Oppilaitosten ja perheyritysten välinen yhteistyö Etelä-Karjalassa

Tutkimuksen tavoitteena on tutkia perheyritysten ja oppilaitosten välistä yhteistyötä etsimällä tietoa siitä, kuinka yhteistyötä on tehty ja kuinka yhteistyötä voi tulevaisuudessa kehittää jo olemassa olevien mallien pohjalta. Tutkimuksessa etsitään myös intressejä, joita perheyrittäjillä on oppilaitosyhteistyötä kohtaan, sekä intressien puuttuessa siihen vaikuttavia syitä. Tutkimusaineisto kerättiin kvalitatiivisesti. Harkinnanvaraisen otannan kautta valittiin joukko eteläkarjalaisia perheyrityksiä tutkittavaksi. Aineisto kerättiin haastattelemalla perheyrityksiä ennakkoon mietityllä teemahaastattelulla, jossa oli sekä avoimia että suljettuja kysymyksiä. Haastatteluja suoritettiin 41. Tutkimuksessa selvisi, että perheyritykset tekevät laajasti ja monitasoisesti oppilaitosyhteistyötä Etelä-Karjalassa. Suosituimmat yhteistyön muodot ovat työharjoittelijat, kesätyöntekijät, lopputyöt, oppisopimusopiskelijat, projektityöt, yhteiset tutkimukset ja perheyrittäjien pitämät luennot oppilaitoksissa. Myös huonoja kokemuksia oppilaitosyhteistyössä havaittiin, mutta niistä oli selvitty keskustelemalla oppilaitosten ja opiskelijoiden kanssa. Haasteena yhteistyölle koettiin, että perheyrityksissä työ on usein itse opetettu jälkipolville, jolloin perheyrittäjän ollessa itseoppinut, ei varsinkaan korkeakoulutasoisen yhteistyön hyötyjä ymmärretä. Kaikelle yhteistyölle oli kuitenkin perustana se, että perheyrityksellä oli ongelma tai tarve johonkin ratkaisuun ja tätä voidaan pitää tämän tutkimuksen tärkeimpänä yksittäisenä löydöksenä. Tutkimuksessa selvisi, että perustana lähes kaikelle yhteistyölle oppilaitosten ja perheyritysten välillä on tarvelähtöisyys. Poikkeuksena suuret perheyritykset, joilla on resursseja kehitys- ja tutkimustyöhön. Perheyritysten aika ja taloudelliset resurssit luovat tilanteen, jossa mahdollisuuden oppilaitosyhteistyöhön avaa liiketoiminnassa ilmenevä tarve tai ongelma, jonka ratkaisemiseen yrityksen omat resurssit eivät riitä. Perheyrittäjät ovat kokeneet saaneensa yhteistyöstä paljon lisäarvoa, kuten ratkaisuja ongelmiin, uusia verkostoja, omien toimintatapojen arviointia ja taitojen ylläpitämistä. Parhaimpina yhteistyökeinoina pidettiin työharjoitteluja, kesätyöntekijöitä, oppisopimusoppilaita, yhteisiä projekteja ja uusia ideoita. Jatkotutkimustarpeena ilmeni kestävien toimintamallien rakentaminen perheyritysten ja oppilaitosten välille.

Identiteetin rajalla – heijastuksia kulttuuriperinnöstä. Mitä suomenniemeläiset haluavat kylällä säilyttää? Tapaustutkimus kuntaliitoksen jälkeen

