Vallankaappauksen torjunnasta yleisen järjestyksen turvaamiseen : puolustusvoimien suunnitelmat sisäisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseksi vuosina 1948–1953

Vuoden 1948 keväällä puolustusvoimat varautui useilla valmiudenkohottamistoimenpiteillä torjumaan kommunistien vallankaappausuhkaa ”ruutupaperille” luonnostellulla suunnitelmalla. Vuonna 1949 julkaistiin ensimmäinen käsky puolustusvoiminen käyttämisestä sisäisen järjestyksen turvaamiseksi. Sen perusteena oli maan jakaminen viiteen suojelualueeseen. Puolustusvoimien tehtävät sisäisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseksi olivat jaettu valtiojohdon puolustusvoimille käskemiin sotilaallisia toimenpiteitä vaativiin tehtäviin, viranomaisille annettavaan virka-apuun, rauhansopimuksen edellyttämien yhteyksien turvaamiseen Neuvostoliiton ja Porkkalan vuokra-alueen välillä sekä laillisen yhteiskuntajärjestyksen ja sotilaallisesti merkittävien kohteiden turvaamiseen. Tehtäväjako tarkentui vuonna 1953 puolustusvoimien omien kohteiden suojaamiseen, yleisvaltakunnallisten kohteiden suojelemiseen sekä siviiliviranomaisten auttamiseen. Ensimmäisten yleisten perusteiden jälkeen suunnitelmat sisäisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseksi kehittyivät yksityiskohtaisiksi perusteiksi alajohtoportaiden jatkosuunnittelulle. Vallankaappaukseen perustuva uhkakuva muuttui operatiivisen suunnittelun edetessä maahan kohdistuneeksi sotilaalliseksi hyökkäykseksi ja siihen liittyviin uhkiin sisäisessä turvallisuudessa. Puolustusvoimien tehtävät sisäisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseksi liittyivät osaksi maan sotilaallista puolustusta, minkä tarkoituksena oli varmistaa liikekannallepanon ja joukkojen keskitysmarssien onnistuminen. Puolustusvoimien osuus sisäisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseksi toteutettiin alueellisen maanpuolustusjärjestelmän mukaisesti. Vastuualuejako noudatti puolustussuunnittelun mukaista vastuualuejakoa.

Sopimusneuvottelujen aikainen tiedonantovelvollisuus uhkaavasta yrityssaneerauksesta. Velvoitteen sisältö ja laiminlyönnin seuraamukset

