Kirkko ja hengellisen yhtenäiskulttuurin murros Merikarvialla 1880–1940

Tämä tutkimus käsittelee Merikarvian kirkkoa ja hengellisen yhtenäiskulttuurin murenemista 1880-luvulta 1930-luvun loppuun. Tarkastelen ilmiötä mikrohistorian ja muistitietotutkimuksen metodeilla. Paikallishistoriaa edustava tutkimukseni on osa tilaushistoriaa – Merikarvian historia -hanketta, jonka lopputuloksena julkaistaan paikkakunnan historiaa 1800-luvun lopulta 2000-luvulle käsittelevä teos. Merikarvian seurakunta rakensi vuonna 1899 suuren puukirkon, koska 1800-luvun lopun kiihtyvä väestönkasvu oli tehnyt entisestä kirkosta liian pienen. Uuden kirkon rakentaminen alkoi vuonna 1897. Rakentamisen ollessa käynnissä kirkonkokous kiisteli, miten se pitäisi rahoittaa. Osa seurakuntalaisista halusi hakea valtiolta kuoletuslainaa, enemmistö taas vastusti ajatusta. Karkeasti jaotellen valtiolainan kannattajat koostuivat virka- ja liikemiehistä, kun vastustajat olivat enimmäkseen työväkeä ja talonpoikia. Lainanottajien kanta voitti kirkonkokouksen äänestyksissä, mutta vastustajat eivät tyytyneet tähän, vaan lukuisilla valituksilla maaherralle, tuomiokapituliin ja senaattiin saivat estettyä valtiolainan hakemisen. Kirkko rakennettiin lopulta vuosittaisilla ylöskannoilla ja yksityisellä lainalla. Rahoituksesta syntynyt riita voidaan nähdä yhtenä yhtenäiskulttuurin murtumisen merkkinä. Merikarvian hengellinen elämä oli 1800-luvun lopulla tyypillistä länsisuomalaista maalaispitäjän elämää. Kirkollisen kansanperinteen yleiskyselyn Merikarvialla tehdyt haastattelut kertovat, miten seurakuntalaiset kävivät kirkossa ja ehtoollisella, kotona luettiin hartauskirjallisuutta, lapset ja vanhemmat osallistuivat kinkereille, ja rippikoulu oli tärkeä käännekohta nuoren elämässä. Samaan aikaan 1880-luvulta lähtien alkoivat uudet sivistykselliset ja aatteelliset tuulet muuttaa ihmisten ajatuksia ja asenteita kirkkoa kohtaan. Kirkko vastasi ajan kehitykseen lisäämällä kirkkokuria. Yksi kirkkoneuvoston tärkeimmistä tehtävistä oli valvoa seurakunnan siveellisyyttä. Merikarvialla 1800-luvun loppupuolella kirkkoneuvoston eteen tuotiin nuhdeltaviksi nuoria pareja, joiden tiedettiin elävän yhdessä, vaikka heitä ei ollut vihitty. Samoin avioparit, joiden välillä tiedettiin olevan riitaa ja jotka mahdollisesti asuivat erillään, saivat kirkkoneuvoston nuhteet ja varoituksen sopia riidat tai hakea laillisen eron. Toisaalta samaan aikaan seurakunnassa tapahtui myös herätyksiä. Varsinkin kirkon ulkopuolisten uskonnollisten liikkeiden vaikutus oli vahvaa. 1910-luvulta lähtien paikkakunnalla vaikutti Vapaaevankelinen liike eli skutnabbilaisuus, jonka opetus erosi evankelisluterilaisen kirkon opista varsinkin aikuiskastekäytännössä. Kirkko otti liikkeeseen vastustavan kannan, vaikka se myönsi liikkeen vaikuttavan myönteisesti paikkakuntalaisten siveellisyyden. Vuonna 1923 voimaan tulleen uskonnonvapauslain myötä skutnabbilaiset erosivat kirkosta. Eroaminen oli silti maltillista, suhteellinen määrä oli suomalaisten maaseutupitäjien keskitasoa ja väheni seuraavina vuosina, kunnes vuonna 1931 koko maata koetteli pula-aika, ja samalla helluntaiherätys saapui Merikarvialle, joka osaltaan vaikutti kirkosta eroamiseen ja hengellisen kentän moninaistumiseen.