Tämä tutkimus käsittelee Suomenniemen eri kylien asukkaiden näkemyksiä kulttuuriperinnön säilyttämisestä ja niiden merkityksestä. Tutkimus on kvalitatiivinen tapaustutkimus, joka koostuu neljästä ryhmähaastattelusta ja kolmesta yksittäisestä informanttien haastattelusta. Haastateltavia oli yhteensä 41. Tutkimus ja aineiston keruu sijoittuvat ajallisesti vuoteen 2013, jolloin Suomenniemi, Ristiina ja Mikkelin kaupunki tekivät kuntaliitoksen. Tutkimus tuo esille kulttuuriperintöprosessiin liittyviä asioita, joita kyläläiset näkivät tärkeäksi kylillä säilyttää. Oletus on kylien asukkaiden näkemyksien eroavan kulttuuriperinnön säilyttämisestä julkisen tahon määrittelemistä kohteista. Tutkimuksen yksi keskeinen tehtävä onkin tuoda esille kulttuuriperintöprosessiin liittyviä asioita ja merkityksiä. Tutkimuksen aikana myös avataan virallisten tahojen määrittelemiä kulttuuriperinnön säilyttämiseen liittyviä asetuksia ja ohjeita. Tutkimus on empiirinen ja aineistolähtöinen. Kaikki haastattelut dokumentoitiin video- ja äänitallentein. Tutkimuksen analyysimenetelmänä käytetään teemoittelua ja sen alla luokittelua. Tutkimuksen keskeisiksi teemoiksi nousivat tavat ja tapahtumat, kulttuuriympäristö ja rakennettu kulttuuriperintö. Tutkimuksen tuloksella voidaankin osoittaa olevan merkitystä aineettomalla ja aineellisella kulttuuriperinnöllä kylien asukkaille. Koetut merkitykset yhteisöllisten tapahtumien kautta vahvistavat asukkaiden omaa identiteettiä ja paikkatunnetta omasta kotiseudusta. Kulttuuriympäristö, luonto ja ympärillä oleva maisema ovat asukkaille voimavara. Rakennettu kulttuuriperintö heijastelee historiaa ja pysyy ristiriitaisena mutta vahvana kyläläisten ajatuksissa. Tutkimus osoitti, ettei kyläläisten kulttuuriperinnön määritykset eroa kovinkaan paljon julkisen määrittelyn kohteista. Sen sijaan eroa oli kulttuuriperintöprosessin tekotavoilla, jotka tarkoittivat erilaisia merkityksiä asukkaiden ja virallisen tahon kanssa. Muutostilanteissa onkin tärkeää kiinnittää huomiota koko prosessiin, ei yksittäisiin asioihin.

Inhimillinen pääoma yrityksen henkilöstövähennysprosessissa Case-tutkimus inhimillisen pääoman roolista ja hallinnoinnista finanssialan yrityksessä

Sekä inhimillinen pääoma että henkilöstövähennykset ovat ajankohtaisia teemoja tällä hetkellä, erityisesti nopeasti muuttuvalla finanssialalla. Esimerkiksi automaation ja digitalisoitumisen vuoksi rutiininomaiset työtehtävät vähenevät, ja taloussuhdanteiden ja asiakaskäyttäytymisen muutosten vuoksi työn tarve yleisesti vaihtelee. Samalla kuitenkin monimutkaiset palvelu- ja asiantuntijatehtävät lisääntyvät, ja henkilöstön inhimillisestä pääomasta ja sen tuomasta arvosta puhutaan paljon. Teoreettinen tutkimus mieltää henkilöstövähennykset yleisesti huonoksi menettelytavaksi, joka vaikuttaa negatiivisesti yritysten suoriutumiseen. Käytännön liiketoiminnassa irtisanomiset ovat kuitenkin yleisiä, kun muuttuvassa ympäristössä tarvitaan nopeita ratkaisuja. Henkilöstöä vähentämällä yritys voi karsia kustannuksia sekä muokata inhimillistä pääomaansa, kilpailukykyänsä ja strategiaansa. Irtisanomisprosessi voi kuitenkin aiheuttaa piileviä ja välillisiä negatiivisia vaikutuksia, kuten työntekijöiden motivaation ja luottamuksen heikentymistä tai organisaatiosidonnaisten erityistaitojen menettämistä. Tämä heikentää inhimillisestä pääomasta saatavaa hyötyä, mikä taas näkyy koko organisaation arvonluontikyvyssä. Tämä tutkimus pyrkii selvittämään inhimillisen pääoman merkitystä yritysten henkilöstövähennysprosesseissa. Tavoitteena on tutkia, miten yrityksen toiminnanjohtamisessa ja talousohjauksessa inhimillinen pääoma huomioidaan henkilöstövähennysprosessissa, sekä miten henkilöstövähennykset vaikuttavat inhimilliseen pääomaan ja sen tulontuottamiskykyyn. Tutkimus on toteutettu toiminta-analyyttisella tutkimusotteella. Empiirisen osion case-tapauksena toimii finanssialan yritys, jonka liiketoiminta keskittyy asiantuntijapalveluiden ympärille, ja joka on muutama vuosi sitten käynyt läpi organisaatiomuutoksen ja sen yhteydessä vähentänyt henkilöstöään sekä esimies- että työntekijätasolta. Yrityksestä haastateltiin henkilöstöjohtajaa, kahta liiketoiminnasta vastaavaa johtajaa, talouspäällikköä sekä luottamushenkilöä teemahaastattelumetodia käyttäen. Vastoin teoreettisia tutkimuksia henkilöstövähennysprosessi miellettiin case-yrityksessä onnistuneeksi, sillä kustannuksia on saatu karsituksi, organisaatiota rationalisoiduksi, työtehtäviä järkeistetyksi ja henkilöstön motivaatiota kasvatetuksi. Organisaation strategiaa ja toimintatapoja on muutosten myötä saatu uudistetuksi ja henkilöstövähennysten kautta organisaatiosta on karsittu yrityksen tulevaisuuden liiketoimintaan sopimattomia ja ei-motivoituneita henkilöitä. Inhimillisestä pääomasta käsitteenä ei puhuta käytännön liiketoiminnassa, vaikka siihen liittyvät tekijät mielletäänkin merkittäviksi yrityksen menestymisen kannalta. Case-yrityksessä inhimilliseen pääomaan luettavat tekijät olivat ratkaisevassa asemassa irtisanomispäätöksiä tehdessä, mutta henkilöstövähennysprosessi ei ole tuonut erityisiä muutoksia inhimillisen pääoman hallinnointiin ja ohjaukseen prosessin jälkeen, vaan muutokset tulevat vähittäin liiketoimintaympäristön muuttuessa

