World parliament – fact or fiction? On the feasibility of world parliamentary models

Cosmopolitan ideals have been on the philosophical agenda for several millennia but the end of the Cold War started a new discussion on state sovereignty, global democracy, the role of international law and global institutions. The Westphalian state system in practice since the 17th century is transforming and the democracy deficit needs new solutions. An impetus has been the fact that in the present world, an international body representing global citizens does not exist. In this Master’s thesis, the possibility of establishing a world parliament is examined. In a case analysis, 17 models on world parliament from two journals, a volume of essays and two other publications are discussed. Based on general observations, the models are divided into four thematic groups. The models are analyzed with an emphasis on feasible and probable elements. Further, a new scenario with a time frame of thirty years is proposed based on the methodology of normative futures studies, taking special interest in causal relationships and actions leading to change. The scenario presents three gradual steps that each need to be realized before a sustainable world parliament is established. The theoretical framework is based on social constructivism, and changes in international and multi-level governance are examined with the concepts of globalization, democracy and sovereignty. A feasible, desirable and credible world parliament is constituted gradually by implying electoral, democratic and legal measures for members initially from exclusively democratic states, parliamentarians, non-governmental organizations and other groups. The parliament should be located outside the United Nations context, since a new body avoids the problem of inefficiency currently prevailing in the UN. The main objectives of the world parliament are to safeguard peace and international law and to offer legal advice in cases when international law has been violated. A feasible world parliament is advisory in the beginning but it is granted legislative powers in the future. The number of members in the world parliament could also be extended following the example of the EU enlargement process.

Vanhurskautta, oikeutta vai uskollisuutta? : ṣdq -sanue vuoden 1992 Kirkkoraamatun Psalmien kirjassa

Righteousness, justice or faithfulness? The Hebrew Root ṣdq in the Psalter of the Finnish Church Bible of 1992 This study attempts to answer three questions. Firstly, what do the derivates of the root ṣdq mean in the Hebrew Psalter? Secondly, with which equivalents are these Hebrew words translated in the Psalter of the Finnish Church Bible of 1992 and why? And thirdly, how is the translation of the root ṣdq in the Psalter placed in comparison with the translations of the root ṣdq in certain ancient and modern Bible translations? The root ṣdq has a very wide semantic field in Biblical Hebrew. The basic meaning of the root ṣdq is ‘right’ or ‘to be in the right’. The traditional English equivalent of the root ṣdq is righteousness. In many European languages the equivalent of the root ṣdq has some connection with the word ‘right’, but this is not the case in Finnish. The Finnish word vanhurskaus has been present since the first Finnish Bible translation by Mikael Agricola in 1548. However, this word has nothing to do with the Finnish word for ‘right’. The word vanhurskaus has become a very specific religious and theological word in Finnish, and it can be a word that is not obvious or at all understandable even to a native Finnish speaker. In the Psalter of the earlier Finnish Church Bible of 1938 almost every derivate of the root ṣdq (132/139) was translated as vanhurskaus. In the Psalter of the Finnish Church Bible of 1992 less than half of these derivates (67/139) are translated as that. Translators have used 20 different equivalents of the Hebrew derivates of the root ṣdq. But this type of translation also has its own problems. The most disputed is the fact that in it the Bible reader finds no connections between many Bible verses that have obvious connections with each other in the Hebrew Bible. For example, in verse Ps. 118, 15 one finds a Finnish word for ‘saved’ and in verse Ps. 142, 8 one finds another Finnish word for ‘friends’, while in the Hebrew Bible the same word is used in both verses, ṣaddîqīm. My study will prove that it is very challenging to compare or fit together the semantics of these two quite different languages. The theoretical framework for the study consists of biblical semantic theories and Bible translation theories. Keywords: religious language, Bible translations, Book of Psalms.

The British Intervention in South Russia 1918-1920

Soon after the Bolshevik Revolution of 1917, a three-year civil war broke out in Russia. As in many other civil wars, foreign powers intervened in the conflict. Britain played a leading role in this intervention and had a significant effect on the course of the war. Without this intervention on the White side, the superiority of numbers in manpower and weaponry of the Bolsheviks would have quickly overwhelmed their opponents. The aim of this dissertation is to explain the nature and role of the British intervention on the southern, and most decisive, front of the Civil War. The political decision making in London is studied as a background, but the focus of the dissertation is on the actual implementation of the British policy in Russia. The British military mission arrived in South Russia in late 1918, and started to provide General Denikin s White army with ample supplies. General Denikin would have not been able to build his army of more than 200,000 men or to make his operation against Moscow without the British matériel. The British mission also organized the training and equipping of the Russian troops with British weapons. This made the material aid much more effective. Many of the British instructors took part in fighting the Bolsheviks despite the orders of their government. The study is based on primary sources produced by British departments of state and members of the British mission and military units in South Russia. Primary sources from the Whites, including the personal collections of several key figures of the White movement and official records of the Armed Forces of South Russia are also used to give a balanced picture of the course of events. It is possible to draw some general conclusions from the White movement and reasons for their defeat from the study of the British intervention. In purely material terms the British aid placed Denikin s army in a far more favourable position than the Bolsheviks in 1919, but other military defects in the White army were numerous. The White commanders were unimaginative, their military thinking was obsolete, and they were incapable of organizing the logistics of their army. There were also fundamental defects in the morale of the White troops. In addition to all political mistakes of Denikin s movement and a general inability to adjust to the complex situation in Revolutionary Russia, the Whites suffered a clear military defeat. In South Russia the Whites were defeated not because of the lack of British aid, but rather in spite of it.

