkin. Tutkimusaineistonani ovat lyttyläläisten henkilöiden teemakirjoitelmat ja – haastattelut. Nämä muistelmat edustavat muistelijoidensa omakohtaisia näkemyksiä ja tulkintoja menneestä. Lyttyläläisten teemakirjoitelmista ja – haastatteluista välittyy se, miten tärkeää heille on kuulua tähän kyläyhteisöön. Käytän tutkimuksessani lähiluvun, teemoittelun ja tyypittelyn menetelmiä, jotka ovat laadullisen aineiston analyysitapoja. Keskityn tutkimusaineistoni analysoinnissa niihin lyttyläläisten kertomuksiin, joissa muistellaan koulunkäyntiin liittyviä asioita. Tutkimuksessani selvitän myös niitä ilmiöitä, jotka liittyvät agraarisen kulttuurin muutokseen 1900-luvulla (oppivelvollisuuden lisääntyminen, kansakoulun perustaminen Lyttylään, koulunkäynnin ja työnteon vaikutus lyttyläläisten arkielämään, köyhyyden ja kurin kokemukset sekä sotavuodet). Siihen, miten lyttyläläiset kertovat muistojaan, on vaikutuksensa sillä, mihin asioihin he haluavat ottaa kantaa, minkälaisessa tilanteessa muistoja kerrotaan, minkälaisia asioita yhteisö pitää muistamisen ja kertomisen arvoisina sekä minkälaisia kertomisen tapoja he ovat oppineet. Myös lyttyläläisten muistojen keräämisen, tallentamisen ja tuottamisen prosessit vaikuttavat siihen, miten kansakouluun liittyvistä muistoista kerrotaan. Lyttyläläiset kertovat muistojaan siksi, että he haluavat palata hetkeksi menneeseen, muistella muistoja yhdessä toisten kanssa sekä vertailla menneisyyttä ja nykyhetkeä. He haluavat jakaa nuoremmille sukupolville tietoa siitä, millaista koulunkäynti heidän lapsuudessaan on ollut. Lyttyläläisten muistelukerronta välittää henkilökohtaisten menneisyyden tulkintojen lisäksi tietoa siitä, millaisia sosiaalisia ja kollektiivisia ulottuvuuksia muistitiedolla on. Pirjo Korkiakankaan sanoin henkilökohtainen historiamme muodostuu sekä yksilöllisistä että kollektiivisista kokemuksista, joita säilytämme muistoissamme. Kertominen on sosiaalisen vuorovaikutuksen väline. Tämä pitää paikkansa myös lyttyläläisten muistelukerronnassa.

Saman "kolikon" kolme puolta : David Galulan, Sir Robert Thompsonin ja Sir Frank Kitsonin vastakumouksellisen sodankäynnin teorioiden vertailu ja niitä yhdistävät tekijät.

