Yousuf Karshin ja Santeri Levaksen valokuvamuotokuvat Jean Sibeliuksesta

Pro gradu -tutkielmani tutkimuskeskiöön sijoittuu suomalainen, kansalliseksi merkki-henkilöksi muodostunut säveltäjä Jean Sibelius ja hänen taiteilijakuvansa. Pitkän elä-mänsä aikana Sibeliuksesta tehtiin lukuisia muotokuvia, joista jokainen sukupolvi 1800-luvun lopulta lähtien on muodostanut oman mielikuvansa Sibeliuksesta. Mie-lenkiintoni kohdistuu tämän melko laajasti tunnistetun Sibelius-kuvan tarkasteluun 1940-luvulla armenialais-kanadalaisen valokuvaaja Yousuf Karshin ja suomalaisen kirjailija-harrastajavalokuvaaja Santeri Levaksen ottamien valokuvamuotokuvien väli-tyksellä. Tutkimusaineistoni koostuu Yousuf Karshin sekä Santeri Levaksen Jean Sibeliuksesta ottamista valokuvamuotokuvista. Karsh on tiettävästi julkaissut vain kolme Sibeliuk-sesta ottamaansa mustavalkoista valokuvaa, jotka hän valokuvasi kesällä 1949 Sibe-liuksen kotona Ainolassa, Järvenpäässä. Kuvat muodostavat tutkimukseni pääaineis-ton. Vertailuaineistonani toimii kolme Santeri Levaksen, kirjoittamassaan elämäkerta-teoksessa Jean Sibelius ja hänen Ainolansa (1945) julkaisemaa Sibeliuksen valoku-vamuotokuvaa. Valokuvamuotokuvia ja valokuvaajia ei ole aiemmin laajasti tutkittu, joten tutkimuksessani esittelen lyhyesti valokuvaajat, heidän taiteellisia intentioita ja analysoin valokuvamuotokuvia kuvarakenteellisesti sekä sisällöllisesti. Jean Sibeliuksesta välitetty taiteilijakuva 1900-luvun alussa miellettiin yleisesti anka-ran oloiseksi, kurttuotsaiseksi hyllyn päälle kuuluneeksi marmoripääksi. Toisen maa-ilman sodan jälkeen ko. taiteilijakuva koettiin liian rajoittavaksi, jolloin heräsi toive Sibelius-kuvan tietoisesta muuttamisesta lempeämmäksi. Tutkimuksessani tarkastelen Sibeliuksen valokuvamuotokuvia itsenäisinä valokuvina, mutta myös esimerkkeinä sodan jälkeisestä Sibelius-kuvasta, tehden vertailua niiden esittämien taiteilijakuvien välillä. Valokuvamuotokuvien tarkastelu sijoittuu osaksi valokuva- ja muotokuvatutkimusta, jonka puitteissa on tarkasteltava valokuvien totuuden diskurssin, representaation ja esityskonventioiden tulkintoja ajan- ja paikan kontekstissa. Nämä myös vaikuttavat kuvissa esiintyvän/esitetyn henkilön tulkintaan, jonka vuoksi tarkastelen niiden aset-tamia vaateita Sibelius-valokuvamuotokuvien välittämää Sibelius-kuvaa analysoides-sani. Tutkimukseni perusteella molemmat valokuvaajista onnistuivat muotokuvillaan luomaan uudenlaisen, perinteistä Sibelius-kuvaa uudistavan taiteilijakuvan.

Tosikommunismi ja kaaderien muistot Nestori ja Elli Parkkarin sotien jälkeisissä omaelämäkerrallisissa kirjoituksissa