Kirkko ja hengellisen yhtenäiskulttuurin murros Merikarvialla 1880–1940

Tämä tutkimus käsittelee Merikarvian kirkkoa ja hengellisen yhtenäiskulttuurin murenemista 1880-luvulta 1930-luvun loppuun. Tarkastelen ilmiötä mikrohistorian ja muistitietotutkimuksen metodeilla. Paikallishistoriaa edustava tutkimukseni on osa tilaushistoriaa – Merikarvian historia -hanketta, jonka lopputuloksena julkaistaan paikkakunnan historiaa 1800-luvun lopulta 2000-luvulle käsittelevä teos. Merikarvian seurakunta rakensi vuonna 1899 suuren puukirkon, koska 1800-luvun lopun kiihtyvä väestönkasvu oli tehnyt entisestä kirkosta liian pienen. Uuden kirkon rakentaminen alkoi vuonna 1897. Rakentamisen ollessa käynnissä kirkonkokous kiisteli, miten se pitäisi rahoittaa. Osa seurakuntalaisista halusi hakea valtiolta kuoletuslainaa, enemmistö taas vastusti ajatusta. Karkeasti jaotellen valtiolainan kannattajat koostuivat virka- ja liikemiehistä, kun vastustajat olivat enimmäkseen työväkeä ja talonpoikia. Lainanottajien kanta voitti kirkonkokouksen äänestyksissä, mutta vastustajat eivät tyytyneet tähän, vaan lukuisilla valituksilla maaherralle, tuomiokapituliin ja senaattiin saivat estettyä valtiolainan hakemisen. Kirkko rakennettiin lopulta vuosittaisilla ylöskannoilla ja yksityisellä lainalla. Rahoituksesta syntynyt riita voidaan nähdä yhtenä yhtenäiskulttuurin murtumisen merkkinä. Merikarvian hengellinen elämä oli 1800-luvun lopulla tyypillistä länsisuomalaista maalaispitäjän elämää. Kirkollisen kansanperinteen yleiskyselyn Merikarvialla tehdyt haastattelut kertovat, miten seurakuntalaiset kävivät kirkossa ja ehtoollisella, kotona luettiin hartauskirjallisuutta, lapset ja vanhemmat osallistuivat kinkereille, ja rippikoulu oli tärkeä käännekohta nuoren elämässä. Samaan aikaan 1880-luvulta lähtien alkoivat uudet sivistykselliset ja aatteelliset tuulet muuttaa ihmisten ajatuksia ja asenteita kirkkoa kohtaan. Kirkko vastasi ajan kehitykseen lisäämällä kirkkokuria. Yksi kirkkoneuvoston tärkeimmistä tehtävistä oli valvoa seurakunnan siveellisyyttä. Merikarvialla 1800-luvun loppupuolella kirkkoneuvoston eteen tuotiin nuhdeltaviksi nuoria pareja, joiden tiedettiin elävän yhdessä, vaikka heitä ei ollut vihitty. Samoin avioparit, joiden välillä tiedettiin olevan riitaa ja jotka mahdollisesti asuivat erillään, saivat kirkkoneuvoston nuhteet ja varoituksen sopia riidat tai hakea laillisen eron. Toisaalta samaan aikaan seurakunnassa tapahtui myös herätyksiä. Varsinkin kirkon ulkopuolisten uskonnollisten liikkeiden vaikutus oli vahvaa. 1910-luvulta lähtien paikkakunnalla vaikutti Vapaaevankelinen liike eli skutnabbilaisuus, jonka opetus erosi evankelisluterilaisen kirkon opista varsinkin aikuiskastekäytännössä. Kirkko otti liikkeeseen vastustavan kannan, vaikka se myönsi liikkeen vaikuttavan myönteisesti paikkakuntalaisten siveellisyyden. Vuonna 1923 voimaan tulleen uskonnonvapauslain myötä skutnabbilaiset erosivat kirkosta. Eroaminen oli silti maltillista, suhteellinen määrä oli suomalaisten maaseutupitäjien keskitasoa ja väheni seuraavina vuosina, kunnes vuonna 1931 koko maata koetteli pula-aika, ja samalla helluntaiherätys saapui Merikarvialle, joka osaltaan vaikutti kirkosta eroamiseen ja hengellisen kentän moninaistumiseen.