Toisen maailmansodan jälkeisenä ajanjaksona Iso-Britannia ja Ranska päätyivät useissa siirtomaissaan vastakumouksellisiin sodankäynnin konflikteihin. Nämä konfliktit kytkeytyivät siirtomaiden itsenäistymispyrkimyksiin ja kylmän sodan maailmanpoliittiseen tilanteeseen. Konflikteissa Ison-Britannian ja Ranskan siviili- ja sotilasviranomaiset kehittivät innovatiivisesti vastakumouksellisen sodankäynnin menetelmiään. Läntisissä valtioissa tehtiin 1960-luvulla myös merkittävä määrä vastakumouksellisen sodankäynnin tutkimusta. Tämän tutkimusjakson keskeisimpiä teoreetikkoja olivat ranskalainen David Galula (1919 - 1967) ja britit Robert Thompson (1916 - 1992) ja Frank Kitson (1926 -). Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää, mitkä tekijät yhdistivät David Galulan, Robert Thompsonin ja Frank Kitsonin kumouksellisen ja vastakumouksellisen sodankäynnin teorioita. Tutkimuksessa on käytetty metodina tulkitsevaa diskurssianalyysiä teoreetikkojen kumouksellisen ja vastakumouksellisen sodankäynnin näkemysten tulkitsemiseksi. Tulkinta on suoritettu sitomalla teoriat historialliseen ja henkilöiden taustat käsittävään kontekstiin. Laadullisella sisällönanalyysillä on tunnistettu teoreetikkojen taustoista niitä tekijöitä, joilla voidaan katsoa olleen merkitystä teorioiden muodostumiselle. Diskurssianalyysin rinnalla on käytetty tapaustutkimusta Galulan, Thompsonin ja Kitsonin teorioiden ja heidän taustatekijöidensä vertaamiseksi. Keskeisen tutkimusaineiston muodostivat Galulan, Thompsonin ja Kitsonin vastakumouk-sellista sodankäyntiä käsittelevät kirjat sekä heidän kirjoittamansa muistelmat. Tätä tutkimusaineistoa täydennettiin teoreetikkoja ja vastakumouksellista sodankäyntiä käsittelevällä tutkimuskirjallisuudella. Tutkimuksen tärkeimpänä havaintona voidaan pitää sitä, että teoreetikkojen näkemykset kumouksellisesta ja vastakumouksellisesta sodankäynnistä ovat pitkälti yhteneväisiä. Tämän johtui siitä, että kumouksellinen sodankäynti havainnollistettiin pitkälti Mao Zedongin vallankumouksellisen sodankäynnin mallin kautta. Kumouksellisen sodankäynnin ytimeksi nähtiin syy tai aate, jota käytettiin kansan tuen voittamiseksi. Kaikki teoreetikot korostivat kumouksellisen sodankäynnin poliittista ulottuvuutta. Tämän takia vastakumouksellisen sodankäynnin tuli olla ensisijaisesti poliittisesti johdettua toimintaa, jota turvallisuusjoukot tukevat. Teoreetikot näkivät asevoimien roolin ja toimintaperiaatteet vastakumouksellisessa sodankäynnissä pitkälti yhteneväisesti. Teoreetikkojen taustoissa havaittiin useita näkemysten yhtenäisyyttä selittäviä tekijöitä.

Seesteisyydestä siimekseen. Vasemmistoliiton suhtautuminen Suvi-Anne Siimekseen tämän puheenjohtajakaudella.

Tämä tutkielma tarkastelee Vasemmistoliiton ja Suvi-Anne Siimeksen välistä suhdetta Siimeksen seitsemän ja puoli vuotta kestäneen puheenjohtajakauden aikana. Fokuksessa on puoluelehdissä käyty lehdistökeskustelu puolueen ja puheenjohtajan välillä. Suvi-Anne Siimes valittiin Vasemmistoliiton puheenjohtajaksi vuonna 1998, kun puolue oli ollut olemassa vain kahdeksan vuotta ja vasta hahmotteli ensimmäistä puolueohjelmaansa. Uuden puheenjohtajan avulla Vasemmistoliitto pyrki kasvattamaan suosiotaan ja muokkaamaan puolueen ideologiaa 2000-luvulle sopivaksi. Siimeksen mediaosaamisen uskottiin tuovan puolueelle lisää suosiota erityisesti naisten ja korkeasti koulutettujen keskuudessa. Vaikka osa aluksi epäilikin Siimeksen kykyjä, oli ihailu lähes varauksetonta hänen tultuaan valituksi puheenjohtajaksi. Siimeksen puheenjohtajuudella tavoiteltiin puolueelle parempaa julkisuuskuvaa, mutta osa vasemmistoliittolaisista tahtoi uudistaa puolueen kokonaan Siimeksen avulla. Alun seesteinen yhteiselo rikkoutui vuonna 2003 Vasemmistoliiton jäätyä eduskuntavaalien jälkeen oppositioon ja poliittisten linjaerojen tultua paremmin esiin. Varsinkin puolueen ammattiyhdistystaustaiset alkoivat haastaa Siimestä puolueen poliittisista linjauksista. Lopullinen välirikko tapahtui maaliskuussa 2006, jolloin Siimes ilmoitti eroavansa Vasemmistoliiton puheenjohtajuudesta kesken kolmannen puheenjohtajakautensa. Tuolloin puolueessa oli vakavia ristiriitoja, jotka ilmenivät julkisena riitelynä ja arvosteluna puolin ja toisin puheenjohtajan ja puolueen eduskuntaryhmän välillä. Siimeksen ero tuli kuitenkin lähes kaikille yllätyksenä. Ristiriidoista huolimatta Siimeksen haluttiin toimivan puolueen keulakuvana vielä yksissä eduskuntavaaleissa. Puheenjohtajan eron aiheuttaman kohun jälkeen Vasemmistoliitto kokosi nopeasti joukkonsa ja uskoi parempaan tulevaisuuteen uuden puheenjohtajan avulla. Ensisijaisena lähdeaineistona käytän lehdistömateriaalia. Päähuomio on Vasemmistoliiton puoluelehdissä käytävässä lehdistökeskustelussa. Puoluelehtien vertailuna on käytetty muuta lehdistömateriaalia. Lehdistömateriaalin tukena on toiminut useiden vasemmistoliittolaisten muistelmat ja omaelämäkerrallisia teokset, jotka valottavat tapahtumia Vasemmistoliitossa Siimeksen puheenjohtajakaudella. Lehdistöaineistoa tukee laaja-alainen valikoima tutkimuskirjallisuutta niin poliittisen historian, valtio-opin, mediatutkimuksen kuin sukupuolentutkimuksenkin alalta.

