Suomi 2014 – kulutus ja elämäntapa: Tutkimusseloste ja aineistojen 1999–2014 vertailua

Julkaisussa tarkastellaan syksyllä 2014 kerättyä Suomi 2014 – kulutus ja elämäntapa -postikyselyaineistoa. Kyselylomake lähetettiin kaikkiaan 3000 suomenkieliselle 18–74-vuotiaalle Suomessa asuvalle. Otantamenetelmänä käytettiin yksinkertaista satun-naisotantaa. Aineistossa olevien tapausten lukumäärä on 1 354 ja aineiston lopullinen vastausprosentti 46. Aineiston keruusta ja tallennuksesta vastasi Turun yliopiston taloussosiologian oppiaine. Aineiston keruun kustannuksiin osallistuivat lisäksi Turun yliopiston ja Jyväskylän yliopiston sosiologian oppiaineet. Julkaisussa esitellään aluksi aineiston keräämisprosessi sekä arvioidaan aineiston katoa ja sen vaikutusta aineiston edustavuuteen. Sen jälkeen esitellään Suomi 2014 -kyselyssä käytettyjä uusia kysymystyyppejä. Julkaisun lopussa tarkastellaan sitä, miten suomalaisten kulutukseen ja elämäntapaan viittaavat asenteet, arvomaailma ja poliittinen suuntautuminen ovat muuttuneet vuosina 1999–2014.

Nuorten ohjaus- ja palveluverkostojen sekä ohjauspalveluiden nykytila ja kehittämistarpeet Etelä-Savossa 2015

Vuoden 2011 alusta lähtien on ollut voimassa nuorisolain 7 a§, jonka mukaan kunnassa on oltava nuorten ohjaus- ja palveluverkosto paikallisten viranomaisten monialaisen yhteistyön yleistä suunnittelua ja toimeenpanon kehittämistä varten. Verkoston tehtävänä on edistää alueen nuorten hyvinvointia tiedonkeruun, palveluohjauksen, palvelujen yhteensovittamisen ja viranomaiselta toiselle tapahtu-van sujuvan tiedonsiirron keinoin. Tässä raportissa tarkastellaan kuntien ohjaus- ja palveluverkostojen toimintaa ja kehittämistarpeita Etelä-Savon maakunnassa. Samal-la kuvataan myös nuorten ohjauspalveluiden toimivuutta samoin kuin nuorten hyvinvoinnin strategista kehittämistä. Raportti perustuu vuoden 2015 alussa toteutetulla kuntakierroksella tavattujen, 70 nuorten ohjaus- ja palveluverkoston jäsenen esiin tuomiin kokemuk-siin ja näkemyksiin. Kuntakierroksen perusteella maakunnan yhteinen tahtotila edistää eteläsavolaisten lasten, nuorten ja perheiden hyvinvointia on vahva. Nuorten ohjaus- ja palveluverkostot kokoavat moniammatillisen toimijajoukon säännöllisesti yhteen. Toiminta on käytännönläheistä, nuorten tarpeista lähtevää ja ennaltaehkäisevään työotteeseen perustuvaa. Nivelvaiheen ohjauspalvelut toimivat maakunnassa erittäin hyvin. Samoin etsivä nuorisotyö tekee erinomaista ehkäisevää mutta myös korjaavaa työtä tavoittaen hyvin putoamisvaarassa olevia nuoria. Maakunnassa on kuitenkin näkyvissä palveluiden epätasa-arvoista saatavuutta ja saavutettavuutta, mikä näkyy maakunnassa erityisesti syrjäytymisvaarassa olevien nuorten tarvitsemissa palveluissa.