Rajamaata rahoittamassa. Maailmanpankin muuttuva Suomi-kuva kehitysrahoituksen kaudella 1948–1975

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani Maailmanpankissa syntynyttä Suomi-kuvaa vuosina 1948–1975, jolloin Suomi sai kehitysrahoitusta. Otsikon rajamaata rahoittamassa viittaa maakuvaan, jossa keskeistä oli näkemys Suomesta raja-alueena idän ja lännen välissä. Tutkimus sisältää syntyneen Suomi-kuvan muutoksen lainojen myöntökaudella sekä keskeiset tiedot lainojen sisällöstä ja tavoitteista. Ensisijaisena lähdeaineistona on käytetty Maailmanpankin Suomea käsitelleitä raportteja sekä tutkimushaastatteluja. Tutkimus on esittämistavaltaan kronologinen ja temaattinen sekä ensimmäinen kokonaisvaltainen tutkimus Suomen vastaanottamasta kehitysrahoituksesta, joka pohjautuu Maailmanpankin aineistoihin. Tutkimus perustuu historiantutkimuksen lähdekritiikille ja maakuvatutkimuksen metodeille. Kehitysrahoituksen kaudella Suomi oli ulkomaankaupasta riippuvainen talous, jonka geopoliittinen asema oli Maailmanpankin näkemyksessä merkittävin syy vähäiseen luottamukseen kansainvälisillä pääomamarkkinoilla. Tutkimus erittelee Suomi-kuvan jatkuvia ja vaihtuvia teemoja, joita olivat epävarma kansainvälinen status, ennustamaton sisäpolitiikka, kiivas tulonjakotaistelu ja inflaatio-deflaatiokierre. Suomen maine tunnollisena lainanmaksajana on läsnä koko ajanjakson. Maailmanpankin raporteissa sosiaalipalvelujen laajentaminen oli taloudellinen ”ongelma”, kun heikot suomalaiset koalitiohallitukset eivät kyenneet vastustamaan kasvavia budjetteja. Maailmanpankki rahoitti laajasti suomalaista teollisuutta ja rakentamista. Ulkomaisella valuutalla ja pääomalla oli kova kysyntä ja tarve. Allokointi säilyi pitkään puuteollisuutta ja sitä tukevaa infrastruktuuria painottaneena. Vuoteen 1961 asti Maailmanpankissa vallitsi käsitys Suomen kehityksen tukemisen olevan tehokkainta puunjalostusteollisuuden välityksellä. Tämän jälkeen pienen ja keskisuuren teollisuuden lainoittaminen suomalaisten kehitysluottolaitosten välityksellä nousi prioriteetiksi, jolloin koulutetun väestön osuus korostui. Maailmanpankki loi aktiivisesti Suomeen uutta tutkimukseen perustuvaa yritysrahoituksen kulttuuria. Yleisesti Bretton Woods -järjestelmään kuuluminen oli merkittävää Suomen taloudelliselle kehitykselle. Tutkimus esittää tapausesimerkin kulloinkin vallalla olevan kehitysideologian käytännön soveltamisesta. Kehityksen teoriaa kuljetetaan maakuvan kronologian mukana. Tutkimus yhdistää aiheensa käsittelyssä taloudellista ja poliittista näkökulmaa; niiden periaatteiden keskinäinen ristiriitaisuus tekee kehityspolitiikasta hedelmällisen poliittisen historian tutkimusaiheen.