Tutkielmassani tarkastelen SKP:n kaaderien Nestori ja Elli Parkkarin toisen maailmansodan jälkeen kirjoittamia omaelämäkertoja ja analysoin sitä, miten he omaelämäkerroissaan välittävät kommunistiyhteisön muistia. Tutkimuksessani etsin vastauksia seuraaviin kysymyksiin: Mitä muistoja Parkkarien omaelämäkerrat säilyttävät ja välittävät? Miksi Parkkarit kirjoittivat omaelämäkertoja toisen maailmansodan jälkeen ja mikä oli niiden merkitys kommunistiyhteisölle? Tutkielman alkuperäislähteinä käytän Parkkarien omaelämäkertoja, heidän vuonna 1947 kirjoittamia lyhyitä pienoiselämäkertoja sekä Kansan Arkiston Parkkareita koskevaa arkisto-aineistoa. Lähteiden analysoinnissa sovellan Jan Assmannin kulttuurisen muistin teoriaa, jota hän esittelee kirjassaan Cultural Memory and Early Civilization: Writing, Remembrance, and Political Imagination (2011). Assmann luo kulttuurisen muistin teoriansa ranskalaisen sosiologin Maurice Halbwachsin kollektiivisen muistin teorian pohjalta, jossa korostetaan muistin sosiaalista luonnetta. Assmann jatkaa Halbwachsin kollektiivisen muistin teoriaa jakamalla kollektiivisen muistamisen kolmeen muotoon: kommunikatiivisen ja kulttuurisen muistin käsitteisiin, joiden välissä on biografisen muistamisen muoto. Näiden käsitteiden avulla Assmann osoittaa, kuinka kollektiivista muistia rakennetaan yhteisöissä. Analysoin aluksi Parkkarien puolueelle vuonna 1947 kirjoittamia pienoiselämäkertoja ja käyn läpi sitä, millä tavalla ne olivat tärkeitä sekä Parkkareille itselleen että puolueelle. Tämän jälkeen siirryn Parkkarien omaelämäkertoihin. Tarkastelen omaelämäkertoja erittelemällä kolme eri teemaa, jotka ovat kommunistien maanalainen puoluetyö, ruumiilliset kokemukset vankilassa ja keskitysleirillä sekä opiskelu ja aate. Viimeisessä luvussa käsittelen Parkkarien asemaa puolueessa toisen maailmansodan jälkeen. Samalla pohdin uskollisuuden merkitystä, sukupuolen roolia ja pohdin vallan ja pienois- sekä omaelämäkertojen suhdetta. Assmannin teoriaa soveltaen luen Parkkarien omaelämäkerrat osaksi kommunikatiivista muistia, eli osana kommunistiyhteisön suullista ja elämäkerrallista muistamista. Näiden omaelämäkertojen avulla kommunistiyhteisö pyrki siirtymään sodan jälkeen kommunikatiivisesta muistamisesta institutionaaliseen kulttuuriseen muistamiseen. Parkkarit toimivat siten SKP:n kollektiivisen muistin välittäjinä ja Parkkarien omaelämäkerrat olivat näin osa kommunistiyhteisön historiankirjoitusta. Omaelämäkerroissa kuvataan sitä, miten esimerkillinen tosikommunisti toimii. Samalla niissä puetaan sanoiksi kommunistista aatetta.

LUOKANOPETTAJAOPISKELIJOIDEN OPPIMISTULOKSET JA DIDAKTISET RATKAISUT Opettajajohtoinen opetus ja opetusvideon käyttö käsityön opetuksessa

Tieto- ja viestintätekniikan kehittyessä, on tarpeen tutkia aihetta opettamisen näkökulmasta. Tutkimuksessa on tutkittu erityisesti opetusvideota ja verrattu sen käyttöä opetusmenetelmä opettajajohtoiseen opetukseen. Aiemmissa tutkimuksissa opetusvideoiden on todettu muun muassa tukevan ongelmalähtöistä oppimista ((Mason ym.2013) ja vapauttavan aikaa oppitunneilla (Yu ym. 2012). Oppimistuloksien näkökulmasta on tutkimustietoa, jossa videot toimivat juuri rakenteensa vuoksi, mutta yhtäältä oppimistulokset eivät ole juuri parempia, eikä niiden käytössä yksinään ole järkeä (Yousef ym. 2014) Tutkittavana oppinaineena oli käsityö ja opetettavana aiheena pintakäsittely. Tutkimusongelmina selvitettiin opetusmenetelmän yhteyttä oppimistuloksiin ja oppimisen pitkäaikaisuutta. Toisena ongelmana tutkittiin opiskelijoiden didaktisia ratkaisuja. Tutkimusjoukko muodostettiin ensimmäisen vuoden luokanopettajaopiskelijoista, jotka jaettiin kahteen ryhmään saadun opetuksen mukaan. Tutkimusjoukon kooksi muodostui 95 opiskelijaa. Annetun opetuksen jälkeen opiskelijoille pidettiin saman opetuskerran lopuksi koe, jonka tuloksia vertailtiin tilastollisesti. Sama koe toistettiin kahden kuukauden kuluttua opitun muistamisen selvittämiseksi. Didaktisten ratkaisujen selvittämiseksi opiskelijoiden tuli kertoa, kuinka he opettaisivat pintakäsittelyä oppilaille. Vastaukset käsiteltiin laadullisesti sisällönanalyysin avulla. Opettajajohtoisen opetuksen saanut ryhmä saavutti hieman paremmat oppimistulokset, mutta ero ei ollut merkittävä. Didaktisissa ratkaisussa opiskelijat olivat jonkin verran alttiita noudattamaan saadun opetuksen mukaista opetusta. Ratkaisujen laatuun opetusmenetelmällä ei ollut yhteyttä. Tutkimuksen perusteella ei voi nostaa kumpaakaan menetelmää toisen ohi. Opettajankoulutuksen näkökulmasta opiskelijoille on tarjottava mahdollisimman kattava kuva opetusmenetelmien kirjosta