Forest governance and climate change adaptation : Case studies of four African countries

Africa is threatened by climate change. The adaptive capacity of local communities continues to be weakened by ineffective and inefficient livelihood strategies and inappropriate development interventions. One of the greatest challenges for climate change adaptation in Africa is related to the governance of natural resources used by vulnerable poor groups as assets for adaptation. Practical and good governance activities for adaptation in Africa is urgently and much needed to support adaptation actions, interventions and planning. The adaptation role of forests has not been as prominent in the international discourse and actions as their mitigation role. This study therefore focused on the forest as one of the natural resources used for adaptation. The general objective of this research was to assess the extent to which cases of current forest governance practices in four African countries Burkina Faso, The Democratic Republic of Congo (DRC), Ghana and Sudan are supportive to the adaptation of vulnerable societies and ecosystems to impacts of climate change. Qualitative and quantitative analyses from surveys, expert consultations and group discussions were used in analysing the case studies. The entire research was guided by three conceptual sets of thinking forest governance, climate change vulnerability and ecosystem services. Data for the research were collected from selected ongoing forestry activities and programmes. The study mainly dealt with forest management policies and practices that can improve the adaptation of forest ecosystems (Study I) and the adaptive capacity through the management of forest resources by vulnerable farmers (Studies II, III, IV and V). It was found that adaptation is not part of current forest policies, but, instead, policies contain elements of risk management practices, which are also relevant to the adaptation of forest ecosystems. These practices include, among others, the management of forest fires, forest genetic resources, non-timber resources and silvicultural practices. Better livelihood opportunities emerged as the priority for the farmers. These vulnerable farmers had different forms of forest management. They have a wide range of experience and practical knowledge relevant to ensure and achieve livelihood improvement alongside sustainable management and good governance of natural resources. The contributions of traded non-timber forest products to climate change adaptation appear limited for local communities, based on their distribution among the stakeholders in the market chain. Plantation (agro)forestry, if well implemented and managed by communities, has a high potential in reducing socio-ecological vulnerability by increasing the food production and restocking degraded forest lands. Integration of legal arrangements with continuous monitoring, evaluation and improvement may drive this activity to support short, medium and long term expectations related to adaptation processes. The study concludes that effective forest governance initiatives led by vulnerable poor groups represent one practical way to improve the adaptive capacities of socio-ecological systems against the impacts of climate change in Africa.

Museoesineitä Itä-Karjalasta : Väinö Tuomaalan jatkosodan aikana keräämä esinekokoelma ja sen syntyhistoria

Jatkosodan aikana kerättiin Suomen valtaamalta alueelta Itä-Karjalasta tuhansittain museoesineitä Suomen museoihin. Kansallismuseon kokoelmiin kerättiin esineitä lähinnä suomenheimoisilta mutta myös isovenäläisiltä. Tämän tutkimuksen kohteena on lähes 400:n esineen kokoelma, joka toimitettiin Kansallismuseoon vuosina 1941 1944 ja merkittiin kansallisuudeltaan venäläiseksi. Näistä venäläisistä esineistä suurimman osan keräsi alikersanttina palvellut Väinö Tuomaala. Tutkimukseni tarkastelee Väinö Tuomaalan kokoelmaa ja etsii syitä siihen, miksi kokoelma on sellainen kuin se on, miksi se ja koko venäläisten esineiden kokoelma syntyi ja mitkä seikat vaikuttivat Tuomaalan esinevalintoihin. Tutkimuksen teoria rakentuu museologisen kirjallisuuden varaan. Tutkimuksessa tarkastellaan Väinö Tuomaalan kokoelman keräyskonteksteja. Keräyskonteksteihin kuuluvat kokoelman kerääjä, keräysajankohta ja -paikka sekä yhteenkuuluvat esineet, eli muut venäläiset esineet. Kerääjän tarkastelussa huomioidaan hänen henkilöhistoriansa ja etsitään mahdollisia keruuseen vaikuttaneita tekijöitä. Keräysajankohdan tarkastelussa huomio kiinnittyy keruuympäristöön, eli vallitseviin olosuhteisiin ja aatteelliseen ilmapiiriin, joiden vaikutuksen alaisena keruu suoritettiin. Primääriaineisto koostuu Kansallismuseon alaisen Kulttuurien museon yleisetnografisten esineiden kokoelmaan kuuluvista 198:sta Väinö Tuomaalan keräämästä esineestä verifikaatteineen, jotka ovat osa 393 esinettä käsittävästä venäläisestä kokoelmasta. Aineisto sisältää myös eri arkistojen materiaalia. Kansallisarkiston Sörnäisten toimipisteestä, entisestä sota-arkistota, löytyneitä sotapäiväkirjoja ja Tuomaalan kantakorttia on tutkimuksessa käytetty jatkosodan tapahtumien esittämiseen. Museoviraston hallinto-osaston arkiston kirjeet ja pöytäkirjat ovat antaneet tietoa kulttuurikeruun organisoinnista. Väinö Tuomaalan arkistokokoelma Seinäjoella sisältää Tuomaalan keräämää perinneaineistoa, hänen puheitaan, lehtikirjoituksiaan ja kirjeenvaihtoaan. Myös Evijärven kunnantalon kotiseutuarkistosta löytyneet kirjeet ovat valottaneet Tuomaalan jatkosodan aikaista keruutoimintaa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistot ovat tarjonneet materiaalia jatkosodan aikaisesta kulttuurikeruusta. Koko venäläisten esineiden kokoelma syntyi sattumalta ja organisoimattoman toiminnan tuloksena, jossa aktiivisia toimijoita olivat yksittäiset kerääjät. Intohimoisesta suhtautumisesta kansatieteellistä keruuta kohtaan johtuen, Tuomaala olisi todenäköisesti kerännyt museoesineitä missä päin Itä-Karjalaa tahansa. Väinö Tuomaalan Itä-Karjalassa keräämä esinekokoelma oli luonnollinen jatke hänen kotiseudullaan aloittamalleen keräystoiminnalle. Tuomaalan jatkosodan aikana keräämä kokoelma on kerääjän mieltymysten mukainen yritys kerätä vanhaa itäkarjalaista, kansallista talonpoikaiskulttuuria. Tuomaala pyrki keräämään klassista kansatieteellistä aineistoa monipuolisesti kansankulttuurin eri elämänalueilta. Tuomaalan esinekeruussa näkyi vahvasti talonpoikaiskulttuurin ihannointi ja halu pelastaa osa siitä tuleville sukupolville. Yrityksen onnistumiseen vaikuttivat sodanajan olosuhteet sekä aatteellinen ilmapiiri. Esineiden saatavuudella oli merkittävä osa kokoelman muodostumiseen, samoin Tuomaalan käsityksillä heimokansoista, Suur-Suomesta ja venäläisistä. Keruuvalintoihin ja keruun jatkumiseen vaikuttivat myös Kansallismuseon henkilökunta ja työstä saatu tunnustus.