Ristiretkeläisten, pakanoiden ja saraseenien kohtaamisia

Kirjallisuusarvostelu

Riitajuttuja paavin kuuriassa

Kirjallisuusarvostelu

Selvitys Helsingin seudun pääväylien liikenteen toimivuudesta ja ruuhkautumisesta

Tämän selvityksen tavoitteena oli laatia käytettävissä olevaa mittaustietoa ja maastokäyntejä hyödyntäen asiantuntija-arviona kokonaisnäkemys Helsingin seudun pääväylien ruuhkautuvuudesta. Analyysiin haettiin LAM-tietokannasta pääväylien pisteistä vuosien 2003 ja 2010 jokaisen tunnin liikennemäärä ja keskinopeus ajosuunnittain. Lisäksi LAM-aineistoa yhdisteltiin Liikenneviraston keli- ja häiriötietoihin. LAM -pisteiden mittaustietojen perusteella on ruuhkattomien päivien määrä vähentynyt selvästi vuoden 2003 jälkeen. Ruuhkattomat päivät ovat vähentyneet noin puolessa mittauspisteistä sekä aamu- että iltaruuhkassa. Ruuhkat ovat muuttuneet vakavammiksi. Lähes kaikissa mittauspisteissä, joissa ruuhkattomat päivät vähenivät, kasvoi myös vakavampien ruuhkien määrä. Aamuliikenteessä ruuhkautuminen on lisääntynyt varsinkin Kehä I:llä sekä säteittäisväylillä Kehä III:n sisäpuolella. Iltapäiväliikenteessä ruuhkautuminen on yleisempää kehäteillä kuin säteittäisväylillä. Vakavat ruuhkat keskittyvät säteittäisväylillä yksittäisten liittymien yhteydessä sijaitseviin pullonkauloihin ja väylien päätepisteisiin katuverkolle saavuttaessa. Kehä III:n ulkopuolella suuret nopeushajonnat alkavat aiheuttaa ruuhkia myös linjaosuuksille väylillä, joiden liikennemäärä on lähellä kapasiteettia. Ruuhkautuminen on yleisintä marras-, joulu- ja tammikuussa, jolloin olosuhteet näyttävät lisäävän erityisesti lieviä ruuhkia. Huonolla talvikelillä ruuhkautuvien tuntien osuus kasvaa hieman ja erittäin huonolla talvikelillä ruuhkautuminen on kaksi kertaa todennäköisempää kuin normaalilla kelillä. Huonon kelin vaikutus näkyy voimakkaasti varsinkin pisteissä, joiden liikennemäärä on lähellä tien kapasiteettia. Ruuhkautumisen riskiä huonoilla keleillä lisää se, että huonon ja erittäin huonon ajokelin aikana häiriöriski on suurempi kuin normaalin talvikelin aikana. Toimenpidesuosituksena esitettiin säteittäisväylien lisäkaistoja pahimmin ruuhkautuneilla liittymäväleillä Kehä I:n ja Kehä III:n välillä. Toimenpiteiden suunnittelussa tulee huomioida, että käynnissä olevien Kehä I:n ja Kehä III:n työmaiden valmistuminen voi muuttaa ruuhkautumistilannetta huomattavasti. Kehä III:n ulkopuolella säteittäisten pääväylien linjaosuuksien ruuhkautumista voidaan vähentää toteuttamalla vaihtuvia nopeusrajoituksia. Nopeusrajoitusten laskemisen lisäksi raskaan liikenteen ohituskiellot ruuhka-aikoina vähentäisivät nopeushajontaa ja voisivat siten vähentää ruuhkia sekä säteittäisväylillä että kehäteillä.