PALLOKENTÄLTÄ PLEIKKARIN ÄÄREEN – kuudesluokkalaisten omakohtaisen liikunnan, penkkiurheilun ja videopelaamisen yhteydet

Suomalaisten lasten ja nuorten liikkumisaktiivisuus on kasvanut viimeisten vuosien aikana, mutta siitä huolimatta yhä useampi nuori liikkuu vapaa-ajallaan riittämättömästi. Vapaa-ajan viettäminen on siirtynyt kentiltä ja radoilta näyttöpäätteiden ääreen, jossa aika kuluu suosiotaan kasvattaneiden videopelien parissa. Samalla kun pelien suosio nuorten joukossa kasvaa, on kiinnostus urheilun seuraamiseen eli penkkiurheiluun nuorten keskuudessa laskenut. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää minkälaisia yhteyksiä kuudesluokkalaisten nuorten (n = 114) omakohtaisella liikkumisaktiivisuudella ja urheilun seuraamisen useudella on toisiinsa nähden. Lisäksi tutkittiin minkälaisia yhteyksiä oppilaiden omakohtaisella liikkumisaktiivisuudella ja videopelaamisen useudella on. Tarkasteltiin myös minkälaisia yhteyksiä oppilaiden urheilun seuraamisen useudella ja videopelaamisen useudella on. Tutkimuksen taustakäsitteenä on Kosken liikuntasuhteen käsite, jonka kahden ensimmäisen osa-alueen alle tutkimuksen aiheet limittyvät. Tutkimus toteutettiin lomakehaastattelulla kolmessa Satakunnan, Kanta-Hämeen ja Varsinais-Suomen alueella olevassa koulussa. Saadut vastaukset analysoitiin ja oppilaat luokiteltiin kolmeen ryhmään jokaisen tutkittavan muuttujan kohdalla. Näitä luokitteluja hyödynnettiin vertailemalla niitä muiden muuttujien suhteen. Tutkimuksessa havaittiin yhteys liikkumisaktiivisuuden ja urheilun seuraamisen useuden välillä. Aktiivisimmat liikkujat seuraavat myös urheilua eniten ja vähiten aktiivisemmat taas seuraavat urheilua harvimmin. Tuloksien mukaan myös liikkumisaktiivisuus ja urheilupelien pelaaminen ovat yhteydessä toisiinsa aktiivisten liikkujien pelatessa eniten ja vähiten aktiivisten harvimmin. Vastaavasti vähiten aktiiviset liikkujat pelaavat muita kuin urheilupelejä useimmin. Tutkimuksessa havaittiin lisäksi yhteys urheilun seuraamisen ja urheilupelien pelaamisen välillä, mikä vahvistaa urheilupelien linkittymistä penkkiurheilu-käsitteen alle. Tutkimus tuo lisätietoa nuorten liikuntakulttuurista ja samalla pyrkii herättämään keskustelua suomalaisen liikuntakulttuurin tilasta ja merkityksestä suomalaisen urheilun tulevaisuudelle. Kouluja ja urheiluseuroja kannustetaan tekemään yhteistyötä, jonka nähdään tuovan hyötyjä molemmille osapuolille. Lisäksi toivotaan seurojen ottavan tulevaisuudessa nuoret paremmin huomioon tapahtumien lipunhinnoissa.