Yksilön hyvä, yhteinen hyvä? Näytteenluovuttajan oikeudet biopankkitutkimuksessa.

Tieteen ja teknologian kehittyminen sekä lisääntynyt ymmärrys sairauksien syntyyn vaikuttavista tekijöistä on avannut uudenlaisia mahdollisuuksia hyödyntää ihmisperäisiä näytteitä. Vuoden 2013 syyskuussa voimaan astuneen biopankkilain tarkoituksena on kirkastaa ihmisperäisten näytteiden tutkimuskäyttöä koskevaa sääntelyä ja tehostaa näytteiden tutkimuskäyttöä, mikä osaltaan mahdollistaa yksilöllisempien ja kohdennetumpien vaihtoehtojen kehittämisen sairauksien diagnostiikkaan, hoitoon ja hoidon vaikuttavuuden seuraamiseen. Biopankkitutkimusta tehdään vapaaehtoisilta luovuttajilta saaduilla ihmisperäisillä näytteillä sekä niihin liitettävillä tiedoilla, jotka on kerätty biopankkiin odottamaan sopivan tutkimuskysymyksen nousemista. Biopankkilain voimantulon myötä on mahdollista säilöä näytteitä keräyshetkellä vielä määrittelemättömään tutkimukseen. Koska biopankkitutkimuksessa hyödynnetään jo aikaisemmin kerättyjä näytteitä, tutkimuksessa ei tarvitse puuttua yksilön ruumiilliseen koskemattomuuteen. Vaikka tätä yksilön fyysiseen koskemattomuuteen liittyvää suojeluintressiä ei enää ole, biopankkitutkimuksessa yksilöön liittyvä suojelun tarve kytkeytyy hänen yksityisyyden suojaansa ja itsemääräämisoikeuden turvaamiseen. Yhteistä hyvää ja koko väestön terveyttä edistettäessä on ensiarvoisen tärkeää huolehtia näytteenluovuttajan oikeuksien turvaamisesta, mikä osaltaan mahdollistaa biopankkitutkimusta kohtaan tunnettavan luottamuksen rakentumisen ja näytteenluovuttajien sitoutumisen biopankkitutkimukseen. Näytteenluovuttajan oikeuksien tukeminen kytkeytyy biopankkitutkimuksessa erityisiin avoimiin ja selkeisiin suostumuskäytänteisiin, näytteenluovuttajien riittävään informointiin, yksityisyyden suojaamiseen sekä biopankkitutkimuksessa yleisesti noudatettaviin eettisiin toimintaperiaatteisiin ja ihmisarvon kunnioittamiseen. Useisiin perusoikeuksiin kiinnittyvän itsemääräämisoikeuden turvaamisessa näytteenluovuttajalta saadulla vapaaehtoisella suostumuksella on merkittävä rooli. Institutionaalista tukea näytteenluovuttajan suojan tarve saa erityisesti uudenlaista ihmisoikeustraditiota edustavasta biolääketiedesopimuksesta, jonka taustalla vaikuttaa ajatus ihmisen suojelemisesta psykofyysisenä kokonaisuutena. Tärkeimpiä oikeuslähteitä tutkielmassani ovat biopankkilain ja sen esitöiden ohella biolääketiedesopimus siihen liittyvine lisäpöytäkirjoineen. Suurta tukea olen saanut myös useista Lasse Lehtosen teoksista, Salla Lötjösen väitöskirjasta ”Lääketieteellinen tutkimus ihmisillä”, Irma Pahlmanin väitöskirjasta ”Potilaan itsemääräämisoikeus” ja Liisa Niemisen artikkelista ”Ihmisarvon loukkaamattomuus perus- ja ihmisoikeussuojan lähtökohtana” sekä useista lääketieteellisissä aikakausjulkaisuissa ilmestyneistä artikkeleista.