Maksukyvyttömyysmenettelyssä takaisinsaantisäännöstö suojaa velkojia heitä loukkaavilta, ajalle ennen maksukyvyttömyyttä sijoittuvilta velallisen määräystoimilta. Se ei kuitenkaan suojaa velallisen sopimuskumppania maksukyvyttömyyden tälle aiheuttavilta menetyksiltä. Lähtökohtaisesti kaikki velkojat kärsivät saataviensa suhteessa. Jos velallinen on hakeutunut yrityssaneeraukseen välittömästi vastaanotettuaan luotolla tehdyn tilauksen, on kuitenkin myös sopimuskumppanin tarvitseman oikeussuojan arviointi tarpeen. Olisiko velallisen tullut kertoa sopimuskumppanilleen välittömästi uhkaavasta maksukyvyttömyysmenettelystään, joka tulee aiheuttamaan sopimuskumppanille menetyksiä? Tutkielma on saanut innoituksensa esineoikeudellisesta problematiikasta. Suurin osa tutkielmasta sijoittuu kuitenkin sopimusoikeuden alalle. Sopimusoikeudesta johdettavilla tiedonantovelvoitteilla tutkielma pyrkii täydentämään ennen maksukyvyttömyysmenettelyä tehtyihin sopimuksiin puuttuvan esineoikeudellisen sääntelyn jättämää aukkoa. Toisaalta myös sopimuksenulkoista vahingonkorvausvastuuta ja niin kutsuttua sopimuksentekotuottamusta sekä myös menettelyn rikosoikeudellista kohtelua käsittelevät opit ovat merkityksellisiä monille tutkielman osille perinteisistä oikeudenalajaotteluista riippumatta. Tutkielman tavoitteena on osoittaa, että sopimusoikeuden yleisen lojaliteettiperiaatteen asettama tiedonantovelvollisuus voidaan tapauskohtaisessa harkinnassa ulottaa myös sopimusosapuolen omia taloudellisia olosuhteita koskeviin seikkoihin. Toisaalta tutkielman tavoitteena on luoda kehikko, jonka avulla tiedonantovelvollisuuden laiminlyönnin aiheuttaman vahingon korvaamista voidaan kohdella sopimusperusteisena va-hingonkorvausvastuuna riippumatta menettelyn rikosoikeudellisesta arvioinnista tai mahdollisen pätemättömyysperusteen täyttymisestä. Edellytyksenä opin soveltamiselle on, että sopimus oikein täytettynä olisi ollut loukatulle edullinen. Jos sitä vastoin sopimus oikein täytettynäkin olisi ollut loukatulle epäedullinen, hänelle ei ole syntynyt perusteltuja odotuksia sopimuksen tuottamasta hyödystä. Silloin pätemättömyysopin mukainen negatiivisen sopimusedun korvaaminen riittää turvaamaan loukatun aseman. Tutkielman metodi on ensisijaisesti oikeusdogmaattinen. Tutkielmassa käsitellään kuitenkin laajasti myös oikeusvertailevia ja -historiallisia näkemyksiä, jotka ovat merkityksellisiä vallitsevan oikeustilan hahmottamiseksi. Sopimusoikeuden yleisen lojaliteettiperiaatteen ontologian ja soveltamisen osalta merkittävimmän lähdeteoksen asemassa on P.J. Muukkosen vuonna 1993 julkaistu artikkeli Sopimusoikeuden yleinen lojaliteettiperiaate. Muilta osin Mika Hemmon ja Ari Saarnilehdon sopimus- ja vahingonkorvausoikeudelliset teokset muodostavat keskeisimmän perustan tutkielmalle.