“Ulkona on se kaikki luonto ympärillä ja sisäl on nää seinät.” Tutkimus alkuopetusikäisen lapsen luontosuhteesta ja ulkona oppimisen kokemuksista

Tutkimuksen aiheena on toisen luokan oppilaiden luontosuhde sekä heidän kokemuksensa ulkona oppimisesta. Aiempien tutkimusten mukaan lapset viettävät nykypäivänä yhä vähemmän vapaa-aikaa ulkona. Lisäksi useista tutkimuksista käy ilmi lasten ja nuorten luonnosta vieraantuminen ja luontosuhteen heikkeneminen. Tässä tutkimuksessa haluttiin saada selville, millaisia luontosuhteita alkuopetusikäisillä on ja miten he kokevat ulkona oppimisen. Ulkona oppimista on tutkittu kansainvälisesti jo melko paljon ja siitä saatavat hyödyt muun muassa motivaation ja hyvinvoinnin kannalta ovat tulleet esiin tutkimuksissa. Tutkimuksen aihe on siis tällä hetkellä erittäin ajankohtainen, mutta Suomessa vielä melko vähän tutkittu. Tutkimus toteutettiin eräässä varsinaissuomalaisessa alakoulussa ja siihen osallistui kaksi 2. luokkaa. Tutkimusaineisto koostui kolmesta osasta: alkukyselystä, teemahaastatteluista ja piirroksista. Aineiston analyysi suoritettiin teoriaohjaavalla sisällönanalyysillä teemoittelemalla ja tyypittelemällä. Tutkimuksen ensimmäisenä päätuloksena voidaan esittää, että lasten luontosuhde on melko kahtiajakautunut positiivisiin ja luonnosta vieraantuneisiin. Toisena päätuloksena voidaan esittää, että ulkona oppiminen koetaan enemminkin retkeksi kuin perinteiseksi oppitunniksi. Ulkona oppimisen kokemukset olivat vähäisiä, mutta kauttaaltaan positiivisia. Tulosten perusteella voidaan olettaa, että kotiympäristöllä on suuri merkitys luontosuhteen muodostumisessa, sillä monilla positiivisesti luontoon suhtautuvilla oli paljon vapaa-ajan luontokokemuksia. Tämän tutkimuksen perusteella ei kuitenkaan voida sanoa luontosuhteen vaikuttavan suhtautumiseen ulkona oppimista kohtaan. Ulkona oppimisen kokemukset liittyivät enemmän siihen, mitä on tehty ja suurin osa oppilaista koki ulkona oppimisen mielekkäänä, vaikka vapaa-ajan luontokokemuksia olisi ollut hyvin vähän. Aineistosta kävi ilmi oppilaiden kiinnostus tutkivaa ja toiminnallista oppimista kohtaan sekä kokemukset syvällisemmästä oppimisesta konkreettisen tekemisen ansiosta. Tutkimuksen perusteella voidaan siis todeta, että ulkona oppiminen voi olla hyvä lisä opetukseen hyvinvoinnin, motivoinnin sekä käytännön taitojen oppimisen kannalta.

Murhelauluja ja vallankumousrunoja. Suomalaiset arkkiveisut aikansa kuvaajina 1899-1917.