Ukrainan tuntematon nälänhätä – Neuvostojohdon vaikutus vuosien 1946–1947 nälänhätään paikallisjohtajien muistelmissa

Ukrainan neuvostotasavalta kohtasi suuria haasteista toisen maailmansodan jälkeen. Ukrainan maatalous oli katastrofaalisessa tilassa sodan jäljiltä ja tilanne paheni nälänhädäksi vuonna 1946. Neuvostoliiton viisivuotissuunnitelman mukaisesti jälleenrakennuksen tavoitteet olivat pääosin teollisuudessa, jolloin maatalous ja maanviljelys jäivät kehityksestä jälkeen. Maatalouden tilanne kärjistyi massiiviseksi nälänhädäksi, joka vei arviolta 1,5 miljoonan kansalaisen hengen. Nälänhätä pysyi pitkään salassa ja tuli suuren yleisön tietoisuuteen vasta 1970-luvulla neuvostojohtaja Nikita Hruštševin muistelmien myötä. Tutkimuksen alkuperäislähteinä käytän kahden Ukrainassa toimineen johtomiehen muistelmia nälänhädän ajalta. Toinen lähteistä on juuri Nikita Hruštševin muistelmat ja toinen on Ukrainassa toimineen kolhoosijohtajan Fedor Belovin muistelmateos. Tutkin, millaisen kuvan aikalaismuistelmat antavat Ukrainan maaseutua kohdanneesta nälänhädästä ja valtion vaikutuksesta siihen. Työssäni tarkastelen sitä, miten Hruštšev ja Belov kokivat Neuvostoliiton vaikuttaneen Ukrainan tilanteeseen ja toisaalta sitä, miten heidän näkemyksensä mukaan Neuvostoliitossa toimittiin Ukrainan auttamiseksi. Muistelmateokset ovat henkilökohtaisia ja perustuvat muistelijoiden omiin kokemuksiin. Kokemushistoriallisen näkökulman tavoite ei ole saada selville aukotonta kuvaa neuvostoliittolaisesta maaseudusta ja Ukrainan nälänhädästä. Tutkimukseni tuo esille sen, millaisena Hruštšev ja Belov kokivat nämä asiat ja mihin he kiinnittivät huomiota. Hruštšev ja Belov määrittelevät teoksissaan Ukrainan tilannetta ja siihen johtaneita syitä. Neuvostoliitto valtiona ja sosialistisena järjestelmänä johti siihen, että sodan jälkeen maaseudulla ei ollut työntekijöitä eikä maatalouden kolhoosijärjestelmä ottanut toimiakseen. Kukaan ei halunnut töihin kolhoositiloille, sillä kolhoosijärjestelmä vei kaiken viljan maalta kaupunkeihin. Viljapulan kärjistymiseen vaikuttivat kolhoosijärjestelmän lisäksi myös sodan aiheuttamat tuhot, mutta myös vuoden 1946 poikkeuksellisen kuuma ja kuiva kesä. Paikallisen tason johtomiehen anoivat apua Ukrainan maaseudulle, mutta Neuvostoliiton valtiojohto hylkäsi avunpyynnöt ja pyrki peittelemään tietoa nälänhädästä.