EU:n sisämarkkinoille sopimaton verotuki - valikoivuuden arviointi

Valtiontukisäännökset ovat olennainen osa EU-vero-oikeutta sekä EU-kilpailuoikeutta. Näiden arvioinnissa on vastakkain toimivat sisämarkkinat EU:ssa ja sisämarkkinoilla toimivien yritysten tarve saada taloudellista tukea. Valtiontukisäännösten soveltaminen välittömän verotuksen muodossa annettuihin verotukiin on erityisen hankalaa, koska välitöntä verotusta ei unionintasolla ole harmonisoitu. Tässä tutkielmassa tutkitaan välittömän verotuksen muodossa annettujen valtiontukien soveltuvuutta EU:n sisämarkkinoille ja erityisesti verotuen valikoivuuden arviointia. Kielletyn valtiontuen kriteereistä valikoivuuden tunnistaminen on erityisen hankalaa, koska tämä edellyttää jäsenvaltioiden verojärjestelmien perus- tai pääperiaatteiden tuntemusta. Valtiontukisäännösten soveltuvuutta verotukiin voidaan tästä syystä kyseenalaistaa. Voimassa olevan oikeustilan mukaan EU:n toimielimet arvioivat kansallista verotoimenpidettä ja sen myötä koko kansallista verojärjestelmää. Valtiontukisäännösten suhde muihin säännöksin mm. perusvapauksiin on myös ongelmallinen, osittain päällekkäisen soveltamisalan vuoksi. EU:n tasolla tahtotila vaikuttaisi olevan valtiontukisäännösten soveltaminen verotukiin myös jatkossa. Tämä ei kuitenkaan välttämättä ole vaihtoehdoista tarkoituksenmukaisin. Tämä tahtotila yhdessä jäsenvaltioilla olevalla, ainakin muodollisella suvereniteetilla välittömän verotuksen saralla, on tulevaisuuden oikeustilaa ajatellen mahdoton yhtälö.

Nuorten siirtymät työmarkkinoille Suomessa. Työmarkkinauratyypit ja niihin vaikuttavat sosioekonomiset ja alueelliset tekijät Kansallinen syntymäkohortti 1987 -aineiston valossa.