Pro gradu-tutkielmani aiheena ovat suomalaiset arkkiveisut ja niiden välittämä kuva omasta ajastaan. Tutkimukseni käsittelee vuosia 1899-1917, eli ensimmäisen ja toisen sortokauden aikaa. Tutkin mistä aiheista arkkiveisujen kirjoittajat painattivat laulun ja mitä niiden sisältö kertoo tutkimusaikakaudesta. Pyrin yhdistämään laulut ympäröivään yhteiskuntaan, sillä ajattelen niiden sisällön heijastelevan yhteiskunnan arvoja, asenteita ja ilmiöitä. Erityisesti minua kiinnostaa miten sortokaudet ja yhteiskunnalliset uudistukset näkyvät lauluissa. Arkkiveisut olivat ennen kaikkea kaupallisia tuotteita, joten niihin ei kannattanut painattaa aiheita, joista kukaan ei ollut kiinnostunut. Tutkimukseni lähteinä käytän Turun yliopiston kirjaston Fennica-kokoelmasta löytyviä arkkiveisuja. Olen rajannut aineistoni niin, että se koostuu 74 arkkiveisusta. Lisäksi olen jakanut arkkiveisut kolmeen teemaan: yhteiskuntaan, uutisiin ja politiikkaan. Tutkimukseni metodeina käytän sisällönanalyysia ja kertomusanalyysia. Pyrin työssäni muodostamaan arkkiveisujen sisällön perusteella tyyppikertomuksia ja tätä kautta löytämään laulujen sisällöille tyypillisiä piirteitä. Tutkimukseni näkökulma kuuluu historiatieteiden alaan, mutta tutkimukseni aihe liittyy folkloristiikkaan. Arkkiveisuja on tutkittu aiemmin folkloristiikan, kirjallisuuden ja musiikkitieteen aloilla, mutta historiantutkijoita aihe on kiinnostanut vähän. Tutkimukseni pyrkii muuttamaan tätä tilannetta, koska arkkiveisut ovat erinomainen lähde, kun halutaan tutkia ihmisten asenteita ja yhteiskunnan ilmiöitä sekä tapahtumia. Tulin tutkimuksessani siihen tulokseen, että arkkiveisut ovat ennen kaikkea kansan omaisuutta ja niissä pyritään purkamaan kansan tuntemaa vihaa sekä kaunaa herroja kohtaan. Näin ollen kansa ei kokenut sortokausia yhtä merkittäviksi kuin ylemmät luokat. Arkkiveisuissa kansan sortajiksi kuvataan herrat ja virkamiehet, eivät venäläiset. Olen sitä mieltä, että arkkiveisuja kannattaisi tutkia lisää ja laajentaa lähdeaineisto koskemaan myös Helsingin yliopiston kirjaston arkkiveisukokoelmia.

Turkulaisten kuudesluokkalaisten suomenkielisten ja S2-oppijoiden lounaismurteiden piirteet puheessa ja kirjoituksessa

Tutkin 21 turkulaisen S2-oppijan lounaismurteisia piirteitä puhutussa ja kirjoitetussa kielessä. Vertaan heitä 20:een suomea äidinkielenä puhuvaan informanttiin. Erityisenä kiinnostuksen kohteena tutkimuksessani ovat toisen kielen oppijoiden alueellisen variaation piirteet. Olen kerännyt aineiston kahdesta Turun alakoulusta kolmelta eri luokalta. Tutkimusmenetelmänä hyödynnän ensisijaisesti laadullista tutkimusta, mutta taustalla on myös määrällistä tutkimusta. Tutkimuksessani tarkastelen, millaisia Turun murteen ominaispiirteitä (Rapola 1969; Grönholm 1988) informantit käyttävät puheessaan ja kirjoituksessaan ja millaisia eroja tai yhtäläisyyksiä aineistojen välillä on. Lisäksi tarkastelen S2-informanttien kaksikielisyyttä Li Wein (2000: 6‒7) kaksikielisyyden määritelmien avulla. Aineistoni koostuu suullisesta ja kirjallisesta aineistosta. Aineistonkeruutehtäviin sisältyi kerrontatehtävä imperfektissä neljästä kuvasta sekä vapaamuotoinen kerronta menneestä tapahtumasta. Tutkimukseni yleisimmät imperfektiesiintymät ovat molemmilla informanttiryhmillä verbeissä katsoa, leikkiä, nukkua, istua, imuroida ja ruokkia kuvallisten aineistonkeruutehtävien vaikutuksesta. Eri informanttiryhmät käyttävät toisiinsa nähden lounaismurteiden si-imperfektiä puhutussa kielessä lähes saman verran. Suurin ero informanttiryhmien välillä onkin nimenomaan kirjallisen aineiston imperfektiesiintymissä, sillä S2-oppijat käyttävät kirjoituksessaan huomattavasti enemmän lounaismurteiden si-imperfektiä kuin S1-oppijat: S2-oppijoiden kirjallisessa aineistossa on yhteensä 33 lounaismurteiden si-imperfektiesiintymää, kun taas S1-oppijoiden aineistossa niitä on kaiken kaikkiaan vain 6. Eri ryhmien kirjallisessa aineistossa on kuitenkin selvä yhteneväisyys: lounaismurteiden si-imperfektiä käytetään eniten leikkiä-verbistä, mikä mielestäni viittaa S2-oppijoiden kohdalla Wein (2000: 6‒7) määrittelemään luontaiseen ja varhaiseen kaksikielisyyteen. Alueellisen variaation analyysini perusteella olen jakanut molemmat informanttiryhmät seuraavasti eri ryhmiin: suomenkieliset informantit yleiskielisiin (35 %) ja yleiskielen lisäksi lounaismurteiden piirteitä käyttäviin (65 %) sekä vastaavasti S2-informantit yleiskielisiin (24 %) ja yleiskielen lisäksi lounaismurteiden piirteitä käyttäviin (76 %). Vertikaalista kaksikielisyyttä (Wei 2000: 7) edustaa vain kaksi S2-oppijaa, sillä he käyttävät murrepiirteitä ainoastaan puheessaan. Tutkimukseni antaa viitteitä siitä, että turkulaisten kuudesluokkalaisten suomenkielisten ja S2-oppijoiden lounaismurteiden si-imperfekti kuuluu elävään puhekielisyyteen.