Hiljaista tietoa etsimässä. Verkostoanalyyttinen tapaustutkimus sosiaalisten verkostojen vaikutuksesta hiljaisen tiedon jakamiseen julkisen hallinnon asiantuntijaorganisaatiossa

Tutkimus tarkastelee verkostoanalyyttisen tapaustutkimuksen muodossa miten hiljaista tietoa tutkimuksen kohteena olevan julkisen hallinnon asiantuntijaorganisaation (Liikenteen turvallisuusviraston llmailutoimiala) sosiaalisissa verkostoissa jaetaan, miten sitä kyetään hyödyntämään ja miten verkostoissa syntyvän ja siirtyvän tiedon hyödynnettävyyttä voitaisiin kokonaisvaltaisemmalla johtamisella parantaa. Tutkimuksen pääasiallisena tarkoituksena on tieteellisesti tutkia miten sosiaalisten verkostojen analyysi on hyödynnettävissä hiljaisen tiedon siirtämisen tutkimisessa. Tarkoituksena on myös tarkastella hiljaisen tiedon muodostumisen ja siirtämisen mahdollisuuksia sosiaalisissa verkostoissa ja analyysin pohjalta luoda toimenpide-ehdotuksena menetelmät tiedon parempaan hyödyntämiseen ja jakamiseen organisaation sisällä, jotta organisaatio voi resurssitehokkaammin tukea henkilöstöönsä sitoutuneen tiedon siirtymistä sen sosiaalisten rakenteiden kautta. Tutkimuksen aineistona on organisaation sosiaalista verkostoa hahmottava kvantitatiivinen verkostoaineisto, joka on kerätty kyselyn avulla. Hiljaisen tiedon käsitteellistämisen osalta tutkimuksessa on erityisesti tukeuduttu Polanyin (1959, 1967), sekä Nonakan ja Takeuchin teorioihin (1995). Verkostoanalyysin ja sosiaalisten verkostojen teoreettisen tarkastelun osalta tutkimus perustuu erityisesti Granovetterin (1973), Krackhardtin (1992) ja Hansenin (1999) tutkimuksiin. Tutkimuksen tuloksena voidaan todeta, että organisaation sosiaalisten verkostojen analysoiminen tukee hyvin hiljaisen tiedon jakamisen ja siirtämisen käytännön kehittämistyötä. Kohdeorganisaatiossa tehty verkostoanalyysi osoittaa, että rakenteellisesti organisaation sisäiset sosiaaliset vuorovaikutusverkostot eivät tarjoa kovinkaan vahvoja kanavia tiedon siirtoon eri osastojen ja yksiköiden välillä, sillä tulosten mukaan parhaiten hiljaisen tiedon siirtymisen mahdollistavat vahvat, luottamukselliset ja vastavuoroiset siteet ovat melko vähäisiä. Osastojen ja yksiköiden sisällä puolestaan tiedon siirtymiselle on sosiaalisten verkostojen rakenteen puolesta parempi mahdollisuus, sillä suhteet ovat pääosin toimijoiden välillä kohtuullisen tiheät ja vahvat. Tulosten perusteella voidaan siis sanoa, että toimijat ovat verkostoissa toisiinsa yhteydessä melko heikkojen siteiden kautta ja valtaosaltaan organisaation tekemisissä olo myös perustuu puhtaasti työasioiden hoitamiseen. Työasioihin liittyvän tekemisissä olon osalta kaikilla osastoilla keskeisimpien henkilöiden joukossa ovat esimiehet. Puhtaasti ystävyyssuhteisiin liittyvässä tekemisissä olossa keskeisiksi nousevat aivan eri toimijat, ja osin henkilöt, jotka ovat melko epäkeskeisessä asemassa omalla osastollaan. Esimiehet puolestaan sijoittuvat pääosin verkoston laitamille. Verkostoanalyysin tuloksiin pohjautuvassa toimenpidesuosituksessa hiljaisen tiedon paremman jakamisen keinoista tutkimuksessa on nostettu esiin seuraavia osa-alueita: organisaation palkitsemis-, koulutus- ja perehdyttämisjärjestelmien kehittäminen tiedon siirtämisen motivoinnin näkökulmasta, työn organisoinnin kehittäminen sekä tiedon siirtämisen ja jakamisen mahdollisuuksien kehittäminen tietojärjestelmissä sekä muodollisessa ja epämuodollisessa kanssakäymisessä. Lisäksi huomiota on kiinnitetty organisaatiokulttuurin ja luottamuksen vaikutuksiin.

