Applying a synthetic approach to the resilience of Finnish reindeer herding as a changing livelihood

Reindeer herding is an emblematic livelihood for Northern Finland, culturally important for local people and valuable in tourism marketing. We examine the livelihood resilience of Finnish reindeer herding by narrowing the focus of general resilience on social-ecological systems (SESs) to a specific livelihood while also acknowledging wider contexts in which reindeer herding is embedded. The questions for specified resilience can be combined with the applied DPSIR approach (Drivers; Pressures: resilience to what; State: resilience of what; Impacts: resilience for whom; Responses: resilience by whom and how). This paper is based on a synthesis of the authors’ extensive anthropological fieldwork on reindeer herding and other land uses in Northern Finland. Our objective is to synthesize various opportunities and challenges that underpin the resilience of reindeer herding as a viable livelihood. The DPSIR approach, applied here as a three step procedure, helps focus the analysis on different components of SES and their dynamic interactions. First, various land use-related DPSIR factors and their relations (synergies and trade-offs) to reindeer herding are mapped. Second, detailed DPSIR factors underpinning the resilience of reindeer herding are identified. Third, examples of interrelations between DPSIR factors are explored, revealing the key dynamics between Pressures, State, Impacts, and Responses related to the livelihood resilience of reindeer herding. In the Discussion section, we recommend that future applications of the DPSIR approach in examining livelihood resilience should (1) address cumulative pressures, (2) consider the state dimension as more tuned toward the social side of SES, (3) assess both the negative and positive impacts of environmental change on the examined livelihood by a combination of science led top-down and participatory bottom-up approaches, and (4) examine and propose governance solutions as well as local adaptations by reindeer herders as equally relevant responses to enhance livelihood resilience.

The role of biotic interactions in shaping distributions and realised assemblages of species: implications for species distribution modelling.

Predicting which species will occur together in the future, and where, remains one of the greatest challenges in ecology, and requires a sound understanding of how the abiotic and biotic environments interact with dispersal processes and history across scales. Biotic interactions and their dynamics influence species' relationships to climate, and this also has important implications for predicting future distributions of species. It is already well accepted that biotic interactions shape species' spatial distributions at local spatial extents, but the role of these interactions beyond local extents (e.g. 10 km(2) to global extents) are usually dismissed as unimportant. In this review we consolidate evidence for how biotic interactions shape species distributions beyond local extents and review methods for integrating biotic interactions into species distribution modelling tools. Drawing upon evidence from contemporary and palaeoecological studies of individual species ranges, functional groups, and species richness patterns, we show that biotic interactions have clearly left their mark on species distributions and realised assemblages of species across all spatial extents. We demonstrate this with examples from within and across trophic groups. A range of species distribution modelling tools is available to quantify species environmental relationships and predict species occurrence, such as: (i) integrating pairwise dependencies, (ii) using integrative predictors, and (iii) hybridising species distribution models (SDMs) with dynamic models. These methods have typically only been applied to interacting pairs of species at a single time, require a priori ecological knowledge about which species interact, and due to data paucity must assume that biotic interactions are constant in space and time. To better inform the future development of these models across spatial scales, we call for accelerated collection of spatially and temporally explicit species data. Ideally, these data should be sampled to reflect variation in the underlying environment across large spatial extents, and at fine spatial resolution. Simplified ecosystems where there are relatively few interacting species and sometimes a wealth of existing ecosystem monitoring data (e.g. arctic, alpine or island habitats) offer settings where the development of modelling tools that account for biotic interactions may be less difficult than elsewhere.

Isä pienen lapsen hoitajana : katsaus isyyteen ja perusasioita isän toimimisesta pienen lapsen hoitajana

Opinnäytetyöni kuuluu Helsingin ammattikorkeakoulun ja Tampereen yliopiston yhteiseen projektiin nimeltään 'Urbaani vanhemmuus', jonka tarkoituksena on tukea vauvaperheiden hyvinvointia loppuraskauden ja vauvan ensimmäisen elinvuoden aikana. Oma työni kuvaa isyyden kehitystä ja muutosta sekä kuvaa isän toimimista pienen lapsen hoitajana sekä siinä huomioitavia seikkoja pääpiirteissään. Opinnäytetyöni on toiminnallinen opinnäytetyö, jossa tämän työn ohella toinen lopputuote on verkkosivut pienen lapsen vanhemmille, jossa oma osioni on kohdistettu isille. 1950-luvun jälkeen isyyden roolimalli ja isyys itsessään on elänyt varsin voimakasta muutoksen ja muutostarpeen aikaa. Vanhakantaisesta patriarkaalisesta isyydestä on luovuttu tai siitä ollaan luopumassa. Sen tilalle on nousemassa uusia isyyden roolimalleja tai pikemminkin miesnäkökulmia, kuten "uusi isyys", joka on noussut varsinaisesti esille Suomessa 1990-luvulla. Sen keskeisenä ajatuksena on isien samanarvoinen sitoutuminen lapsenhoitoon, kotitöihin ja parisuhteeseen kuin aikaisemmin on totuttu näkemään naisen/äidin rooliin kuuluvana. Myös naisten korkeampi kouluttautuminen ja aikaisempaa suurempi osuus työelämässä sekä kasvaneet vaatimukset perhe-elämän ja työnteon suhteen ovat olleet voimakkaasti vaikuttamassa tarpeeseen isien roolin uudelleenmäärittelemiseksi. Merkittävää osuutta myös nykyisessä sukupuoliroolien uudelleenjakautumisessa on näytellyt lisääntyvä individualismi. Se vaikuttaa toisaalta naisten/äitien kautta niin etteivät he halua enää "alistua kodinhengettäriksi" ja lapsen kasvattajiksi, vaan he haluavat toteuttaa enemmän itseään ja omia päämääriään sekä työelämässä että vapaa-ajallaan. Toisaalta isät voivat sen taustavaikuttamana pyrkiä entistä vahvemmin toimimaan omien altruitististen motiiviensa mukaan sekä pyrkiä "toteuttamaan itseään" joko perheen ulkopuolella tai omien tarkoitusperiensä mukaisesti perheessä vanhan patriarkaalisen roolimallin mukaisesti. Isyyttä ei nykyään nähdä samanlaisena ja automaattisena asiana kuin se on totuttu näkemään aikaisemmin. Avioerojen ja uusperheiden sekä yksinhuoltajuuden ja lasten sijoittamisen lisääntyvät määrät ovat muokanneet isyyttä ja antaneet sille uusia mahdollisuuksia biologisen, juridisen, sosiaalisen ja psykologisen isyyden muodoissa sekä niiden toteuttamisen/toteutumisen suhteen. Myös nykyaikaiset perhe- ja kumppanuusmuodot ovat nostaneet perinteisen käsitteen ydinperheen tarpeellisuudesta ja välttämättömyydestä lapselle esille ja tarkasteltavaksi. Myös isä voi niin halutessaan oppia toimimaan hyvänä hoitajana lapselleen. Perushoidolliset asiat ovat hyvinkin yksinkertaisia koskien lapsen fyysistä hoitamista ja henkistä läsnäoloa. Myös vanhempien omaan jaksamiseen tulisi kiinnittää huomiota, jotta tilanne ei muodostuisi kohtuuttomaksi kenellekään..

