Recueil de costumes étrangers formé par M. de Gaignières, faisant suite aux costumes de france - Contrées du Nord - 1296 à 1577

Collectionneur : Gaignières, Roger de (1642-1715)

Le rôleplay dans les communautés underground en France

Dans les milieux dits alternatifs ou undergrounden France, affiliés aux formes postmodernes de cultures fan geek et otaku, une pratique a émergé ces dernières années: le rôleplay. Ni tout à fait jeu de rôle, ni tout à fait théâtre, cette modalité d’échange basée sur une mise en scène de soi se pratique en groupe dans des espaces consacrés. Le présent travail est le résultat d’une ethnographie au sein de ces milieux. Il cherche à la fois à rendre compte de cette pratique et à analyser les enjeux qui lui sont liés. C’est une réflexion polyphonique qui lie les questionnements de l’identité, tant individuelle que collective et la performativité à travers, notamment, les travaux de Deleuze, Agamben et Butler. La forme éclatée dans laquelle interviennent différentes voix reprend l’idée de chaos carnavalesque,motif central dans la présente analyse.

A charitable remonstrance addressed to the wives and maidens of France touching their dissolute adornments : together with two curious elegies /

"To the husband of the woman with the frizzled hair": p. [34]-35. "France complaining of the lewdness of her maidens": p. [36]-37.

Esprit Futur : Le Corbusier and José Oubrerie at Saint-Pierre De Firminy, Firminy-Vert, France, 1968–2006

What is the secret mesmerism that death possesses and under the operation of which a modern architect – strident, confident, resolute – becomes rueful, pessimistic, or melancholic?1 Five years before Le Corbusier’s death at sea in 1965, the architect reluctantly agreed to adopt the project for L’Église Saint-Pierre de Firminy in Firminy-Vert (1960–2006), following the death of its original architect, André Sive, from leukemia in 1958.2 Le Corbusier had already developed, in 1956, the plan for an enclave in the new “green” Firminy town, which included his youth and culture center and a stadium and swimming pool; the church and a “boîte à miracles” near the youth center were inserted into the plan in the ’60s. (Le Corbusier was also invited, in 1962, to produce another plan for three Unités d’Habitation outside Firminy-Vert.) The Saint-Pierre church should have been the zenith of the quartet (the largest urban concentration of works by Le Corbusier in Europe, and what the architect Henri Ciriani termed Le Corbusier’s “acropolis”3) but in the early course of the project, Le Corbusier would suffer the diocese’s serial objections to his vision for the church – not unlike the difficulties he experienced with Notre Dame du Haut at Ronchamp (1950–1954) and the resistance to his proposed monastery of Sainte-Marie de la Tourette (1957–1960). In 1964, the bishop of Saint-Étienne requested that Le Corbusier relocate the church to a new site, but Le Corbusier refused and the diocese subsequently withdrew from the project. (With neither the approval, funds, nor the participation of the bishop, by then the cardinal archbishop of Lyon, the first stone of the church was finally laid on the site in 1970.) Le Corbusier’s ambivalence toward the project, even prior to his quarrels with the bishop, reveals...

The Hollywood effect : a comparative study of costume in Australia and the Proposition

This paper compares costuming practices in Baz Luhrmann’s Australia (2008) and John Hillcoat’s The Proposition (2005) and argues that high production values, such as in the blockbuster Australia, are not neutral mechanisms of production, but powerful prescriptive elements which do not result in a successful representation of cultural specificity. Australia is a typical blockbuster, it employs a large number of extras, it features compelling landscape shots, has been shot across four different locations and sets, and, importantly, is an international production with the 20th Century Fox. The film’s costumes were designed by Catherine Martin, who received an Oscar nomination in 2009. While global exposure of fashion in film and through celebrities’ endorsements has consolidated a historical synergy between the fashion industry and Hollywood, the Australian film and fashion industries have had a very limited exchange. Baz Luhrmann’s film is Australia’s first instance of promo-costuming and use of tie-in labels (Ferragamo, R.M.Williams, Prada, Paspaley). Catherine Martin thoroughly researched 1930s women’s wear, indigenous and stockmen’s clothing, and set up to make all costumes with a large team of costumiers and seamstresses, striving for authenticity. The Proposition won its costume designer Margot Wilson an AFI in 2005 for best costume, but compared to Australia the story, location and costumes are far harsher. Filmed around Winton in far west Queensland, the director John Hillcoat and Director of Photography Benoit Delhomme were insistent about realism, and emphasising the harshness of the Australian landscape. The realism of the costumes was derived from the fabrics and manufacturing, as well as the way they were shot, with the actors often wearing two or three layers of heavy wool during days of shooting in 50 degree heat, and the details of making and breaking down. The implication is that both films are culturally specific as they both deal with an Australian story. However, Australia is clearly produced according to a Hollywood blockbuster model, and closely matches Hollywood’s narrative and aesthetic characteristics, while The Proposition is a more modest film that eschews these conventions of beauty and glossed history. Despite its western genre-orientation, The Proposition is more successful than Australia when it comes to costuming, because its costumes are not only functional to the narrative, but, in Roland Barthes’ words, they also fulfil a prestation. This prestation highlights the social and cultural conflicts on which colonial Australia was founded, instead of gilding, and gliding, over them.