Hyvän hallinnon muunnelmat : Julkisoikeudellinen tutkimus

This doctoral thesis analyses the concepts of good governance and good administration. The hypothesis is that the concepts are radically indeterminate and over-inclusive. In the study the mechanisms of this indeterminacy are examined: why are the concepts indeterminate; how does the indeterminacy work and, indeed, is it by any means plausible to try to define the concepts in a closed way? Therefore, the study focuses on various current perspectives, from which the concepts of good governance and good administration are relevant and what kind of discursive contents they may include. The approach is both legal (a right to good administration) and one of moral philosophy and discourse analysis. It appears that under the meta-discourse of good governance and good administration there are different sub-discourses: at least a legal sub-discourse, a moral/ethical sub-discourse and sub-discourses concerning economic effectiveness and the promotion of societal and economic development. The main claim is that the various sub-discourses do not necessarily identify each other s value premises and conceptual underpinnings: for which value could the attribute good be substituted in different discourses (for example, good as legal, good as ethical and so on)? The underlying presumption is, of course, that values are ultimately subjective and incommensurable. One possible way of trying to resolve the dynamics of possible discourse collisions is to employ the systems theory approach. Can the different discourses be interpreted as autopoietic systems, which create and change themselves according to their own criteria and are formed around a binary code? Can the different discourses be reconciled or are they indifferent or hostile towards each other? Is there a hegemonic super discourse or is the construction of a correct meaning purely contextual? The questions come back to the notions of administration and governance themselves the terms the good in its polymorphic ways is attempting to define. Do they engage different political rationalities? It can be suggested that administration is labelled by instrumental reason, governance by teleological reason. In the final analysis, the most crucial factor is that of power. It is about a Schmittian battle of concepts; how meanings are constructed in the interplay between conceptual ambiguity and social power. Thus, the study deals with administrative law, legal theory and the limits of law from the perspective of revealing critique.

Kaupunkilaisia kehittämässä. Tutkimus suomalaisten kaupunkien rakentamista ihmisten julkisista rooleista.

Tutkimuksessa tarkastellaan suomalaisille kaupunkilaisille mahdollisia julkisen osallistumisen tapoja. Tutkimuskysymyksenä on, millaisia julkisen osallistumisen tapoja suomalaiset kaupungit ihmisille rakentavat. Tutkimuskysymys jaetaan kahteen osaan. Ensiksi, missä yhteydessä ja miten kaupungit ihmisistä ja heidän julkisesta osallistumisestaan puhuvat? Toiseksi, millaisia ihmisten julkisia rooleja, julkisen osallistumisen tapoja, kaupunkien puheessa rakennetaan? Ihmisten julkisen osallistumisen ongelmaa lähestytään päämies-agentti-teorian näkökulmasta sekä osana julkishallinnon historiallista kehitystä. Tutkimus kytkeytyy kriittisen hallinnon tutkimuksen traditioon. Samalla omaksutaan vaikutteita kehystämisen tutkimuksesta: muodollisten osallistumismahdollisuuksien sijaan tavoitteena on tunnistaa ihmisille käytännössä mahdollisia osallistumisen tapoja. Osallistumisen muotoja tarkastellaan roolin käsitteen avulla: roolit saavat tutkimuksessa ihmisille mahdollisia osallistumisen tapoja kokoavien käsitteiden aseman. Roolien rakentuminen ymmärretään dialektisena prosessina. Rooleihin tiivistyvät yhteiskunnassa vallitsevat käsitykset; samalla roolit nähdään normaalia ja sallittua osallistumista tuottavina tulkintatapoina. Tutkimuksen aineisto koostuu kahdeksan suomalaisen kaupungin strategioista. Niitä tarkastellaan sekä kaupungin hallintoa ohjaavina asiakirjoina että kaupunkien puheena: strategiat kuvaavat kaupungin käsityksiä ihmisten julkisesta osallistumisesta. Strategioihin sisältyviä tulkintatapoja tutkitaan kriittisen diskurssianalyysin avulla. Tutkimuksen analyysiosassa kaupunkien puheesta syntyy yhtenäinen kuva. Kaupunkien ja ihmisten suhde rakentuu pitkälti päämies-agentti-teorian lähtökohtien mukaisesti: ihmiset nauttivat hyvinvoinnista, jota kaupungin hallinto heille tuottaa. Strategiat noudattavat kausaalisten tarinoiden kaavaa: kaupungin toiminta seuraa johdonmukaisesti sen omaksumista tavoitteista. Kaupunkien toimintaa kuvataan välttämättöminä vastauksina yhteiskunnallisiin muutosilmiöihin: tilaa kaupunkien tavoitteita ja toimenpiteitä koskevalle julkiselle keskustelulle ei synnytetä. Kaupunkilaisille osallistumisen mahdollisuuksia tarjotaan siellä, missä ne kaupungin hallinnon tavoitteenasettelua tukevat. Ihmisille rakennettavat osallistumisen mahdollisuudet liittyvät ennen kaikkea kaupunkien tuottamien palvelujen kehittämiseen: palvelujen käyttäjän rooli korostuu kaupunkien puheessa. Kaupungit tavoittelevat asiakaslähtöisyyttä ja yhteisöllisyyttä, jotka esitetään yksiselitteisinä, poliittisesti latautumattomina tavoitteina. Osallistumisesta tehdään kaupunkien puheessa epäpoliittista: mahdolliset intressikonfliktit pyritään sulkemaan kaupungin ja ihmisten suhteen ulkopuolelle. Ihmisten mahdollisuudet vaihtoehtoiseen, kyseenalaistavaan vaikuttamiseen puuttuvat. Kaupungit pyrkivät puheessaan tukemaan vain osaa ihmisten mahdollisista julkisen osallistumisen tavoista. Rajatutkin osallistumisen mahdollisuudet saattavat silti kohentaa ihmisten luottamusta kaupunkien kaltaisten julkisten instituutioiden toimintaan.

