Seesteisyydestä siimekseen. Vasemmistoliiton suhtautuminen Suvi-Anne Siimekseen tämän puheenjohtajakaudella

Tämä tutkielma tarkastelee Vasemmistoliiton ja Suvi-Anne Siimeksen välistä suhdetta Siimeksen seitsemän ja puoli vuotta kestäneen puheenjohtajakauden aikana. Fokuksessa on puoluelehdissä käyty lehdistökeskustelu puolueen ja puheenjohtajan välillä. Suvi-Anne Siimes valittiin Vasemmistoliiton puheenjohtajaksi vuonna 1998, kun puolue oli ollut olemassa vain kahdeksan vuotta ja vasta hahmotteli ensimmäistä puolueohjelmaansa. Uuden puheenjohtajan avulla Vasemmistoliitto pyrki kasvattamaan suosiotaan ja muokkaamaan puolueen ideologiaa 2000-luvulle sopivaksi. Siimeksen mediaosaamisen uskottiin tuovan puolueelle lisää suosiota erityisesti naisten ja korkeasti koulutettujen keskuudessa. Vaikka osa aluksi epäilikin Siimeksen kykyjä, oli ihailu lähes varauksetonta hänen tultuaan valituksi puheenjohtajaksi. Siimeksen puheenjohtajuudella tavoiteltiin puolueelle parempaa julkisuuskuvaa, mutta osa vasemmistoliittolaisista tahtoi uudistaa puolueen kokonaan Siimeksen avulla. Alun seesteinen yhteiselo rikkoutui vuonna 2003 Vasemmistoliiton jäätyä eduskuntavaalien jälkeen oppositioon ja poliittisten linjaerojen tultua paremmin esiin. Varsinkin puolueen ammattiyhdistystaustaiset alkoivat haastaa Siimestä puolueen poliittisista linjauksista. Lopullinen välirikko tapahtui maaliskuussa 2006, jolloin Siimes ilmoitti eroavansa Vasemmistoliiton puheenjohtajuudesta kesken kolmannen puheenjohtajakautensa. Tuolloin puolueessa oli vakavia ristiriitoja, jotka ilmenivät julkisena riitelynä ja arvosteluna puolin ja toisin puheenjohtajan ja puolueen eduskuntaryhmän välillä. Siimeksen ero tuli kuitenkin lähes kaikille yllätyksenä. Ristiriidoista huolimatta Siimeksen haluttiin toimivan puolueen keulakuvana vielä yksissä eduskuntavaaleissa. Puheenjohtajan eron aiheuttaman kohun jälkeen Vasemmistoliitto kokosi nopeasti joukkonsa ja uskoi parempaan tulevaisuuteen uuden puheenjohtajan avulla. Ensisijaisena lähdeaineistona käytän lehdistömateriaalia. Päähuomio on Vasemmistoliiton puoluelehdissä käytävässä lehdistökeskustelussa. Puoluelehtien vertailuna on käytetty muuta lehdistömateriaalia. Lehdistömateriaalin tukena on toiminut useiden vasemmistoliittolaisten muistelmat ja omaelämäkerrallisia teokset, jotka valottavat tapahtumia Vasemmistoliitossa Siimeksen puheenjohtajakaudella. Lehdistöaineistoa tukee laaja-alainen valikoima tutkimuskirjallisuutta niin poliittisen historian, valtio-opin, mediatutkimuksen kuin sukupuolentutkimuksenkin alalta.

Kuinka Nato-kortit muuttuivat jokereiksi? – kansanedustajien Nato-kuvan kehitys integraation ajastapäättäväisen päättämättömyyden kauteen

Tutkielmassa selvitetään kansanedustajien Nato-kuvan kehittymistä 1990-luvun alusta 2000-luvun ensimmäisen kymmenvuotiskauden loppuun. Pääaineistona ovat olleet viiden turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon eduskuntakeskustelujen pöytäkirjat (-95,-97,-01,-04 ja -09). Tutkielmassa esitetään, että kansanedustajien Nato-kuvaa hallitsi 1990-luvulla EU-integraation vaihe, jolloin Suomenkin suunta näytti käyvän kaikenkattavaan, myös Natoon suuntaavaan integraatioon EU:n ja Länsi-Euroopan unionin (WEU) kautta. Vuoden 2001 keskusteluissa Nato-jäsenyys sai eniten tilaa ja Euroopan puolustus näytti toteutuvan laajenevan Naton kautta. 2000-luvulla Nato-optio alkaa hallita ja padota eduskunnan Nato-keskustelua. Kansanedustajien Nato-kantojen ”ison kuvan” kannalta keskeisiä ovat erityisesti SDP:n ja Keskustan edustajat. Kokoomuksen ja Vasemmistoliiton edustajat ovat olleet johdonmukaisempia. Kokoomuksen edustajat ovat selkeimmin kannattaneet Nato-jäsenyyttä, kun taas Vasemmistoliitossa ollaan kylmän sodan jälkeen useimmin vastustettu kansainvälistä puolustuksellista yhteistyötä poislukien YK:n itse toteuttamat operaatiot. Sen sijaan SDP:n ja Keskustan edustajat tuntuivat 2000-luvun alkuvuosina ajautuneen niin sanotun optiopolitiikan kannattajiksi. Vielä 1990-luvulla keskustalaiset vierastivat optiota. 1990-luvun keskusteluissa kokoomuslaiset taas kannattivat Nato-vaihtoehdon varaamista kääntyen kriittisemmiksi optiota kohtaan 2000-luvulla. Myöhempi optiokanta on kautta puoluekentän tarkoittanut Nato-kannan pidättämistä ja vetoamista vallitsevan muotoilun toimivuuteen. Sen sijaan vuosien 2004 ja 2009 selontekojen yhteydessä erityisesti Keskustan ja SDP:n edustajien valtavirta puolusti niin oppositiossa kuin hallituksessakin Suomen muuttumatonta mahdollisuutta hakea Naton jäsenyyttä. Perimmäisen Nato-kannan panttaaminen provosoikin kysymyksen, oliko lukuisissa edustajissa sympatiaa Natoa kohtaan, jota nämä eivät vain tunnusta. Kiinnostava jatkotutkimushaaste olisi selvittää, miksi optiopolitiikka aikoinaan vakiintui. Tutkielma päätyy pohtimaan, että 1990-luvun integraatiorynnistyksen jälkeisille vuosien 2001–2004 selontekojen väliselle kaudelle ajoittui Natoon kytkeytyvä negatiivisen vaikuttamisen tiivistymä ajaen erityisesti sosiaalidemokraattiset ja keskustalaiset kansanedustajat Nato-kantansa piilottamiseen, joka siis käytännössä ilmeni option korostamisena. Samassa vaiheessa esille nousee myös ns. Irak Gaten rooli vaikuttajana suomalaisessa Nato-keskustelussa, jonka pohdinta on tähän mennessä ollut pitkälti Pekka Ervastin Irak-Gate-kirjan (2004) maininnan varassa. Tutkielma päätyy pohtimaan vuosien 2001–2004 välillä tapahtuneen Nato-vaikuttamisen ja yhä nykyisenkin Nato-keskustelun valtavirran kumpuavan puolue- ja vaalitaktisista sisäpoliittisista syistä eikä Suomen kansainvälisen politiikan tai turvallisuuspolitiikan lähtökohdista.