Suomen mahdollisuudet vaikuttaa Euroopan unionin lainsäädäntömenettelyyn

Väitöstutkimuksen kohteena on säädösten valmistelu ja niitä koskevaa päätöksenteko Euroopan unionissa erityisesti siitä näkökulmasta, miten Suomen kaltainen pieni jäsenvaltio voi vaikuttaa EU-säädöksiin. Väitöskirjassa analysoidaan unionin toimielinten välillä vallitsevaa dynamiikkaa ja Suomen asemaa erityisesti EUT-sopimuksen 289 artiklan 1 kohdan ja 294 artiklan mukaisessa tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä. Lissabonin sopimuksen voimaantulon jälkeen tavallinen lainsäätämisjärjestys, joka aiemmin tunnettiin yhteispäätösmenettelynä, on selvästi yleisin lainsäädäntömenettely unionissa. Väitöskirja koostuu kuudesta erillisjulkaistusta pääosin vertaisarvioidusta artikkelista ja niitä täydentävästä ja kokoavasta yhteenveto-osasta. Kirjan tämä painos sisältää vain yhteenvetoluvun, ei erikseen julkaistuja artikkeleita. Väitöskirjassa hyödynnetään eurooppaoikeuden ja politiikan tutkimuksen kirjallisuutta. Metodologisesti väitöstutkimus edustaa empiiristä oikeustutkimusta, jossa yhdistyy lainopillinen analyysi ja empiiristen, tässä tapauksessa lähinnä laadullisten aineistojen analyysi. Yhteenvedossa on seurattu lainsäädäntömuutoksia ja oikeuskäytäntöä 10. huhtikuuta 2015 asti. Väitöskirjatutkimuksen kantavana teemana on oikeuden ja politiikan suhde EUlainsäätämisessä. Artikkeleita ja yhteenvetoa sitovat yhteen kaksi yleisen tason argumenttia. Ensiksi, EU:n lainsäädäntömenettelyä koskevat oikeussäännöt ja institutionalisoituneet käytännöt luovat kehikon toimielinten sisäiselle päätöksenteolle sekä niiden välisille poliittisluonteisille neuvotteluille, vaikkakaan sääntöihin ja käytäntöihin ei yleensä ole tarvetta nimenomaisesti vedota menettelyn kuluessa. Toiseksi, koska Suomen kaltaisen pienen jäsenvaltion muodollinen valta – siis äänimäärä neuvostossa – on hyvin rajallinen, suomalaisten ministerien ja virkamiesten tulisi hyödyntää erilaisia epävirallisia vaikuttamiskanavia, jos halutaan vahvistaa Suomen tosiasiallista vaikutusvaltaa menettelyssä. Unionin lainsäädäntötoiminta ei tyypillisesti ole rationaalisen mallin mukaan etenevää päätöksentekoa, vaan tempoilevaa ja vaikeasti ennakoitavaa kamppailua eri preferenssejä edustavien toimijoiden välillä. Väitöskirjan ensimmäisessä artikkelissa analysoidaan säädösvalmistelua ja lainsäätämismenettelyä unionissa vaihe vaiheelta. Johtopäätöksenä todetaan, että unioniin on syntynyt yhteispäätösmenettelyn, sittemmin tavallisen lainsäätämisjärjestyksen myötä uudenlainen lainsäätämiskulttuuri, jolle on leimallista tiiviit yhteydet komission, Euroopan parlamentin ja neuvoston välillä. Toimielimet ottavat nykyisin joustavasti huomioon toistensa kantoja menettelyn edetessä, mikä mahdollistaa sen, että valtaosa EU-säädöksistä voidaan hyväksyä jo ensimmäisessä käsittelyssä. Toisessa tutkimusartikkelissa analysoidaan komission asemaa unionin toimielinrakenteessa. Artikkelissa tarkastellaan komission aloiteoikeutta sekä komission puheenjohtajan ja sen jäsenten valintamenettelyjä siitä näkökulmasta, edistääkö komissio todella unionin yleistä etua itsenäisenä ja riippumattomana, kuten EU-sopimuksen 17 artiklassa edellytetään. Tiettyjen järjestelyjen myötä Euroopan parlamentin ja komission suhde on kehittynyt siihen suuntaan, että komissio toimii jossain määrin parlamentille vastuunalaisena hallituksena. Artikkelissa kritisoidaan, että kehitys ei välttämättä lähennä kansalaisia unionin toimielimiin ja että kehitys omiaan vaarantamaan komission aseman verrattain riippumattomana välittäjänä trilogeissa. Kolmas artikkeli sisältää tapaustutkimuksen kuluttajille myönnettäviä luottoja sääntelevän direktiivin (2008/48/EY) valmisteluvaiheista. Tapaustutkimus konkretisoi Suomen hallituksen edustajien tekemän EU-vaikuttamisen keinoja, vahvuuksia ja kehittämiskohteita. Artikkelissa todetaan, että Suomelle aivan keskeinen vaikuttamisresurssi ovat sellaiset virkamiehet, jotka hallitsevat niin käsiteltävän säädöshankkeen sisältökysymykset kuin unionin päätöksentekomenettelyt ja toimielinten institutionalisoituneet käytännöt. Artikkelissa tehdyt empiiriset havainnot jäsenvaltioiden välillä käydyistä neuvotteluista tukevat konstruktiivisen mallin perusoletuksia. Neljännessä artikkelissa, joka on laadittu yhteistyönä professori Tapio Raunion kanssa, analysoidaan unioniasioiden kansallista valmistelua ja tarkemmin ottaen sitä, miten Suomen neuvottelukannat muotoutuvat valtioneuvoston yhteensovittamisjärjestelmän