« Le roman est agréablement traduit » : Étude comparative sur la visibilité des traductions et des traducteurs en Finlande et en France à travers des critiques des livres

Pro gradu -työssä tutkitaan ja vertaillaan käännöskirjallisuuden arvosteluja Ranskassa ja Suomessa. Empiirinen aineisto koostuu kaikista Helsingin Sanomien ja Le Monden vuonna 2003 julkaisemista arvosteluista. Lehdissä oli yhteensä 2691 arvosteltua kirjaa, joista 845 oli käännöksiä. Päätavoite on ollut selvittää näiden valtasanomalehtien kritiikkejä tutkimalla, kummassa maassa kääntäjän ja käännöksen asema on näkyvämpi ja minkälaisia julkaistut käännöskritiikit ovat. Lisäksi tavoitteena on ollut tutkia, kumpi lehdistä on avoimempi vieraskielisiä kirjoja ja käännöksiä kohtaan. Kirja-arvostelujen lähemmälle tutkimiselle luodaan pohjaa perehtymällä kääntäjän ja käännöksen näkyvyyteen liittyviin seikkoihin. Tässä käytetään hyväksi Koskisen (2000) tutkimusta. Tutkimuksessa tarkastellaan myös, millainen on hyvä käännös eri kääntäjien ja tutkijoiden mielestä, sekä muita saman aihepiirin tutkimuksia ja aiheesta vallalla ollutta keskustelua. Lisäksi selvitetään, miksi laadukkaat käännösarvostelut ovat harvinaisia ja mistä tämä johtuu. Analyysivaiheen kvantitatiivisessa osassa perehdytään käännösten määrälliseen osuuteen sekä aineistossa että Ranskan ja Suomen kokonaisjulkaisumäärissä. Aineiston käännösarvostelut luokitellaan niiden sisällön mukaan. Tässä on käytetty soveltuvin osin Gullinin (1998) kehittelemää mallia. Käännösarvostelujen sisältöanalyysissa kiinnitetään huomiota niiden käännöstä ja kääntäjää koskeviin kommentteihin. Arvostelujen laadun ja kriitikkojen käyttämien arvosteluperusteiden pohdinta nojautuu aiheesta aikaisemmin tehtyihin teoreettisiin sekä empiirisiin tutkimuksiin. Pro gradu -työ sisältää myös erillisen katsauksen käännettyjen lastenkirjojen arvosteluihin sekä arvostelujen ulkopuolisiin kääntäjiin ja kääntämiseen liittyviin artikkeleihin. Koko tutkimuksen ajan lähestymistapa on vertaileva Le Monden ja Helsingin Sanomien välillä. Tutkimuksesta selviää, että Le Monde julkaisee huomattavasti enemmän kirja-arvosteluja. Molemmat lehdet sisältävät kuitenkin suhteellisesti yhtä paljon arvosteluja käännöskirjoista. Helsingin Sanomissa on enemmän vieraskielisten teosten arvosteluja, ja käännösten ja kääntäjän asema on huomattavasti näkyvämpi lehden kritiikeissä. Suurin osa Le Monden käännösarvosteluista sisältää vain kääntäjän nimen bibliografisissa tiedoissa. Helsingin Sanomissa vain alle puolet käännöskirjoista on arvosteltu tällä tavoin. Myös kritiikit, joissa kääntäjän nimeä ei mainita ollenkaan, ovat yleisempiä ranskalaislehdessä. Suhteellisen pieni osa käännösarvosteluista arvioi käännöksen laatua. Näille arvioille on ominaista perustelujen ja analyysin puuttuminen ja ne ovat usein lyhyitä. Arviot ovat sävyltään enimmäkseen positiivisia tai neutraaleja. Hyvin yleistä on myös se, että kriitikko sekoittaa kaksi eri asiaa: kääntäjän ja kirjailijan tyylin. Yleisin kriitikkojen käyttämä arviointikriteeri on tutkia käännöksen ja kohdekielen tai käännöksen ja lähtötekstin suhdetta. Monesti arviointikriteeri jää täysin epäselväksi. Helsingin Sanomien kritiikeissä kääntäjiin viitataan huomattavasti useammin myös itse arvostelutekstissä. Lehti tuo näkyvästi esille kääntäjiä muissakin kuin kirja-arvosteluartikkeleissaan. Sen sijaan Le Mondessa ei ole pelkästään kääntäjiä käsitteleviä tekstejä.

Outdoor portrait of Ellen Bernkopf nee Catzenstein with her husband Hans Bernkopf; Paris, France. Portraits Couples

Digital Image

Brother of Lola Gruenthal in Nice, France Portraits Men

Brother of Lola Gruenthal

Albert Einstein at blackboard; College de France, Paris France Portraits Men

Digital Image