Numeroiden harhaa vai toteutuksen työkaluja? -indikaattorien käyttö maatalouden ympäristöpoliittisessa suunnittelussa

This research focused on indicators with the aim of recognizing the main characters of this particular tool. The planning and use of Finnish sustainability indicators for natural resource management was examined as well as the experiences about the international sets of agri-environmental indicators were described. In both cases, the actual utilization of information was found to be quite minimal. Indicators have succeeded in bringing more of environmental information into the processes of decision making, but information has not been directly shifted into the actions of natural resource management. The concept of technical use of indicators was presented and considered as a possible explanation for the failures of information transfer and communication. Traditionally indicators have been used in order to recognize and describe the performance of certain system; to provide clear operative message for the actors. In policy planning, the situation is essentially different. We may lack both the jointly shared and accepted objectives of development as well the reliable and representative methods for measuring the issue under attention. Therefore, the technical orientation of using indicators may cause several problems at the policy forum. The study identified the risks of 1) reduced informative basis of decision-making, 2) narrowed approach of interpreting the data, 3) the focus on the issues that already are best documented and provides the most representative data series, and 4) the risks of losing the systemic viewpoints while focusing on measurable details of the system. Technical use of indicators may also result the excessive focus on information while being detached from the actions. With sustainability indicators, the major emphasis was indeed paid with producing information while the reality of agricultural practices was left mostly unaffected. Therefore, the essential process of social learning, where actions and producing of relevant information are alternating was neither realized. This study underlines the complexity of information transfer, mutual communication and the learning of new practices. Besides the information and measurable number people also need personal experiences and interesting stories, which make them to understand the meaning of information in their own lives. Particularly important this is for thechildren, who are studying for to be the future decision-makers of food system; in production as well as the in consumption of food. Numbers will be useful tools of management as soon there exists the awareness of the direction, where to strive for.

Geriatrisen lääkehoidon koulutustarpeet perusterveydenhuollossa - Moniammatillisen täydennyskoulutuksen suunnittelu LOST-alueen kotihoidon henkilöstölle

Sosiaali- ja terveysministeriön 2006 julkaiseman vanhustyön ja geriatrisen lääkehoidon kehittämistä koskevan selvityksen yhtenä tärkeänä huolenaiheena oli iäkkäiden lääkehoidon useat epäkohdat, kuten iäkkäitä hoitavien hoitajien lääkeosaamiseen liittyvät puutteet ja ongelmat. Yksi keino parantaa iäkkäitä hoitavien eri tahojen lääkehoito-osaamista on täydennyskoulutus, johon kaikilla sosiaali- ja terveydenhuollon ammattiryhmillä on oikeus ja velvollisuus. Täydennyskoulutuksella pystytään myös kehittämään organisaatioiden toimintaa ja tuottamaan uusia, parempia palveluita. Tutkimuksessa selvitettiin Lohjan, Siuntion, Inkoon ja Karjalohjan muodostaman sosiaali- ja terveydenhuollon yhteistoiminta-alueen LOSTin kotihoidon yksiköiden iäkkäiden lääkehoitoihin liittyviä koulutustarpeita. Tämän tutkimuksen avulla syvennettiin samalle tutkimusryhmälle tehdyn kyselytutkimuksen tuloksia. Tutkimusaineistona käytettiin LOST-alueen kotihoidon yksiköiden hoitajille (n=150) farmaseutin lopputyönä tehtyä kyselyaineistoa sekä työntekijöille (n=6) ja esimiehille (n=6) tehtyjä erillisiä ryhmäkeskusteluja. Lisäksi näkökulman laajentamiseksi ja moniammatillisuuden korostamiseksi aineistona käytettiin kotihoidon asiakkaita hoitavien lääkärien (n=4) teemahaastatteluja. Kyselyaineistosta analysoitiin erikseen sairaanhoitajien, lähihoitajien ja kodinhoitajien koulutustarpeet. Samat asiat nousivat esille kunkin ammattiryhmän tuloksissa. Tärkeimpinä lääkehoito-osaamiseen liittyvinä teoreettisina koulutettavina asioina kyselystä nousivat esille iäkkäiden farmakokinetiikka ja lääkkeiden käyttöön liittyvät erityispiirteet, lääkkeiden vaikutukset, lääkkeiden haittavaikutukset sekä lääkkeiden yhteisvaikutukset ja yhteensopivuus. Lisäksi teoreettisista taidoista nousi hoitotyön etiikkaan liittyvät tarkkuus ja huolellisuus työssä. Käytännön taidoista tärkeimpinä koulutettavina aiheina kyselystä nousivat asiakkaiden lääkehoidon ja voinnin seuranta, lääkkeiden jakaminen sekä lääkkeiden annosteluun liittyen se, että annostellaan oikeaa lääkettä ja vahvuutta, oikea annos ja oikeaan aikaan sekä oikeat antotavat. Ryhmäkeskusteluista ja lääkärien teemahaastatteluista haettiin syvempää ymmärrystä kyselyn tuloksiin. Yksi tärkeimmistä tämän laadullisen tutkimuksen löydöksistä oli kotihoidon yhteistyöhön liittyvät epäkohdat. Lääkehoitojen toteuttamista ja seurantaa voitaisiin tulosten perusteella parantaa lääkärien ja kotihoidon hoitajien yhteisellä koulutuksella. Tärkeimpiä sairauksia tai oireita, joihin hoitajat toivoisivat yhteisiä toimintakäytäntöjä, ovat diabetes, sydän- ja verisuonisairaudet, kipu, muistisairaudet sekä psyykensairaudet. Lisäksi koulutusaiheiksi tutkimuksesta nousivat iäkkäiden lääkehoidon erityispiirteet, lääkkeiden antoreitit ja lääkemuodot. Kyselyn sekä ryhmäkeskustelujen ja lääkärien teemahaastattelujen tuloksista tehtiin lopuksi synteesi, jonka lopputuloksena LOST-alueen kotihoidon hoitohenkilöstölle sekä kotihoidon lääkäreille koottiin yhteinen tarvelähtöinen täydennyskoulutussuunnitelma. Suunnitelma tehtiin aineistosta nousseiden koulutusaiheiden pohjalta, eikä siihen lisätty aiheita tutkimuksen ulkopuolelta.