ylimmällä tasolla EU-ministerivaliokunnassa. Artikkelissa todetaan laajan pöytäkirja-aineiston ja sitä täydentävän haastatteluaineiston pohjalta, että EUministerivaliokunnan asialistan laadinta on delegoitu kokonaisuudessaan asiantuntijavirkamiehille. Lisäksi asialistan muotoutumiseen vaikuttaa luonnollisesti unionin toimielinten, erityisesti Eurooppa-neuvoston agenda. Toisaalta, EU-ministerivaliokunnan kokouksissa ministerit yksin tekevät päätöksiä ja linjaavat Suomen EU-politiikkaa. Viidennessä artikkelissa selvitetään, miten olisi toimittava, jos pyritään siihen, että uusi tai muutettu EU-säädös vastaisi mahdollisimman pitkälti Suomen kansallisesti määriteltyä neuvottelukantaa. Tehokkainta on vaikuttaa aloiteoikeutta lainsäädäntömenettelyssä käyttävään komissioon, tarvittaessa myös virkahierarkian ylimmillä tasoilla, sekä tehdä yhteistyötä muiden jäsenvaltioiden kanssa, erityisesti puheenjohtajavaltion, tulevien puheenjohtajavaltioiden ja suurten jäsenvaltioiden kanssa. Mikäli käsittelyssä oleva EU-säädöshanke arvioidaan kansallisesti erityisen tärkeiksi tai ongelmalliseksi, tulisi vaikuttamistoimia laajentaa kattamaan myös Euroopan parlamentin avainhenkilöitä. Kuudennessa artikkelissa analysoidaan suomalaisen kansalaisyhteiskunnan ja etujärjestöjen vaikutusmahdollisuuksia EU-asioiden valmistelussa. Johtopäätöksenä todetaan, että muodollinen yhteensovittaminen EU-valmistelujaostojen laajan kokoonpanon kokouksissa ei ole sidosryhmille ensisijainen eikä tehokkain vaikuttamisen keino. Sen sijaan korostuvat epäviralliset yhteydet toimivaltaisen ministeriön vastuuvirkamieheen kotimaassa ja vaikuttaminen eurooppalaisen kattojärjestön välityksellä. Väitöskirjan yhteenveto-osassa on eritelty, missä EU:n säädösvalmistelun ja lainsäätämismenettelyn vaiheissa Suomen kaltaisella pienellä jäsenvaltiolla on parhaat edellytykset vaikuttaa valmisteltavana olevaan säädökseen. Parhaat vaikutusmahdollisuudet ovat aivan EU-säädöksen elinkaaren alkuvaiheessa, kun komissio on vasta käynnistämässä uutta säädösvalmistelua. Väitöstutkimuksessa todetaan, että varhaista kannanmuodostusta ja sen mahdollistamaa ennakkovaikuttamista on Suomessa kyetty kehittämään etenkin niissä poliittisesti, taloudellisesti tai oikeudellisesti tärkeissä hankkeissa, joissa hallituksen kannanmuodostus tapahtuu EU-ministerivaliokunnassa. Muissa unionin säädöshankkeissa ennakollisen vaikuttamisen intensiteetti näyttäisi vaihtelevan, riippuen muun muassa toimivaltaisen ministeriön keskijohdon ja ylimmän johdon sitoutumisesta. Toinen Suomelle otollinen vaikuttamisen ajankohta on silloin, kun komission antamaa ehdotusta käsitellään asiantuntijavirkamiesten kesken neuvoston työryhmässä. Tehokas vaikuttaminen edellyttää, että Suomea neuvotteluissa edustavat henkilöt kokoavat ”samanmielisistä” jäsenvaltioista kaksoisenemmistösäännön mukaisen voittavan koalition. Viimeinen vaikuttamisen ikkuna aukeaa silloin, kun Coreper-komiteassa laaditaan neuvoston puheenjohtajalle neuvottelumandaattia toimielinten välisiin trilogeihin tavallisen lainsäätämisjärjestyksen ensimmäisessä käsittelyssä. Tässä varsin myöhäisessä menettelyvaiheessa vaikuttaminen on pienen jäsenvaltion näkökulmasta jo selvästi vaikeampaa. Väitöskirja sijoittuu luontevasti osaksi valtiotieteellistä eurooppalaistumis-kirjallisuutta siltä osin, kuin siinä on tutkittu EU-jäsenyyden vaikutuksia kotimaisiin hallinnon rakenteisiin ja politiikan asialistaan. Kuten tunnettua, Suomen EU-politiikka rakentuu eduskunnalle vastuullisen valtioneuvoston varaan. Väitöskirjassa ei kuitenkaan ole otettu erityiseen tarkasteluun perustuslakiin sidottua eduskunnan ja hallituksen yhteistoimintaa EU-asioissa. Sen sijaan on tutkittu unioniasioiden valmistelua ja yhteensovittamista valtioneuvoston sisällä. Kun EU-asioiden yhteensovittamisjärjestelmää luotiin, pidettiin tärkeänä, että jokaisessa säädöshankkeessa ja politiikkahankkeessa kyetään muodostamaan kansallisesti yksi ja yhtenäinen neuvottelupositio. Yhtenäisen kansallisen linjan ajamisen katsottiin parantavan Suomen asemaa unionin päätöksenteossa. Väitöskirjassa todetaan johtopäätöksenä, että EU-asioiden kansallinen valmistelujärjestelmä toteuttaa sille asetetut tavoitteet käytännössä varsin hyvin. Merkittävin kehittämiskohde liittyy kansallisen EU-valmistelun reaktiivisuuteen. Jos Suomi haluaa vaikuttaa yhä vahvemmin EU-lainsäätämiseen, Suomelle tärkeät hankkeet pitäisi tunnistaa jo varhaisessa vaiheessa ja priorisoida selkeästi niiden hoitamista ministeriöissä.