Omahoitajuuden toteutuminen Herttoniemen sairaalassa hoitajien arvioimana

Opinnäytetyömme on osa Helsingin kaupungin terveyskeskuksen akuuttisairaalaosaston ja Helsingin ammattikorkeakoulu Stadian hoitotyön ja ensihoidon koulutusohjelman yhteistyöprojektia, "Kuntoutumista ja selviytymistä edistävä hoitotyö Helsingin terveyskeskuksen Akuuttisairaalassa." Tutkimuksen tarkoituksena on kartoittaa omahoitajuuden toteutumista Herttoniemen sairaalassa hoitajien näkökulmasta. Tutkimuskysymysten avulla selvitettiin, miten hoitotyön tehtävä, vastuu, itsenäisyys ja valtuudet sekä valmiudet toteutuvat osastolla. Tutkimuksemme avulla hoitohenkilökunnalla on mahdollisuus kehittää ammatillista asiantuntijuuttaan sekä löytää uusia vaihtoehtoisia toteuttamistapoja omahoitajuuden toteuttamiseen osastolla. Käytimme tutkimuksessamme kvantitatiivista menetelmää. Aineisto kerättiin Haapalan ja Hyvösen (2001) laatimalla kyselylomakkeella, jota olimme muokanneet osastoille soveltuvaksi. Kyselyyn osal-listui 29 omahoitajana toiminutta perushoitajaa ja sairaanhoitajaa. Vastausprosentti oli 56,8. Aineisto käsiteltiin SPSS-ohjelmalla. Osioiden tärkeyttä, konkreettisuutta ja selkeyttä kuvattiin frekvenssi- ja prosenttijakauman sekä keskiarvon ja keskihajonnan avulla. Tutkimustulokset ovat suuntaa antavia otannan pienuuden vuoksi. Hoitotyön tehtävä -osiossa tutkimustuloksista kävi ilmi, että potilaan tuloon osastolle valmistauduttiin kohtalaisen hyvin. Kontaktin luomisen potilaaseen sekä tietojen keruun koettiin onnistuvan hyvin. Hoitajat konsultoivat muita asiantuntijoita tarpeen vaatiessa. Vastausten mukaan hoitajat eivät kokeneet vastaavansa hoidon toteutumisesta 24 tuntia vuorokaudessa hoitosuunnitelman avulla. Vastuu osiossa kävi ilmi, että omahoitajan toimintamalli työyhteisössä koettiin epäselväksi. Itsenäisyys ja valtuudet -osiossa nousi esiin, että suurin osa hoitajista perusteli tekemänsä päätökset työryhmälle ja tehtyjä päätöksiä kunnioitettiin myös korvaavana hoitajana toimittaessa. Valmiudet -osiossa yhteistyötaidot koettiin yleisesti vahvaksi alueeksi. Hoitajat kokivat olevansa ystävällisiä ja empaattisia kohdatessaan potilaan, joskin osa vastaajista koki määräilyä ja komentelua tapahtuvan potilaan hoidossa.Vastaajat pystyivät myöntämään mahdolliset virheensä ja osasivat konsultoida kollegoitansa ja muita asiantuntijoita. Ammatilliset valmiudet ja -asiantuntijuusalueet hahmotettiin hyvin. Kliiniset hoitotaidot ja potilaan välittömässä hoidossa tarvittavat taidot arvioitiin pääosin hyviksi. Hoitosuunnitelman tekoa tulisikin kehittää siten, että hoitajat pystyisivät ottamaan vastuun hoidon totetutumisesta koko vuorokauden ajan ja näin takaamaan hoidon jatkuvuuden. Yksilövastuisen hoitotyön periaatteita olisi hyvä selkeyttää koulutuksen avulla.

Keskustajääkäri Aarne Sihvo : näkökulma aseellisen voiman ja yhteiskunnan vuorovaikutukseen itsenäistymisen murroksesta paasikiviläiseen toiseen tasavaltaan

Summary: Middle-of-the-roader : General Aarne Sihvo (1889-1963) and the interaction between the Finnish armed forces and democracy