Helsingin ja Espoon rannikkoalueen tulvariskien hallintasuunnitelma vuosille 2016 - 2021

Suomen vesistöjen varsilla ja merenrannikolla on 21 tunnistettua merkittävää tulvariskialuetta. Kullekin merkittävälle alueelle on laadittu tulvariskien hallintasuunnitelmat. Tämä Helsingin ja Espoon rannikkoalueen tulvariskien hallintasuunnitelma sisältää tavoitteet ja toimenpiteet pääkaupunkiseudun ranta-alueiden sekä lähisaariston tulvariskien minimoimiseksi. Suunnitelman laatimista varten nimetyssä ryhmässä ovat olleet edustettuna Uudenmaan liitto, Helsingin ja Espoon kaupungit, Helsingin ja Länsi-Uudenmaan pelastuslaitokset sekä Uudenmaan ELY-keskus. Lisäksi työssä on ollut mukana asiantuntijaroolissa Helsingin Seudun Ympäristöpalvelut –kuntayhtymä HSY. Keskeisiä sidosryhmiä on kuultu tarpeen mukaan. Helsingin ja Espoon ranta-alueet ovat monimuotoisia vaihdellen jyrkistä kalliorannoista aina ruovikkoisiin ja mataliin merenlahtiin. Osa alavista mereen laskevista puroista ulottuu pitkälle sisämaahan laajentaen meritulvan vaikutusaluetta jopa useita kilometrejä rannikosta. Pääkaupunkiseudulle tyypillisesti ranta-alueita peittää yhä tihenevä asutus. Rannikon läheisyydessä sijaitsee asutuksen lisäksi mm. useita teollisuuden ja yhdyskuntatekniikan kohteita, alavia teitä sekä satamia. Helsingin erityispiirteenä ovat lisäksi maanalaiset tilat ja tunnelit. Tulvariskien hallinnan tavoitteena on mm. asuinrakennusten, vaikeasti evakuoitavien kohteiden, yhdyskuntatekniikan rakenteiden, merkittävien liikenneyhteyksien, satamien, ympäristölle vahingollisten kohteiden, kulttuuriperintökohteiden sekä muun rakennuskannan turvaaminen merenpinnan noustessa. Lisäksi tavoitteena ovat mm. omaisuusvahinkojen minimoiminen sekä ilmastonmuutoksen huomioon ottaminen tulvaturvallisessa rakentamisessa. Tavoitteisiin pyritään varautumisen lisäksi sekä tulvan aikana että tulvan jälkeen tehtävillä toimenpiteillä. Toimenpiteet eivät ole ristiriidassa vesienhoidon tavoitteiden kanssa. Helsingin ja Espoon rannikkoalueella eräs keskeisimmistä tulvariskiä vähentävistä toimenpiteistä on tulva-alueiden ja ilmastonmuutoksen huomioiminen maankäytön suunnittelussa. Tulvavaara-alueille rakentamista tulee lähtökohtaisesti välttää, ja toimintojen sijoittamisessa tulee ottaa huomioon suositukset alimmista rakentamiskorkeuksista. Olemassa olevien riskikohteiden osalta tulee varmistua ajantasaisista ja toimivista varautumissuunnitelmista. Asukkaiden omatoimisen varautumisen edellytyksiä tulee parantaa mm. tulvatietoisuutta lisäämällä. Suunnitelmassa on tunnistettu myös useita alueellisia ja paikallisia suojaustarpeita.