Tienpidon ja liikenteen suunnitelma 2015-2019

Tulevaisuuden liikennejärjestelmä kohtaa monia haasteita tilanteessa, jossa valtiontalouden näkymät ovat erityisen vaikeat. Tämä suunnitelma pohjautuu Liikenneviraston ELYille määrittelemiin tulostavoitteisiin. Suunnitelmaa tehtäessä uuden hallituksen liikennepoliittiset linjaukset eivät ole olleet vielä tiedossa. EU:n tekemä laajennuspäätös keskeisiin ydinverkkoihin oli merkittävä alueemme kannalta. Uutena osana Euroopan liikennejärjestelmän selkärangassa eli ydinverkossa on nyt Botnian käytävä. Suomi on sitoutunut tämän verkon kuntoon saattamiseen vuoteen 2030 mennessä. Keskeisin haaste meidän näkökulmasta on nelostie. Nelostien osalta uuden hallituksen tulisi tehdä periaatepäätös ns. Suomi-käytävästä, jossa yhteysvälin rahoitukseen sitoudutaan pitkäjännitteisesti. Erityisen tärkeää koko Pohjois-Suomen kannalta on, että Oulun kohta ja Oulu–Kemi -väli nostetaan vihdoin seuraavalla hallituskaudella käynnistettäviin hankkeisiin. Kaikilla mittareilla mitattuna hanke on kiistattomasti nelostien kuormitetuin ja ongelmallisin väli. Tiestön ja siltojen ylläpidosta on jouduttu tinkimään erityisesti alempiluokkaisella tieverkolla. Liikenneväylien kunto onkin kehittymässä huolestuttavaan suuntaan. Perusväylänpidolla on merkittävä vaikutus elinkeinoelämän kilpailukykyyn, alueiden kehittymiseen ja työllisyyteen sekä ihmisten arkipäivän liikkumiseen. Laaja parlamentaarinen työryhmä kartoitti viime vuonna ratkaisuvaihtoehtoja liikenneverkon korjausvelan vähentämiseksi. Työryhmä pitää yksimielisesti Suomen tulevaisuuden ja kilpailukyvyn kannalta välttämättömänä perusväylänpidon rahoitustason nostamista. Kyse on välttämättömästä rakenneuudistuksesta kestävyysvajeen korjaamiseksi. Asiasta tulee työryhmän mukaan päättää hallitusneuvotteluissa. Kokonaisuudessaan lisärahoitustarve perusväylänpitoon on suurusluokkaa 200 miljoonaa euroa vuodessa, joka tarkoittaa Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun alueen tienpitoon lisää noin 10 miljoonaa euroa vuodessa. Hailuodon vuonna 1968 käynnistyneen lauttaliikenteen korvaamista kiinteällä yhteydellä on selvitty lukuisia kertoja, mutta ratkaisua asiaa ei ole syntynyt ympäristö ja ym. syistä. Lauttayhteys on todettu kuitenkin erittäin kalliiksi ja yhteys onkin korvattavista lautta- ja lossiyhteyksistä selkeästi yhteiskuntataloudellisesti kannattavin. Nyt olemme tilanteessa, jossa ympäristöselvitykset, muu suunnittelu ja kaavoitus ovat edenneet vuosien työn jälkeen niin pitkälle, että hankkeen konkreettiseen toteuttamiseen voidaan vihdoinkin ottaa kantaa.