Tutkielmassa tarkastellaan suomalaisten nuorten työmarkkinasiirtymiä. Siirtymiä kuvataan tyypittelemällä nuorten toimintaa työmarkkinoilla. Tyypitellyssä verrataan töissä tai opiskelemassa olevia nuoria työttömänä tai työmarkkinoiden ulkopuolella oleviin nuoriin. Toimintaa työmarkkinoilla seurataan kolmessa ajankohdassa (2008, 2010 ja 2012), nuorten ollessa 21—25 -vuotiaita. Tyypittelyn pohjalta nuorille luodaan työmarkkinauratyyppejä, jotka kuvaavat erilaisia työmarkkinasiirtymiä. Kiinnostuksen kohteena on etenkin se, ovatko nuoret kiinni työmarkkinasiirtymiä tukevissa ja myöhempää työelämään kiinnittymistä edistävissä toiminnoissa vai eivät. Tutkielma linkittyy keskusteluun nuorten syrjäytymisestä, jota lähestytään usein juuri nuorten koulutus- ja työmarkkinatilanteiden kautta. Työmarkkinauria selittäviä tekijöitä tarkastellaan nuoren sukupuolen, koulutuksen, vanhempien koulutuksen, vanhempien saaman toimeentulotuen ja asuinpaikan mukaan. Asuinpaikan vaikutusta tarkastellaan lapsuudessa ja nuoressa aikuisuudessa. Tutkielma on otteeltaan kvantitatiivinen. Aineistona käytetään THL:n ylläpitämää Kansallinen syntymäkohortti 1987 -aineistoa, jossa on seurattu samoja nuoria sikiöajalta nykypäivään eri viranomaisrekistereiden kautta. Tutkielma pohjautuu kokonaisaineistoon (N=57 641). Menetelminä käytetään ristiintaulukointia ja multinomiaalista logistista regressiota. Tulosten perusteella työmarkkinasiirtymät näyttäytyivät sujuvina suurimmalle osalle nuorista. Tutkielmassa 81,5 prosenttia nuorista sijoittui työmarkkinauratyypeille, joille oli leimallista työssäkäynti tai opiskelu kaikkina tutkimusvuosina. Tutkielmassa erotettiin myös joukko nuoria, joille työmarkkinasiirtymät koostuivat pääosin työttömyydestä tai työmarkkinoiden ulkopuolella olemisesta. Näitä nuoria oli 6,1 prosenttia kohortista. Koulutusaste vaikutti työmarkkinasiirtymiin selvästi eniten ja vaikeuksia työmarkkinasiirtymissä kohtasivat eniten nuoret, jotka olivat perusasteen tutkinnon varassa vielä 21-vuotiaana. Vanhemman matala koulutus ja vanhemman saama toimeentulotuki olivat myös yhteydessä työmarkkinasiirtymiin liittyviin katkoksiin. Asuinpaikka vaikutti uratyypeille sijoittumiseen siten, että kaupunkimaisilla alueilla asuvat nuoret olivat todennäköisemmin koko ajan opiskelemassa tai töissä kuin muilla alueilla asuvat nuoret. Asuinpaikka lapsuudessa ei vaikuttanut työmarkkinasiirtymiin. Tulosten perusteella nuorten työmarkkinasiirtymiä tukevat järjestelmät näyttäytyvät Suomessa pääosin toimivina, mutta niitä tulisi kehittää nuorten erilaiset tilanteet ja tuen tarve huomioiden.

Yhteisöllisyys kuntokeskuksessa

Markkinoinnissa ollaan siirtymässä yksilöihin kohdistuvasta markkinoinnista ja individualistisesta lähestymistavasta yhteisöihin kohdistuvaan markkinointiin. Asiakkaan ja brändin välisen suhteen lisäksi asiakkaiden välille muodostuu ryhmittymiä, koska ihmisillä on tarve kuulua johonkin. Tämän tutkimuksen aiheena on yhteisöllisyys kuntokeskuksessa ja tutkimuksen tarkoituksena on ymmärtää mistä yhteisöllisyys kuntokeskuksessa muodostuu. Yhteisöllisyydellä tarkoitetaan brändin ympärille muodostuvia sosiaalisia yhteyksiä. Tutkimuksen tarkoitusta lähestytään kolmen osaongelman avulla. Osaongelmien avulla selvitetään mitkä asiat ehkäisevät ja edistävät yhteisöllisyyttä, miten yhteisöllisyys ilmenee ja minkälaista yhteisöllisyyttä kuntokeskuksessa on sekä mikä merkitys yhteisöllisyydellä on kuluttajakokemuksessa. Tutkimus toteutettiin laadullisena tapaustutkimuksena. Tutkimuksen empiirisen osuuden aineisto saatiin haastatteluiden avulla. Haastattelut koostuivat kahdeksasta asiakashaastattelusta ja kahdesta yrityksen edustajan haastattelusta. Yhteisöllisyys koostuu tulosten perusteella monista eri osatekijöistä. Tutkimuksen tulokset osoittivat, että sosiaaliset suhteet tuovat asiakkaille lisäarvoa, mutta palvelu on heille ensisijainen. Yrityksen työntekijöillä on huomattava vaikutus yhteisöllisyyden muodostumisessa. Suvaitsevan, välittömän ja avoimen ilmapiirin ansiosta asiakkaiden on helppo lähestyä yhteisön muita jäseniä, mikä muodostaa yhteisöllisyyttä. Yhteisöllisyyden muodostumiseen vaikuttaa tulosten perusteella se, että asiakkaita laitetaan harjoittelemaan yhdessä, jolloin he tutustuvat toisiinsa. Yhteisöllisyys näkyy muun muassa asiakkaiden halusta auttaa ja kannustaa muita. Yhteisöllisyys vaikuttaa positiivisesti kuluttajakokemukseen Tutkimuksen empiirisen osuuden avulla rakennettiin malli yhteisöllisyyden muodostumisesta. Yhteisöllisyys muodostuu yhteisön sosiaalisista suhteista ja vuorovaikutuksesta, yhteisöstä ja kuluttajakokemuksesta muodostuvan kokonaisuuden yhteisvaikutuksesta. Keskeinen kokonaisuuteen ja yhteisöllisyyden muodostumiseen vaikuttava tekijä on yhteisössä vallitseva ilmapiiri. Hyvä ilmapiiri lisää yhteisön jäsenten välistä vuorovaikutusta muodostaen samalla yhteisöllisyyttä. Yhteisöllisyys muodostuu kun yhteisön jäsenillä on mahdollisuus vaikuttaa yhteisön toimintaan ja heitä arvostetaan yksilöinä. Yhteisöllisyys muodostuu niin ikään asiakaspysyvyyden ja rajoitetun yhteisön koon seurauksena. Kuluttajakokemus muodostaa osaltaan yhteisöllisyyttä, sillä positiivinen kokemus sitoo yhteisön jäsenen yhteisöön ja yhteisön muihin jäseniin. Tutkimus tarjoaa käytännöllistä tietoa sekä teoreettista kontribuutiota mallilla, joka tuo yhteen irrallisia käsitteitä yhteisöllisyyden muodostumisesta.