Niskapietiläntie, Ruokolahti, Rautjärvi : Museotien hoito- ja ylläpitosuunnitelmat

Niskapietiläntien museotie on Ruokolahden ja Rautjärven kuntien alueella tiellä 3891. Museotiejakso on pituudeltaan 19,5 kilometriä. Sen länsipää on levähdysalueen kohdalla, jonka tierekisteriosoite on 3981/1/6330. Itäpäässä museotie liittyy Miettiläntiehen (tie 3991). Niskapietiläntien museotien ulkopuolinen itäosa Ruokolahden Immolan ja Huhtasen kohdalla sijoittuu tiiviiseen taajamarakenteeseen. Immolassa on entisen sotilaslentokentän kasarmialue, joka on valtakunnallisesti merkittävä kulttuuriympäristö (RKY). Museokohteena Niskapietiläntie on periaatteessa helposti saavutettava, mutta käytännössä vaikeasti löytyvä siitäkin huolimatta, että sille ohjaavat museotieopasteiden lisäksi Via Karelia-tien opasteet. Museotien opastaulut ovat uusia ja asianmukaisia, mutta niissä museotiejakso on merkitty virheellisesti, liian pitkäksi länsiosastaan. Niskapietiläntie on liitetty Liikenneviraston (silloin Tie- ja vesirakennuslaitoksen) museokohdekokoelmaan vuonna 1989. Se edustaa kokoelmapolitiikassa mainittuja tieliikennehistoriallisia ajanjaksoja, ”1600- ja 1700-lukujen tieverkon rakentuminen” ja ”1800-luvun tieverkon täydentyminen”. Tietopohja on ollut hatara sekä museokohdetta valittaessa että kokoelmapolitiikan arvotuksessa. Tämän hoito- ja ylläpitosuunnitelman yhteydessä on käynyt ilmeiseksi, että tie on syntynyt vasta 1700-luvun puolivälin tienoilla ja liittyy Venäjän ensisijaisesti sotilaallisiin tavoitteisiin. Tien merkitys valtakunnalliselle liikenteelle alkaa 1800-luvulta, kun postin kuljetus aloitettiin ja tielle perustettiin kestikievarit, mitä on yleensä pidetty maantien tunnusmerkkinä. Vuosina 1938–1957 Niskapietiläntien museojakso oli osa valtateitä 6 ja 14. Selkeimmin se edustaa kokoelmapolitiikan ajanjaksoa: ”Vuoden 1938 valtatieluokitus ja sen merkitys”. Tien sotilaallinen arvo oli keskeinen vuonna 1936, kun Viipurin läänin kansanedustajat esittivät tien parantamista. Tien parantaminen aloitettiin vuonna 1938. Jatkosodan alussa Niskapietiläntien maasto oli suomalaisten sotajoukkojen lähtöalue. Tienvarren asukkaiden kylätoiminta on poikkeuksellisen aktiivista, mikä huipentuu vuosittaiseen, jo perinteiseen Museotiepäivään. Tien sotilaallista perinnettä on myös elävöitetty ja reservikasarmialue on kunnostettu muistomerkiksi. Niskapietiläntie kuuluu Museoviraston valtakunnallisesti merkittävien rakennettujen kulttuuriympäristöjen luetteloon (RKY). Niskapietilän museotien linjaus ja mäkisyys sekä maa- ja metsätalousmaisema ovat säilyneet toisiaan täydentävänä kokonaisuutena ja kuvaavat edustavasti suomalaisia maanteitä 1800-1900-lukujen taitteen molemmin puolin sekä valtateitä 1930-luvulta 1950-luvulle. Tien kunto on museaalisessa näkökulmassa hyvä. Myös sen ympäristö vastaa historiallista arvoaan. Hoito- ja ylläpitosuunnitelman tavoitteena on säilyttää Niskapietiläntie ensisijaisesti todisteena Suomen ensimmäisistä valtateistä. Tien säilyneisyys museointihetken (1989) asussa edellyttää hienovaraisia toimenpiteitä, joissa erityisesti otetaan huomioon tien liittyminen ympäristöönsä. Toimenpiteillä pyritään korostamaan tien ja sen ympäristön tulkittavuutta. Suunnitelmassa on esitetty toimenpiteitä tien ja sen lähiympäristön kehittämiseksi ja hoitamiseksi sekä tienpitäjän että maanomistajien näkökulmasta. Suunnitelma sisältää alueurakkaan sisällytettävät tieympäristön hoitotoimenpiteet sekä kohteen ympäristön kunnostustoimenpiteitä ja suuntaviivoja tien mahdolliselle korjaukselle.