Juhlaruno Helsingin Laulu- ja Soittojuhlaan 18-20/ 6 1900.

Mode of access: Internet.

Jokainen on oma yrittäjänsä. Identiteetti, talous ja yhteiskunta Image-lehdessä vuosina 1990–1993

Tutkielman aiheena ovat lausumat identiteetistä, taloudesta ja yhteiskunnasta aikakauslehti Imagessa vuosina 1990–1993. Tutkielman alkuperäislähteinä on käytetty Imagen artikkeleita, joita tarkastellaan 1990-luvun alun Suomen yhteiskunnallisen murroksen kontekstia vasten. Tälle aikakaudelle keskeisiä tekijöitä olivat syvä lama, Neuvostoliiton romahdus sekä EU-jäsenyyshanke. Tutkielma käsittelee yhteiskunnallisen murroksen kuvaamista sekä lehden tekijöiden ihanteita ja argumentaatiota vertailevan diskurssianalyysin keinoin. Työssä lausumia käsitellään temaattisesti liittäen ne esimerkiksi sukupolvikapinan, globalisaation ja kilpailutalouden puheavaruuksiin. Vuonna 1985 perustettu Image haki 1990-luvun alkupuolella paikkaansa julkaisuna. Vapaaehtoisvoimin toimitetusta kulttuurialbumista alettiin muovata kaupallista aikakauslehteä, joka tähtäsi kunnianhimoiseen yhteiskunnalliseen journalismiin. Tekijät halusivat haastaa vakiintuneen suomalaisen identiteetin ja korostaa kaupunkilaisen kulutuskulttuurin ja luovan työn merkitystä syvän taloustaantuman keskellä. Tutkielmassa esitettyjen tulosten mukaan Imagen 1990-luvun alun retoriikassa keskeistä oli Suomen liberalisoiminen. Yksilöllisempää, moniäänisempää ja kriittisempää kansalaisuutta ajettiin voimakkaasti samalla, kun Suomi haluttiin sitoa länsieurooppalaiseen viitekehykseen. Johtajavaltaiseksi koettua suomalaisuutta, korporatiivista kulttuuria ja suurten ikäluokkien valta-asemaa kritisoitiin lehdessä runsaasti. Tilalle haluttiin tuoda kosmopoliittinen identiteetti, joka kiinnittyisi etenkin luovaan työhön ja kaupunkilaiseen kulutuskulttuuriin. Image kiinnittyy tarkasteluajankohtansa kontekstissa laajempiin yhteiskunnallisiin puheavaruuksiin, joissa vaaditaan markkinalähtöisempää ja vapaampaa Suomea. Tutkielman keskiöön nouseekin lehden yhteiskunnan ja identiteetin liberalisointia sekä suomalaisen identiteetin uudistamista vaativa retoriikka, jonka yhteydet 2010- luvun talousvetoiseen yhteiskunnalliseen puheeseen ovat selkeät. 1990-luvun alussa esitettyjen puheenvuorojen tarkastelu auttaa siis ymmärtämään myös myöhempää yhteiskunnallista keskustelua.