Takaisin luontoon: Jevgeni Zamjatinin romaanin Me ja Lois Lowryn romaanin The Giver vertaileva analyysi ekokriittisestä näkökulmasta.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan sitä, millaisina luonto ja luonnollisuus esiintyvät Jevgeni Zamjatinin klassikkodystopiassa Me (1921) ja Lois Lowryn nuorille aikuisille suunnatussa dystopiassa The Giver (1993). Tutkimuksen tarkoituksena on tuoda esille luonnon ja luonnollisuuden kirjalliset representaatiot teosten ekokriittisen luennan kautta. Kirjallisuuden ekokriittinen tarkastelu auttaa hahmottamaan ihmisten luontosuhdetta ja luontoon liittyviä asenteita. Tämä puolestaan auttaa ymmärtämään ihmisten luontoon liittyvää toimintaa ja ajalleen tyypillisiä kiistakysymyksiä. Me ja The Giver -dystopiaromaanit sopivat luontoteeman tarkasteluun, koska teokset edustavat oman aikansa käsityksiä luonnosta ja tuovat niitä esille eri tavalla. Dystopiakirjallisuuden nähdään ammentavan aiheita todellisuudesta ja kuvailevan tulevaisuutta, jota tulisi kaikin tavoin välttää. Dystopian keinoin lukijat halutaan tavallisesti saada tietoisiksi vallitsevista ongelmista ja herättää heidät toimimaan. NA-dystopialle ominainen toivon kipinä haastaa klassiselle dystopialle ominaisen toivon puuttumisen. Näiden toisistaan poikkeavien dystopialajien voidaankin nähdä pyrkivän aktivoimaan lukijat poliittiseen toimintaan ja yhteiskunnalliseen ajatteluun eri keinoin. Analyysissa on käytetty vertailevaa kirjallisuudentutkimusta ja tarkasteltu molempien teosten luontokuvauksia, elottoman ja elollisen luonnon esiintymistä sekä luonnon asemaa totalitaristisessa dystopiayhteiskunnassa. Lisäksi, haastaen ongelmallinen kahtiajako luonnon ja kulttuurin välillä, ihmisyyttä käsitellään osana luontoa, jolloin tarkastelun kohteena on ollut myös ihmisen luonnollisina pidettyjen piirteiden näyttäytyminen, ihmisen eläimellistäminen sekä ihmisen primitiivisyyden ilmentymät analysoitavissa teoksissa. Tutkimus osoitti, että luonto esiintyy molemmissa teoksissa melko samanlaisena: kukistettuna yhteiskunnan sisällä ja kukoistavana sen ulkopuolella. Zamjatinin romaanissa steriili, lasista rakennettu Ainoa Valtio pyrkii sulkemaan luonnon kokonaan valtion ulkopuolelle. The Giverissä luonto näyttäytyy yhteiskunnan sisällä puutarhamaisena, keinotekoisena ja hallittuna, mutta pääosin yhteiskunnasta eristettynä. Molemmissa romaaneissa totalitaristiset valtiot ohjaavat luonnonvoimat uomiinsa ja eristävät ihmiset niin fyysisesti kuin symbolisestikin luonnosta tarkoituksenaan luoda ja ylläpitää täydellinen yhteiskunta. Ihmisluonnolle ominaiset luonnollisina pidetyt piirteet eliminoidaan konfliktien välttämiseksi, jolloin valtio mahdollistaa oman mahtinsa ja yhteiskuntansa jatkuvuuden. Utopiayhteiskunnalle ominainen staattisuus ja ajattomuus sotii luonnolle ominaisen muutoksen ja dynaamisuuden kanssa, jolloin luonnolla ei ole paikkaa ”täydellisessä” utopiayhteiskunnassa.