Monikulttuurisuuden haasteet musiikinopetuksessa. Laadullinen tutkimus opettajien ja maahanmuuttajavanhempien suhtautumisesta musiikin opetukseen monikulttuurisessa oppimisympäristössä.

Tämän pro gradu -tutkielman aiheena on monikulttuurisuuden haasteet musiikinopetuksessa. Työ on laadullinen tutkimus opettajien ja maahanmuuttajavanhempien suhtautumisesta musiikin opetukseen monikulttuurisessa oppimisympäristössä. Tutkimuksen yhtenä puolena on maahanmuuttajavanhempien kulttuurinen integraatio Suomessa sekä mielipiteet ja kulttuurissosiologiset näkemykset musiikkia kohtaan suomalaisessa ympäristössä ja toisena puolena kasvatushenkilöstön keinot mahdolliseen eriyttämiseen ja näiden kulttuuristen haasteiden vastaanottamiseen. Tutkimuksen aineisto on kerätty yhdeksän arabiankielisen maahanmuuttajavanhemman sekä viiden opetushenkilöstön edustajan vastauksista. Olen jakanut tutkimuksen tehtävän viiteen pääteemaan, jotka ovat musiikin merkitys, musiikin rooli kotona ja opetuksessa, monikulttuurisuuden vaikutus musiikinopetukseen, vanhempien ja opetushenkilöstön vuorovaikutus sekä uskonnon ja kulttuuritaustan vaikutus musiikinopetukseen. Käyn tutkimuksessani läpi keskeisiä monikulttuurisuuden, kulttuuri-identiteetin ja maahanmuuttajuuden määrityksiä. Tutkimus antoi hyviä eväitä aiheen pohtimiseen. Analyysiosion yhteenvetona on, että musiikinopetus osoittautui hyväksi työkaluksi arabiankielisten maahanmuuttajavanhempien ja koulun opettajien ajatusten ja näkemysten ymmärtämiseksi usein haastavassa monikulttuurisessa oppimisympäristössä, edellä mainittujen teemojen mukaan jäsentyneenä.

Tosikommunismi ja kaaderien muistot Nestori ja Elli Parkkarin sotien jälkeisissä omaelämäkerrallisissa kirjoituksissa