Rikosten esitutkintaan liittyvien toimivaltuussäännösten kehittyminen Rajavartiolaitoksessa 2000-luvulla

Rajavartiolaitos kuuluu Suomen sisäisen turvallisuuden järjestelmään ja se on myös tärkeä osa ulkoista turvallisuusjärjestelmää. Rajavartiolaitoksen keskeisimpiin perustehtäviin kuuluu Suomen rajojen rajavalvonta sekä rajanylityspaikoilla tapahtuva henkilöiden maahantulo- ja maastalähtövalvontaan liittyvät rajanylityspaikoilla suoritettavat rajatarkastukset. Nyt käsillä olevan tutkimuksen toimivaltuussäännöksiin liittyvä aihepiiri on hyvin ajankohtainen, koska Rajavartiolaitosta koskeva kokonaislakiuudistus astui voimaan 1.9.2005, ja sitä on sovellettu nyt kolmen vuoden ajan. Lakiuudistusten astuessa voimaan pidettiin todennäköisenä esitutkintatehtävien lisääntyvän Rajavartiolaitoksessa. Keskeistä viimeisimmässä lakiuudistuksessa (RvL SK: 578/2005) on se, että Rajavartiolaitoksen mahdollisuutta suorittaa sen päätehtävään liittyvää rikosten esitutkintaa on parannettu niin, että Rajavartiolaitoksella on nyt mahdollisuus suorittaa kiinteästi sen omaan toimialaan kuuluvien vakavien ja laajojen rikosten esitutkinta. Tällaisia rikoksia ovat mm. laiton maahantulo ja ihmiskauppa, sekä niihin liittyvien väärennösrikokset. Rajavartiolaitos kuuluu niin sanottuihin erityisiin esitutkintaviranomaisiin Tullin ja puolustusvoimien ohella. Tämän tutkimuksen tehtävänä on tarkastella rikosten esitutkintaan liittyvien toimivaltuussäännösten kehittymistä Rajavartiolaitoksessa 2000-luvulla. Eduskunta edellytti edellä mainittuun lakiuudistukseen koskevaan hallituksen esitykseen (HE 6/2005 vp) antamassaan vastauksessa (EV 92/2005), että kokonaisuudistuksen toimeenpanoa seurataan tarkoin ja että hallintovaliokunnalle annetaan siitä yksityiskohtainen kirjallinen selvitys korjausehdotuksineen vuoden 2008 loppuun mennessä. Tämän tutkimuksen toisena tehtävänä on tarkastella sitä, miten voimassa olevien toimivaltuussäännösten soveltamisessa käytäntöön on vartiostojen näkökulmasta onnistuttu. Lisäksi tutkimus pyrkii suuntaamaan myös tulevaisuuteen siten, että se kuvaa keskeisiä toimivaltuussäädöksiin liittyviä jatkokehittämistarpeita. Laki korjausehdotuksineen on edennyt hallituksen esitykseksi, jolloin tutkijalla on mahdollisuus selvittää muotoutuuko laki sellaiseksi, kuin sitä soveltavat viranomaiset ovat toivoneet. Tutkimus on aihetta lainopillisesti lähestyvä. Tutkimus nojautuu tutkimuksen aihealuetta aiemmin käsitteleviin tutkimuksiin, lainsäädäntöön ja asiantuntijahaastatteluun. Keskeisimpänä tutkimusmenetelmänä ovat oikeussäännösten systematisointi ja tulkinta. Koska tutkimus käsittelee vain muutaman viime vuoden voimassa ollutta lakimuutosta ja sen soveltamisesta kertynyttä kokemusta, on luonnollista, että tutkimuksen aihepiristä kertynyt aiempi tutkimusmateriaali on suhteellisen niukkaa. Tässä tutkimuksessa koottu lainopillinen ja kokemuksellinen tieto voi hyödyttää sekä käytännön rajavartiotoiminnassa, johtamistyössä että mahdollisen jatkotutkimuksen suuntaajana. Voimassa oleva laki sisältää edelleen joitakin ongelmakohtia, jotka ovat vaikuttaneet Rajavartiolaitoksen tehokkuuteen rikostorjunnassa. Merkittävimpinä seikkoina näistä tutkimuksessa nousi esille vartiostojen näkökulmasta telepakkokeinojen puute sekä pidättämiseen oikeutettujen virkamiesten aste. Suoritetusta asiantuntijahaastattelusta saadut tulokset tukevat tutkimus-tuloksia. Tutkimuksessa selvisi lisäksi, että tällä hetkellä hallituksen esityksenä (HE 219/2008) olevat rajavartiointia koskevat lait ja niihin liittyvät asetukset vastaavat esitutkinnan näkökulmasta siihen tarpeeseen, joita vartiostot ovat korjausehdotuksissaan esittäneet.