An Axiom of Military Law : Applicability of National Criminal Law to Military Personnel and Associated Civilians Abroad

States regularly deploy elements of their armed forces abroad. When that happens, the military personnel concerned largely remain governed by the penal law of the State that they serve. This extraterritorial extension of national criminal law, which has been treated as axiomatic in domestic law and ignored by international law scholarship, is the subject of this dissertation. The first part of the study considers the ambit of national criminal law without any special regard to the armed forces. It explores the historical development of the currently prevailing system of territorial law and looks at the ambit that national legal systems claim today. Turning then to international law, the study debunks the oddly persistent belief that States enjoy a freedom to extend their laws to extraterritorial conduct as they please, and that they are in this respect constrained only by some specific prohibitions in international law. Six arguments historical, empirical, ideological, functional, doctrinal and systemic are advanced to support a contrary view: that States are prohibited from extending the reach of their legal systems abroad, unless they can rely on a permissive principle of international law for doing so. The second part of the study deals specifically with State jurisdiction in a military context, that is to say, as applied to military personnel in the strict sense (service members) and various civilians serving with or accompanying the forces (associated civilians). While the status of armed forces on foreign soil has transformed from one encapsulated in the customary concept of extraterritoriality to a modern regulation of immunities granted by treaties, elements of armed forces located abroad usually do enjoy some degree of insulation from the legal system of the host State. As a corollary, they should generally remain covered by the law of their own State. The extent of this extraterritorial extension of national law is revealed in a comparative review of national legislation, paying particular attention to recent legal reforms in the United States and the United Kingdom two states that have sought to extend the scope of their national law to cover the conduct of military contractor personnel. The principal argument of the dissertation is that applying national criminal law to service members and associated civilians abroad is distinct from other extraterritorial claims of jurisdiction (in particular, the nationality principle or the protective principle of jurisdiction). The service jurisdiction over the armed forces has a distinct aim: ensuring the coherence and indivisibility of the forces and maintaining discipline. Furthermore, the exercise of service jurisdiction seeks to reduce the chances of the State itself becoming internationally liable for the conduct of its service members and associated civilians. Critically, the legal system of the troop-deploying State, by extending its reach abroad, seeks to avoid accountability gaps that might result from immunities from host State law.

Domestic labour relations in India : Vulnerability and gendered life courses in Jaipur

This study explores labour relations between domestic workers and employers in India. It is based on interviews with both employers and workers, and ethnographically oriented field work in Jaipur, carried out in 2004-2007. Combining development studies with gender studies, labour studies, and childhood studies, it asks how labour relations between domestic workers and employers are formed in Jaipur, and how female domestic workers trajectories are created. Focusing on female part-time maids and live-in work arrangements, the study analyses children s work in the context of overall work force, not in isolation from it. Drawing on feminist Marxism, domestic labour relations are seen as an arena of struggle. The study takes an empirical approach, showing class through empiria and shows how paid domestic work is structured and stratified through intersecting hierarchies of class, caste, gender, age, ethnicity and religion. The importance of class in domestic labour relations is reiterated, but that of caste, so often downplayed by employers, is also emphasized. Domestic workers are crucial to the functioning of middle and upper middle class households, but their function is not just utilitarian. Through them working women and housewives are able to maintain purity and reproduce class disctinctions, both between poor and middle classes and lower and upper middle classes. Despite commodification of work relations, traditional elements of service relationships have been retained, particularly through maternalist practices such as gift giving, creating a peculiar blend of traditional and market practices. Whilst employers of part-time workers purchase services in a segmented market from a range of workers for specific, traditional live-in workers are also hired to serve employers round the clock. Employers and workers grudgingly acknowledged their dependence on one another, employers seeking various strategies to manage fear of servant crime, such as the hiring of children or not employing live-in workers in dual-earning households. Paid domestic work carries a heavy stigma and provide no entry to other jobs. It is transmitted from mothers to daughters and working girls were often the main income providers in their families. The diversity of working conditions is analysed through a continuum of vulnerability, generic live-in workers, particularly children and unmarried young women with no close family in Jaipur, being the most vulnerable and experienced part-time workers the least vulnerable. Whilst terms of employment are negotiated informally and individually, some informal standards regarding salary and days off existed for maids. However, employers maintain that workings conditions are a matter of individual, moral choice. Their reluctance to view their role as that of employers and the workers as their employees is one of the main stumbling blocks in the way of improved working conditions. Key words: paid domestic work, India, children s work, class, caste, gender, life course

The Enlightenment Idea of History as a Legitimation Tool of Kemalism in Turkey

The study analyzes the effort to build political legitimacy in the Republic of Turkey by ex-ploring a group of influential texts produced by Kemalist writers. The study explores how the Kemalist regime reproduced certain long-lasting enlightenment meta-narrative in its effort to build political legitimacy. Central in this process was a hegemonic representation of history, namely the interpretation of the Anatolian Resistance Struggle of 1919 1922 as a Turkish Revolution executing the enlightenment in the Turkish nation-state. The method employed in the study is contextualizing narratological analysis. The Kemalist texts are analyzed with a repertoire of concepts originally developed in the theory of narra-tive. By bringing these concepts together with epistemological foundations of historical sciences, the study creates a theoretical frame inside of which it is possible to highlight how initially very controversial historical representations in the end manage to construct long-lasting, emotionally and intellectually convincing bases of national identity for the secular middle classes in Turkey. The two most important explanatory concepts in this sense are di-egesis and implied reader. The diegesis refers to the ability of narrative representation to create an inherently credible story-world that works as the basis of national community. The implied reader refers to the process where a certain hegemonic narrative creates a formula of identification and a position through which any individual real-world reader of a story can step inside the narrative story-world and identify oneself as one of us of the national narra-tive. The study demonstrates that the Kemalist enlightenment meta-narrative created a group of narrative accruals which enabled generations of secular middle classes to internalize Kemalist ideology. In this sense, the narrative in question has not only worked as a tool utilized by the so-called Kemalist state-elite to justify its leadership, but has been internalized by various groups in Turkey, working as their genuine world-view. It is shown in the study that secular-ism must be seen as the core ingredient of these groups national identity. The study proposes that the enlightenment narrative reproduced in the Kemalist ideology had its origin in a simi-lar totalizing cultural narrative created in and for Europe. Currently this enlightenment project is challenged in Turkey by those who are in an attempt to give religion a greater role in Turkish society. The study argues that the enduring practice of legitimizing political power through the enlightenment meta-narrative has not only become a major factor contributing to social polarization in Turkey, but has also, in contradiction to the very real potentials for crit-ical approaches inherent in the Enlightenment tradition, crucially restricted the development of critical and rational modes of thinking in the Republic of Turkey.