Seesteisyydestä siimekseen. Vasemmistoliiton suhtautuminen Suvi-Anne Siimekseen tämän puheenjohtajakaudella

Tämä tutkielma tarkastelee Vasemmistoliiton ja Suvi-Anne Siimeksen välistä suhdetta Siimeksen seitsemän ja puoli vuotta kestäneen puheenjohtajakauden aikana. Fokuksessa on puoluelehdissä käyty lehdistökeskustelu puolueen ja puheenjohtajan välillä. Suvi-Anne Siimes valittiin Vasemmistoliiton puheenjohtajaksi vuonna 1998, kun puolue oli ollut olemassa vain kahdeksan vuotta ja vasta hahmotteli ensimmäistä puolueohjelmaansa. Uuden puheenjohtajan avulla Vasemmistoliitto pyrki kasvattamaan suosiotaan ja muokkaamaan puolueen ideologiaa 2000-luvulle sopivaksi. Siimeksen mediaosaamisen uskottiin tuovan puolueelle lisää suosiota erityisesti naisten ja korkeasti koulutettujen keskuudessa. Vaikka osa aluksi epäilikin Siimeksen kykyjä, oli ihailu lähes varauksetonta hänen tultuaan valituksi puheenjohtajaksi. Siimeksen puheenjohtajuudella tavoiteltiin puolueelle parempaa julkisuuskuvaa, mutta osa vasemmistoliittolaisista tahtoi uudistaa puolueen kokonaan Siimeksen avulla. Alun seesteinen yhteiselo rikkoutui vuonna 2003 Vasemmistoliiton jäätyä eduskuntavaalien jälkeen oppositioon ja poliittisten linjaerojen tultua paremmin esiin. Varsinkin puolueen ammattiyhdistystaustaiset alkoivat haastaa Siimestä puolueen poliittisista linjauksista. Lopullinen välirikko tapahtui maaliskuussa 2006, jolloin Siimes ilmoitti eroavansa Vasemmistoliiton puheenjohtajuudesta kesken kolmannen puheenjohtajakautensa. Tuolloin puolueessa oli vakavia ristiriitoja, jotka ilmenivät julkisena riitelynä ja arvosteluna puolin ja toisin puheenjohtajan ja puolueen eduskuntaryhmän välillä. Siimeksen ero tuli kuitenkin lähes kaikille yllätyksenä. Ristiriidoista huolimatta Siimeksen haluttiin toimivan puolueen keulakuvana vielä yksissä eduskuntavaaleissa. Puheenjohtajan eron aiheuttaman kohun jälkeen Vasemmistoliitto kokosi nopeasti joukkonsa ja uskoi parempaan tulevaisuuteen uuden puheenjohtajan avulla. Ensisijaisena lähdeaineistona käytän lehdistömateriaalia. Päähuomio on Vasemmistoliiton puoluelehdissä käytävässä lehdistökeskustelussa. Puoluelehtien vertailuna on käytetty muuta lehdistömateriaalia. Lehdistömateriaalin tukena on toiminut useiden vasemmistoliittolaisten muistelmat ja omaelämäkerrallisia teokset, jotka valottavat tapahtumia Vasemmistoliitossa Siimeksen puheenjohtajakaudella. Lehdistöaineistoa tukee laaja-alainen valikoima tutkimuskirjallisuutta niin poliittisen historian, valtio-opin, mediatutkimuksen kuin sukupuolentutkimuksenkin alalta.