Italia ja italialaisuus Apu-, Seura- ja Me Naiset -lehdissä 1955–1965

Tarkastelen tutkielmassani aikakauslehtien tuottamia käsityksiä Italiasta ja italialaisuudesta 1955–1965. Päälähteinä käyttämäni Apu- Seura ja Me Naiset -lehdet kuuluivat tutkimusajankohtana suosituimpiin perheille suunnattuihin yleisaikakauslehtiin, joten niiden artikkeleissaan tuottamat kuvat saavuttivat laajan lukijakunnan. Tutkimuksen kohteena olevissa lehdissä Italia-aiheinen kirjoittelu alkoi selvästi lisääntyä 1950-luvun puolivälissä, ja Italiaa ja italialaisuutta koskevien artikkelien määrät olivat tutkimusajankohtana suurempia myös suhteessa lehtien muita Euroopan maita, kuten esimerkiksi Ranskaa, Saksan liittotasavaltaa tai Espanjaa käsittelevien artikkelien määriin. Lehtien artikkelien sisältöjä ja tekstien diskursseja analysoimalla esiin nousi useita erilaisia Italiaa ja italialaisuutta koskevia käsityksiä. Italia nähtiin lehdissä haluttuna matkakohteena, jonne kerran elämässä tehtävä unelmien lomamatka voisi suuntautua ajankohtana, jolloin vielä harvalla suomalaisella oli taloudellisia mahdollisuuksia matkustaa ulkomaille. Lehdet tuottivat Italiasta kuvaa myös ylellisen elämän maana, jossa menestyvä elokuvateollisuus tuotti elokuvien ohella upeita, maailmanmaineeseen nousseita naispuolisia elokuvatähtiä ja rappeutunut yläluokka vietti paheellista elämää Rooman Via Venetolla. Italian muotiteollisuuden nousu kansainvälisessä muotimaailmassa varteenotettavaksi toimijaksi sai lehdet tuottamaan Italiasta kuvaa muodin huippumaana, jonka ylelliset tuotteet olivat kalleutensa vuoksi lehtien lukijoiden ulottumattomissa. Arjessaan elävät italialaiset ihmiset kuvattiin lehdissä monenlaisten stereotypioiden valossa, ja italialaisten elämää kuvattiin perhekeskeiseksi ja uskonnollisuuden sävyttämäksi. Italiasta tuotettiin lukijoille kuvaa kahtiajakautuneena yhteiskuntana, jonka köyhyydestä ja työttömyydestä kärsivässä korruptoituneessa eteläosassa järjestäytynyt rikollisuus mafian johdolla oli ottanut huolehtiakseen valtiovallalle kuuluvia tehtäviä omien lakiensa mukaan. Toisaalta tutkimusajankohtana maan pohjoisosassa tapahtuneen suuren talouskasvun myötä lehdissä tuotettiin lukijoille kuvaa Italiasta vaurastuvana teollisuuden huippumaana, jossa suunnittelu ja ammatillinen osaaminen olivat korkeatasoisia. Tutkimuksen kohteena olevien lehtien tuottamat käsitykset Italiasta ja italialaisuudesta eivät merkittävästi eronneet toisistaan; ainoastaan muotia käsittelevien aiheiden osalta Me Naiset -lehden suhtautuminen oli muita asiallisempaa.

”Mitä ne siellä niin tappeli?” Puukkotappelu, paikallisyhteisö ja vallanalaiset Tyrvään käräjillä 1908

Tutkielmani aiheena on satakuntalainen Kiikoisten Myönteen kylän paikallisyhteisö, jonka 1900-luvun alun sosiaalista elämää pääsen tutkimaan käräjäpöytäkirjojen eli tuomiokirjojen kautta, joita oli dokumentoitu niin sanottua Valkaman kylätappelua käsittelevissä oikeudenkäynneissä Tyrvään kihlakunnassa helmi- ja maaliskuussa vuonna 1908. Kiinnostavinta tässä työssä ei ole itse tappelu (vaikka sitä narratiivisesti tutkimuksessani käsittelen) vaan emotionaalisuuden erilaiset kerrostumat, kuten esimerkiksi häpeän kohtaaminen sekä yhteisössä että oikeusinstituutiossa. Kiinnostavaa on myös, että Valkaman tappelu oikeudenkäynteineen on lähes täydellisesti unohtunut paikallisyhteisön muistihistoriasta. Tähän muistamisen ja unohtamisen monitasoisiin diskursseihin paneudun tässä työssäni, kuten myös vaikenemisen paikalliseen kulttuuriseen käytäntöön: kun asiasta ei puhuta, sitä ei ole koskaan tapahtunutkaan. Selvitän tutkimuksessani myös, keitä olivat ”hajamieliset, vähäjärkiset ja yleiset naiset”, jotka nousivat esiin tutkimusaineistostani yllättäen, kuten myös monikerroksiset ja sosiaalisesti paikantuneet todistajanlausunnot mainittuun kylätappeluun liittyen. Tuomiokirjojen kanssa rinnakkain tutkin isoäidilleni lähetettyjä yksityiskirjeitä, joiden yksityisyyttä avaan asiaan liittyen ja siihen soveltuvin osin. Käräjäpöytäkirjojen ja yksityiskirjeiden kautta en kuitenkaan etsi legitimoitua totuutta tai ”totuutta” enkä siis pyri missään nimessä kumoamaan vuoden 1908 Tyrvään kihlakunnan langettamia tuomioita. Sen sijaan tutkimuksessani osoitan erilaisia syvyyksiä ja laajuuksia eli pyrin analysoimaan lähteitäni kulttuurihistorian ja mikrohistorian näköalasta narratiivisesti, mutta tiukasti aineistooni tukeutuen. Pyrin osoittamaan, että pieni oli myös suurta eli paikallisyhteisön takana ja alla ”totuus” oli emotionaalisesti kietoutunutta ja oli ennen kaikkea kulminoitunut häpeään, sofistiseen unohtamiseen ja poissulkemiseen.