Töhry- vai taidepolitiikkaa? Diskurssiteoreettinen tarkastelu graffitin artikulaatioista suhteessa kaupunkitilaan Helsingissä 1995– 2010

Graffitit ja katutaide vaikuttavat visuaaliseen ympäristöömme ja ovat viime vuosina herättäneet vilkasta keskustelua kaupunkitilan sallitun käytön rajoista. Helsingissä oli vuosina 1998–2008 käynnissä siistiin kaupunkikuvaan tähtäävä Stop töhryille -projekti. Projekti herätti vastustusta ja politisoitui: keskusteluun nousivat graffitien ja töhryjen lisäksi esimerkiksi julkisen tilan arvot, kaupunkitilan estetiikka, nuorten oikeus kaupunkiin ja taiteen rajat. Tässä tutkielmassa tarkastellaan vallankäyttöä kaupunkitilassa graffitien ja katutaiteen ympärillä käydyn keskustelun kautta. Tutkimus keskittyy yhden kaupungin, Helsingin, tarjoamaan esimerkkiin. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää millaisia diskursseja graffiteista esitetään, kuinka puhe graffitien ympärillä politisoituu ja miten graffitin diskurssit liittyvät julkiseen tilaan. Kaupunki ja julkinen tila ymmärretään tässä tutkimuksessa Henri Lefebvren ja Doreen Masseyn teorioiden pohjalta sosiaalisena tuotteena ja siten poliittisena käsitteenä. Tutkimuksen pääasiallisen aineiston muodostavat Helsingin Sanomien aihepiiriä käsittelevät lehtitekstit vuosilta 1995–2010, analyysin apuna käytetään lisäksi kaupungin omia asiakirjoja, Internet-sivuja ja valokuvia. Tutkimustehtävää lähestytään Ernesto Laclaun ja Chantal Mouffen diskurssiteorian kautta. Laclau ja Mouffe ymmärtävät sosiaaliset merkitykset aina diskursiivisesti rakentuneiksi ja selittävät diskurssien muutosta poliittisen ontologian avulla. Tässä tutkimuksessa diskurssiteorian tarjoamista analyyttisista käsitteistä tärkeiksi nousevat diskurssi, tyhjät ja kelluvat merkitsijät, hegemonia ja sosiaalinen antagonismi. Aineiston perusteella näyttää siltä, että graffitien ympärillä Helsingissä vuosina 1995–2010 käyty keskustelu kiertyy karkeasti arvioiden kahden diskurssin ympärille ja jakaantuu kolmeen vaiheeseen. Kaksi läpi koko aineiston kulkevaa diskurssia, joiden osana graffitit artikuloidaan, nimetään tässä tutkimuksessa ”töhryn” ja ”taiteen” diskursseiksi. Keskustelun ensimmäisessä vaiheessa (1995–2000) Helsingin kaupunkikuvan töhriminen näyttäytyy vakavana ongelmana, joka vaatii hallinnolta ja poliitikoilta toimenpiteitä: graffitien torjumiseen tähtäävä Stop töhryille -projekti aloitetaan vuonna 1998. Keskustelun toisessa vaiheessa (2000–2007) Stop töhryille -projekti ja graffitit politisoituvat: projektista ja graffitien luvallisista tekopaikoista keskustellaan valtuustossa lähes vuosittain. Näkyville nousee antagonistinen jakolinja töhryn ja kaupunkitaiteen välillä: julkisuudessa esitetty kritiikki siirtyy töhritystä kaupunkikuvasta kohti Stop töhryille -projektia. Vuosi 2008, jolloin Stop töhryille -projekti loppuu, näyttäytyy dislokaation hetkenä. Kaupunginvaltuustossa graffitit artikuloidaan taiteena ja kaupunkikulttuurina; graffiteille löytyy nyt myös luvallista tilaa kaupungista. Diskurssiteorian käsittein voidaan ajatella töhryjen ja taiteen diskurssin taistelevan graffitikeskustelun hegemonisesta asemasta. Julkinen tila on molemmille diskursseille tärkeä, sillä kamppaillessaan graffitien määritelmästä ne kamppailevat jatkuvasti myös julkisesta tilasta ja sen määrittelemisen vallasta kaupungissa. Julkinen tila on paitsi materiaalista myös jatkuvasti debatissa syntyvää: sosiaalinen tuote. Graffitikeskustelussa syntyvä sosiaalinen antagonismi on tärkeä myös siinä mielessä, että sen kautta esiin nousevat esiin erilaiset näkemykset paitsi julkisesta tilasta myös taiteesta ja kulttuurista kaupungissa.

Oikeutta politiikan ehdoilla: Kansanmurhan vastainen sopimus Yhdistyneissä kansakunnissa vuosina 1951-1982