Fuusion tavoitteiden toteutuminen, saavutetut hyödyt ja niihin taustalla vaikuttavat tekijät - Case: Kymenlaakson Osuuspankki

Tutkimuksen tavoitteena on ollut selvittää fuusiossa tavoiteltujen hyötyjen saavuttamista Kymenlaakson Osuuspankissa. Työssä on tutkittu saavutettuja onnistumisia sekä mahdollisia haasteita ja epäonnistumisia hallituksen, toimitusjohtajan ja hallintoneuvoston puheenjohtajan näkökulmaa painottaen. Tutkimusmenetelmänä on käytetty henkilökohtaisia puolistrukturoituja haastatteluja. Haastattelujen avulla on saavutettu kokonaiskuva paitsi onnistumisista ja haasteista, myös näihin asioihin taustalla vaikuttavista tekijöistä, joita fuusioprosessissa olisi hyvä ottaa aina huomioon. Tuloksista selvisi, että tavoitteissa on onnistuttu pääosin hyvin ottaen huomioon fuusion toteutumisajankohta ja taloudellinen toimintaympäristö. Kuitenkin oli myös selvästi nähtävissä, että paljon on edelleen monella osa-alueella saavutettavissa. Tätä selittää vielä varsin lyhyt toimintahistoria fuusioitumisen jälkeen. Kohdatuissa haasteissa on nähtävissä selkeästi myös aiemmissa tutkimuksissa havaittuja haasteita ja vastoinkäymisiä. Nämä ovat haastavia ottaa kokonaisvaltaisesti huomioon, sillä fuusioprosessi on monisyinen tapahtuma, jossa mukana on useita eri tahoja ja toteuttajia. Tuloksissa on kuitenkin tullut ilmi se, että vaikka haasteisiin ei välttämättä olisi täysin ennalta kyetty varautumaan, on näihin niitä kohdatessa vastattu hyvin nopealla reagoinnilla ja tämä on osittain vahvistanut saavutettuja tuloksia.