Tutkielmassani tarkastelen SKP:n kaaderien Nestori ja Elli Parkkarin toisen maailmansodan jälkeen kirjoittamia omaelämäkertoja ja analysoin sitä, miten he omaelämäkerroissaan välittävät kommunistiyhteisön muistia. Tutkimuksessani etsin vastauksia seuraaviin kysymyksiin: Mitä muistoja Parkkarien omaelämäkerrat säilyttävät ja välittävät? Miksi Parkkarit kirjoittivat omaelämäkertoja toisen maailmansodan jälkeen ja mikä oli niiden merkitys kommunistiyhteisölle? Tutkielman alkuperäislähteinä käytän Parkkarien omaelämäkertoja, heidän vuonna 1947 kirjoittamia lyhyitä pienoiselämäkertoja sekä Kansan Arkiston Parkkareita koskevaa arkisto-aineistoa. Lähteiden analysoinnissa sovellan Jan Assmannin kulttuurisen muistin teoriaa, jota hän esittelee kirjassaan Cultural Memory and Early Civilization: Writing, Remembrance, and Political Imagination (2011). Assmann luo kulttuurisen muistin teoriansa ranskalaisen sosiologin Maurice Halbwachsin kollektiivisen muistin teorian pohjalta, jossa korostetaan muistin sosiaalista luonnetta. Assmann jatkaa Halbwachsin kollektiivisen muistin teoriaa jakamalla kollektiivisen muistamisen kolmeen muotoon: kommunikatiivisen ja kulttuurisen muistin käsitteisiin, joiden välissä on biografisen muistamisen muoto. Näiden käsitteiden avulla Assmann osoittaa, kuinka kollektiivista muistia rakennetaan yhteisöissä. Analysoin aluksi Parkkarien puolueelle vuonna 1947 kirjoittamia pienoiselämäkertoja ja käyn läpi sitä, millä tavalla ne olivat tärkeitä sekä Parkkareille itselleen että puolueelle. Tämän jälkeen siirryn Parkkarien omaelämäkertoihin. Tarkastelen omaelämäkertoja erittelemällä kolme eri teemaa, jotka ovat kommunistien maanalainen puoluetyö, ruumiilliset kokemukset vankilassa ja keskitysleirillä sekä opiskelu ja aate. Viimeisessä luvussa käsittelen Parkkarien asemaa puolueessa toisen maailmansodan jälkeen. Samalla pohdin uskollisuuden merkitystä, sukupuolen roolia ja pohdin vallan ja pienois- sekä omaelämäkertojen suhdetta. Assmannin teoriaa soveltaen luen Parkkarien omaelämäkerrat osaksi kommunikatiivista muistia, eli osana kommunistiyhteisön suullista ja elämäkerrallista muistamista. Näiden omaelämäkertojen avulla kommunistiyhteisö pyrki siirtymään sodan jälkeen kommunikatiivisesta muistamisesta institutionaaliseen kulttuuriseen muistamiseen. Parkkarit toimivat siten SKP:n kollektiivisen muistin välittäjinä ja Parkkarien omaelämäkerrat olivat näin osa kommunistiyhteisön historiankirjoitusta. Omaelämäkerroissa kuvataan sitä, miten esimerkillinen tosikommunisti toimii. Samalla niissä puetaan sanoiksi kommunistista aatetta.

Kivipää, Äväntäjärvi ja Pitkävesi: Oriveden vedenkokoumien nimet

Tarkastelen tutkielmassani Oriveden kaupungin järvien ja lampien eli vedenkokoumien nimiä. Huomio keskittyy siihen, millainen näiden nimien muodostama järjestelmä eli nimisysteemi on kokonaisuutena. Lisäksi selvitän nimien etymologiat ja nimenantoperusteet. Tutkimus on pääosin luonteeltaan kvalitatiivista, joskin eri nimenantoperusteiden osuudet käyvät myös ilmi. Tutkimusaineisto on kerätty Kotimaisten kielten keskuksen nimiarkistosta, ja se sisältää niiden vedenkokoumien nimet, joiden tarkoitteet sijaitsevat ainakin osittain Oriveden kaupungin alueella. Orivedellä on melko runsaasti vedenkokoumia; aineistossani on yhteensä 420 nimeä. Vedenkokoumien nimenantoperusteiden selvittämiseen käytän syntaktis-semanttista analyysimallia, jossa keskeinen lähtökohta on nimenantajan asemaan samaistuminen. Tällä tavoin pyritään saamaan selville paikan todellinen nimenantoperuste toisin kuin vanhemmassa nimistöntutkimuksessa, jossa paikannimien luokittelu oli lähinnä sanasemanttista. Nimien etymologian eli alkuperän selvittämiseksi turvaudun aiempaan paikannimitutkimukseen sekä suomen kielen tavanomaisiin sanakirjoihin, etymologisiin sanakirjoihin ja Suomen murteiden sanakirjaan. Tutkielma osoittaa, että Oriveden vedenkokoumien nimet muodostavat varsin monikerroksisen ja heterogeenisen nimisysteemin. Kuten jo aiemmin on osoitettu, Oriveden alueen nimistössä on myös saamen kieleen pohjautuvia aineksia, minkä tämä tutkielma vahvistaa. Lisäksi nimisysteemiin kuuluu metaforisia nimiä (Häränsilmä), täsmennettyjä nimiä (Alanen Pitkäjärvi) ja useaan vedenkokoumaan kollektiivisesti viittaavia nimiä (Kirvesjärvet). Nämä piirteet voidaan nähdä pitkälti analogian ja tiettyjen nimenmuodostusmallien tuloksena, sillä analogialla on osoitettu olevan suuri osuus paikkojen nimeämisessä. Etymologinen selvitys osoittaa, että suurin osa nimistä on asiasisällöltään vielä nykyihmisellekin täysin selviä, kun taas joidenkin nimien alkuperä on ajan kuluessa ja kielen muuttuessa hämärtynyt. Helpoiten hämärtyvät sellaiset nimet, jotka sisältävät johonkin vanhaan elinkeinoon tai kulttuuriin viittaavan nimityksen. Orivedellä on kuitenkin myös sellaisia vedenkokoumien nimiä, joiden alkuperä jää tutkimuksesta huolimatta hämäräksi. Tällaiset nimet viittaavat usein suuriin vedenkokoumiin, joiden nimet kuuluvat yleensä paikannimistömme vanhimpaan kerrostumaan.