Tallinmäki–Virojoki-tie, Hamina, Virolahti : Museotien hoito- ja ylläpitosuunnitelma

Tallinmäki ̶ Virojoki-museotie sijaitsee Haminan ja Virolahden kunnissa. Museotiejakson pituus on noin 35 kilometriä. Museotieksi poikkeuksellisesti tie 3513 (Tallinmäki ̶ Virojoki) on koko pituudeltaan museotie. Se on osa Suurta Rantatietä, joka johtaa Turusta historiallisesti Viipuriin, nykyisin Vaalimaalle. Suuren Rantatien historia ulottuu Turun lähiympäristössä jopa 800-luvulle saakka. Viipurin linnan rakentamisen aloittaminen vuonna 1293 on ollut ajankohta, jolloin yhtenäistä maakulkureittiä Ruotsin itärajan rajalinnaan on tarvittu. Tie on syntynyt valtakunnalliseksi maantieksi hallinnollisista ja sotilaallisista tarpeista. Suuri Rantatie on yksi harvoista Suomen historiallisista teistä, jotka on inventoitu. Tallinmäki ̶ Virojoki-museotie on säilynyt linjaukseltaan ja korkeussuhteiltaan melko samanlaisena, mitä se on ollut 1700-luvulla. Tie kaartelee laajoja maanviljelysmaisemia, mutta sen varrella on myös metsäisiä jaksoja. Tallinmäki ̶ Virojoki-tie on liitetty Liikenneviraston (silloin Tie- ja vesirakennuslaitoksen) museokohdekokoelmaan vuonna 1982 ensimmäisten kohteiden joukossa. Liikenneviraston museokohdekokoelmassa Tallinmäki ̶ Virojoki-museotie edustaa kokoelmapolitiikassa mainittua tieliikennehistoriallista ajanjaksoa, ”Tien varhaisvaiheet 800-1400-luvulla, Jaakko Teitin luettelon keskiaikaiset tiet”. Museotie kuuluu Museoviraston valtakunnallisesti merkittävien rakennettujen kulttuuriympäristöjen luetteloon (RKY) osana Suurta Rantatietä. Tallinmäki ̶ Virojoki-museotiejakso on ollut vuoteen 1966 osana valtatietä 7. On luonnollista, että noin 800 vuotta vanhoja tien tunnusmerkkejä ei enää löydy. Tie on säilynyt museointihetkensä (1982) asussa melko hyvin. Autoliikenteen vaatimukset ovat muokanneet tietä 1930-luvulta alkaen. Tiehen keskeisesti liittyy edelleenkin havaittava sotilaallinen rakennelma, Salpa-linja, mikä jatkaa tien syntyhistorian perinnettä. Museokohdekokoelmassa Tallinmäki ̶ Virojoki-museotien keskeinen arvo on sen ajallinen ja ilmiöllinen kerrostuneisuus. Tallinmäki ̶ Virojoki-museotien kunto on museaalisesta näkökulmasta hyvä. Myös tien ympäristö vastaa historiallista arvoa. Museokohteena Tallinmäki ̶ Virojoki-tie on helposti saavutettava ja helposti löytyvä. Maisemallisesti kohde on merkittävä, koska tien linjaus ja mäkisyys sekä maa- ja metsätalousmaisema ovat säilyneet toisiaan täydentävänä kokonaisuutena. Erikoisuutena ovat 1900-luvun alussa rakennetut kivisillat. Niiden kunnon tarkkailu ja kunnossapito ovat tien historialliselle arvolle tärkeitä. Museotien opastaulut ovat uusia ja siistissä kunnossa. Hoito- ja ylläpitosuunnitelmassa esitetään yhtä lisätaulua Klamilan kylään perusteella, että sillä kohdalla on säilynyt tien alkuperäistä linjausta muutaman sadan metrin matkalla maantienä. Klamilan kaupan ja kylätalon pihan kulmasta lähtee ja palaa myöhemmin museotielle (3513) Uuno Klamin tie, jonka tienumero on 14709. Hoito- ja ylläpitosuunnitelman tavoitteena on säilyttää Tallinmäki ̶ Virojoki-tie todisteena Suomen teiden varhaisvaiheista kerrostuneena valtatieksi vuosina 1938-1966. Tien säilyneisyys museointihetken (1982) asussa edellyttää hienovaraisia toimenpiteitä, joissa erityisesti otetaan huomioon tien liittyminen ympäristöönsä. Toimenpiteillä pyritään korostamaan tien ja sen ympäristön tulkittavuutta. Suunnitelmassa on esitetty toimenpiteitä tien ja sen lähiympäristön kehittämiseksi ja hoitamiseksi sekä tienpitäjän että maanomistajien näkökulmasta. Suunnitelma sisältää alueurakkaan sisällytettävät tieympäristön hoitotoimenpiteet sekä pitkän aikavälin tavoitteena kohteen ympäristön kunnostustoimenpiteitä ja suuntaviivoja tien mahdolliselle korjaukselle.

Wood density of trees in black water floodplains of Rio Jaú National Park, Amazonia, Brazil

The Jaú National Park is the largest protected forested area in the world. The Vitória Amazônica Foundation is working towards understanding its ecosystem, to which this paper contributes. Wood density was analysed in 27 common tree species growing in the blackwater flood-plains of the Rio Jaú, an affluent of the Rio Negro (Amazonia, Brazil). Wood was sampled with an increment borer. Mean wood density of the analysed species ranged from 0.35 to 0.87 g cm-3. The mean of all sampled species was 0.67 g cm-3 (st. dev. 0.13). Lowest density was found for Hevea spruceana with 0.32 g cm-3 and highest for Crudia amazonica with 0.9 g cm-3.