”Kuin olisin itse ollut lintu”. Inhimillinen ja ei-inhimillinen Hannele Huovin Höyhenketjussa ja Siiri Enorannan Painajaisten lintukodossa

Tutkimukseni tavoitteena on tutkia inhimillisen ja ei-inhimillisen sekoittumista, kytköksiä ja samuutta Hannele Huovin Höyhenketjussa (2002) ja Siiri Enorannan Painajaisten lintukodossa (2012). Tarkastelen kohdeteosteni henkilöhahmojen inhimillisyyden ja ei-inhimillisyyden rakentumista. Toinen keskeinen tutkimuskysymykseni on, kuinka teoksissa esiintyvät henkilöhahmot ja ympäristöt materiaalisesti muodostuvat. Kumpikin tutkimani teos edustaa suomalaista nuortenfantasiaa. Teosten maailmat ovat runsaita ja niistä on löydettävissä hahmoja, jotka eivät selkeästi ole niin inhimillisiä kuin ei-inhimillisiäkään. Molemmissa teoksissani keskeisiä ovat luonto-kulttuuri-oppositiot, jotka selkeimmin näkyvät teosten pääpareissa: Höyhenketjussa matkaa tekevät lintu ja tyttö, Painajaisten lintukodossa poika ja robotti. Tutkimuksessani purankin näitä kulttuurisesti omaksuttuja oppositioita ja pyrin osoittamaan, että luonto ja kulttuuri ovat enemmänkin verkottuneet, päällekkäin menevät kategoriat kuin kaksi toisilleen vastakkaista maailmaa. Haluan tutkimuksessani irrottautua siitä perinteestä, jossa luonto tai ei-inhimillinen nähdään vertauskuvana ihmisen toiminnalle. Haluan ymmärtää luonnon nimenomaan luonnoksi; linnun linnuksi; koneen koneeksi. En myöskään keskity tarkastelemaan sitä, mitä teokset pyrkivät opettamaan luonnosta tai luonnonsuojelusta. Minua kiinnostavat luonto ja ei-inhimillinen sellaisenaan, ilman inhimillisyyden peiliä. Teoreettiset lähtökohtani ovat ekokriittisessä ja posthumanistisessa tutkimuksessa. Tärkeimmät käsitteeni ovat inhimillinen, ei-inhimillinen ja materiaalisuus. Inhimillinen ja ei-inhimillinen ovat vakiintunut vastinpari, jossa inhimillinen tarkoittaa ihmistä ja ei-inhimillinen kaikkea, joka määrittyy ihmisyyden ulkopuolella. Materiaalisuus tarkoittaa tutkimuksessani nimenomaan kohdeteosten maailmojen sisäistä materiaalisuutta, sitä kuinka teosten maailmat konkreettisesti rakentuvat. Hyödynnän materiaalisuuden uutta tulkintaa, jossa materia nähdään elävänä ja aktiivisena toimijana. Lopputuloksena avautuu maailmoja, joissa inhimillisen ja ei-inhimillisen sekä materiaalisen ja ei-materiaalisen rajat ovat ylitettävissä ja purettavissa.