Wood density of trees in black water floodplains of Rio Jaú National Park, Amazonia, Brazil

The Jaú National Park is the largest protected forested area in the world. The Vitória Amazônica Foundation is working towards understanding its ecosystem, to which this paper contributes. Wood density was analysed in 27 common tree species growing in the blackwater flood-plains of the Rio Jaú, an affluent of the Rio Negro (Amazonia, Brazil). Wood was sampled with an increment borer. Mean wood density of the analysed species ranged from 0.35 to 0.87 g cm-3. The mean of all sampled species was 0.67 g cm-3 (st. dev. 0.13). Lowest density was found for Hevea spruceana with 0.32 g cm-3 and highest for Crudia amazonica with 0.9 g cm-3.

Estudo antropométrico da população infantil da calha do Rio Negro, Amazonas, Brasil. III - parque nacional do Jaú

Foi realizado no Parque Nacional do Jaú (1999) estudo transversal, onde avaliou-se o estado nutricional de 49 pré-escolares e 130 escolares, adotando-se os critérios propostos pela OMS (1986). Segundo estes critérios, 23,9% dos pré-escolares e 9,4% dos escolares apresentavam inadequação no indicador "altura/idade" (desnutrição crônica). A inadequação no indicador "peso/altura" (desnutrição aguda) foi constatada em apenas 2,2% dos pré-escolares e 1,6% dos escolares. Estes resultados evidenciam as precárias condições de saúde e nutrição da referida população.

Dinastíneos (Coleoptera, Scarabaeidae, Dynastinae) do parque nacional do Jaú, Amazonas, Brasil

Besouros dinastíneos foram coletados no Parque Nacional do Jaú, Estado do Amazonas, entre julho de 1993 a junho 1996, em dias de Lua minguante e nova, em 5 localidades diferentes, abrangendo principalmente a região dos baixos cursos dos rios Jaú, Carabinani e Unini. Utilizou-se para as coletas luz mista de mercúrio de 250 W e duas lâmpadas ultra-violeta, black-light (BL) e black-light blue (BLB), sobre um lençol branco em períodos diários de 12 horas consecutivas. Foram identificadas 34 espécies de 14 gêneros, sendo as espécies da tribo Cyclocephalini as mais representadas (19 espécies), seguidas por Oryetini (6 spp.), Phileurini (4 spp.), Pentodontini (3 spp.) e Dynastini com 2 espécies.

Esfingofauna (Lepidoptera: Sphingidae) do Parque Nacional do Jaú e arredores, Amazonas, Brasil

A fauna de esfingídeos (Lepidoptera, Sphingidae) foi estudada no Parque Nacional do Jaú e arredores, Amazonas, Brasil, durante o período de julho de 1993 a junho de 1996. O método empregado para as coletas foi luz mista de mercúrio e luz negra UV montadas sobre um lençol branco em períodos de 12 horas consecutivas. Foram coletados 2362 espécimes de 25 gêneros e 79 espécies, com a predominância de espécies das tribos Dilophonotini (45 espécies), seguida por Sphingini (13 spp.), Macroglossini (8 spp.), Philampelini (7 spp.) e Ambulycini (6 spp.). Os dados são comparados a outras áreas da Amazônia brasileira: Município de Itacoatiara (AM), Ilha de Maracá e Pacaraima (RR). Apresenta-se uma lista das espécies de esfingídeos incluindo 16 registros novos para o Estado do Amazonas e igualmente para todas as localidades em que foram coletadas.