Kansanmurhan vastainen sopimus luotiin toisen maailmansodan jälkeen yhdessä muun Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeusjärjestelmän kanssa vastaukseksi edellisten vuosikymmenten ihmisoikeusrikkomuksiin. Näistä pyrkimyksistä huolimatta sopimuksella ei ollut merkittävää roolia ihmisoikeusrikkomusten estämisessä aina 1990-luvulle saakka, ja useat väkivaltakampanjat ylsivät vuosikymmenten aikana kansanmurhan asteelle sopimuksen olemassaolosta huolimatta. Tämän tutkielman tavoitteena on arvioida, mitkä tekijät vaikuttivat sopimuksen marginaaliseen asemaan 1950-80 -luvuilla. Aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa heikkoa asemaa on pyritty selittämään esimerkiksi sopimuksen tarpeettomuuteen sekä sen juridisiin ongelmiin tukeutuvien selitysten avulla. Vaikka tutkielma osin jakaakin näiden näkökulmien paikkansapitävyyden, argumentoi se myös, että sopimuksen asema liittyy oleellisesti kansainvälisen oikeuden ja kansainvälisen politiikan vuorovaikutteiseen suhteeseen. Kansainvälinen oikeus toisaalta vaikuttaa kansainvälisen politiikan luonteeseen, mutta myös kansainvälisen yhteisön parissa vallitsevat normit vaikuttavat siihen, minkälainen asema mahdollisesti ristiriitaisilla oikeusperiaatteilla on. Tutkielma käyttää lähdeaineistonaan Yhdistyneiden kansakuntien poliittisissa elimissä kansanmurhiin liittyneitä keskusteluita, ja pyrkii aineiston avulla kuvaamaan minkälainen asema kansanmurhan vastaisella sopimuksella oli kansainvälisen yhteisön normihierarkiassa. Tutkielma käyttää teoreettisena viitekehyksenään mukaelmaa Martti Koskenniemen esittelemästä ’lain’ ja ’politiikan’ dikotomiasta argumentin todistusvoimalle kansainvälisessä toiminnassa. Koska kansainvälinen toimija häivyttää argumentin poliittisen luonteen pukemalla argumentin lain verhoon, kertovat valtioiden valinnat käyttää tiettyjä oikeusperiaatteita näiden oikeusperiaatteiden hyväksytystä roolista kansainvälisinä normeina. Tähän viitekehykseen tukeutuen kansanmurhan vastaisesta sopimuksesta käydyn keskustelun määrä, sekä toisaalta sopimuksen rooli valtioiden poliittisessa argumentaatiossa luovat kuvan sopimuksen asemasta kansainvälisen yhteisön normihierarkiassa, sekä myös itsenäisesti vaikuttavat tähän asemaan. Tutkielma pyrkii valikoituihin tapaustutkimuksiin keskittyvän analyysin avulla erottamaan tekijöitä, jotka vaikuttivat siihen, millä tavoin valtiot käyttivät sopimusta poliittisessa keskustelussa. Jo aikaisessa vaiheessa tutkimusprosessia havaittiin, että kansanmurhan vastaisen sopimuksen heikko asema heijastui työhypoteesin mukaisesti sopimukseen liittyneiden keskusteluiden pienenä määränä. Lisäksi havaittiin, että YK:n elimissä käydyt keskustelut liittyivät harvoin, ainoastaan kahdessa tapauksessa, suoranaisesti kansanmurhan vastaiseen sopimukseen. Useimmiten keskustelu kansanmurhasta oli joko ainoastaan laajemman keskustelun sivujuonne, tai puuttui tyystin keskustelusta, jossa se olisi voinut olla mukana. Tapaustutkimuksiksi valittujen keskusteluiden analyysi osoittaa, että sopimuksesta käyty keskustelu muodostui usein kylmän sodan rintamalinjojen mukaiseksi, ja molemmat leirit mobilisoivat sopimuksen ideologisen kamppailun välineeksi. Toisaalta kylmään sotaan perustunut viitekehys vaikutti sopimuksen aseman taustalla vain pinnallisesti. Kansainvälisen yhteisön rakenne oli sopimuksesta käydyissä keskusteluissa moniuloitteinen, ja ideologian lisäksi myös muut tekijät vaikuttivat keskustelujen rakentumiseen. Ideologisesti vastakkaiset blokit myös jakoivat yhteisen käsityksen siitä, mitä kansainvälisen turvallisuuden konsepti piti sisällään, ja sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto suhtautuivat penseästi sopimuksen käyttöön sen rajoittaessa valtioiden suvereniteettia. Keskusteluista hahmottuu myös pienten valtioiden aktiivinen rooli sopimukseen tukeutumisessa suurvaltoihin verrattuna. Pienet valtiot saattoivat olla keskustelun aloittajina ainoastaan suurvaltojen palvelijoita, mutta voidaan myös arvioida johtuiko pienten valtioiden aktiivinen rooli niiden positiivisemmasta suhteesta kansainvälisen oikeusregiimin muodostumiseen. Tutkielma erottaa myös makrotason ongelmia, jotka vaikuttivat YK-järjestelmän toimintaan tutkimusajanjakson aikana. YK-järjestelmällä oli vaikeuksia puuttua maiden sisäisiin konflikteihin, mikä oli suoraan kytköksissä jännitteeseen suvereniteetin ja kansanmurhan vastaiseen sopimukseen sisältyvän puuttumisen velvoitteen välillä kansainvälisinä normeina. Toisaalta vaikeudet liittyivät myös tutkimusajanjakson aikana vallinneeseen, valtiolähtöiseen turvallisuuskäsitykseen. Vuoden 1982 Sabran ja Shatilan tapaus toi lisäksi esiin vaikeudet, jotka sopimuksen historiallinen suhde Holokaustin perintöön toi sopimuksen soveltamiseen. Peilattaessa tutkimustuloksia 1990-luvulla tapahtuneeseen sopimuksen aseman vahvistumiseen, voidaan todeta, että juuri tutkielmassa kuvattujen rakenteiden muutos osittain mahdollisti muutoksen sopimuksen asemassa. Kylmän sodan päättyminen toisaalta poisti (ainakin hetkellisesti) monia tutkielmassa kuvattuja jännitteitä, mutta myös kansainvälinen normisto on aidosti muuttunut kahden viime vuosikymmenen aikana. Kansainvälisen suojeluvelvoitteen (responsibility to protect) normi on asettanut suvereniteetin normin kunnioittamisen ehdolliseksi ihmisoikeuksien kunnioittamiselle, ja inhimillisen turvallisuuden konsepti on noussut yhä voimakkaammin turvallisuusajattelun valtavirtaan valtiolähtöisen turvallisuuskäsityksen rinnalle.