Acute kidney injury in AIDS: frequency, RIFLE classification and outcome

The objective of the present study was to evaluate the characteristics of acute kidney injury (AKI) in AIDS patients and the value of RIFLE classification for predicting outcome. The study was conducted on AIDS patients admitted to an infectious diseases hospital inBrazil. The patients with AKI were classified according to the RIFLE classification: R (risk), I (injury), F (failure), L (loss), and E (end-stage renal disease). Univariate and multivariate analyses were used to evaluate the factors associated with AKI. A total of 532 patients with a mean age of 35 ± 8.5 years were included in this study. AKI was observed in 37% of the cases. Patients were classified as "R" (18%), "I" (7.7%) and "F" (11%). Independent risk factors for AKI were thrombocytopenia (OR = 2.9, 95%CI = 1.5-5.6, P < 0.001) and elevation of aspartate aminotransferase (AST) (OR = 3.5, 95%CI = 1.8-6.6, P < 0.001). General mortality was 25.7% and was higher among patients with AKI (40.2 vs17%, P < 0.001). AKI was associated with death and mortality increased according to RIFLE classification - "R" (OR 2.4), "I" (OR 3.0) and "F" (OR 5.1), P < 0.001. AKI is a frequent complication in AIDS patients, which is associated with increased mortality. RIFLE classification is an important indicator of poor outcome for AIDS patients.

Furosemide is associated with acute kidney injury in critically ill patients

Acute kidney injury (AKI) is common in critically ill patients. Diuretics are used without any evidence demonstrating a beneficial effect on renal function. The objective of the present study is to determine the incidence of AKI in an intensive care unit (ICU) and if there is an association between the use of furosemide and the development of AKI. The study involved a hospital cohort in which 344 patients were consecutively enrolled from January 2010 to January 2011. A total of 132 patients (75 females and 57 males, average age 64 years) remained for analysis. Most exclusions were related to ICU discharge in the first 24 h. Laboratory, sociodemographic and clinical data were collected until the development of AKI, medical discharge or patient death. The incidence of AKI was 55% (95%CI = 46-64). The predictors of AKI found by univariate analysis were septic shock: OR = 3.12, 95%CI = 1.36-7.14; use of furosemide: OR = 3.27, 95%CI = 1.57-6.80, and age: OR = 1.02 (95%CI = 1.00-1.04). Analysis of the subgroup of patients with septic shock showed that the odds ratio of furosemide was 5.5 (95%CI = 1.16-26.02) for development of AKI. Age, use of furosemide, and septic shock were predictors of AKI in critically ill patients. Use of furosemide in the subgroup of patients with sepsis/septic shock increased (68.4%) the chance of development of AKI when compared to the sample as a whole (43.9%).

IL-6 and TNF-α serum levels are associated with early death in community-acquired pneumonia patients

Community-acquired pneumonia (CAP) is amongst the leading causes of death worldwide. As inflammatory markers, cytokines can predict outcomes, if interpreted together with clinical data and scoring systems such as CURB-65, CRB, and Acute Physiology and Chronic Health Evaluation II (APACHE II). The aim of this study was to determine the impact of inflammatory biomarkers on the early mortality of hospitalized CAP patients. Twenty-seven CAP patients needing hospitalization were enrolled for the study and samples of interleukin-1 (IL-1) and interleukin-6 (IL-6), tumor necrosis factor alpha (TNF-α), C-reactive protein (CRP), and homocystein were collected at the time of admission (day 1) as well as on the seventh day of the treatment. There was a significant reduction in the levels of IL-6 between the first and the second collections. Median IL-6 values decreased from 24 pg/mL (day 1) to 8 pg/mL (day 7) (P=0.016). The median levels of TNF-α were higher in patients: i) with acute kidney injury (AKI) (P=0.045), ii) requiring mechanical ventilation (P=0.040), iii) with short hospital stays (P=0.009), iv) admitted to the intensive care unit (ICU) (P=0.040), v) who died early (P=0.003), and vi) with worse CRB scores (P=0.013). In summary, IL-6 and TNF-α levels were associated with early mortality of CAP patients. Longer admission levels demonstrated greater likelihood of early death and overall mortality, necessity of mechanical ventilation, and AKI.