Paarmuskoista koulutettuihin kätilöihin. Kunnankätilön työ sekä raskauden seurannan ja synnytyksen medikalisoituminen Pohjois-Suomessa vuosina 1900–1960

Pro gradu –tutkielmani aiheena ovat kunnankätilöt ja heidän työnsä Pohjois-Suomessa 1900-luvun alusta 1960-luvun alkuun. Naiset synnyttivät varsinkin maaseudulla yleensä kotona lähes 1900-luvun puoliväliin asti. Vuosisadan alusta lähtien kuntiin alettiin palkata koulutettuja kätilöitä, mutta Pohjois-Suomen kunnissa itseoppineet kätilöt hoitivat synnytyksiä koulutettujen kätilöiden rinnalla vielä usean vuosikymmenen ajan. Minua kiinnosti, miten siirtymävaihe paarmuskoiden hoitamista kotisynnytyksistä kätilöiden hoitamiin yleensä sujui. Lisäksi keskityn kätilöiden työskentelyolosuhteisiin, jotka olivat usein vaikeat huonojen kulkuyhteyksien sekä kotien köyhyyden takia. Kotisynnytysten ohella kätilöiden työhön kuului äitiys- ja ehkäisyneuvonta, joka useilla paikkakunnilla alkoi 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Tutkielmani toinen teema on raskauden ja synnytyksen medikalisoituminen. Oppi hygieniasta ja muu siisteysvalistus olivat keskeisiä synnytyksen medikalisoitumisessa; perinteinen synnytyksen jälkeinen puhdistautumisperinne, kirkottaminen, alkoi hiipua samoihin aikoihin, kun kätilöt alkoivat huolehtia äidin puhdistamisesta synnytyksen jälkeen. Lääketieteellistyminen näkyi myös käytettävien lääkkeiden ja välineiden määrän lisääntymisessä. Kouluttamattomilla synnytysavustajilla ei yleensä ollut käytettävissään lääkkeitä eikä saksia parempia instrumentteja, kun taas kätilöt pystyivät seuraamaan äidin vointia esimerkiksi virtsanäyttein. Myös synnytyksen kulkuun voitiin vaikuttaa käyttämällä esimerkiksi pihtejä tai kohdun supistuksiin vaikuttavia lääkkeitä. Kotisynnytyksiä hoitavien kätilöiden työolosuhteet olivat kuitenkin huomattavasti alkeellisemmat kuin samaan aikaan heidän sairaaloissa työskentelevillä kollegoillaan. Kätilöt eivät useinkaan olleet vain kodeissa synnytyksiä hoitavia henkilöitä, vaan tarvittaessa he olivat myös perheistä huolehtivia sosiaalityöntekijöitä, talonmiehiä ja jopa eläinlääkäreitä. Aineistona olen käyttänyt Museoviraston vuonna 1978 järjestämän ”Lääkintää ja potilaita” -kirjoituskeruun vastauksia. Näiden lisäksi kätilöiden kirjoittamat muistelmat ja Kätilölehden artikkelit ovat olleet tärkeitä. Vastaukset ovat Pohjois-Suomesta, joka tässä työssä tarkoittaa Kainuun, Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin maakuntia.