Estudo antropométrico da população infantil da calha do Rio Negro, Amazonas, Brasil. III - parque nacional do Jaú

Foi realizado no Parque Nacional do Jaú (1999) estudo transversal, onde avaliou-se o estado nutricional de 49 pré-escolares e 130 escolares, adotando-se os critérios propostos pela OMS (1986). Segundo estes critérios, 23,9% dos pré-escolares e 9,4% dos escolares apresentavam inadequação no indicador "altura/idade" (desnutrição crônica). A inadequação no indicador "peso/altura" (desnutrição aguda) foi constatada em apenas 2,2% dos pré-escolares e 1,6% dos escolares. Estes resultados evidenciam as precárias condições de saúde e nutrição da referida população.

Dinastíneos (Coleoptera, Scarabaeidae, Dynastinae) do parque nacional do Jaú, Amazonas, Brasil

Besouros dinastíneos foram coletados no Parque Nacional do Jaú, Estado do Amazonas, entre julho de 1993 a junho 1996, em dias de Lua minguante e nova, em 5 localidades diferentes, abrangendo principalmente a região dos baixos cursos dos rios Jaú, Carabinani e Unini. Utilizou-se para as coletas luz mista de mercúrio de 250 W e duas lâmpadas ultra-violeta, black-light (BL) e black-light blue (BLB), sobre um lençol branco em períodos diários de 12 horas consecutivas. Foram identificadas 34 espécies de 14 gêneros, sendo as espécies da tribo Cyclocephalini as mais representadas (19 espécies), seguidas por Oryetini (6 spp.), Phileurini (4 spp.), Pentodontini (3 spp.) e Dynastini com 2 espécies.

Esfingofauna (Lepidoptera: Sphingidae) do Parque Nacional do Jaú e arredores, Amazonas, Brasil

A fauna de esfingídeos (Lepidoptera, Sphingidae) foi estudada no Parque Nacional do Jaú e arredores, Amazonas, Brasil, durante o período de julho de 1993 a junho de 1996. O método empregado para as coletas foi luz mista de mercúrio e luz negra UV montadas sobre um lençol branco em períodos de 12 horas consecutivas. Foram coletados 2362 espécimes de 25 gêneros e 79 espécies, com a predominância de espécies das tribos Dilophonotini (45 espécies), seguida por Sphingini (13 spp.), Macroglossini (8 spp.), Philampelini (7 spp.) e Ambulycini (6 spp.). Os dados são comparados a outras áreas da Amazônia brasileira: Município de Itacoatiara (AM), Ilha de Maracá e Pacaraima (RR). Apresenta-se uma lista das espécies de esfingídeos incluindo 16 registros novos para o Estado do Amazonas e igualmente para todas as localidades em que foram coletadas.

Composição da comunidade de diatomáceas periféricas do rio Jaú, Amazonas, Brasil

Foi realizado um estudo da flora perifítica de diatomáceas (Bacillariophyceae) existente no Rio Jaú, tributário do Rio Negro, Amazônia (2º57'S e 61º49'W). As coletas foram realizadas manualmente nas cheias de 1995, 1996 e 1997, e as lâminas permanentes encontram-se depositadas no Herbário FLOR, Universidade Federal de Santa Catarina. Foram identificados 60 táxons específicos e infra-específicos, distribuidos em 16 gêneros e 13 famílias. Eunotiaceae foi a família melhor representada, com 43,3% do total dos táxons inventariados, seguida de Pinnulariaceae com 21,6% e Surirellaceae com 11,6%. O gênero Eunotia destacou-se dentre os demais com 20 táxons. Eunotia e Pinnularia foram os gêneros mais abundantes da flora diatomológica e os que apresentaram maior variação morfológica. Para cada táxon identificado foi feita uma revisão de literatura que incluem diversos aspectos ecológicos.

Hybotinae (Diptera, Hybotidae) do Parque Nacional do Jaú, Amazonas, Brasil, com descrição de cinco espécies novas de Syneches Walker

A composição de Hybotinae do Parque Nacional do Jaú foi estudada. Dezesseis espécies de Hybotinae são registradas e cinco espécies novas de Syneches Walker são descritas e ilustradas: Syneches hispidus sp. nov., S. jauensis sp. nov., S. longiflagellatus sp. nov., S. rafaeli sp. nov. e S. vidali sp. nov.