Syntiä vastaan ja siveyden puolesta

Kirjallisuusarvostelu

Polykarpus, Saima ja Minea – nimet vuosien 1900,1929 ja 2010 suomen- ja ruotsinkielisissä nimipäiväkalentereissa

Tämä tutkielman aiheena ovat etunimet suomalaisten almanakkojen nimipäiväkalentereissa. Aineisto muodostuu vuosien 1900, 1929 ja 2010 suomen- ja ruotsinkielisten nimipäiväkalentereiden nimistä. Tavoitteena on selvittää, miten suomen- ja ruotsinkielisten nimipäiväkalenterien nimet eroavat toisistaan ja miten nimistöt ovat muuttuneet vuosien 1900 ja 2010 välisenä aikana. Aineisto luokitellaan neljään eri ryhmään: omaperäisiin suomalaisiin, kirjoitusasultaan suomalaistettuihin, rakenteeltaan suomalaistettuihin ja vierasasuisiin nimiin. Osa nimistä on monitulkintaisia, eli ne voidaan sijoittaa useampaan kuin yhteen ryhmään, ja osa nimistä jää alkuperänsä epäselvyyden vuoksi kokonaan ryhmien ulkopuolelle. Luokittelu tapahtuu nimien etymologiasta kertovien teosten avulla.Tärkeimmät lähteet ovat Suomalaiset etunimet Aadasta Yrjöön (2007), Etunimet (2005), Suuri etunimikirja (2004), Förnamn i Sverige. Kortfattad namnlexikon (2004), Dagens namn (2000) ja Svenska förnamn. Kortfattat namnlexikon (1979). Tulokset osoittavat, että nimiryhmien suhteet vaihtelevat ajankohdan ja nimipäiväkalenterin kielen mukaan. Vuoden 1900 suomenkielisessä nimipäiväkalenterissa on vielä runsaasti vanhoja, vierasasuisia nimiä, mutta toisaalta suuri määrä suomalaistettuja nimiä erottaa suomenkielisen nimipäiväkalenterin ruotsinkielisestä. Tämän vuoden nimipäiväkalentereissa on kuitenkin eniten samassa asussa olevia nimiä. Vuoden 1929 suomenkielisessä nimipäiväkalenterissa suurin osa vierasasuisista nimistä korvautuu suomalaistetuilla ja omaperäisillä nimillä. Ruotsinkielisen nimipäiväkalenterin nimistä muutamat ovat omaperäisiä suomalaisia tai suomalaistettuja, mutta suurin osa on vierasasuisia, koska myös suosituiksi tulleet skandinaaviset nimet kuuluvat vierasasuisten ryhmään. Nimipäiväkalenterien nimet eroavat toisistaan huomattavasti enemmän kuin vuonna 1900. Vuoden 2010 suomenkielisessä nimipäiväkalenterissa vierasasuisten nimien osuus kasvaa, mutta on kuitenkin pienempi kuin omaperäisten suomalaisten nimien osuus ja suurimmaksi ryhmäksi yltävän rakenteeltaan suomalaistettujen nimien osuus. Myös monitulkintaisten nimien määrä kasvaa. Nimipäiväkalentereiden erot tasoittuvat hieman, mutta samassa asussa olevia nimiä on kuitenkin huomattavasti vähemmän kuin vuonna 1900. Suomen- ja ruotsinkielisten nimipäiväkalenterien laajimmat nimiperheet pohjautuvat paljolti samoihin nimiin, jotka ovat vanhoja ja yleisiä pyhimysnimiä. Nimiperheet kasvavat voimakkaasti tarkasteltuna ajanjaksona. Ruotsinkielisen nimipäiväkalenterin nimiperheet ovat kuitenkin suppeampia kuin suomenkielisen nimipäiväkalenterin nimiperheet. Suomenkielisen nimipäiväkalenterin nimiperheissä on paljon rakenteeltaan suomalaistettuja ja vierasasuisia jäseniä. Tulokset vahvistavat, että suomalaisten nimipäiväkalenterien nimissä heijastuvat eri aikakausien arvot ja aatteet, kuten kristillisyys, kansallisuusaate ja kansainvälisyyden sekä yksilöllisyyden arvostus.